Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras!
Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua
ylläpitänyt.
--Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa.--Äsken se juuri
tässä.--Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla,--ja hän juoksi ulos.
Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin
kanssa.
Ja he tulivat molemmat hetken kuluttua sisälle, Juho vähän hämillään,
ujostellen.
Juho oli suunnattoman suuri ja roteva siinä työvaatteissaan. Päätänsä
hänen piti kumartaa ovesta sisälle tullakseen.
--Tämmöinenhän tämä on mun Juhoni, sanoi Liisa nauraen ja lykäten
esille Juhoa, joka vain sitä enemmän hämmentyi.
Mutta kun Heikki sai hänet vihdoin puheillensa, suli hänen
kömpelyytensä vähitellen ja hän alkoi naurahdella ja jutella vapaasti.
Heikki kiintyi heti hänen suuriin kasvoihinsa. Silmien sinisessä
syvyydessä asui puoleensavetävä, sanomaton hyväntahtoisuus, ja koko
kasvoista henki luonnon leppeys, vapaa, pettämätön rauhallisuus, joka
antoi värinsä koko hänen olemukselleen, niin että olo hänen vieressään
tuntui turvalliselta.
Hän meni Heikin kanssa sitten kotipeltoja katselemaan. Ja he puhuivat
kulkiessaan niistä asioista. Juho piti Heikin asettamia kauppasumman
suorittamisen ehtoja itsellensä edullisina. Hän tuntui saavan
ikäänkuin uutta voimaa ja uskallusta ja sanoi ehkä voivansa siten
velkaantumistakin välttää.
Juho valitteli vain väkeänsä. Paljon olivat asiat muuttuneet siitä, kun
maisteri täältä lähti. Ja niin kauan kuin talossa vielä oli ollut
maisterin aikaisia, ei ollutkaan mitään valittamista. Mutta sitten oli
Manu kuollut, Iisakki muuttanut naineena miehenä omaan mökkiinsä ja
muut siirtyneet mikä minnekin. Uutta väkeä ei tahtonut kelvollista
saada. Jos kauempaa saikin jonkun paremman, niin pian oli hänkin
samanlainen. Sillä täällä turmeli ruukki kaikki. Ja ruukkia vain
suurenneltiin ja miehiä sinne vain lisäiltiin. Olivat laittaneet
paperitehtaan, joka kohta pantaisiin käyntiin.
--Mutta Rönni ja Kalle, missä he ovat? kysyi Heikki.
Molemmat ovat ruukin palveluksessa. He olivat ruvenneet ensin
maistelemaan, sitten olivat alkaneet ikävöidä ja sortuivat vihdoin
sinne ruukin iloihin.
--Entäs Jaska?--kysyi Heikki arastellen. Sillä Jaska oli ollut hänen
lempiystävänsä.
Juho viivytteli vastaustaan.
Jaska oli sairaana eikä paljon työhön pystynyt. Häntä oli pidetty viime
vuodesta saakka kunnan vaivaisena.
Kun he palasivat viljelyksiä katsomasta, oli Liisa siistinyt tuvan ja
ripotellut katajia permannolle. Itse hän vielä nosteli viimeiset leivät
uunista.
Se pieni sinisilmä poika, joka oli ollut pihalla, oli nyt sisällä. Se
oli heidän lapsensa. Sillä oli Juhon lempeät kasvot.
--No mikäs sinun nimes on? kysyi Heikki ottaen lapsen polvelleen ja
silittäen sen valkoista kiharaista päätä.
--Sano nyt nimes, sano pois! kehoittivat Juho ja Liisa.
--Heitti,--virkkoi lapsi.
--Sano: Heikki--Heikki Vuorelainen, sano niin!
--He-itti Vuorelainen.
Heikki punastui ja koetti turhaan sitä peittää. Oli niinkuin hän ja
Liisa olisivat tämän tapauksen kautta katsahtaneet toisiansa silmästä
silmään ja sydämestä sydämeen.
Ja niinkuin myöntääkseen Liisalle kaikki yhdellä kertaa ja yhdellä
sanalla Heikki sanoi:
--No tätä lasta ette ainakaan kouluun lähetä! Mutta Liisa naurahti.
--Kuinka niin? Kyllä se kouluun lähetetään.
Ja tuli ja otti lapsen syliinsä ja alkoi puhua sille sen huulia
sormillaan nipistellen:
--Pannaanhan lapsi kouluun,--sinnehän se lähetetään Helsinkiin
lukukouluun,--mitä se lapsi sanoo, pannaanko, lähetetäänkö?--Voi sinua,
Heikki hepukkani, sinä tupukkani, sinä typykkäni...
Kutkutteli, nauratteli vähän ja laski menemään.
Heikki ei voinut uskoa muuta kuin että Liisa puhui leikillään niin.
Mutta sitten sanoi Juho samaa. Hän sanoi vielä, että niin oli ollut
vanhan Vuorelankin tahto.
--Ja eikös se Manu-vainaakin ennen kuolemaansa neuvonut, että "siihen
justiin samaan Helsingin kouluun", sanoi Liisa leipomauunin luota.