Yhdistymätön kaksinaisuus katoaa sydämestä, ja siellä syntyy uusi yksi.
Hänhän tässä taas on, hän itse, semmoisena, miksi Jumala oli hänet
alkujaan ajatellut.
Ja vuosikausia näköä haitannut sumuharso siirtyy hiljalleen silmien
edestä.
Kadoksissa ollut nykyisyys aukeaa jälleen näkyviin, uhkuvaa eloa
tuoden.
Kaikki selvenee--kaikki esineet kirkastuvat, tuo permanto tuttuine
rakoineen ja Liisan katajat tuossa--koko huone, koko ympäristö! Se on
taas niinkuin ennenkin hänen kotonsa, tämä kaikki! Se antaa hänelle
taas oikeuden. Se tuntee hänet entiseksi Heikikseen.
Ja ulkona tuntee piha ja vanha talli ja ruokakello. Niinkuin hän ei
olisikaan koskaan ollut erossa niistä. Ne ovat antaneet anteeksi ja
unohtaneet pitkän väliajan. Ne riemuitsevat vain hänen paluustaan!
Ja kun hän sitten ojentaa Liisalle kättä hyvästiksi, kun hän antaa
suljetun paperikäärön takaisin Juholle ja salaten kyyneleitään kumartuu
suutelemaan pientä Heikkiä,--silloin hänen sydämessään tuntuu kuin hän
olisi alkanut täyttää jotakin taivaisiin antamaansa pyhää lupausta.
Sillä mäellä, josta viimeisen kerran näkyy kotoinen Vuorela, pysähtyy
hevonen hengähtääkseen.
Viimeisen kerran Heikki sieltä katsahtaa kotitaloa, ja taas muistuu
hänen mieleensä elävänä se sinisilmä lapsi.
Kunpa voisi muuttua hengeksi, joka aina valvoisi hänen pienen päänsä
ääressä, seuraisi hänen kasvamistaan, pysyisi luopumatta hänen
vieressään, kun hän lähtee pois maailmalle! Ettei hänestä mikään
pääsisi tempaamaan irti tietoa ja tuntoa siitä, mistä hän on kotoisin!
Että hän ottaisi maailmalta korkeimman hienouden, minkä se voi tarjota,
ja veisi sen niille, jotka ovat hänet lähettäneet! Ja oppisi
ymmärtämään, kuinka syvästi he kaipaavat häntä, kuinka he tarvitsevat
häntä, kuinka hartaasti he uskovat valoon ja sivistykseen semmoisena
kuin hänen hienostunut henkensä sen voi heille antaa! Ja alusta alkaen
rakastaisi heitä niinkuin Heikin sydän nyt heitä rakastaa!
Niin jää vihdoin koti näkyvistä.
Seudut muuttuvat oudommiksi, tuttuisuus niistä katoaa vähitellen
kokonaan.
Ja muistonako vain seuraa sydämessä kotoinen tunne?
Ei, ei!
Se näyttää taas luotansa tietä eteenpäin, nyt selvemmin ja
voimakkaammin kuin ennen.
Mutta itse se tahtoo olla vain tien alkuna. Sen kieli on kotoisen
leppeä, kun se hiljaa neuvoen tuntuu puhuvan sydämeen: Minun luonani
sinä teit ensimmäisen tekosi siitä, että rakastit. Ja minulta sinä sait
takaisin riemun sydämeesi. Katso ympärillesi. Ymmärrä ja rakasta
kaikkea tuota, mikä näyttää sinusta vieraalta, niinkuin ymmärsit ja
rakastit minua! Tuolla vilkuttaa jokin talo punaista kylkeänsä, tuolla
toinen,--kolmas vielä kauempana; ja eikö tuossa ole talo, jolla on ihan
samanlainen ruokakellonkatos ja kaivonvipu, ja tuossa aivan kuin
kotipelto, ja samahan kiurukin sieltä nousee liverrellen korkeuksiin.
Tee sama tekosi uudestaan! Uhraa se mitä sinulla vielä on uhrattavaa!
Sinulla on sitä paljon: on nuoruutesi, on työsi, on voimasi, on koko
elämäsi!
Ja todellakin! Kotoinen tunne leviää leviämistään. Ennen vierailta
näyttäneet talot se nyt kietoo lämpöönsä; tuntemattomat ihmiset, jotka
pelloillansa työskentelevät, muuttuvat omaisiksi. Tuossa on kuin isä
kyntäisi suoraa vakoansa piipunnystyrä hampaissa ja vakaana,
vastoinkäymisistä huolimatta valmiina odottamaan vaikka tuhat vuotta
ajattelisi itsekseen: vielä se minun Heikkini kerran palajaa!
Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön,--työhön niille, jotka
häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta,
mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa,--tälle
armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle.
Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan.
Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta.
Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme
ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut
osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin
puhaltanut oman henkemme humun.