Lumet olivat sulaneet ja kesä täydessä voimassaan, kun Heikki oli
matkalla vanhaan kotitaloonsa.
Hän oli jo melkein suorittanut pitkän hevosmatkansa. Oli vielä yksi
kievaritalo, sitten Niemelän talo ja sitten se tuttu tie Niemelästä
kotiin.
Kievariin tultuansa hän tapasi Niemelän isännän jonkun muun seurassa
matkalla poispäin. He eivät tunteneet häntä ensin, vaan katselivat
pitkään ja urkkivasti.
--Täkäläisiä minä olen, sanoi Heikki,--olen Vuorela-vainajan poika.
Niemelä ällistyi.
--Vai Heikki-maisteri olette--minä juuri tässä tunnustelin--no,
vanhaako kotitaloa nyt tulette katsomaan? Jaa, jaa, niin ne ajat
muuttuvat, varttokaas nyt, johan siitä on--kuinka kauan onkaan, kun
täältä läksitte? Niin, niin, Vuorela haudattiin tässä pääsiäisen
aikaan--vai kuinka se oli, herra opettaja? kysyi hän tuntemattomalta
herralta.--Jassoo, suokaa anteeksi, enhän ole esittänytkään: herra
maisteri Vuorela--herra kansakoulunopettaja Kiiski--meidän uusi
kansakoulunopettajamme.
--Herra maisteri matkustaa asioissa? kysyi opettaja.
--Niin, on muutamia tilejä vastaanotettava, sanoi Heikki, ja häntä
inhotti hänen oma äänensä.--Te olette vasta muuttanut tänne?
--Aivan vast'ikään, tällä lukuvuodella. Mutta sen verran kuin näin ensi
silmäyksellä voin päättää, miellyttää minua tämä väestö täällä. Ne ovat
kaikki sitkeitä vanhoillaan-olijoita, mutta aikaa lisäten saadaan
kankeinkin puu taipumaan. Sanalla sanoen: luulen, että tästä kyllä
saadaan kalu ja hyvä kalu. Meidän pahin vihollisemme ei ole enää
vanhoillisuus. Ei. Se on Amerikka.
--Kuinka, ovatko jo täälläkin ruvenneet sinne lähtemään?
--Suuressa määrin. Kun vain vähänkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan,
ei silloin enää kotikontu kelpaa. Ja joka ei Amerikkaan lähde, niin
lähtee muuten kotoa, kaupunkeihin, työansioille tai muuten
herrastelemaan.--Siksihän ne vanhat niin vihaavat kansakouluja!
--Mutta pahinta kaikesta, jatkoi opettaja,--on se, että papisto alkaa
yhä enemmän kallistua heidän puolellensa. Minulla oli kunnia
keskustella v.t. rovastimme kanssa. Kysymys oli kansanopistopuuhista.
Hän sanoi peittelemättä, ettei hän ole sen asian ystävä. "Heistä tulee
puoliherroja", sanoi hän. Mutta kun ne saavat semmoisen tuen, niin ei
sitten mene mikään asia. Ne ovat sitkeitä, sanon minä, sitkeitä
valistuksen vastustajia täällä, sitkeämpiä en ole missään nähnyt!
Muissakin kohdin oli opettaja hyvin ankara tätä kuntaa kohtaan. Ihmiset
olivat täällä taikauskoisia ja valmiita luottamaan sokeaan kohtaloon.
Eivät välittäneet yleisestä terveydenhoidosta, ja suorastaan sitä
vastustivatkin, jos se vain kustannuksia kysyi. Niinpä he vastustivat
kiven kovaan kunnan lääkärin asettamista tänne, vaikka kaikki tiesivät,
että saastainen tauti oli päässyt arveluttavassa määrässä leviämään ja
teki tuhojansa parhaimman nuorison keskuudessa.
--Mutta kaikki tämä se vielä pannaan oikealle tolalle. Lääkäri on tänne
hankittava ja uusia kansakouluja perustettava, niin--ja kansanopisto
myös! sanoi opettaja räpyttäen tarmokkaita harmaita silmiänsä ja
nykäisten kaljua päätänsä. Hän näytti olevan varma kuin pikku Bismarck
siitä, että kerran kävisi kaikki tässä maassa kuin komennon mukaan,
koko kansa olisi terveydenhoidon ja sivistyksen ryhdikkäitä pikku
sotilaita.
Vanha Niemeläkin hymyili hänen innostustaan, samalla ikäänkuin
pyytääkseen anteeksi opettajan puolesta, joka ei ollut vielä kaikista
täkäläisistä asioista perillä eikä siis tiennyt ketä hänen moitteensa
koskivat.
Niemelällä oli kiire. Hän istui yksi-istuimisiin kääseihinsä ja
kansakoulunopettaja nousi takaistuimelle. Kievarin isäntä hyöri
mahtavan isännän ympärillä sovitellen nahkamanttelia hänen jalkojensa
ylle.
Heikki oli tahtonut tietää, miten talo vaurastui nyt Juhon käsissä.
--Jaa, jaa, nauroi Niemelä kääseistä.--Se oli itsepäinen mies, luvalla
sanoen, se vanha Vuorela-vainaa. Olisihan hän saanut talolleen
rahakkaan ostajan, joka olisi vaikka puhtaan summan hänen käsiinsä
jättänyt. Mutta eivät semmoiset kelvanneet. Otti isännäksi köyhän
körttiläis-Kustaan pojan, joka oli vuorelaisten sukua. Oli vain
sanonut, että "talo vasikkansa juottakoon", meinaten teitä, luvalla
sanoen--ha-ha-ha. No, en tahdo sanoa mitään, onhan Juho kova raatamaan.
Mutta meinaan, että se on maasta nostettava summakin suuri. Voivat
kesken väsyä, kun näetten vanhan isännän toivon mukaan eivät saisi
taloa velasta kiinnittää. Olihan se Juho kuulemma jo kysellyt lainaa
isännän kuoltua.
Ja hyvästit jätettyään he ajoivat pois.
--Siitä tulee meidän valtiopäivämies, tietääkös majisteri. Niissä
asioissa taitaa ajellakin!--kuiskasi kievarinisäntä heidän mennessään
sisälle.
Mutta Heikki ei kuullut häntä.
Miksi Heikki ei ollut uskaltanut kysyä mitään Liisasta!
Kysyisikö nyt tältä kievarilta?
Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa
muotoa kysymykselle.
Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut
häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta.
He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi
heitä.
Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se
jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela,
kaukaa vielä, mutta ihan selvästi.
Tuossa on se kuusikkomäki!
Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa
kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja
vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat
ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat
nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa
määkien.
Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös.
--Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi
pojalta.
--Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen
Vuorela-vainaan kasvattityttären.
He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo--
Vuorela,--sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu!
Heikki antoi ohjakset pois.
Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se
tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi
Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen
sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään--melkein
viholliselta--
Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto.
Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat
ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua?
Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna
mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä
tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän
tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille
maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta,--
häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle.--
Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut
sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta
se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten.
Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli
ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle.
Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki
outoa.
Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla
kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä
Heikkiä suurilla sinisillä silmillään.
Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama
ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama.
Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa.
--Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on?
Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet
viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat
leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä
jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan.
Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä
kättelemään.
Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen.
Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista
punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa.
Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan
talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat,
jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi.