Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen--semmoisena kuin tämä
seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä
siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida
hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt
melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen,
alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan
tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen
miettimässä--ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti
ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee.
Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut.
Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli
mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että
Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä
maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja.
Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten
talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse
syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä
tahtoa----
Hän on ehkä sydämessään kärsinyt?
Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa--hautuumaalla. Vanha
Vuorelan perintötalo--ruokakelloineen ja kaivonvipuineen--niin, ja
yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla--se ei ollut enää Heikin
koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä--se on
vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat
lapsuudenmuistot, ei mitään muuta!
Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa!
Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut
--ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen
hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella
tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille
ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat,--ei
yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä!
Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä.
Mutta mikä sitten on ollut hänen elämänsä tarkoitus? Miksi hän oli aina
ollut valmis arvottomana heittämään luotansa sen osan, jonka oli
luullut jo saavuttaneensa? Miksi oli hänessä syttynyt silloin entistä
valtavammat liekit, jotka loimottivat aina yhä uusia aloja kohden?
Olisiko Jumala tahallaan sytyttänyt semmoisen tulen ihmissydämeen vain
saadakseen hänet alituiseen kuumeentapaiseen ponnisteluun?
Mutta jos ihmistyö on Jumalalle niin tarpeellinen, miksi oli Heikin
elämä näin muodostunut? Miksi Antti oli silloin ylioppilastalon
ravintolassa pitänyt tuon puheen, joka syöksi hänet maalle vasten hänen
kaikkia toivojansa? Miksi toverit tulivat sitten sinne maan sydämeen,
johon hän jo oli luullut ikuisiksi hautautuneensa,--tulivat ja
vastustamattomalla voimalla veivät hänet taas sieltä? Järjetön
sattumako olisi yläpuolella Jumalan tarkoituksia? Silloin ei Jumalaa
olisi. Ei. Jos Jumala on olemassa, niin ei ole hänelle tarpeen
ihmistyö, vaan ihminen. Sentähden hän on antanut ihmiselle vapauden.
Mutta juuri tämä vapaus saattoi tuntua kolkoimmalta. Oli kuin Jumala
olisi luopuen viereltä sanonut: saat tehdä tekosi yksin ja yksin saat
niitten seurauksista vastata!
Miksi juuri nyt, kun Heikki ehkä olisi ollut valmis jättämään kaikki
kunnianhimoiset pyyteensä, kaikki turhat tavoittelunsa,--kun hän
olisi ollut valmis tyytymään taas tuohon kaikkeen pienimpään,
vähäpätöisimpään rakkauteen, siihen, jota yksinäinen koti siellä
hiljaisuudessa saattoi tarjota,--miksi juuri nyt sulkeutui hänen
edestänsä tämäkin tie? Miksi hänellä nyt oli käsissään tämä kirje, joka
kertoi hänelle, että hän oli isätön ja että Liisa ei voinut enää
koskaan tulla hänen omakseen? Miksi hän juuri nyt sai niin katkerasti
tuntea, ettei ollut ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi
häntä ymmärtänyt ja tahtonut syliinsä sulkea, että hän oli yksin,
sanomattoman yksin!
Ei, ei, niin yksin ei Heikki voinut olla. Se oli ammottavan tyhjä,
peloittava yksinäisyys!
Hänen täytyi vielä saada nähdä Liisa. Liisa oli ainoa ihmissielu, joka
tunsi hänet. Liisan läheisyydessä ei ollut yksinäistä.--Ettäkö Liisa on
naimisissa! Mitä se merkitsee sielujen keskinäisessä elämässä!
Mutta kun Heikki vihdoin kavahti ajatuksistaan, vuotivat kyyneleet
virtanaan hänen silmistänsä, vapaasti, niinkuin ennen lapsuudensurujen
kohdatessa--keventäen ja lohduttaen.----