Mutta hän oli käynyt niin kömpelöksi itkussa. Kun hän istui ja peitti
pään käsiinsä, vavahti hänen äänensä vain oudosti pari kertaa--eikä hän
tuntenut sitä omakseen.--Ei,--hän ei voinut, ei osannut enää itkeä!
Heikki otti kirjeen jälleen esille ja istui lukemaan sitä toiseen
kertaan.
Siinä ei ollut ainoastaan isän kuolemasta ja hautauksesta. Sen
kirjoittaja oli Juho Kustaanpoika, joka sanoi itseänsä Vuorelan uudeksi
isännäksi. Kömpelöllä käsialallaan, tuskin ymmärrettävästi hän siinä
koetti kertoa isäntä-vainajan ja hänen välisestä kaupasta, joka tehtiin
Heikki-maisterin lähdettyä. Vainaja oli myynyt perintötalon hänelle
semmoisilla ehdoilla, että saisi nauttia elinkautista syytinkiä talosta
ja että määrätty kauppasumma suoritettaisiin hänen pojalleen Heikille.
Sitten oli kirjeessä pitkä luettelo jo maksetuista rahoista ja sen
summan suuruus, joka Heikin vielä olisi ollut saatava.--Mutta kun nyt
vanha Vuorela on kuollut, on paljon asioita ja laskuja, jotka
kaipaisivat selvitystä. Eikä niitä muuten selville saisikaan, paitsi
jos Heikki-maisteri itse tahtoisi käydä Vuorelassa.
Kaikki tämä oli Heikistä enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Mutta
sitten oli kirjeen lopussa kohta, jonka hän vasta nyt huomasi ja joka
saattoi merkitä Heikille kaikkea kaikessa: samalla kömpelöllä Juhon
käsialalla seisoi siinä terveiset--Liisalta.
Mitä on Liisa Juholle? lämähti Heikkiin ajatus.
Ja vastaus oli selvää selvempi. Liisa on Juhon vaimo!
Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan
Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin
uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki
viisaasti ajateltu ja tehty!
Ja Heikki oli kuin lamautunut.