Kahden vuoden kuluttua tämän jälkeen oli Heikki saanut tutkintonsa
suoritetuksi ja valmisteli jo väitöskirjaansa.
Hän oli kokonaan muuttunut entisestään. Ujous oli voitettu, ja Heikki
oli toinen olento, toisen näköinen ja toisen luontoinen.
Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut:
Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä
tapaamaan,--oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan.
--Kuulehan, Heikki, sanoi hän,--piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat
käskeneet minua toimittamaan puhujan--torstaista viikko--isänmaalle!
Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä. Mutta hänen
onnistui salata se Eemeliltä.
Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen
haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa,
ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin
lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä. Eemil tietysti
ajatteli, että koska pyrit suureksi mieheksi, niin tässä nyt tarjoan
sinulle tilaisuuden kerrankin urasi aloittamiseen; ota pitääksesi puhe
isänmaalle äläkä siinä turhia ujostele!
Ja jos Heikki vain olisi antanut itsensä ilmi, olisi Eemil todella
ruvennut selittämään hänelle, kuinka turhaa se ujous on, kuinka
helposti se on voitettavissa ja niin edespäin. Hän näytti olevan siihen
jo edeltäpäin aivan valmistunut.
Mutta Heikki ei antanutkaan itseänsä ilmi, vaan vastasi Eemilille
tyynesti, että jollei heillä ole ketään sopivampaa tiedossa, niin kyllä
hän puolestaan mielellään tahtoo auttaa hyvää asiaa.
Eemil oli katsahtanut häneen hyvin kummastuneena.--Oliko tuo Heikki!
Heikkikö vastaansanomatta suostui esiintymään julkisesti suuressa
iltamatilaisuudessa!
Ja niin oli nyt Eemilkin harhateillä hänen suhteensa,--luuli, että
Heikki oli sisäisesti yhtä paljon muuttunut kuin oli ulkonaisesti, ja
sentähden muutti hänkin käytöksensä Heikkiä kohtaan, kohteli entistä
kunnioittavammin häntä ja kyseli hänen mielipidettään kaikenlaisissa
asioissa,--mitä ei ennen olisi koskaan tullut tehneeksi.
Heikki säilytti tyynen rauhallisuutensa ja vastasi kaikkeen venytellen
lauseitaan ja teeskennellen miettiväisyyttä.
Mutta Eemilin lähdettyä oli häneen tullut masentava tuska. Hän olisi
ollut valmis juoksemaan Eemilin jäljestä peruuttamaan lupauksensa. Hän
oli luvannut mahdottomuuden. Ja kumminkin hän oli kuin naulattuna
lattiaan, kun hänen piti lähteä.
Joka hetki vei hänet yhä kauemmas peruuttamisen mahdollisuudesta, ja
vihdoin se jäikin mahdottomuudeksi. Ei juuri voinutkaan enää peräytyä.
Silloin vasta hän tuli ajatelleeksi, mistä hänen oikeastaan oli
puhuttava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, mitä hän tulisi sanomaan, sitä
enemmän hänen mielensä musteni.
Isänmaa oli kauan sitten unohtunut käsite Heikin maailmassa. Ei,--siinä
oli vielä paljon muutakin kuin unohtuminen. Se käsite ei ollut saanut
muistua, se oli tahallisesti mielestä vieroitettu. Sillä muistuessa se
oli aina tuottanut eräänlaista kipua sydämeen. Vaikka Heikki olikin jo
kauan sitten oppinut tässä asiassa asettumaan Ollin kannalle,--oli
oppinut pitämään naurettavina isänmaallisia deklamatsioneja ja
teko-urhoollisuutta ja myöntänyt itselleen, että kosmopolitismi on
ainoa luonnollinen ja järjen kanssa sopusoinnussa oleva kanta,--nousi
sittenkin mieleen joskus väikkyvä viheriäinen maa lehtoineen,
laitumineen, karjoineen,--nousi kotoisten muistojen mukana ja herätti
oman omituisen lämpönsä sydämeen ja sillä lämmöllään muistutti, että
Heikin ympärillä nyt oli kylmä,--ja sulkeutui taas näkymättömäksi,
jätettyään mieleen tuskaisen kaihon.
Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli
julkisesti puhuttava!
Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan,--jokainen lause, joka
sana!
Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen
täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin
täytyi vain valehdella.
Kaikki hajonneet muistot entisiltä ajoilta piti koota, kaikki
rohkeimmat ajatukset, kaikki voimakkaimmat lauseet, jotka kehoittivat
uhraukseen ja alistumiseen. Niitä oli muistossa vielä paljon. Ne olivat
nyt vain kaikki sanoja, kun taas ne silloin vuotivat kuin elävästä
hengen lähteestä. Piti valehdella, että ne tulevat sydämestä.
Ja kun puhe sitten oli valmis, tiesi hän jo, että hän oli voittanut
pahimman vastuksen.
Mutta juhlapäivän iltana hän joi Ollin kanssa punssia. Ja kun
puheenpidon aika tuli, nousi hän kylmänä ja rauhallisena puhujalavalle.
Ujous oli aivan paennut. Jonkin lauseen perästä oli ääni vakaantunut.
Hänen liikkeisiinsä oli tullut jotakin outoa vapautta. Niissä oli kuin
jotakin Artturilta otettua. Hän tunsi, että häntä kuunnellaan. Ja hän
nosti äänenpainonsa luonnottomiin. Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi
hän innostuksesta. Korkealle kohottaen lasinsa hän vihdoin huusi
eläköötä Isänmaalle. Ja siihen yhtyi juhlaväki kuin yhdestä suusta. Kun
hän sitten astui alas puhujalavalta ja kulki väkijoukon läpi, tunsi hän
kuinka ihmiset häntä katsoivat ja kyselivät toisiltaan hänen nimeänsä.
Sisähuoneen ovensuussa oli Fanny. Hän pysäytti Heikin puhutellakseen
häntä. Heikki puhutteli Fannyä niinkuin olisi jo vuosikausia vierinyt
siitä heidän keskeisestään tapauksesta,--niinkuin hän puolestaan olisi
sen joko unohtanut tai antanut anteeksi.--Fanny punastui usein
puhuessaan. Ja kun hän punastui, niin ihojauhe näytti kuin irtautuvan
hänen ihostaan.----
Heikki oli hänet kokonaan voittanut,--ihan kuin olisi voinut kietoa
sormensa ympäri----
Olli, joka seisoi lähellä ja huomasi heidän keskustelunsa, otti Heikkiä
kädestä, kun Heikki jätti Fannyn.
--Hän on sinun! sanoi Olli varmalla voitonriemulla, ja hänen silmänsä
kiilsivät ilosta ja punssista, jota oli juonut enemmän kuin kylläksi.
Ja saatuaan Heikin ravintolan puolelle istutetuksi viereensä hän
toivotti ihan totisena onnea. Hän kehui puhetta ja riemuitsi suuresta
menestyksestä.
Aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki pilkkansa ja entiset
ilkkumisensa, jolla aina leimasi isänmaallisen innostuksen.
Mutta varmaan hän nytkin välitti viis kaikista isänmaista. Hän iloitsi
vain siitä, että Heikki oli edullisesti esiintynyt. Ja jos isänmaa
saattoi tämmöistä etua tuottaa, niin silloin siitä kyllä voi puhua ja
eläköötä huutaa ja innostua.
Ja siellä oli sitten paljon muita, jotka tahtoivat tutustua Heikkiin,
ja entisiä tuttuja, jotka kaikki kokoontuivat samaan pöytään ja
istuivat juomaan. Heikkiä heidän kaikki maljansa tarkoittivat ja heidän
katseensa ja puheensa.
Mutta vastatessaan heidän maljoihinsa, iloisena juodessaan, Heikki
tunsi kuinka hän joi sydämeltään katkeran painon. Tunsi, kuinka hän
vähitellen vapautui siitä tuskallisesta häpeän painosta, jonka tuo puhe
oli hänelle tuottanut. Ja tunsi, kuinka hän omisti sen ajatuksen, että
tuo puhe voisi päinvastoin tuottaa hänelle jotain hyötyä.
Sen jälkeen oli Heikiltä kaikki alkanut mennä helposti. Kahdessa
lyhyessä vuodessa hän sai toimeen sen, mihin ennen olisi paljon
pitempiä aikoja kuluttanut.
Ne vaikeudet, jotka olivat Heikkiä alussa peloittaneet, ne olivat vain
harhakuvia, niitä ei ollut olemassa. Piti vain kerta kaikkiaan päästä
siihen tietoon, että vaikeudet filosofiassa syntyivät filosofin omien
ajatusten epäselvyydestä. Filosofia piti kohdella niinkuin lasta;
nauraa hänelle, kun hän voimiansa ponnistellen pyristeli sotkeutuneessa
ajatusten verkossa, joskus pudistaa hänelle päätä, mutta joskus
hyväksyvästi nyökäyttääkin, kun hän sai esille jonkin selvemmän
ajatuksen.
Mutta ei ollut ainoastaan filosofian vaikeuksien laita tämmöinen. Koko
elämän laita oli sama. Aivan niinkuin filosofi koetteli vaikeitten
tieteellisten sanojen taakse peittää omaa epäselvyyttänsä ja
hataruuttaan ja siten peloittaa arvostelusta liian nuorta järkeä, aivan
samalla tavalla oli peloittanut Heikkiä koko muukin elämä, kaikki sen
yhteiskunnalliset laitokset, vallanpitäjät, virkamiehet, niin että hän
oli aina tuntenut kuuluvansa hallittujen joukkoon.
Nyt hän oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut ymmärtää, että kaikki
tyynni oli hienoa petosta, harhanäkyä. Viranomaisuus, se oli vain
käsite. Virkatakin sisässä istui tavallinen heikko ihminen, joka oli
hyvin harjaantunut heikkouksiansa peittämään, joka oli kehittänyt
luottamusta itseensä ja oppinut käskemään. Miksi ei hänkin, Heikki,
ottaisi täyttä askelta ja siirtyisi "hallitsevain" riveihin.
Antissa hän oli kerran läheltä nähnyt ja ihaillut tuota voimaa, joka
empimättä asettui kaiken yläpuolelle ja joka oli kaiken viranomaisuuden
perustus.
Nyt hän tunsi sitä itsessänsä!
Monet hänen tovereistaan olivat tosin häntä ennen tähän kehityskauteen
päässeet. Heikkiä oli myöhästyttänyt hänen lapselliset puuhansa maalla.
Mutta se ei tehnyt mitään: hän saattoi nyt vanhempana ja kokeneempana
sitä varmemmin valloittaa vasta avautuneet alat.
Koko asia oli vain ajan kysymys. Ja sivuasia oli myöskin, mitä tietä se
kaikki kävisi. Miksei niinkin, että hän pyrkisi ensin aineelliseen
varakkuuteen!
Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle
päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin
verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä
kummastusta ja ihailua.
Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa
ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille,
tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun
tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai
sydämen sykkimään.
Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella--tässä
kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä.
* * * * *
Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun
ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän
äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan,
painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi
ulos.
Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse.
Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti
ulos.
Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa
kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta
hän ei voinut epäillä mitään sellaista.
Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä:
--Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan
hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne!--
Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti
ja melkein huolimattomasti.
--Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti,--me emme ole tavanneet
pitkään aikaan toisiamme--kohta tulee kaksi vuotta luullakseni?
Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin.
--No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain
sanoakseen.
--En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä
mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan?
--Muistan,--oikein hyvin.
Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa.
Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin.
Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi:
--Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä
olen usein ajatellut,--minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän
puistossamme--
--No mitäpä siitä--onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi
Heikki vähän kylmästi.
Fanny seisoi hetken vielä puhumatta mitään, mutta ojensi sitten
hansikattoman, hiukan palelevan kätensä Heikille:
--Niin no, hyvästi sitten, Heikki.
--Hyvästi.
Ja hän lähti kiireisesti omalle suunnallensa.
Heikki ymmärsi hyvin Fannyn tarkoituksen. Nyt oli siis tullut Fannyn
vuoro!
Ja Heikki itsekin oudoksui omaa kylmyyttänsä. Järki sanoi, että
tämmöisessä tapauksessa olisi pitänyt tuntea osanottoa. Mutta sydämessä
käväisi vain ohimenevä säälintunne, kun hän seurasi Fannyä katseellaan.
Kotiin Heikki ei enää viitsinyt mennä. Ravintolaanko taas? Ja siellä
uudistaa jälleen tuhansia kertoja sanotut sanat ja ajatukset! Ja puhua
ja näyttää innostuneelta ja nauraa tyhmyyksille!
Heikki meni konserttiin. Häntä ei huvittanut seura tänä iltana. Hän
tahtoi kuunnella musiikkia ja hetkeksi levähtää tavallisista
ajatuksistaan ja haaveistaan.
Konsertissa ei ollut ainoatakaan hänen tuttavaansa, vaikka väkeä oli
niin paljon kuin yliopiston juhlasaliin suinkin mahtui. Kuinka toinen
oli tämä yleisö kuin se, joka Heikin tunsi! Hän meni täällä
aivan huomaamatta läpi koko salin. Ei kukaan kääntynyt häntä
katsahtamaankaan.
Esiintyi eräs nuori viulunsoittaja, melkein poika. Hän oli niin sievä
ulkonäöltään, ja niin hauskasti kömpelö kumarruksissaan, että yleisö
otti hänet heti vastaan sydämellisesti ihastuneena. Kävi tyytyväisyyden
humaus läpi koko salin.
Hän soitti vain liikuttavaa, surullista musiikkia, ja menestyksestä,
hurjista taputuksista huolimatta jatkoi vain samaan henkeen. Kaikki se
itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa
ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa.
Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin;
se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu.
Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika
olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa! Hänen viulunsa
kautta puhui kuin jokin etäinen entisyys. Niinkuin hänen esi-isänsä,
kaikki vainajat, joitten nuori jälkeläinen hän oli, olisivat hänen
kauttansa tuoneet esille valituksen turhaan menneistä pyrinnöistään,
sammuneista toiveistaan,--niinkuin häneen olisivat kerääntyneet kaikki
entisyyden ja kuolleet surut, vaienneet rukoukset----
Hän on onnellinen, sillä hän tuntee yhteyttä ihmiskärsimysten kanssa.
Hän on niitten valittu tulkki. Hänellä on mitä varten elää ja
hengittää. Hänessä ei ole, niinkuin Heikissä, tuota maaperästä
irtitemmatun tunnetta, joka elättää sydämessä häviämisen pelkoa. Kunpa
olisi elämässä, niinkuin hänellä, jotakin, jonka suruja voisi
maailmalle valittaa, laulaa sydämensä hienoimmalla sävelellä,--jotakin,
joka olisi varmana pohjana takana,--jonka tulkiksi olisi luotu!----
Hänen soittonsa tunkeutui kuulijan sydämen sopukkoihin ja löysi sieltä
mitä oli tahtonut: se herätti sieltä syvän, voimakkaan säälintunteen--
johonkin tuntemattomaan, epämääräiseen.
Kuinka kauan oli siitä, kun Heikki viimeksi oli näin tuntenut! Mutta
hän ei löytänyt nyt mitään, mitä olisi voinut kietoa tähän valmiiseen
lämpimään sääliinsä. Se ei tahtonut tietää Fannyn kuvasta. Eikä se
sopinut vanhempien muistojen ympärille.
Soiton vaiettua puhkesi yleisö myrskyisiin suosionosoituksiin; se ei
löytänyt kyllin kuuluvaa keinoa tunteittensa ilmaisemiseksi;
käsienpaukutuksen ohella se huusi, polki jalkojaan lattiaan, melkein
raivosi.--
Olivatko nuo kaikki siis tunteneet samaa kuin Heikkikin! Oliko nuori
viuluniekka samalla lailla löytänyt tien tuhansiin ihmissieluihin kuin
oli löytänyt tien Heikin sydämeen! Nuori poika, joka ei edes ymmärtänyt
peittää itsetyytyväisyyden hymyä huuliltaan! Joka ei ollut mitään
ajatellut, ei mitään kokenut, ei mitään kärsinyt!--Ja he rakastivat
häntä kaikki, he olisivat tahtoneet hänet syliinsä, puristaa hänet
kuoliaaksi! Naiset erittäinkin hehkuvine poskineen,--ja ylimykset,
joita vain musiikki sai liikkeelle hiljaisista kodeistaan.
He rakastivat--ja Heikki kadehti sielunsa koko mustuudella.
Oh, kuinka häntä joskus inhotti se piiri, jossa hän oli kuuluisa ja
rakastettu!
Mutta liian myöhäistä oli hänen vaihtaa yleisöä. Hänen sormensa eivät
enää olisi voineet viulunsoittoon taipua!
* * * * *
Keväällä oli Heikki vihdoin saavuttanut kaikki tarkoituksensa
yliopistossa.
Hänen väitöskirjallaan oli ollut loistava menestys.
Toverien piireissä hän oli esiintynyt entistä iloisempana ja
alttiimpana. Ei muusta paljon tiedetty eikä puhuttu kuin Heikistä.--
Arveltiin hänen tulevan menemään "pitkälle".
Mutta ne, jotka tunsivat lähemmin, ihailivat häntä aivan toisesta
syystä. He ihailivat hänen luonnettansa, jota sanoivat harvinaisen
miehekkääksi ja lujaksi. Missä Heikki vain esiintyi, siellä hän aina
vallitsi kokonaan mielialaa; heti sisään astuttuaan hän valloitti muut
kuuntelijoikseen. Ei hänen koskaan kuultu sanallakaan mainitsevan
asioita, jotka kuuluivat hänen yksityiseen elämäänsä, ja kaikki utelut,
kaikki lähestymiset siinä kohden hän työnsi ystävällisesti, mutta
varmasti luotaan. Ei hänellä ollut ainoatakaan semmoista ystävää, jolle
hän olisi uskonut itsensä kokonaan, ja useat sentähden kilpailivat
Heikin lähimmän ystävän nimestä. Sanottiin kyllä, että Olli tunsi
Heikkiä paremmin kuin muut, mutta ei Ollista saanut mitään selkoa. Olli
oli joutunut kokonaan rappiolle, juopoksi; teki vähän väliä
raittiuslupauksia ja lankesi säännöllisesti.
Jotkut sanoivat kiitoksensa ohella Heikkiä kuitenkin vähän kylmäksi,
mutta toiset vastustivat kiivaasti tämmöistä arvostelua ja väittivät,
että se johtui vaillinaisesta tuntemisesta.
Kevät oli varhainen. Jäät viipyivät vielä, vaikka jo mustina, uppoavina
Helsingin satamassa, jossa talvehtineita laivoja korjailtiin ja
varusteltiin lähestyväksi purjehduskaudeksi, puuhailtiin ja naputeltiin
kiireisessä, iloisessa työssä.
Ulompana merellä siniset laineet jo laputtivat rantaan päin, ja pian
näkyi majakan takaa paksua savua taivaanrannassa.--Tuli suuri
ulkomaanlaiva, puhkaisi jäähän väylän ja asettui sataman kylkeen.--Sen
mörähtävä vihellys oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Ja kun laiva
oli vastaanotettu, jäi väkijoukko vielä pitkäksi aikaa rantakadulle
kävelemään. Esplanadi oli mustanaan ihmisiä, jotka eivät malttaneet
mennä kotiin, kun päivä juuri meni mailleen, kun sen säteet vielä
väikkyivät punertavina kivimuurien ylimmissä ikkunoissa, kun kevään
henki viehkeänä, täyteläisenä liikkui tuskin tuntuvassa tuulessa--ja
kun silloin tällöin kuului kesää muistuttava ajurinrattaiden räminä
pyörien sattuessa sulalle kivikadulle.
Mutta erittäinkin nuorison oli keväinen tunne saanut liikkeelle. Nuoret
kävelivät parvittain nauraen, rupattaen, vallattomasti toisiansa
töykkien.--Iloa oli jokaisessa heidän sanassaan, riemua heidän
katseissaan ja liikkeissään; eikä missään näkynyt jälkeäkään surusta
tai huolesta.
Yksin kulki Heikki tämän väkijoukon keskellä. Hänen ohitsensa virtasi
koko tuo ilon ja riemun tulva, hänen korviinsa kuuluivat alituisesti
vaihtuvat, naurun pyöristämät, merkityksettömät, katkonaiset sanat--
sanotut enemmän livertämisen aikomuksessa kuin puhumisen.--
Se oli nuoruutta! Ja se oli ulkopuolella Heikkiä!
Mikä katkera pettymyksen tunne! Mikä jäytävä kateus!--Aivan niinkuin
nuo olisivat häneltä sen varastaneet. Eivätkä nyt olleet
tietääkseenkään hänestä. Eivät katsahtaneetkaan häneen. Hän oli heille
liian vanha. He eivät välitä mistään kuuluisista--heille pitää olla
vain nuoruutta.----
Siellä kulki sitten suurehko joukko herroja, hänen tuttujansa. Hekin
olivat iloisella, keväisellä tuulella. He olivat hetkeksi vapautuneet
salkuistansa ja heittäytyneet huolimattomasti alas yhteiskunnalliselta
jalustalta, jossa heidän muuten aina oli seisottava luonnottoman
jäykässä ja väsyttävässä asennossa. He olivat asemaansa ja sinne
pyrkimiseen niin tottuneet, että he pitivät sitä elämänä ja sen
tarkoituksena. Mutta kun he näin hetkeksi irtautuivat ja rupesivat
vallattomiksi--lykkäsihän tuossa toinen toista leikillään katuojaan--
niin se oli heistä ihan satunnaista, sulkumerkkien välissä olevaa
poikamaista iloa, joka saattoi olla anteeksiannettavaa silloin, kun
ensimmäinen laiva tuli satamaan. He nauroivat kovaäänisesti ja
katsoivat ohikulkevia silmiin ikäänkuin sanoakseen: te ymmärrätte,
tämähän on aivan satunnaista!
Ja kun Heikki kulki heidän ohitsensa, eivät he pysähtyneet häntä
puhuttelemaan. Terve--terve, ja päästivät ohitsensa. Heikin kanssa
olisi pitänyt ruveta "yleisistä asioista" puhumaan, eikä heillä nyt
ollut siihen halua.
Heikki oli heille vain "tunnettu henkilö", jonka kanssa he mielellään
olivat tuttuja. Mutta kun he jostakin näin iloitsivat ja heittäytyivät
jokapäiväisiksi, eivät he silloin Heikkiä ajatelleet. Hän oli aivan
ulkopuolella heidän elämäänsä.
Ei kukaan heistä aavistanut, että hänen sydämensä pohjalla oli
naisellinen, hellyyteen valmis lapsenmieli, joka pyysi heidän
rakkauttansa ja joka ohjasi kaikkea hänen toimintaansa, vaikka tämä
ulkoapäin näyttikin täysikäisen järjen suuntaamalta.
Eikä ainoastaan hänen sydämessään, vaan kaikkien noiden, jotka
leikkivät täysi-ikäisiä, arvokkaita, vakaantuneita, yhteiskunnallisia.
--Sama lapsi elää heidänkin sydämensä pohjalla. Hän tunsi heidät nyt
elävästi.--
Rikkaudestaan tunnettu, harmaapäinen kauppaneuvos ajoi komeissa
avovaunuissaan kaksivaljakolla pitkin Esplanadikatua. Hän tervehti
tuttuja joka taholle. Häntä kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan,
ihailivat hänen tulisia hevosiaan ja keveitä vaunujaan. Ja kaikkien
huulilla oli hänen tuttu nimensä.
Siinä oli elämänura, jolle ei ollut koskaan liian myöhäistä siirtyä!
Tulla rikkaaksi--se oli kaikkein helpointa; sille, joka rohkeni tehdä
sen ainoaksi tarkoituksekseen!
Mutta miksi ei Heikki ollut valinnut tätä tietä!
Missään tapauksessa ei se vielä ollut liian myöhäistä. Sen voi, jos
tahtoo!
Kuinka hyvin hän ymmärsi kauppaneuvoksen koko olemuksen, kaikki hänen
liikkeensä, hänen hymynsä, hänen tervehdystapansa! Hän hymyilee ja hän
tervehtii teitä, jotka siinä jalkaisin maleksitte, niinkuin armosta,
mutta todellisuudessa hän on teidän orjanne. Hän kutsuu teidät
ympärilleen komeihin valoisiin saleihinsa, hän sirottaa kukkia ja
kultaa teidän nähtäväksenne ja hän alentuu armollisesti teidän
keskellenne ja suvaitsee huvittaa teitä sukkeluuksillansa. Te nauratte
ja samalla ujostelette hänen ylhäistä seuraansa. Sillä te ette aavista,
että hänen vanha sydämensä oikeastaan liehakoi teitä, olisi valmis
ryömimään teidän jalkainne juuressa, että hän syöttää ja juottaa teitä
siinä toivossa, että te ulkopuolellakin hänen kotoansa edes hetken
häntä ajattelisitte.--Kaikki ruhtinaat rikkauksillaan, kaikki maailman
mainiot ovat vain tavoittaneet pääsemistä teidän vähäpätöisten
ajatustenne kohteeksi. Mutta valloittaessaan yhä uusia ihmisryhmiä
ympärilleen heidän on pitänyt heittää kaikki toivo teidän rakkautenne
heräämisestä; he tyytyvät vain kaukaiseen kunnioitukseen teidän
puoleltanne. Niin,--tyrannikin, joka heristää veristä miekkaa ihmisten
silmien edessä, hänkin hakee samaa. Hän, poloinen, ei enää voi toivoa
kunnioitustakaan; hän turvautuu peloitukseen. Mutta varmaan piilee
hänenkin sydämensä pohjalla salainen ujous, sama naisellisuus ja
sammumaton pyrkimys! Kuinka hyvin Heikki ymmärsi hänet, hänen raivoisan
uhkauksensa: kun ette voi rakastaa, niin pelätkää!
Vanha tuttava tapasi samassa Heikin siinä yksin kulkemassa. Se oli
Heikin aikaisimpia ylioppilastovereita, Pekka,--niitä entisiä
innostuksen miehiä, joita vielä näki siellä täällä niinkuin
ränsistyneitä ristejä vanhalla hautausmaalla.
Heikkiä inhotti ja melkein hävetti hänen seuransa. Ei mies edes
ymmärtänyt käydä vähän siistimmässä päällystakissa!
Jollakin toisella kadulla olisi Heikkiä ehkä säälittänytkin hänen
epäilyttävien kaulusten keskeltä kurottuva päänsä,--mutta ei täällä.
He kääntyivät kohta Kluuvikadulle.
--Tuota noin, sanoi Pekka--arvelimmepa tulla sinun luoksesi tänä iltana
vistiä pelaamaan?--
--Ketkä muut?
--Kalle ja Jussi-Mikko--ja puhui se Lassikin tulevansa.
Kaunis valikoima henkisiä raajarikkoja! ajatteli Heikki itsekseen.
--Kummallista, sanoi hän,--minä juuri tässä itsekseni pääsin
ajattelemasta, että kunpa nyt tapaisin jonkun vanhan juurevan toti
toverin!--
Pekka nauraa tihuutti ja naurusta vettyneillä silmillään katseli niin
uskollisesti Heikkiin, että Heikin tuli häntä sääli, ja hän otti Pekkaa
käsipuolesta.
--Sitten pitää meidän hankkia Olli mukaan, sanoi Heikki.
--Mutta Olli kun on raitis?
--No sitä suuremmalla nautinnolla hän saa taas juoda.
Pekka nauroi ihan katketakseen. He päättivät niin, että Pekka hakisi
Ollin käsiinsä. He tahtoivat kaikki "vanhat" kerrankin olla koossa ja
muistella entisiä aikoja.
Mutta jälleen yksin jäätyään Heikki käveli kauan edestakaisin pitkin
katuja. Vasta myöhään illalla hän muisti vieraansa ja kiiruhti kotiin.
He olivat jo kaikki siellä, kun hän astui sisälle iloisen näköisenä,
sytytti lamput, vihelteli ja lauloi, niinkuin olisi ollut mitä
parhaimmalla tuulella. Ja aukaisi heti kaikki pullot.
--Minä en juo, sanoi Olli jo etukäteen.
--Eläköön vapaus. Mutta te muut toivoakseni ette halveksi näitä ensi
luokan juomia.
Eivätkä he vitkastelleet.
Ennenkuin he istuivat korttipöydän ääreen Heikki huomasi iltapostissa
tulleen kirjeen pöydällänsä.
Kun he sitten istuivat, luki Heikki kirjeensä kortteja jaettaessa.--Ja
luettuaan hän asetti sen säännölliseen taitteeseen, pisti povitaskuunsa
ja aloitti korttipelin.
Hän kehoitti heitä ahkerasti maistelemaan saadakseen heidät pian
hyvälle alulle.
Oikealla puolella hänen vieressään istui Kalle, vielä aivan mykkänä.
Hänkin oli aivan samanlainen kuin hänen luopumaton toverinsa Pekka. Hän
oli ennen aikaan ollut innokkaimpia, oli ottanut osaa kaikkiin
kokouksiin ja juhliin, pitänyt puheita, kehoittanut ympäristöänsä
isänmaanrakkauteen, uhraavaisuuteen, intoon. Mutta kaikki tuo oli jo
aikoja sitten hänessä vaiennut. Hän oli vähitellen pahasti velkaantunut
eikä sitten ollut muuhun joutanut kuin asioilla juoksemaan. Pekka oli
häntä auttanut. Sitten hän oli auttanut Pekkaa.--Sitten he olivat
molemmat suurten ponnistusten perästä, jakaen ajan lukujen ja
rahapuuhien kesken, vihdoin suorittaneet kandidaattitutkintonsa. Ja
olivat nyt tyytyväisiä voidessaan kirjoittaa itsenäisiä
pankkivekseleitä. Ja kyhäilivät niitä, kunnes niihin sotkeutuivat
niinkuin kärpäset hämähäkinverkkoon. Ei ollut heistä enää toistensa
auttajaa. He erkanivat loitommalle kukin muka omille apajavesilleen.--
Jussi-Mikko oli jo ennen heidän toveruudestaan erkaantunut. Hänellä oli
omat auttajansa, eikä hänen suhteensa vielä ollutkaan kaikki toivo
mennyt.--Huonoimmin olivat Lassin asiat. Hän oli jo kerran "istunut"
niitten tähden. Mutta hän eli sittenkin aina toivossa. Ja hänellä oli
aina paha omatunto, sillä hän tähtäili aina uusia vekselinhyväksyjiä,
joista ei uskaltanut hiiskuakaan muille. He olisivat tulleet kuin
korpit hänen haaskansa ympärille. Ja sentähden hänenkin täytyi kulkea
omaa tietänsä, erillään entisistä asuintovereista.
Mutta joskus sisällinen tarve saattoi heidät näin hetkeksi yhtymään.
Silloin ei puhuttu raha-asioista sanaakaan. Koko nykyinen elämä oli
heille silloin olematonta,--ei oikeata elämää. Oikea alkoi heille
vähitellen väkijuomien mukana nousta näkyviin,--se oikea, joka
raha-asioista huolimatta jälleen yhdisti heidät yhdeksi sieluksi
niinkuin ennen muinoin! Korttipeli heiltä sitä mukaa jäi syrjäasiaksi.
Kalle alkoi aina ensin. Hän aluksi vain hienostaan haukuskeli
nykyisyyttä. Ei sitä ennen muka niin--! Nyt ne heti yliopistoon
tultuaan alkavat ajatella, miksikä tulla--lukevat, raukat,
virkatutkintoja varten!
--Mutta oletteko kuulleet viimeistä skandaalia? säesti Pekka.--Heidän
keskuudessaan on herätetty ehdotus, että ylioppilaat pyytäisivät oman
vapautensa rajoittamista, että opettajat järjestäisivät heidän lukunsa
ja valvoisivat heidän edistystään--niinkuin kilttien lapsukaisten,
jotka liehakoivat saadakseen opettajalta kympin.
--Semmoinen ehdotus ei mene läpi niin kauan kuin ylioppilaslakki on
suomalaisessa päässä!
--Mutta se on saanut suurta kannatusta.--Sinä saat nähdä, että he sen
tekevät! Se on tämän ajan henki.--Se on se virkatakin ja kiiltonappien
pyydystys!--Äh! Katala henki!
He ilmaisivat jokainen inhonsa ja kilpailivat siitä, kuka saisi sen
tehdyksi tuntuvimmin.
--Qvalis rex talis grex, sanoi Kalle päättävästi. Nythän kaikki meidän
johtajamme pyrkivät hallitukseen. He ovat opettaneet, että kenellä ei
ole yhteiskunnallista asemaa, hän ei ole mitään. Esimerkki vaikuttaa.
Näkyviä ihanteita jokaisen ajan lapset seuraavat.
--Mutta miksi, kysytään, miksi he oikeastaan pyrkivät hallitukseen, ne
meidän johtajamme? arveli Lassi.
Jussi-Mikko, joka oli istunut ääneti, rupesi nauramaan tätä kysymystä:
--Vai vielä miksi! Siksi, että se kannattaa, luonnollisesti!
--Vääryyttä sinä heille teet, kun niin sanot, puolusteli Pekka.--
Ajattele sentään, mitä ne miehet ovat olleet!
Mutta Kalle otti pitkän siemauksen väkevästä totilasistaan. Hän alkoi
olla nousuhumalassa. Ja muut vaikenivat häntä kuuntelemaan, sillä he
tiesivät, että hänestä juuri silloin lähti parasta, mitä siellä vielä
oli.
--Kuulkaas nyt, sanoi hän,--minä sen tiedän. Minäkin olen ennen heitä
soimannut, mutta nyt minä ymmärrän heidät. Minä olen kokenut koko asian
tässä omassa sydämessäni. Tiedän, kuinka kaikki käy; tiedän, miksi
ihminen vähitellen rupeaa pyrkimään hallitukseen. Suurin kirous on
ihmiselle, kun hänelle jotain onnistuu tässä maailmassa.--Niin, niin,
mutta se asia sikseen; minä en tässä nyt tahdo puhua itsestäni, vaan
heistä.
Kalle siemaisi taas lasistansa.
--Kun he ensin aloittivat työnsä, niin eivät suinkaan he silloin
ajatelleetkaan hallitukseen tulemista. Ei; semmoiset tulevat myöhemmin!
He vain rakastivat kansaa, alhaista suomalaista kansaa, ja tekivät jos
mitä sen hyväksi; uhrasivat työnsä ja varansa ja koko elämänsä.
Esimerkki vaikuttaa, kuten sanoin. Kaikki on siltä ajalta syntyisin.
Koko Suomi on silloin luotu. Ihmeitä tapahtui luomisen historiassa
silloin. Oli kuin jumalat olisivat tulleet taivaista ottamaan osaa
ihmistyöhön. Mutta katsokaas, nyt tulee se, josta sanoin, että minä
olen sen kokenut tässä omassa sydämessäni. Minä olen kaiken sen
kokenut!--Jos meidän vaatimaton työmme--ajattelivat he--on vaikuttanut
näin suuria, mitä silloin tehneekään järjestynyt sotarintama, jota
saamme johtaa, mitä valtioviisaus ja mitä osanottomme kansan
hallitukseen! Se vanha Aatami kuiskasi näet heille: te olette kaikki
tehneet, mitä tehty on! Ja he ovat unohtaneet, että heidän rakkautensa
oli tehnyt kaiken.--Minä olen sen kaiken itse kokenut. Pekka tuntee
minut.--Siinä sodassa ja valtioviisaudessa he ovat oppineet vain
vihaamaan. Ei ole ollut aikaa muuta kuin vihata ja etsiä keinoja
vastustajien kukistamiseksi. Ja kaikki entinen rakkaus on käynyt
vanhaksi,--korulauseeksi, jota ei kukaan todenperään usko. Nykyinen
sukupolvi ei edes sitä ymmärräkään. Vaikk'ei viikset vielä ole
kasvaneet, niin jo tulevia eläkkeitä miettivät. Kansanrakkaus! Tjah!
Onhan se muka sangen kaunista se; ja sulautukoot ja lähestykööt ne,
joilla on aikaa. Nuoret miehet ovat vähitellen oppineet nauramaan
aatteille ja innostukselle. Kylmä harkinta on muka parempi kuin aatteet
ja politiikka hyödyllisempi kuin mikään innostus. Noh,--ajattelivat
jumalat,--kun ette tyydy meidän hallitukseemme, niin hallitkaa itse, ja
vetäytyivät pois tapansa mukaan--kuten olen kokenut tässä omassa
sielussani.--Siitä saakka on kaikki ollut pysähdyksissä ja kuolleena.
--Turhaan vanhat pyrkivät hallitukseen ja turhaan nuoret
yhteiskunnalliseen vaikutukseen!
--On siinä tuossa Kallessa vielä puhujaa, nauroi Lassi vapauttaakseen
seuran vähän tukalasta juhlallisuudesta.
--Oo vait, se ei ole mitään puhetta. Johan sanoin, että olen itse
kokenut--
Lassi pelkäsi, että Kalle vielä yltyisi jatkamaan.
--Kukas on sepittänyt tämän laulun--sanoi hän--että
"omanpa henkeni kieltä ne puhuu
honkain humina ja luonto muu--
itse en sydäntä hillitä taida,
riemusta soikohon raikas suu--"
Eivätkä he voineet hillitä sydäntään, vaan lauloivat kaikki yhteen
ääneen:
hoi laari laari laa, hoi laari laari laa
kaikuu mun suloinen Suomeni maa--
--Niin juuri, sanoi Kalle.--Mutta olettekos todenperästä kuulostaneet
kuinka se hongikko humisee? Puhtainta suomen kieltä--hienointa,
utuista, lämmintä kotikieltä! Ikisuomalaista, oman hengen kieltä!
--Suomea se käkikin kukkuu hongan latvassa, sanoi Pekka.
Kevätkäki!
Ja Lassi muisti sen paikan Kalevalasta:
"Elköhön emo poloinen
Kauan kuunnelko käkeä:
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Itku silmähän tulevi,
Veet poskille valuvi,
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi,
Koko ruumis runnahtavi
Kuultua kevätkäkösen!"
--Se on hienoa! Se on suurta! sanoi Kalle lyöden molemmilla käsillään
otsaansa.
He eivät enää lopulla pysyneet istumassa, vaan liikkuivat edestakaisin
huoneessa. He puhuivat viittauksin ja ymmärsivät toisiaan parista
sanasta, kun kerran olivat saaneet itsessään hereille tuon vanhan, joka
juomingissa uudistuvan mielialan. Näin siirryttiin vähitellen
entisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki he vielä jotakin aikoivat, jotakin
suurta, voimakasta, kunhan tästä nykyisestä vain olisi päässyt.
Ja niin Pekkakin tuli lempiaineeseensa. Hänen aatteensa oli, että
naimisiin oli mentävä talonpoikaisen tytön kanssa.--Hän oli vielä
kerran niin tekeväkin.
Aina, kun hänen silmänsä alkoivat juomisesta kiilua, toi hän tämän
aatteen esille.
--Juo, Olli! sanoi hän. Mitäs siinä istua kyykötät tuppisuuna! Ethän
ole koko iltana virkkanut sanaakaan!
--En juo, sanoi Olli.
Hän ei osannut mitään puhua selvänä ollessaan. Oli vain siinä aivan
ala-arvoisen ja mitättömän näköisenä nurkassaan.
--Juo sinä vain, sanoi Heikki.--Mitä sinä joutavia!
--No niin, tiedättehän, että kun Heikki käskee, en voi olla juomatta.
Terveydeksenne olkoon!
Ja muitten nauraessa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kolmanneksen
juomalasia puhdasta konjakkia--ja oli kohta aivan valmis.
--Kun Heikki käskee, se on, kun Heikki sanoo: "Juo!", niin silloin Olli
juo, alkoi hän jauhaa. En minä paljon tarvitse.--Minä rakastan tätä
Heikkiä, tätä samaista Heikkiä tässä, rakastan niinkuin koira,
tiedättehän sen!
Ja eräänlaista naurun ja itkun sekaista nyyhkytystä kuului hänen
suustansa.
--Mutta mitä sinä Pekka äsken sanoit? alkoi hän sitten uudestaan.
Sanoitko, että naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Sittenkö kelpaisi
sinulle talonpoikaistyttö, kun olet ensin juonut rahasi ja maineesi?
Mutta ei yksikään, sanon minä, ei yksikään talonpoikaistyttö huolisi
sinusta. Pekka-rukka. Eikä meistä. Me olemme hylkyjä, vihoviimeisiä--!
Sanonko, millaiset tytöt meistä huolii, sanonko?
Olli rupesi aina mahdottomaksi tässä tilassaan. Tosin hän ei kauan
kestänyt, vaan typertyi pian tajuttomaksi vuoteelle. Mutta mielialan
hän oli kumminkin ennättänyt saada alakuloiseksi. Ei virinnyt entinen
hehku. He eivät päässeet enää entisyyteen eikä tulevaisuuteen. Ja
vaikka he joivat paljon, ei siitä enää tullut muuta kuin hälinää. He
alkoivat tulla pisteliäiksi toisilleen, ja yksi ja toinen heidän kurjan
nykyelämänsä asioista vedettiin puheen alaiseksi.--Ja Heikkikin, joka
ei ollut juonut juuri mitään ja oli tähän asti saanut olla ihan
rauhassa, alkoi vähitellen tulla heidän arvostelunsa kohteeksi. Heillä
oli kaikenlaista muistuttamista Heikkiä vastaan, tämä kun muka vetäytyi
heidän seurastaan. Heikki oli vieraantunut heistä. Heikki oli pyrkinyt
pois heidän joukostaan "yhteiskunnallisten" piireihin--ja muuta
sellaista he panivat hänen syykseen.
Se jakso heidän juomingistaan oli Heikistä aina vaikein. Olivathan he
oikeassa! Hän ei voinut katsoa heitä silmiin. Kaikki hänen tutkintonsa,
hänen pyrintönsä, koko hänen elämänsä näytti samassa yhdeltä ainoalta
heitä vastaan tehdyltä rikokselta. Hän seisoi ikäänkuin valapattona
heidän edessään. Hän selvänä ja he juovuksissa kiiluvine silmineen ja
tulehtuneine poskineen.
Mutta tällä kertaa oli Heikillä käytettävänään valtti, jota he eivät
aavistaneetkaan.
Hän pyysi heitä täyttämään lasinsa, täytti omansa ja nousi seisaalleen.
--Hyvät herrat, minun täytyy tässä juoda erään vainajan malja. En ole
tahtonut sitä ennen tehdä, koska olisin siten ehkä häirinnyt iloista
mielialaa,--koska asetan toveruuden korkeammalle kaikkea muuta. Kun nyt
on niin myöhä, että kohta kumminkin eroaisimme, en voi enää salata sitä
sanomaa, jonka sain meidän istuessamme korttipöydän ääreen,--sanomaa
siitä, että isäni on haudassa.----Hänen maljansa, hyvät herrat.
He selvisivät ällistyessään Heikin sanoja. He jäivät seisomaan kuin
kivettyneinä hänen ympärilleen. Mutta Kalle kävi lasiinsa ja huusi:
--Vielä elää vanha Heikki!--Suo anteeksi, että sanon sinulle pari sanaa
ennenkuin lähdemme. Hyvät herrat! Hän on pelannut korttia ja nauranut
meidän kanssamme----vaikka on tiennyt----Heikki, sinä olet _mies_!--
sinä olet _mies_!----
Kalle olisi vielä jatkanut.
--Vait, Kalle,--keskeytti hänet Pekka--älä jatka enää! Sinä et voi
sanoa paremmin kuin olet sanonut: Heikki, sinä olet _mies_! Ssh--ssh!
Vait kaikki! Poistukaamme----Ssh--ssh!----
He joivat kaikki pohjaan lasinsa, puristivat sitten äänettöminä
vuorotellen Heikin kättä, vetivät varovasti Ollin vuoteesta ja puoleksi
taluttamalla, puoleksi kantamalla häntä kolistivat sanaakaan
haiskahtamatta tiehensä.
Heikki seurasi tylysti heitä katseellaan.
Sitten hän alkoi siivota heidän jätteitään. Kokosi hajalle heitetyt
sikarinpätkät ja pahimmat tuhkaläjät. Nosteli lasisirpaleet lattialta,
järjesti tuolit paikoilleen ja korjasi pullot pöydältä.
Hän teki tuon kaiken vain voidakseen vielä olla ajattelematta sitä,
mitä hänen kohta piti ruveta ajattelemaan.
Mutta vihdoin' hän pysähtyi, ja ajatus pääsi valloilleen.