Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet.----

Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen

huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli

kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan

paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa

puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki

katsoi elämää liian lapselliselta--liian aralta kannalta. Hänessä ei

ollut kylliksi miestä.--Ja se taas tuli epäluonnollisesta

elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän

aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä

malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin

vakuuttunut kuin nyt tästä.--Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että

elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa.

Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta.

Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut

eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet

niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien

mielenkiintoa.

Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,--

yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.--Se oli

Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla

mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän

ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen

häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta

muiden silmissä miesten joukkoon.

Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut

itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin.

Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt

mielipidettään.

Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä.

Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten

kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli

heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle

melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen--

ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua

Ollista.

--Menemmekö parturiin, kysyi Olli.

--Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen

käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.----

He menivät hienoimpaan parturiin.

Täällä Olli määräsi kaikki.

Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa.

Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että

pääkallo siinti esille.

Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat

toinen toisensa vieressä--vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi

ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja

vaaleampien joukkoon.----

Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin

katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin--nenä, suu,

silmät saivat aivan erilaisen näön--ja Ollin korkea pystykaulus, joka

pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki

yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat

syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet

suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin;--kaikki muu oli kuin silinnyt ja

kadottanut merkityksensä.

Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt

onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle.

Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli

samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat

pääkaupungin leijonia.--Se oli ihan viimeisin muoti. Monet

vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat

niitä, jotka ovat aina näkösällä.--Eräs heistä töytäisi vahingossa

Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti

anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä--

Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti

hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan

kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä.

Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen.

Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä

nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien.

Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat

Heikkiä.

Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin

sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan

kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa,

iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot--ja pehmeästi

jymisi korvaan taantuva kaupungin melu.

Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne.

Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä

että ulkona--huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa

yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa.----

He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki

voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin

korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä

aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin

uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja

kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta.--

Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat

kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa.

Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä

vilkaissutkaan Fannyyn.

Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui

suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita

tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää

ja hallitsivat kokonaan sitä seutua.

Ne olivat kaikki sylinteripäisiä.

Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi

tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan.--Kas vain!

Heikki! Terve mieheen!--Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt!

Enhän tahtonut sinua tuntea!

Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli

vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin

tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet

saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on

ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei

ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka

olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista

suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita

kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja.

Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi

päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien.

Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat

paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli

sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän

käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin

olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran

hänet nähneet.

Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen

hänen henkilöstään;--semmoisen kuin hän olisi ollut elämän

vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo,

laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta

samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan

häntä.

Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain

väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen

ulkomuotoonsa.

Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle

itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän

mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella

tuota kuvaa;--pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin

luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa

tai käänsi päätänsä tai naurahti--siihen, mitä hän ajatteli

yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi.

Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa,--ne, joihin he

pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan.

Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä

niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa

aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla.

Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne

olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain

innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka

niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin

lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua.--Omista pyrinnöistä

ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi

tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään

tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili;

mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili.--Aatteissa eläminen ja

isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän

silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen

saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen,--ja nauraa

yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin

lapsekkaita.

Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä,

kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan

puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa

lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut,

mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti.

Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä.

Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa--paljoa

lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset.

Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan

sitä aina semmoiseksi ajatella!

Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi

pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan.

He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän.

Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja

ihanteineen.

Olli oli oikeassa!

Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä

ohitse.

Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa.

Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle

tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi.

Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut.

Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden

rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut.

Isänmaa · 第 15 / 22 题