Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen
huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli
kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan
paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa
puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki
katsoi elämää liian lapselliselta--liian aralta kannalta. Hänessä ei
ollut kylliksi miestä.--Ja se taas tuli epäluonnollisesta
elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän
aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä
malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin
vakuuttunut kuin nyt tästä.--Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että
elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa.
Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta.
Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut
eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet
niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien
mielenkiintoa.
Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,--
yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.--Se oli
Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla
mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän
ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen
häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta
muiden silmissä miesten joukkoon.
Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut
itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin.
Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt
mielipidettään.
Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä.
Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten
kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli
heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle
melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen--
ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua
Ollista.
--Menemmekö parturiin, kysyi Olli.
--Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen
käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.----
He menivät hienoimpaan parturiin.
Täällä Olli määräsi kaikki.
Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa.
Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että
pääkallo siinti esille.
Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat
toinen toisensa vieressä--vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi
ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja
vaaleampien joukkoon.----
Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin
katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin--nenä, suu,
silmät saivat aivan erilaisen näön--ja Ollin korkea pystykaulus, joka
pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki
yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat
syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet
suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin;--kaikki muu oli kuin silinnyt ja
kadottanut merkityksensä.
Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt
onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle.
Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli
samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat
pääkaupungin leijonia.--Se oli ihan viimeisin muoti. Monet
vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat
niitä, jotka ovat aina näkösällä.--Eräs heistä töytäisi vahingossa
Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti
anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä--
Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti
hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan
kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä.
Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen.
Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä
nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien.
Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat
Heikkiä.
Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin
sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan
kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa,
iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot--ja pehmeästi
jymisi korvaan taantuva kaupungin melu.
Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne.
Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä
että ulkona--huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa
yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa.----
He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki
voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin
korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä
aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin
uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja
kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta.--
Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat
kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa.
Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä
vilkaissutkaan Fannyyn.
Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui
suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita
tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää
ja hallitsivat kokonaan sitä seutua.
Ne olivat kaikki sylinteripäisiä.
Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi
tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan.--Kas vain!
Heikki! Terve mieheen!--Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt!
Enhän tahtonut sinua tuntea!
Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli
vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin
tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet
saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on
ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei
ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka
olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista
suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita
kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja.
Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi
päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien.
Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat
paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli
sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän
käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin
olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran
hänet nähneet.
Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen
hänen henkilöstään;--semmoisen kuin hän olisi ollut elämän
vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo,
laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta
samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan
häntä.
Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain
väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen
ulkomuotoonsa.
Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle
itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän
mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella
tuota kuvaa;--pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin
luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa
tai käänsi päätänsä tai naurahti--siihen, mitä hän ajatteli
yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi.
Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa,--ne, joihin he
pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan.
Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä
niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa
aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla.
Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne
olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain
innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka
niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin
lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua.--Omista pyrinnöistä
ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi
tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään
tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili;
mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili.--Aatteissa eläminen ja
isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän
silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen
saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen,--ja nauraa
yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin
lapsekkaita.
Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä,
kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan
puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa
lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut,
mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti.
Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä.
Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa--paljoa
lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset.
Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan
sitä aina semmoiseksi ajatella!
Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi
pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan.
He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän.
Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja
ihanteineen.
Olli oli oikeassa!
Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä
ohitse.
Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa.
Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle
tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi.
Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut.
Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden
rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut.