Mutta kun ei siitä kohta tullut mitään, niin koko tuuma vaihtui
toiseen.
Heikin täytyi nyt paeta pois ihmisiä ja maailmaa. Hautautua
tietymättömäksi jonnekin korven yksinäisyyteen.
Ja samassa herää outo ajatus, joka nostaa veret päähän, joka on melkein
uhkamielinen, joka sisältää yht'aikaa pelastuksen hänelle itselleen ja
koston kaikille muille:--Kotiin!
Hetken risteilivät mielessä syyt ja vastasyyt veren sykinnän mukana,
voimakkaina kuin olisivat elämän alkuainekset liikkeellä.
Mutta juuri kun syyt ovat voittamassa, tulee sieltä vastaan kylmä,
kieltävä päänpudistus ja kuuluu outo ääni: "Ei, Heikki, tänne älä tule,
on jo myöhäistä!"
Ja kauhistuneena hän huomaa ensi kerran toden teolla ajattelevansa
kotia.--
Hän ei ole koko aikana saanut sieltä ainoatakaan kirjettä. Hän oli ensi
vuonna vain vastaanottanut "osan kauppasummasta" isältä, kun tämä oli
ruvennut syytingille ja antanut talon Juhon, körttiläis-Kustaan pojan
käsiin.
Eikä hän itse ole sanaakaan heille kirjoittanut. Hänen kysymyksensä
olisivat vain olleet elävänä todistuksena heille, kuinka vähän hän
heistä tiesi ja välitti.
Ei. Kotiin on mahdotonta! Koko ajatus on liian repivä. Hän tulisi sinne
vieraana,--ehkä ei odotettunakaan!
Ja taas syntyy hänen mieleensä äärettömän yksinäisyyden tunto. Se
kasvaa yhä, katkeroituu, on muuttumassa epätoivoksi.
Hänen täytyy löytää joku, joka ei työnnä häntä kylmästi luotaan, joka
ei pudista hänelle päätä, joka ei ajattele hänen vääryyksiään tai
rikoksiaan------
Silloin nousee muistojen maailmasta ihan odottamatta hänen mieleensä
Ollin unohtunut hahmo.------
* * * * *
Helsinkiin tultuaan syksyllä Heikki ensi työkseen lähti hakemaan Ollia.
Ei hän ollut Ollin kanssa enempää kuin muidenkaan toverien kanssa
seurustellut kahteen viime vuoteen paljon ollenkaan.
Mutta mitä kauemmas tuo Fannyä koskeva tapaus alkoi jäädä, sitä
selvemmin oli vanha Olli taas tullut mieleen. Vuosien perästä muistui
ihan eheästi se kesken jäänyt suhde heidän välillänsä, aivan kuin se
olisi keskeytynyt eilen tai toissapäivänä. Kaikki oli vielä muistissa
semmoisena kuin Heikki oli sen jättänyt. Näin se oli jäänyt: Olli piti
Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki
ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa
ajatuksissaan, kun jotain sanoi,--eikä seurustellut Heikin kanssa muuta
kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän
alkanut huomata Heikkiä. Heikki oli tuntenut välistä, että Olli
ikäänkuin koetti häntä tarkastaa ja oppia jotakin häneltä. Oli alkanut
osoittaa joskus sisällistä kiintymystäkin Heikkiin.--Sitten oli Fanny
tullut ja keskeyttänyt kaikki tyynni,--niin pitkäksi ajaksi, että
Heikki vasta nyt ensi kerran tuli Ollia ajatelleeksi. Mutta nyt sitä
elävämmin. Ja se kesken jäänyt suhde muistui nyt mieleen aivan kuin
jokin erityisen tärkeä elämänasia. Ja heräsi omituinen halu jatkaa ja
muodostaa sitä suhdetta. Niin, se oli nyt Fannyn vastauksen jälkeen
melkein tarve, se oli välttämättömyys.
Ei kukaan oikein tiennyt, missä Olli asui. Hän kuului pitävän sitä
salassa. Hän tahtoi vihdoinkin saada tutkintonsa suoritetuksi ja oli
siksi mieluummin yksin kotonaan, milloin siellä oli. Muuten näkyi hän
käyvän yhtä usein kapakoissa kuin ennenkin. Heikki vain ei ollut nyt
sattunut tapaamaan.
Kumminkin Heikin onnistui saada Ollin asunnosta selvä vielä samana
tulopäivänään.
Oli tuulinen ja sateinen syys-ilta, kun Heikki koputti Ollin ovelle
suuren kivimuurin neljänteen kerrokseen.
Olli aukaisi melkein samassa kun Heikki oli koputtanut, sillä hän itse
oli juuri ulos lähtemässä.
--Heikkikö sinä olet? sanoi Olli peräytyen kummastuksesta pari askelta.
--Niinkuin näet. Asutko yksin?
--Tulehan sisälle--no, terve mieheen, Heikki! Mistä sinä kapsäkkinesi?
--Maalta, kotiopettajan toimesta.--Otatko minut täksi yöksi?
--Tuohonko sohvalle? Taikka kyllähän minäkin siinä;--saat sinä
sängynkin, jos niikseen tulee.
Hän riisui päällystakkinsa ja auttoi Heikkiä järjestämään kamssujansa.
Yhtä ja toista otettiin kapsäkistä ja ripustettiin nauloihin.
He herkesivät molemmat puhumattomiksi kuin sopimuksesta. Olli kuitenkin
yhä tarkasteli Heikkiä ja sanoi vihdoin:
--Kuule sinä, Heikki,--ethän liene sairas?--ja tavoitteli valtasuonta.
--Terve minä olen, ei minua mikään vaivaa. Ja taas he olivat ääneti.
Ei koskaan Olli ollut niin kunnioittavasti Heikkiä kohdellut. Hän
aavisti jotain suurta surua piilevän Heikin takana ja kulki melkein
varpaillaan hänen ympärillään.
--Sinähän taisit olla ulos lähtemässä? Älä anna itseäsi häiritä.--Niin,
Olli, huomaathan sinä missä tilassa minä olen--minä en voi nyt puhua!
Ja hän näki, että Olli aivan hätääntyi. Merkillisiksi olivat käyneet
hänen silmänympäryksensä, ja suu vetäytyi kummallisesti kokoon.
--Sinä lienet väsyksissä, Heikki? Minä lähetän tytön tänne vuodettasi
laittamaan,--pääsethän sitten levolle.
--Oh, vastasi Heikki, saatanhan laittaa vuoteeni itsekin. Sano
mieluummin tytölle, ettei hän tänne ollenkaan tule koko iltana. Minä
tahtoisin olla yksin--sinä ymmärrät, Olli!--
Olli viivytteli lähtöänsä. Levottomana hän katseli ympärilleen,
tarkasteli uudestaan Heikin kapsäkin ja kulki sitten muutaman kerran
vaanien edestakaisin.
Heikki seisoi ikkunan luona kääntyneenä ulos pimeyteen päin--niinkuin
olisi vain odottanut Ollin lähtevän.
Silloin tuli Olli ihan lähelle Heikkiä, otti häntä kädestä ja aikoi
jotain sanoa.--
Mutta hän oli ilmeisesti niin hämillään tästä sydämellisyyttä
ilmaisevasta liikkeestään, ettei saanut sanaakaan suustansa.
Heikki huomasi, että Ollin vaalenneet huulet liikahtelivat
suonenvedontapaisesti ja koko olennossa asui auttamaton neuvottomuus.
--Tämmöistä sattui hänelle varmaan ensi kerran hänen elämässään.
Vihdoin sieltä tuli vavahtelevalla äänellä:
--Heikki,--lupaa ainoastaan, ettei se tapahdu nyt! Vastaukseksi Heikki
vain puristi hänen kättänsä.
Ja Olli irtausi ja riensi ulos.
Aivan kuin olisi mennyt pakoon jotain, jota häpesi.
Ja Heikki hengähti syvään. Hänen kasvoistaan lieveni synkkyys ja suun
ympärille ilmaantui melkein mielihyvän hymy.
Oliko tuo Olli? Olli liikuttuneena!--Olli, joka muuten oli aina valmis
arvostelemaan ja joka ei missään koskaan kadottanut kylmää malttiansa?
Kerrankin!
Ollin osanotto! Mikä voisi Heikkiä enemmän lohduttaa? Ja jos Heikki
kaikki kertoisi, kuvaisi suuren elämänsurunsa hänelle; mitä, jos Olli
silloin purskahtaisi itkuun!
Totta kyllä,--olihan Heikki ennenkin nähnyt hänen itkevän. Mutta, sehän
oli ollut aivan toista. Olli oli silloin päissään,--ja lieneekö silloin
ollutkaan mitään itkemisen syytä.
Kun Olli tuli kotiin, makasi Heikki vuoteessansa. Lamppu paloi tuolilla
ja valaisi häntä kirkkaasti.
Kauhistus ilmestyi hetkeksi Olliin. Hän hiipi Heikin vuoteen ääreen ja
kuunteli.
Heikki hengitti tasaisesti ja tyynesti. Nukkui.
Ollin kasvot kirkastuivat. Hän heittäysi hiljaa keinutuoliinsa,
venytteli kaikkia jäseniänsä ja jäi pitkäksi aikaa sinne istumaan.
Siitä oli nyt jo lähes kolme vuotta, kun he olivat eronneet. Olli tiesi
vain, että Heikki oli ollut kaiken aikaa ahkerassa lukutyössä. Mitä hän
luki, sitä ei Olli tarkalleen tiennyt. Lienee ollut niitä Heikin
filosofioja. Ja sitten arvasi Olli, että Heikki oli rakastunut.
Ulkonaisissa oloissa ei kyllä ollut mitään muuttunut. Kaikki oli
entisellään. Niin makasi tuo Heikki tuossa kuin olisi eilen hänet
viimeksi nähnyt. Ja Olli istui keinutuolissa aivan niinkuin ennenkin
palattuaan yöllä kotiin. Lamppu sihisi tuolilla--ja sekin oli Heikin
ainainen tapa: hän ei sitä koskaan jättänyt pöydälle palamaan.
Heikin kasvoissa näytti kuitenkin jokin omituinen muutos tapahtuneen.
Niihin oli tullut jotakin hienostunutta. Nenä oli kuin laihtunut ja
silmäluut selvenneet. Niinkuin pitkät kärsimykset olisivat hänen
kasvojansa muodostelleet. Olli oli lukevinaan paljon, paljon siitä
Heikin silmien luota--semmoista, mikä oli tullut häneen heidän
erilläänolonsa aikana sisästäpäin, sieluelämän vaikutuksesta.
Mutta ulkonaisesti olivat Heikin kasvotkin samat--pienimpiin
yksityiskohtiin asti. Erittäin kummasteli Olli hänen tukkansa
ominaisuutta. Se oli aina sama samoine kiharoineen. Siellä oli kihara
niskassa, joka oli oudostuttavan itsepintaisesti pysyttänyt muotonsa ja
asemansa.
Se putosi muita alemmaksi kiehkuraksi niskassa ja ulottui tavallisesti
Heikin ahtaan alaskäänteisen kauluksen valkealle pohjalle. Tämä tukka
se antoi hänen kasvoillensa niitten ulkonaisen luonteen ja ehkä samalla
keveän viittauksen hänen talonpoikaiseen syntyperäänsä.
Olli huomasi nyt ensi kerran, että sen todellakin vaikutti tuo kihara.
--Hän katseli siksi Heikkiä verrattoman tarkkaavasti,--nousi
keinutuolistaan ja tarkasteli joka taholta.
Tuolin selkäpuolella riippui Heikin harmaa takki--iänikuinen, jonka
Olli muisti vähintään kolme vuotta sitten Heikillä olleen. Sitä
sanottiin juhlatakiksi ja se otettiin esille harvoin. Mutta nyt se
osoitti jo kulumisen oireita. Kiilteli vähän kyynärpäiden kohdalta ja
tarjosi siellä täällä nähtäväksi poimuja, joita vuodet olivat siihen
kasvattaneet. Se poloinen oli nähtävästi saanut viime kesänä
jokapäiväisen takin viran palvellessaan rakastunutta herraansa.
Olli naurahti itseksensä, otti takin tuolin karmilta ja katseli sen
kaulusta. Tuon kauluksen vähän virheellinen leikkaus, se juuri antoi
takille sen omituisuuden ja jätti sen muistoon. Se kiersi liian alas
niskassa, niin että joskus näytti paidan kauluksen alareunaa; mutta
edessä se otti tappionsa takaisin pyrkien vähän liiaksi kohoamaan.
Heikki ei olisi ollut Heikki, jollei tuo kaulus olisi ollut juuri
semmoinen. Niin pitkälle kuin Olli häntä muisti, oli hänellä aina ollut
tuo virhe vaatetuksessa,--mikä tuli siitä, että hän käytti halpaa
räätäliä ja aina samaa.
Olli meni vaatekaapilleen, avasi sen ovet ja otti esille
uuden-uutukaisen, lakanaan käärityn, kiiltävän musta-verkaisen
vierailutakkinsa. Hän tarkasteli sitä tuntijan katseella ja mietti
itseksensä; mutta alkoi sitten sitä mittailla Heikin takin kanssa,
leveyden olan päästä olan päähän ja niskaluusta selkäristeykseen.
Oli sentään omituista kuinka he olivat samanmittaisia, Olli ja Heikki.
Voisi vannoa, että tuo Ollin takki sopisi Heikille aivan yhtä hyvin
kuin se sopi hänelle.----
Ja Olli kääri sen huolellisesti jälleen valkoiseen lakanaan; ei vienyt
sitä takaisin kaappiin, vaan jätti sen pöydälle.
Sitten hän riisuutui, ripusti Heikin takin paikoilleen, sammutti lampun
ja sukelsi vuoteeseensa.
Kun Heikki seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona ilma muuttunut ja
aurinko paistoi iloisesti sisälle.
Olli oli puolipukeissa sänkynsä laidalla ja tirkisteli häntä.
Hän rykäisi ja nousi seisaalleen, kun Heikki havahtui.
Ja Heikin pukeutuessa he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Oli ihan
mahdotonta aloittaa Ollin kanssa mitään sydämellisempää puhetta,--vain
senvuoksi, että tiesi, että hän olisi kärsinyt ja hävennyt
sanomattomasti.
Tuntui selvästi, että Olli oli arvannut kaikki tyynni. Ja että hän oli
ihan säälimättä antanut tapaukselle sen nimen mikä sille tulikin.
Heikistä se oli sentään jotakin muuta kuin miksi Olli sitä ajatteli. Se
oli tapaus, jolla oli vuosikausia takanaan, jolla oli syvät syynsä,
suuri merkityksensä, jota ei voinut selittää yhtenä eikä kahtena
iltana. Mutta Olli olisi varmaan keskeyttänyt kaikki selitykset ja
sanonut: sanalla sanoen, sinä olet saanut rukkaset!
Vaitiolo rupesi sentään Ollistakin tuntumaan tukalalta, koskapa hän
alkoi viritellä puhetta.
--Kylläpä on tuo takkiskin jo kulunut. Minä sen muistan vielä
entuudesta.
Mutta kun ei siihen saanut mitään vastausta, sanoi hän taas jonkin ajan
kuluttua:
--Voisit minulle tehdä suuren palveluksen. Osta minulta tämä takkini.
Se ei sovi minulle ollenkaan.
Ja hän veti esille lakanaan käärityn vierailutakkinsa. Hän ilmeisesti
tahtoi asettua sille kannalle, ettei Heikin asiasta mitään sen pitempiä
puheita saisi tullakaan.
--Jos sillä teen palveluksen, niin miksei. Mutta rahaa et minulta saa
hyvään aikaan, sanoi Heikki.
--En tarvitsekaan tällä haavaa. Mutta koetahan sitä.
Ollin pitkä musta takki oli kuin tilattu Heikille. Se sopi mainiosti.
Ei ainoatakaan liikaa poimua!
Mutta Heikki ei ymmärtänyt niitä asioita. Sillä katsahdettuaan peiliin
hän aivan kauhistui.
--Ei--ei, Olli, ei tämä minulle käy. Sehän on kuin satula lehmän
selässä.
Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja
oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi
innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen
mies!--Pidäs vähän päätäs pystympänä--niinkuin katselisit olkani yli!--
Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista!
--Sinä olet hullu, Olli!
--Pane tämä pystykaulus kaulaasi!
Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti
Olli nauruun.
--Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun
kiharasi!
Heikki alkoi ottaa kaulusta pois.
--Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun
täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu!
Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin
käsiin.
Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen
vain lievittääkseen Heikin surua.