Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki
täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen
johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa
elettiin entistä rauhallisemmin,--niinkuin tuosta kansaan
sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan
ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia.
Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja
niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut
ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu
ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt
kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan
uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen
edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle
poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut
semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski
ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja
itsensä hänen sijalleen.
Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin,
yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät
sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin.
Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita:--kansan rakkaus--olihan se
kaunis aate,--mutta ei se elätä!
Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen,
pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat,
että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja
siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen
aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut
heitä tervehtimään.----
Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta
kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina:
"Vi själva må förgätna dö som vagen i dess sjö!" He eivät olleet niitä,
jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen
asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista.
Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet
sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet
yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin
inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat
itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että
kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat
tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä
sanoneet löytävänsä.
Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat
tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään
arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi.
Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat
tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin,
joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena
heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden
tavoittelulle.
* * * * *
Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli
niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet
muiden innostusta.--Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin
Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei
uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja
seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä
nähnyt pitkiin aikoihin--kun oli joutunut pitemmille juomaretkille.
Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä.
Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä
milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei
Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina
jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti
liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi.
Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He
ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne
aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin
Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä
arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä
olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa'an toiseenkin päähän.
Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken
elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi
keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän
oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt
mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen
omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut
kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille.
Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään
vuoteessansa--jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän
enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän
näytti aina kärsivän.
Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa,
otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen
päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi
jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka
karmi Heikin sydäntä.
Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita
vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän
tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä
kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä,
että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä
Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta
olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa
kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin,
hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä
fysiologisista edellytyksistä.
Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki
apinoilla ole.--Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli
olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut
isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi
rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie
kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista
henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei
mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes
oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen
vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat
pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain
ajatuksistaan.
Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli
Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän.
Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri!
Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse!
Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa
peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun,--sen
tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä.
Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui
sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi
selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään
entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven
alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja
auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen
korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen
katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi
pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen.
Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli!
Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee!
--Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki,--olisipa hupaista
tietää mitä minusta sanot.
Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut
Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan:
--Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki.
Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos
kävelylle.
Naiseksi; niin juuri!
Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut!
Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla
yksin, irtautua Ollista.
Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä.
Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli
tietysti muuttaisi pois.--Ollin mielestä on luonnollista, että kukin
hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt
itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti
olevan vain järkeä ja arvostelua.--Eikö olisi ainoatakaan semmoista
ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen?--Mikä hirvittävä
irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä!
Ja Heikki riensi ulos.
Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla
hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta
ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään
tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla
omat ajatuksensa ja hommansa.
Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen
lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven
suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä
hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän
silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa,
aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä
olutkuopassa.
Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi,
että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki
tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle.
Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se
ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt
kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi
kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan,
niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään
elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista
merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet
lämpimyyttä tovereilta!
Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla.
Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla
välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat
ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus
on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu
taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten
tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se
rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon!
Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi
tullut pois kotoa!
Ei!--Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli
selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia
ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin,
kylmänä,--lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta!
Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut.
Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa.
He eivät huomanneet Heikkiä.
Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla.
Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle
sanomattomasti.
Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt!
Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä.
Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli
käännyttävä tässä yksinäisyydessään.
Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla.
Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa.
Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan.
Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota
Heikin sisimpään sielunelämään--siellä maalla.
Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa?
Fanny ymmärtää hänet hyvin--Fanny, joka oli ajatellut sielujen
näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt
sanoisi: "No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä
paikassa, missä teitä ymmärretään?"
Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: "Neiti, semmoista paikkaa ei ole
kuin yksi ainoa!"--"Mikä sitten?"--"Teidän vieressänne."
Taikka jotakin semmoista.
* * * * *
Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa.
Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn
ajavan ohitse.
Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa.
Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa,--seistessään
jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa,--oli
niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä
liikahtanut.
Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä.
Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut
tyydytystä nykyhetkessä.
Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät
välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat
tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen
sydämessä salainen suuruudentoivon itu.
Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä
askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä
ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan
ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. "Minä olen tosin vielä kömpelö, en
osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta
tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen
minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin
tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain
heidän seuroissaan!"
Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella
esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta,
niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden
voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa
Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt
olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin
selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He
tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä;--sillä hän olisi pannut sen
heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi
kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen
lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi
liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka
ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön
lämpimään syliin!
--Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä
Snellmanin lause.
Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa!
Valmistua, valmistua vain täydellisesti!
Fanny ja rakkaus häneen--se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia.
Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat
valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka
eivät häneen katsahdakaan,--ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa
häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen
käännettä, hyväksyä, innostua.----
Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty.
Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa.
Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin
huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen.
Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että
sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa.--
Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin
vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja
noista tuskin kukaan!
Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein
sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli
väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset
tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä
tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin
tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne
tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa
sylinterinsä maahan pudottamaan.
Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he
katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua,
pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu
pettämätön varmuus joka jäntereessä!
Taas sama ujous!
Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja
osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen,--kaikkeen!
Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa
viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne
olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin
aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon.--Kokoelma ujoja
maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat
vaivoin saivat peitetyksi.
Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos
hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa
tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin
nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa
heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen
alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin
pyrkivät!
Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli
hänet tuonut mukanansa.
Hän ei ollut enää ujo.
Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut
kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi
puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki
lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti
puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä
hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia.
Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti
tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla
tavalla.--
Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin
äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan
siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja
kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään.
Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä
sanomatta jotakin.
Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä.