--Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin
vuosikausia sitten tapahtunutta;--se oli silloin huvimatkalla. Ja hän
pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin.
Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen.
Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät
tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat
sotkeutuneet nuoriin.
Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta.
Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin.
Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin
lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten
aloille.
Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän
teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn,
jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen.
Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen
päähänsä.
Mitä hän olikaan kuvitellut!--Että Fanny olisi muistanut häntä,--että
olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu
siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä!
Ja ratkaiseva hetki oli tullut.
Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta--juosta
kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi.
Taikka--? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä!
Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on
tulevaisuutensa!
Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet.
Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt
siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa.
Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan
arvotonta. Niin--isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei
enää ole olemassa.
Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta!
Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää.
Heikin täytyi vielä tavata Fannyä,--vielä tänä iltana!
Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja
uteliaasti tiedustella Heikin aikeita.--
Jollei nyt, niin kerran!
Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn.
Se tapahtui pukueteisessä.
--Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan.--Tahdotteko sanoa
veljelleni, että olemme poislähdössä.
Heikki toimitti pian asian.
Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään
poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä.
Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille
kiitokseksi.
--Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä
ympärille.
--Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain.
Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja
lähti saattajinensa.
Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain
tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua.
Kuinka kaunis Fanny oli!
Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka
vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman
kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi
palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen
sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja
ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä
arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan.
Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle?
Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli!
Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen
täytyisi silloin rakastaa Heikkiä,--juuri sitä, mikä oli Heikille
ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä
olemusta.--Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli,
etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten.
Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen!
Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille--uusi,
ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen!--Ja
sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista
aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun
koitto,--ilman suruharsoa.----
Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas
ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt.
Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen
sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla.
Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia.
Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn
samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä
ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua,
vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa!
Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän
vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa
Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin
yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka
punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset
kuumottivat alituisesta hieronnasta.
Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui.
Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle.
Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa.
Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia
näkemästä.
Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon.
--Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja
pitäen käsiään syvällä sen taskuissa,--mutta vaihetaanpa, Heikki,
vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei
ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja
rillit ja kaikki mitä tahdot--minulla ei ole kotia, vaihetaan!
Kuuletko? In vino veritas!
Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa
ja heltyi itkemään.
Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi
kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat
yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut
kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa.
Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä.
Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä
häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan.
Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen.
Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin
nykyiseen mielialaan!
Hän ei vastannut Ollille sanaakaan.
Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä.
Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa
lämpimäin lakanain väliin.
* * * * *
Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin
elämässä.
Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa
paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä.
Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille
kuin ennenkin.
Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä
olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama
saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset
syyt.
Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä
osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä.
Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä
siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi.
Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka
olivat vastoin hänen luonnettaan.
Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja
tekeytyi hänen ystäväkseen.
Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo.
Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä
niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut,
semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa.
Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä
harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja
sanoivat itseänsä "kansanvaltaisiksi". Aatteessa hän salli mentävän
vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt
kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä
edessä,--kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän
"suomalaiseen seuraan". Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä
määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä
liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu
aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen!
Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon
kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla
semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen
ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka "pyrkivät", jotka koettivat näytellä
sivistyneitä,--ne olivat "plebsiä".
Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla
oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että
hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja
luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä,
toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin
sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä
itsestään.
Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja
taiteellisen hengen taltuttama ympäristö.
Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri
edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon
muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän
järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat
alaspäin kaikkiin muihin.
Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus!
Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan,
vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa,
tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin
pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä.
Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi
riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen
suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata
erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa
leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta.
Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä,
valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta
elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi
tunkeutunut liian lähelle heitä.
Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa:
--Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä
en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa
talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla
ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri
olentoja.
Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista.
Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan
odottamatta esille.
Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen
toisiin asioihin Heikki pelastui.
Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan
samasta asiasta.
Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille
ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi.
Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin
näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa
satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri
oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen
rakkauttaan tavoitellen!
Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli
Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista.
Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta
ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa
tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun
Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän
saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin.
Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny
tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja
milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli
samassa seurassa.--Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään
osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä
perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen
varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän
Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä.
Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle
perheen nuorimpia lapsia avustamaan.
Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi
voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja
luottavainen.
Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli
kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää
hermostumista Heikin seurassa,--aivan kuin olisi kärsinyt siitä,
etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota
vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille
mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja
erittäinkin tapaamista kahden kesken.
Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli
monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää
kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä
jonkun tyttöletukan tähden.
Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen.
Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko
kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä
kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi.
Kansaa, isänmaata,--niitä ei hänellä enää ollut.
Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn
rakkautta, niin ei mitään.--
Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä
sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa.
Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän
piirissään,--että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen
tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin----
Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää.
Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman
ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken
työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana
ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään
sisällistä yhteyttä;--sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui
mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen
alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti
mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus.
Mutta kun toinen kesä sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se
onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän
yksin lasten opettajana maalla.
Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä.
Nyt oli jo sekin lopussa.
Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas
entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja
vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän
välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side.
Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta
kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana.
Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä
rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen,
joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua
joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta
jossakin tulevaisuudessa--ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän
koskematon!
Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut
jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut,
hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen----! Siellä ei
pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten
side--
Muistuttamatta!
Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä
syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta,
milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa
ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin
iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas
katkeroitua vieraille suodusta huomiosta--ja alituisesti, alituisesti
tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja
sittenkin vain tavoitella!
He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina
suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava
järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin
henkäyksen käydessä.
He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle.
Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli
vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin
lentelivät lentojaan.
He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla
mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana
verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet
korvain takana.
Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti.
Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi
istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään
kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän
soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja
ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen,
vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset
nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman
kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin.
Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti
yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi
ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut
sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut
sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin
vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat
vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja
herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli
hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille
tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita
jumalia.
Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen
ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan
kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään.--Kauan he
kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin
kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön.
Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä
musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen
surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin
taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa.
Ja joskus!--mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen,
mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata,--joita ei
mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut
loihtia esiin!
Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään
soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut
sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua
viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja
kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua
jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä.
He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään
muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He
ikäänkuin elivät näitä iltoja varten.
Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä
vaikutti vain veltostusta ja hermostusta.
Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä
todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen
savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi
sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä
suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen.
Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä
tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon
jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat
sovittaneet päivän toimettomuuden.
Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi,
tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön
heikosti siristävään tähteen.----
Se oli heidän aikansa tuo;--ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän
lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat
vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa
rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja.
Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan.
Niin nytkin tänä iltana,--viimeisenä iltana ennen muuttoa.
Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto
kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä
iltana kaikki ratkaistaan.
Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat
äärettömän kaukana kaikesta muusta.
Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä.
Kappale oli Wagnerin "Träume".
Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti
ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja
hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi
omiinsa.--
Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä
kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla!
Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen
ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä,
johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta.
Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja,
niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet,--korvat höröllään, suu puoleksi
avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön
totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan--
myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken
rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he
seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa.----Ne raukat, raukat
siellä maalla!
Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän
puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät
pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä.
Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa!
Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan
kokonaan unohtaneet,--niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän
maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa,
jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt.
--Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan.--He
kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat
vain toisiansa ymmärtää,--niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan!
Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja.--Ja Heikki samassa
vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa.----
Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa,
sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä
rajattomaksi!----
Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne.
Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet
semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta
enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa
liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä.
Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä
rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan.
Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen,--tarve
vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa,--tarve palvella
ja hyödyttää.
Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun
Fanny ensin on hänen!
Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen
välinpitämättömästi:
--Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan
kävelemään?
Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten:
--Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta!
Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen
huolellisesti ja virkkoi rappusilla:
--Mennään!--Paino oli viimeisellä tavulla.
Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä
niissä.
Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille
istumaan, hän vaikeni.
--Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen,--minä
arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi
milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista.
Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen--voithan itse tehdä tämän
hetken niin lyhyeksi kuin tahdot.
Mutta Fanny oli vaiti.
--Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä
sinulle vastenmielisestä hetkestä.--Minua se vaivaa itseänikin. Sinä
autat siis minuakin, jollet viivyttele,--ainoastaan ihan lyhyesti: niin
taikka ei--
--Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen
äänessään oli hienoa hermostusta.--Minä en oikein tiedä, mitä sinä
tarkoitat,--ja katsoi poispäin.
Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi:
--Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä,
rakastatko sinä--
Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän
tunsi Heikin vaikutusta häneen.--Ja hän aloitti melkein anteeksi
anovalla äänellä:
--Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään,
josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut
kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole
minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt
niinkuin sinä;--mutta--
--Sinä et sittenkään voi minua rakastaa?
--Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en
sinuakaan kohtaan.
--Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua
kohtaan?
--Niin, minä--minä vain tiedän--olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja
eri oloissa,--mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen
rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta
sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta,--minä en voi!------
Näin he erosivat.
Fanny ei siis rakastanut!
Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä
painavammin hänen omalle sydämelleen.
Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli
teko,--semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa--ikuisen totista
kieltä!
Ja se on Fannyllekin puhuva,--se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin,
ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään--ei mitään
muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa,
kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset
jäljet Fannyyn--niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi
ajattelemaan Heikkiä!
Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin
ylihuomenna.--
Ja toinen kysymys: Kuinka?