Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa.
Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset?
Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää
kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja
totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät
ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei
hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä.
Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän
eron takia.
Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta
ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta.
Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt.
Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki
itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan
kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa
kotiin;--selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään;--
selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli
sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja
henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia,--vain olemalla heidän
keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän
sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja
sanonut:
Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä
et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen
kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla!--
Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa
kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan
taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta.
Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin!
Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta.
--Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman
hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona,--ja
antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa
--hän varmaankin itkisi ilosta,--ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo
sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja,
sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla.----
Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen.
Renkipoika katsoi häneen kysyvästi.
Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen
kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja
käski ajamaan eteenpäin.
Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata.
Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä
hyvästiksi, suu naurussa.
Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla
kysymystäkään.
Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta.
Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen
lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran
katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja
surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan--
niinkuin lapsi.
Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän
oli samaa tietä matkustanut,--ei silloin ollut näin oudolta tuntunut,
näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita
matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin
vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä
oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli
tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan?
Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin
päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä
kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin
huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän
silmissään mitään?
Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot
täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin
sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että
hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan
asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa
asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa
tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat
edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä
salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen,--eikä ainoastaan Heikki, vaan
isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen.----
Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä
oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan
kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta
ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja
merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on
kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään.
Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä
mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä,--
täytyy vain katsoa, että seuraa mukana.
Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt
keskeneräiseksi,--kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta
ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan.
Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen.
Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä
tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta--jollakin kotoisella,
päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja
jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa!----
Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra
Jumala, onko se jo tuossa!--Nytkö!
Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen
tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja
sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy
asemasillan eteen.
Kello rämähtää asemahuoneen seinällä.
Se ihan repäisee sydäntä.
Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja
kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen.
Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo
tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli
tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään
mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta,
kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie
mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on
ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä
kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin:
hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta
ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi
asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi,--
niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan
sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä.
Juna päätti hänen puolestansa.
Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää!
Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä,--niinkuin olisi syössyt
suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan
syvyyteen.
Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi.
Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja
hän iloitsi, kun sai ne viihtymään.--Siinä oli hänen edessään jälleen
kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli--ja niityn koivu
sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa.
Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on
pääsemäisillään toiveiden perille,--alakuloisuus, joka jäytää sydäntä
ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua?
* * * * *
Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut.
Joukossa oli useita Heikin tuttavia--vaikk'ei yhtään aivan läheistä.
Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä
muuttuneet!
Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen
alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle--vähitellen sen jättänyt ja
vajonnut jokapäiväisyyteen!
Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä
nyt kuuli.
Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella
innostuksella,--mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin,--vasta
sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt.--Ja mieluummin he
sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat
kärsineet,--siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo
poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon
kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt
kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat
puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut--aivan
toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he
kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa
ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia,--noin vain
juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan
ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he
antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa
punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille.--
Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun!
Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen
tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin;
myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin.
Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä
toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni
vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli--tai
paremmin:--heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa.
Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja
ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle.
Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta
asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla
sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta
olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä
sitten sanoisi.
Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä--
ihan silmiin: "Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!"--
Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä
vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää
hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään
ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja
kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan
auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen
kärsimyksiänsä.
Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat
istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta.
Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen.
Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen,--nähdäkseen,
vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin,
sanoi Eemil heti:
--Oh, vieläkö sinä niissä elät!
Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän
vastaustaan.
--Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä
elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään
suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen
päästämään!
--Hm, pani Eemil.--Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä
hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin
tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla.
Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä
kehittynytkin kannassaan.
--Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki
yhdenarvoiset "Herramme ja Jumalamme" edessä.
--Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään.--Meidän pitäisi vain
keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain "Herramme ja
Jumalamme" edessä.
Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia
oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen
epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen.
Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään
tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri
päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas
sinnepäin.--
--Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän
kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki
taas yhtä ivallisesti.
--Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset.
Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden
ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että
kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan.--Minä en voi
pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä
laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot.
Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina
voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi
olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse
sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille.
--Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa,
esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi!
--Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen,
niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn
tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat
usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta
hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään
tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki
alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen
suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen.
Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista
asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi
ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä.
Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen,
että luuli sen mullistavan koko maailman.
--On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta
tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi
yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi
käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin
telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa,
tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi,
vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi,--ja että sitä voisi käyttää
pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat
ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä
vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö
luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin,--kohti sen eheytymistä ja
kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen
häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne
yhtyisivät kolmanteen, neljänteen,--ihmisten välille rakentuisi
kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan
suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.----Ja Eemil keskeytti
puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi.
Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle.
Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin
unohtanut.
Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa
asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo
näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton
proosaa.
Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti
kaikki nähdä.
Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan
ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin
minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme,--kyllä yhteiset
asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen
tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi--ilman mitään
deklamatsioneja meidän puoleltamme!
Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu!
Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät.
Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan
ihmissydäntä tyydyttää.
Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että
toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä.
Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy
pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin
ystävyydentunteisiin,--jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta,
--kansan rakkautta, koko maailman rakkautta!--
Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin
paljon korkeammalle kaikkia muita.
Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului
ihan toisiin piireihin.
Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä
valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina.
Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa
juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin.
Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä--viinapöydän
ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin
matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa.--
Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan
takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät
tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine
liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan
huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen,
että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat
kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja
mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä.
Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia,
katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni
tapaamaan.
--Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on!--sanoi hän nielaistuaan viimeisen
palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen:
veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna
yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle.
Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan
ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi,
ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain
tahtoo täydentää tietojansa.
Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut
koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki
olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin.
He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa.
Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat.
Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua
ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä
välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan
kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti,
puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan
hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat.
Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka
osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa
muita ihmisiä silmiin--nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa,
muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja
naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella,--toisinaan
hiukan ivatenkin.
Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan.
Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen
luottamuksensa takaisin,--maailman luottamuksen häneen ja oman
luottamuksensa maailmaan.
Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea.
He menivät asemasillalle.
Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi:
--No, Heikki?!
Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa
junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen.
Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja
arvostelemaan.
Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin
vain--tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo
kauan yhdessä!
--Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan--tuolla, ei--ei,
katso tuonnemmas,--tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä
vaununlasista ulos.
Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti
kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he
nauroivat ihan katketakseen.
Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi
hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään
katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli
ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään.
Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli
nauranut.
Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä.
Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen
liikkeensä oli huoleton ja vapaa.
--Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt.
Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta,--
ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä!
Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa
kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja
kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti
olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin
päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa,
ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi,
vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli.
Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi.
--Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi.--No jaa, kyllä
se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt
jälleen asiaan.
Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan!
Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken
innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin
mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä.
Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään
vain joltakin väliajalta,--joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön
keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin
entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen
yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä,
kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut
olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi--yhdessä hetkessä--yhdellä
sanalla!
Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti
vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen.
Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin.
--Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten
ajatuksistaan.--Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on?--hän näytti suurta
matkalaukkuaan.--Neljä pulloa punssia, veikkoseni--käytettäväksi
virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit
sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi
vielä evästykseksi varoitus: "Älä nyt sentään liiaksi juo!"--ha-ha-ha!
Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja.
--Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille
pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia.
--Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin!
Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta.
--Maljasi, Heikki!
He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli
niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa.
Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän
kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi:
--No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin
puhuessa pani tavan takaa: hm--hm--. Ja alkoi sitten itse puhua.
Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä
puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin
selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava
kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen.
Nyt vasta oli Antti entisellään.
Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen
sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen
rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava
hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi
huomata.
Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti
häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki!
Nyt hän tahtoi sen tehdä.
--Maljasi, Antti!
Ja se oli jo haihtumassa.
Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä
ajatuksesta, että siihen koskettaisiin.
Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen
tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin
asioita katsonut eikä nähnyt--eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan
äärettömän pitkältä.
Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin
pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä
niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana.
Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota
jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta.
Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi
elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain
elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää!
Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän,
hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista!
Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei
ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle.
--Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon
Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla.--Ja monet meidän
parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja
veltostuneet.
Antti mainitsi useampia.
--Mutta onhan se surkeata!--sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet
kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa.
--Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään;--se ei todista muuta kuin
ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on
niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää
kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen
tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki.
Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän
iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi
itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja
maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja
Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen
puhujalavalla.
--Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa
upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie
siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut
kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana.
Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme
toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla
ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme,--kyllähän
me olisimme valmiit,--vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä,
joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät.--Snellman on
vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut
muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko
kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ.
Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö.
Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja
vähän nenäänsä.
Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki
olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä.
Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret
aatteet!
Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä
Helsinkiin.
Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja
vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän.----
Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa--kihloissa. Tyttö
oli Heikille tuntematon.
Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä
sanoessaan.
Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut
onnea.
Anttikin ajatteli avioliittoa!
Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta.
Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta.
Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän
tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa.
Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt
Töölönlahden yli.
Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki.
Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin,
joka oli tullut häntä vastaan.
Antti erosi ja meni menojansa.
Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili
vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta.
Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua.
Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja
kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui
pääkaupungin avara syli,--lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten
sotkuinen melu.