--Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni,
sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle,
nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen.
----Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä.--Ehkä--!
Miksei--! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori.
Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille.
Mutta nuorena tahtoo elää--hengittää--! En tiedä sentään,--ainakin minä
olen semmoinen.----Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin,--uskotteko
sielujen yhteiselämää?--Tietysti uskotte.--Ehkäpä sentään onkin
yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman
maapallon pinnalla. Usein,--usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat
kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri
tässä minun luonani.--Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja
miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa.
Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei
teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä
ymmärtäisi.--Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi
tänne!--Oh, kuinka täällä on kaunista!
Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin
karkottaakseen liiallista tunteellisuutta.
Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän
olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa.
He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta.
Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi
Fanny Heikille kättä.
--Kiitos tästä kävelyretkestä!--sanoi hän sisälle mentäessä.
Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä
muita.--Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut
ääretön juopa.
He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä.
Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja
taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä.
Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on
ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina
ilmestyvien tarpeiden mukaan--erittäinkin keksintöjen avulla, siten
laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta.
Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja
taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli
ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua
sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa
jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat
juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut
tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen
etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet
suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme
ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on
kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja.
Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen
leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa.
Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita.
Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän
näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen
pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään
hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja
taide sen koko salaisuus.
--Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni
piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta
ikkunasta.--Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan,
mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä
yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että
hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä
hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen
kutsumus, sisäinen tarve.
Bruuno jatkoi Artturin ajatusta:
--Sanalla sanoen,--siksi että hän on suurempien aatteiden
palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä
voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän
palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus.
--Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut
eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät.
Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan.
Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä,--kauan haudassa olleet
tunteet.
Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta.
Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle.
Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi,
ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat
istuivat täällä.
--Nej men--! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko
olentonsa selkoselälleen;--en sådan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!]
Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa.
--Tycker du--? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä
sipristäen.
--Tig för guds skull, de' ä' ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran
tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään
viitaten Heikkiin päin.
--Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin.
Heikki kuuli kaikki, vaikk'eivät he luulleet.
Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat
hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: "Oo--",
oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri
aatteesi!
Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle.
--Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä.
--Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä.--
--Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä.
Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi
kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta
kuivasti.
Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: "Etkö jo
tule?"
Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti.
Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki
kaivolle.
Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän
antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat
isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten.
Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta.
Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset
olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin.
Fanny pudisti häntä hihasta: "Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin
kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia
ja vesisuonia!"
Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä
hänen tieteensä asiasta tiesi.
Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone
kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei
sanonut kenellekään.
Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina
jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin
sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän
luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja
sanoi: "Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he
kun eivät tiedä kerrassaan mitään."
--Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään,--niinkuin tämä
kaivomestarikin tässä.
Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä.
--Ah!--hän huusi--minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä
valitsen?
Lulle ja Bruuno hypähtivät esille.
--Ei, ei,--sanoi neiti Fanny,--teistä ei kelpaa yksikään! Saanko
pyytää--teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä
yli.
Muut kauhistuivat.
--Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja
silloin olette syvyydessä!
Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän
kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä.
Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan
ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat
hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet
kevyesti yli.
Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan
melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös.
--Se oli hyvin tehty!--Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele,
kruunaisin minä sillä päänne.
Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja
koetti liikuttaa.
--Saanko?
--Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen.
Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi
ihastukseksi.
* * * * *
Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla.
Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta.
He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin
he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi
voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään!
Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän
puhuessaan!
Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se
suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan.
Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien:--"Kyllä taitaa
sinun sentään tulla ikävä täällä--ainakin ennenkuin eukolliseksi
pääset? Lähde pois Helsinkiin!--"
Ja niin Fannykin:
--Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin!
Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut
taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla.
Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti
ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti
Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta.
Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi.
Syksy oli jo tulossa.
Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun
Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne.
Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren
kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi
hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät
rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen
laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen.
Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella
voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen
auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin
avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä.
Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän
matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi
muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla
vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon
ihanassa loistossa.
Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä
kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja
tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä
leikissä.----Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina,
onnellisina siellä kaukana.
Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa.
Sitten vielä kauempana.--Se lensi sinnepäin:--
Lintu lensi kuusen oksalle--pri, pry-pry, pri-pri--se katsoi
ympärilleen, säikähtyi--hrrrr--lensi pois: sinnepäin!
Kaikki ne sinnepäin!
Täällä vain, missä hän istui--Honkavaaran rinteellä, penkillä--oli
yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta.
Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä,--"ei ainoatakaan sielua
ympärillä, joka teitä ymmärtäisi",--oli hän sanonut.
Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että
Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo.
Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan.
Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle
palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle
uhraus--mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi--
naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua!--Heikki
antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen
täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi
naimisiin!
Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä.
Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin
side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin
viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi
tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme!
Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme
tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti!
Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme.
Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on
edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten
valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi
elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen,
viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi
jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon.
Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta
oikein selväksi.
Heikki sen tiesi aivan perin pohjin.
Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä
vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan
silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä
ihmisiä.
Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta
"henkisestä pyrkimyksestä", niinkuin Bruuno sanoi.
"Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät",--oli Artturi sanonut.
Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat
ihmiset!
Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä
ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön?
Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin
keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa.
Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta.
Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään
kahden vaiheilla;--jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: "Minä
lähden", niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui
mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton.
* * * * *
Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein
Honkavaaran kupeella.
Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin
hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään
himmeämpää.
Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat
kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään.
Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa
kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi
ajatuksiansa.
Siinä seisoi hänen edessään Liisa--puhtauden ja siveyden elävänä
kuvana.
Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä
penkillä--ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat
niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen
sanoisi.
Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä,
painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin
hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä:--sanoa suoraan, että hän ei
ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja
puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin.----Hän tunsi sen
kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin
koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä
Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli
"sivistymätön" ja hän "sivistynyt", oli siitä tietenkin jotakin
jäljellä,--ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään.
Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin
pyytää anteeksi,--_täytyi_.
Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa--se, että
niin täytyi.--
--Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa
vihdoin sanotuksi.
--Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota
minun täytyy kestää.
Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki
riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi.
Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan.
Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen
ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä
tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän
ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt
toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat,
jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki
silmänräpäyksessä.
Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi:
--Liisa,--minä--olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä
pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa
tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä.
--Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en
saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne
ovat menemässä aivan hukkaan.--Katso, minä en ole luotu elämään
tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä
tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni.--Luulin itsekin alussa,
että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä,
joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei
ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään
henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy
tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä
pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään
vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta
ei ole kellekään mitään hyötyä.
Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa
kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa,--se antoi nyt hänelle
odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli
Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut
puhua oikein pitkälti ja kauniisti.
Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi
samaan suuntaan.
Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä
tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja
olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli
tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä
kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen
kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat
Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää----
Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan,
kaikkea tuota tekemään--pois Vuorelasta--pois vanhasta kodista.----Ja
Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle
polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa
vasten eikä nostanut enää katsettaan--
--Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki.--
Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut
kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata.--
Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen?
Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn.
--Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän--Aikomukseni ei
ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata
tänne takaisin--sitten.--Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät!
Minun on pakko--se on velvollisuuteni!--Sano Liisa, tahdotko puhua
asiasta isän kanssa?
--Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he
lähtivät kotiin päin molemmat.
Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan
hänen totisuudestansa.
Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi.--Ensimmäinen askel,
jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan
luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti
olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä.
Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus
Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta.
Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi
ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta
ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin
vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla.
Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä,
jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai
tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean
taivaanlaen.--Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki.--Mutta hän tahtoi
näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen
suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa--
Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan.
--Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen--sanoi Heikki
välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa
nostelemaan.
Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin.--Heikki katsahti hänen
jälkeensä.--Mitä kummia hän olikaan tehnyt?--Itkikö Liisa?--Ei
suinkaan!--Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla.
Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut.
Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen
sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa.
Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä,
säpäleinä.
Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän
totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi
hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa.
--Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti.--Jos
sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään
pappi.
Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan
sijaa hievahtamaankaan,--niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli
miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt.
Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut
ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän
kuuli nuo sanat.
Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne
olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen
lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee.
Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia,
jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön
elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut
suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän
rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi.
Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa.
Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se
soti kaikkia Heikin aikeita vastaan.--
Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti
levottomuudesta.
Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan?
Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä
viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset.--
Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko
tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat----!
* * * * *
Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä
hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä
hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin
papinkouluun.
Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen:
--Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten--jos Jumala
sallii--tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille
korvillemme.
Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan
aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin
jatkakoon,--ja varttukoon vain sillä tiellä.--On niitä toisiakin
keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään--jollei niin lujalle kuin olisi
sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että
kotiseutu hänestä hyötynsä saisi.
Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin
apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten
saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää
tahtoa riittäisi.
Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma
siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse
saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta
silti hukkaan menisi.--Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan.--Ja miksi
ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti
kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada
ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian
hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi.
Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan.
Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä.
Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat,
lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle.
Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien
ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä
mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen.
Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen
tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa.
--Vai Vuorelan isäntäkö se on?--ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä
hynkkäsi lähemmäksi.
--No vai Vuorela,--terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla
asioitakin--he-he,--et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa
rovastia tervehtimään,--kyllä, kyllä sinun tiedän.--Jaa, jaa, käypä
sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani
katketa, niin, niin,--käy sisään vaan!--Ja hän saattoi Vuorelan
sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi
piippuja valikoimaan.
Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin
liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä
vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne
kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki
voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä?
--No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin
he olivat ensin vähän muusta jutelleet.
--Vai Helsinkiin, sanoi rovasti,--no niin, niin, sen saatoin
arvatakin.--Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot?
--En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon
papiksi!--
--Hm, pani rovasti;--papiksi.--Ja onko pojalla juuri papiksi halua?
Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut.
Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti
paremmin:
--Katsopas, Vuorela--suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka
meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta,--semmoinen sisällinen halu,
joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen.
En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva.--Voi
olla; miksei!--Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon
vaali?
--Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei
sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä
ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti
oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen
virkaan!--Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut
itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen!
Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa.
Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt
vastakkain.
--Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen,--että Heikkini
saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi.
Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta
sisälle.--Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan.
Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi.
--No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi:--
rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte.--
Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin.--Ei voinut ruustinna totta puhua.
Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan
Vuorelan kysymyksen raskaan painon.
Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään:
--Niin, niin, katsos Vuorela,--en olisi koskaan omasta puolestani
muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen
mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa
lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa
myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo
ja lapset ennen kaikkea!--Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella
tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni--ja
teitä kaikkia seurakuntalaisiani--sinua, Vuorela!
Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään.
Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti.
Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan
körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä--entisiltä ajoilta; sillä viime
aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan.
--Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi
Vuorela kuivasti.
Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen.
Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi
puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin
toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan.
--Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra!--
--Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela.
Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin.
--Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän.--Semmoinen maamoukka
se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman
kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan
mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa
körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle!
--Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela.--
Hänen luotansa juuri tulenkin.
--Ja mitä sanoo rovasti nyt?
--Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois.--
--Soo, vai muuttaa rovastimme!
Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan:
--Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut
maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin.
Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi
tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat
sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut.
Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta--yksiä tukkiaikain
villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni
kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne
lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen
maailmaan kultaa hakemaan.
Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi:
--Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan
kuluttua:
--Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä,--ja hänen luontonsa on
hiljainen ja siveä.
Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat
ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja
vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa.
* * * * *
Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky
repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä
pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät,
kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen
kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa,
suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät
eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä,--jotkut hajosivat
pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa
oksissa.
Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli
vain sanonut:--Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten
tahdot!
Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä
taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi
voivansa hänelle antaa.--
Kaikki muu, mistä isä puhui--perintö-oikeus ja syytingille-myynti--se
ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki
kiitollisena hänen käteensä.
Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan.
Ja niin Heikki sitten lähti.
Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä.
Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa
niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen
hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin
ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen
paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen
kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan
oveen, jota ei koskaan suljettu.
Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut
talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa
lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan
suljettu.
Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän
pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi.
Hän liikutti sitä.
Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo
juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut
tuntenut,--ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa
kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen.
Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan
eteisestä tupaan.
Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht'aikaa--mutta
alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut
kuin että ovi oli kiinni.
Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut
ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi
niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan.