Kirje oli ylioppilastovereilta, jotka olivat panneet toimeksi
huvimatkan ja nyt ilmoittivat tulevansa tännekin, vain hetkeksi, ohi
matkustaessaan.
Niitä oli kolme, ja kaksi heistä oli Heikin ylioppilastovereita, Lulle
ja Bruuno. Kolmas, Artturi, oli kyllä ylioppilasaikana Heikin kanssa
seurustellut, mutta hänen asemansa korkeasukuisen herrasperheen
jäsenenä oli estänyt heitä ihan välittömästi toisiansa lähestymästä.
Hän oli ottanut sisarensa, neiti Fannyn, mukaansa. Tätä neitiä Heikki
ei ollut ennen nähnytkään.
Kaikki he olivat iloisia poikia, innokkaita tulevaisuuden miehiä. Lulle
luki luonnontieteitä, geologiaa, ja Bruuno oli filosofi. Mutta
Artturista ei oikein vielä tiedetty, mille suunnalle hänen tiensä
tulisi kulkemaan. Hän oli ennen kaikkea vapaa taiteilija, niinkuin koko
se suku, jonka jäsen hän oli.
Kun Heikki oli lukenut heidän iloisen kirjeensä, johon jokainen oli
jotakin omakätisesti kirjoittanut, tunsi hän omituista rauhattomuutta.
Kirjeen kuori tuoksahti jollekin tutulle hajuvedelle, se oli varmaan
sisaren.--Tuo hieno, levottomuutta herättävä tuoksu--kuinka kauas se jo
oli ennättänyt unohtua Heikin mielestä! Muistui jokin iltama--ja
tanssi--ja kaasuvalot.----Ja kirjeen sisältö täynnä vallatonta
hurjistelua, täynnä keveää suruttomuutta, joka ei tiennyt mistään
vaikeuksista eikä sydämen sisäisistä taisteluista! Se liikkui kuin
vilpoisemmissä ilmakerroksissa. Elämän iloa henki joka rivi. Kuinka
paljon muistoja sai lyhyessä hetkessä kohennetuksi tämä kirje, Heikin
sitä seisten lukiessa tuvan pitkän pöydän päässä! Vapisivathan hänen
kätensä ihan tuntuvasti, ja sydän--kuinka se sykki! Hän olisi ollut
valmis matkustamaan vaikka kuinka pitkät matkat heidän luoksensa,
kunhan he vain eivät nyt olisi tänne tulleet! Ei, ei, se oli
mahdotonta! Hän olisi tahtonut heiltä ikuisiksi piiloutua, jäniksen
tavalla pistää päänsä pensaikkoon ja mykistyä siihen liikkumattomaksi
harmaaksi kiveksi, jota ohikulkeva ei aavistakaan eläväksi olennoksi.--
Mitä he ajattelevat, kun he hänet nyt näkevät; kun he näkevät, kuinka
hän on muuttunut! Eihän hän enää muistaisikaan noita rohkeita
käänteitä, sanoja, joilla silloisia ajatuksia ilmaistiin.--He tahtoivat
nyt varmaan saada nähdä, mitä hän oli saanut aikaan. He tietysti
luulivat, että hän oli saanut aikaan suuren herätyksen täällä maan
sydämessä!
Ja he saisivat nähdä, ettei mistään semmoisesta ole ollut
kysymystäkään.
--Mitä sinä sitten olet tehnyt?--he varmaan kysyisivät.
--Olen viimeksi kaivanut tuota kaivoa! pitäisi Heikin vastata. Ja koko
hänen muuttunut olemuksensa aukeaisi heille selko selälleen.
Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi
heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä
Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin
puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa
eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki
ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin
joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja
vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia
henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät
tiedä, että "kansa" on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin
ei sitä olekaan,--on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa
muuallakin.
Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi
vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen,
mutta painavasti: "Ei,--talonpoikien luottamus on ensin saavutettava!
Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse
talonpojaksi!"
He ajattelisivat silloin: "Vielä elää Heikissä vanha aate", ja
ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta.
Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi
säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe
hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa
vilpoisemmissa ilmakerroksissa!----
Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli
hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi
tovereitaan.
* * * * *
Määräpäivänä vieraat tulivatkin.
Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja
meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan,
hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet
semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään
vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin
suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi
antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten
ajeltavaksi.
--No mitäs sinä velikulta täällä?
--Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä!
--Näytäpäs kätesi--ihan karheat, koeta, Lulle!
--Mutta kuule, Heikki,--sinä viihdyt hyvin?
--Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka
hiljaiseksi olet käynyt!
He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen,--olivat olleet iloisia
kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita.
Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat.
Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny.
Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä.
Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton.
--Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin
paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt!--
Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri
vetänyt pois hansikkaan.
Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi
tervehtiessään:
--En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä.
Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa!--Me kaikki ihailemme hirveästi juuri
tämmöisiä vuoria.--Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän
pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni,--suo anteeksi, että
heti näin vaivaamme!
--Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen.
Liisa tuli esille.--Saata neiti kamariin!
Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet.
--Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki
sisälle.
Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan:
--Heikki, tunnusta!--niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi?
Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä
vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin.
Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen
alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja
niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen.
Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui
jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä
ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman,--kotonsa, jossa sitä
oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen
siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä,
johon se oli ollut pakosta sysätty.
--Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi
ripustaen sen jälleen seinälle.--Minun sormeni ovat aivan
kangistuneet.--
Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä
Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän
jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut
huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja
kieppui mielellään hänen ympärillään.
Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään
keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista
muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä
ajatuksen ruokaa.
Fanny pitkästyi.
Hän tuli Heikin luo.
--Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt,--
sill'aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune?
Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi
Fanny:
--Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan
kaupungin elämästä,--onko se mahdollista?
Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli
samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän
hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään.
Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja
pyysi anteeksi kysymystänsä.
--He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten
totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka
olitte niin innokas aatteen mies!
Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä
ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei
olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja
puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja
-laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka
olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä.
Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti
puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin.
Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan.
Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota
ensimmäistä kysymystä.
Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama
penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua.
--Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö
arvannut?--Ja hän istuutui siihen.
--On--sanoi Heikki.
Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa
sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla
äänellä:
--Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä?
--Olisiko siis todella mahdollista?
--Minä olen niin päättänyt.
--Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate
takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä
innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta
herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin
voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata?
Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen
vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän
voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin
haudasta.