Niinä vuosina, joina Vuorelan ainoata perillistä oli koulutettu kaukana
kotoa vieraissa oloissa, oli talossa tehty kaiken aikaa työtä entistä
suuremmalla voimalla ja innolla. Vanhoissa tavoissa ennen niin
sitkeästi pysynyt Vuorelan isäntä oli nyt itse ruvennut puuhailemaan
kaikenlaisia uudistuksia, ostellut maanviljelyskoneita, ojittanut
peltonsa uuden mallin mukaan, pannut suurella alalla toimeen
säännöllisen monijakoisen vuoroviljelyksen eikä missään säästänyt
tointa, puuhaa ja vaivaa. Mutta vaivalloisin työ, mikä tehdyksi
saatiin, oli ollut suurenpuoleisen suon ojitus ja kuivatus. Suo kuului
suureen maapalstaan, jonka Vuorelan isäntä oli pakolla lunastanut
sukulaisnaapureiltaan. Tämä naapuri oli jo ennen tehnyt kaupat
uusniemeläisten kanssa. Ja Niemelä olikin jo varma omistuksestaan;--
oli jo alkanut tähystellä ja mittailla suon pintaa ja aloittanut
keskus-ojan. Mutta Vuorela oli haastanut hänet käräjiin, joilla
Niemelän oli saatava viimeinen kuulutus omistukseensa.
Niemeläiset olivat luulleet hänen jo jäävän käräjiltä pois, kun oli
kauan viipynyt. Mutta hän oli tullut viime hetkellä; oli täyttä vauhtia
ajanut käräjämäkeä alas kulkusten helistessä ja karhuntaljaisten
vällyjen lunta viistäessä. Hän oli tullut ja laskenut rahansa
käräjätuvan pitkälle pöydälle.
Maapalsta oli tuomittu Niemelältä pois.
Ja siitä päivästä pitäen oli Vuorelan ylpeä maine alkanut himmentää
niemeläisten nimeä.
Suo oli nyt suurelta alalta kuivattu ja viljelyskuntoon saatettu.
Sinä keväänä, jona Heikkiä odotettiin lopullisesti kotiin tulevaksi,
höyrysi sen vasta kuokittu multa sulavan lumen alta.
Kaikki tämä odotti Vuorelan ainoata perillistä; häntä odotti talon
nuori, emännöitsevä kasvattityttö, sirosuinen Liisa, ja koko väestö,
joka oli seurannut talon kuulumatonta vaurastumista ja tiesi, ketä
varten kaikki näin oli valmistettu.
Oli niinkuin Vuorelan isäntä olisi viettänyt voittojuhlaansa saatuaan
Heikin kotiin. Olihan nyt monivuotiset kylvökset kuin tuleentumassa.
Eikä rauhaton pelko niitten häviämisestä kalvanut sydäntä.
Ja koko seutu puhui talon nuoresta isännästä, hänen opistaan ja vanhan
Vuorelan kunniasta. Ihmiset tulivat Heikkiä katsomaan kuin mitäkin
taloon tuotua ihmettä.
Vuorelan iäkkään Manun koko olemus loisti. Ensiksikin oli niemeläisten
herrasmaine saanut kovan kolauksen. Ja toiseksi hän tunsi itsensä niin
ylpeäksi saadessaan noin puoleksi totella ja puoleksi opastaa
tottumatonta Heikkiä.
Uutta eloa oli tullut kaikkeen Vuorelan väkeen.
Ja nuori Liisa puikkelehti tuvasta aittaan ja navettaan ja
maitohuoneeseen kahta toimekkaampana emäntänä.
Heikki oli tullut maalle hyvin reippaana ja iloisena. Hän puhui alussa
kovaäänisesti ja varmasti, kulki paljon ovissa niinkuin puuhaillessa
ainakin.
Matkalla tänne ja alkupäivinä täällä ollessaan oli Heikki vielä
täynnänsä Helsingistä tuotua henkeä. Hänen tulevaisuudentoiveensa
olivat valoisimmillaan. Mitä enemmän hän tottui siihen uuteen tapaan
ajatella tulevaisuutta, joka oli niin äkkiä muodostunut ja niin
kokonansa entisestä eroava, sitä enemmän hän oli siihen mielistynyt.
Hän tahtoi vähitellen saada kansan ymmärtämään sitä suurta
historiallista tehtävää, joka oli sen hartioille pantu. Hänen intonsa,
vaikka tyyntyneenä, ei suinkaan ollut voimastaan mitään kadottanut; se
oli vain saanut tyynemmän muodon. Hän oli siinä asiassa hyvin
varuillaan ja tutki itseään usein.--Hänen silmiensä eteen oli ruvennut
aukeamaan kauniin, tasaisen ja voimakkaan elämän selvät piirteet,--joka
elämä ei olisi epäsäännöllinen, intohimoisen tavoittelun hedelmä, vaan
rauhallisen, tarkoin suunnatun työn tulos. Ne tulkitsivat varmaan
väärin Hegeliä, jotka sanoivat, että Hegel oli ylistänyt yksistään sitä
elämää, josta hän, Heikki, oli matkustanut pois. Kun Hegel sanoi:
"Ilman intohimoa ei synny mitään suurta", niin varmaan hän tiesi, että
on olemassa toinenkin intohimo, rauhallinen intohimo. Ja kuitenkin on
tämäkin voima niin suuri, että se voi värittää jokaisen askeleen
ihmiselämässä.--Juuri tämä intohimo voi synnyttää suurta.--
Heikin tulevaisuudenkuva oli muuttunut vain muodoltaan. Sen sinisessä
etäisyydessä, siellä, missä silmän näköpiiri keskittyy, häämötti sama
päämäärä, joka paloi sydämessä Snellmania kannettaessa hurmaantuneen
väkijoukon läpi. Siellä etäisyydessä seisoi voimakkaan vartalon kaunis
hahmo. Sen pää oli pystyssä ja käsi ojentihe kansan taajojen rivien
yli, jotka olivat valmiit seuraamaan hänen pienintäkin viittaustaan.
Näiden elonvoimaisten tunteiden vallassa Heikki astui isänsä maalle.
Ja kun hänen tulonsa oli kaikessa ympäristössä herättänyt semmoista
ihastusta, kulki Heikki täällä kotona niinkuin olisi joka päivä ollut
hänen nimipäivänsä.
Hän tahtoi olla väen kanssa aivan kuin vertaistensa parissa. Hän tahtoi
käyttää jokaista tilaisuutta siihen vaikuttaakseen. Hän tahtoi olla
virkeä ja väsymätön. Ja hän oli jo varma siitä, että se oli oikealla
tiellä häntä ymmärtääkseen. Hän alkoi sille vähitellen selitellä
kansallisuuskysymystä. Ja ennenkuin hän itse aavistikaan, huomasi hän
olevansa asian ytimessä, huomasi innostuneensa aivan kuin
ylioppilaitten kesken, tunsi poskiensa punoittavan ja äänensä väsyvän
paljosta puhumisesta.
Ja hänen puhuessaan olivat kaikki aina ääneti, hiljaisessa hartaudessa,
kiitolliset joka sanasta, jonka hän lausui. Ei kukaan puhutellut häntä
silloin, kaikki vain tuntuivat kuin odottavan, mitä uutta Heikki vielä
panisikaan toimeen. Ja keskenäänkin he enimmäkseen puhuivat
kuiskimalla.
Se melkein vaivasi Heikkiä. Sattui usein, että he hilpeästi
naureskelivat työssä ollessaan, että Jaska tapansa mukaan kiusoitteli
Leenaa ja Leena häntä vallattomasti torjui tai että heillä muuten oli
keskinäisiä puheitaan. Kun Heikki sattui silloin kävelyretkellään
heidän työpaikalleen, vaikenivat he samassa äänettömiksi ja totisuus
kuvautui heidän kasvoillensa; korkeintaan tiuskaisi Leena Jaskalle
viimeisen kerran: "Soh, hiljaa"; miehet korjasivat lakkinsa ja tytöt
liinansa; ja kaikki oli kuin valmista.--Ja hänen lähdettyään he aivan
kuin olisivat vapautuneet pakollisesta totisuudestaan, taas alkoivat
naureskella ja puhua omiansa.
Sentähden Heikki alkoi pyrkiä tuttavallisemmalle kannalle heidän
kanssansa. Hän otti joskus osaa heidän töihinsä, pyysi kihvelin tai
tadikon käteensä ja oli kaivelevinaan.
Ja se herättikin suurta iloa väessä. Työhön tottuneet opastelivat häntä
vuorostaan niinkuin lasta, neuvoivat, kuinka kävi kaivaminen
tahraamatta vaatteita, ja seuratessaan hänen edistystään kerääntyivät
kaikki hänen ympärilleen katsomaan,--tytötkin; minkä vuoksi Heikkiä
hävetti suunnattomasti, vaikka hän sitä koettikin peittää
sukkeluuksiin. Häntä melkein harmitti. Ja sitten epäilytti vähän, että
ehkä ne vielä naurahtavat selän takana.
Sentähden hän itse koetti eniten nauraa omaa työtänsä. He käsittivät
puolestaan sen niin, että Heikki itsekin piti sitä leikkinä, ja
alkoivat hekin laskea pilapuheita hänen yrityksistään. Ja siksi ei koko
asiasta tahtonut koskaan tulla totta.
Sillä Heikistä tuntui vaikealta alistua siihen, että he hänelle
nauraisivat silloinkin, kun hän sattuisi olemaan tosissaan.
Ja tuo pelko vaikutti vieroittavasti Heikkiin.
Eräänä päivänä päivällistä syödessä Heikki kummaksensa huomasi, ettei
hänellä ollut mitään puhumista; aivan kuin hän olisi jo kaikki
sanottavansa sanonut. Toiset näyttivät erisin odottavan, mutta kun
Heikki yhä oli ääneti, kääntyi puhe talon asioihin,--olipa jotakin
neuvottelemista suuren niityn ladosta.
Ensi kerran sattui, että Heikin läsnäollessa näin puhuttiin hänen
sivuitsensa talon jokapäiväisistä asioista.--Se teki omituisen
vaikutuksen Heikkiin. Hän sanoi ikäänkuin leikillä jotakin joukkoon,
mutta kukaan ei sitä huomannut. Hän koetti tarkemmin kuulostella, mistä
oli puhe, ja sanoi vihdoin ajatuksensa. Mutta sitäkään ei kukaan
ottanut huomioonsa.
Oli niinkuin olisi nyt tullut Heikin vuoro olla ääneti.
Sama tapahtui seuraavana ja sitten seuraavana päivänä.
Hän tunsi, että oli lopullisesti kaiken sanottavansa sanonut ja että
koko hänen vaikutuksensa oli samalla loppunut.
Hän ikäänkuin vasta nyt alkoi huomata ympäristöänsä.--Siinä ne istuivat
pöydän ympärillä nuo karkeakätiset rengit, söivät perunoita käsistään
ja leikkasivat leipää puukolla. Kaikki he keskenään ymmärsivät
toisiansa jo puolesta sanasta, ei kuin hymisivät vain vähän toisilleen.
Isää he kaikki sisällisesti kunnioittivat. Hän istui aina ääneti
aterioidessaan. Ja enimmäkseen muutkin.
Heikki katseli oudostellen ympärillensä. Tämäkö oli hänen kotinsa--tämä
vieras, hänelle tuntematon maailma!
Oliko todellakin niin, että hänen täytyisi, pysyvän vaikutusvallan
heihin saadakseen, oppia kaikki nuo pikkuseikat, jotka kuuluivat heidän
elämäänsä--kaikki nuo peltojen, aitojen, tallin ja navetan pikkuseikat?
Ja oppia ne niin, että hän pystyisi heitä neuvomaan, olisi heitä
etevämpi?
Ei, ei koskaan! Se olisi mahdotonta. Heikki hukkuisi tämän elämän
yksitoikkoisuuteen, hävittäisi ikuisiksi ajoiksi oman aatteellisen
maailmansa.
Mutta miten hän oikeastaan olikaan ajatellut vaikutustansa täällä?--
Oliko hän tehnyt siitä itselleen täyttä selkoa.--Herättää kansa? Se on:
vaikuttaa persoonallisesti miehestä mieheen?--Mutta siihen ei riittäisi
kenenkään ikä.----Hakea ja löytää epäkohtia? Mutta kun hän oli
löytävinään jonkin ja puhui kansakoulunopettajan kanssa sen korjaamisen
välttämättömyydestä, oli tällä aina syitä ja esteitä vaa'an toiseenkin
päähän:--jaa, jaa, kyllähän--mutta--. Kansan sivistyksestä olivat he jo
muka pitäneet huolta minkä heidän pienet voimansa riittivät. Kun Heikki
innostui keksinnöstään, että pitäisi perustaa semmoinen kirjasto, johon
koottaisiin paras kirjallisuus ja kansa saisi sitä käyttää hyväkseen,
sanoi kansakoulunopettaja, että lainakirjaston alku heillä jo oli ja
että Niemelän isäntä oli siihen uhrannut koko lailla rahoja. Niemelän
isäntä oli kaikkien edistyspuuhien etunenässä,--isän vastustaja, jonka
nimeä ei Vuorelassa edes koskaan kuultu.
Ettäkö Heikki pyrkisi vaikutukseen kunnallisissa asioissa? Seköhän
olisi ollut Antinkin ajatus? Saavuttaisi vähitellen luottamusta kunnan
asiain hoidossa ja tulisi kunnan johtavaksi mieheksi?--Ja sitten
valittaisiin valtiopäiville ja niin edespäin?
Mutta siihen ei Heikki pystynyt; siihen tarvittiin etupäässä
käytännöllisyyttä--ja sitä semmoista yhteiskunnallisuutta, joka oli
vastenmielistäkin Heikille. Ei, mikään tuollainen ei saanut olla
tarkoitusperänä, se saattoi olla vain luonnollisena seurauksena hengen
suuruudesta. Suuri henki löytää aina vaikutusalansa; mutta se, jonka
tarkoitusperänä on vaikutusalan löytäminen, ei ole suuri henki.
* * * * *
Kotona tehtiin heinää. Väki oli iloisella mielellä, lauleli ja luikkasi
niityllä.
Mutta Heikkiä painoi outo alakuloisuus.
Eräänä poutaisena päivänä, kun hän istui ylhäällä ullakkokamarissaan,
joka oli erityisesti häntä varten järjestykseen pantu,--koputettiin
ovelle hiljaa, ja Liisa astui sisälle.
Hän toi tapansa mukaan kahvia tänne ylös,--ja oli tällä kertaa vähän
hämillään, kun oli tullut työpuvussaan, paitahihasillaan, liina
niskassa ja tukka vähän epäjärjestyksessä. Hänen mukanansa levisi
huoneeseen väkevä heinän tuoksu. Hän oli tullut suoraan niityltä.
Kahvin tarjottuaan hän sanoi punehtuen ovensuussa:
--Kuule Heikki, sinä ehkä kaipaat jotakin;--tai ehkä on tämä huonekin
pieni? Minä olen tämän näin omin päin järjestänyt; mutta voisihan
alhaallakin--
--Ei, ei hyvä Liisa!--Sinä olet huomannut, että olen usein
ajatuksissani?--Minulla on täällä, näetkös, niin paljon
toimeenpantavaa, josta ette aavistakaan. Te elätte täällä aivan
tietämättä siitä, mitä suuressa maailmassa on tekeillä--
--Niin, Heikki, sanoi Liisa ujosti,--meillä on paljon sinulta
oppimista. Olemmekin niin ikävöineet sinua kotiin.--Hän punehtui taas
ja lähti tarjoittimineen.
Mistä kummasta Heikki olikaan saanut nuo sanat suuhunsa! Ne inhottivat
häntä suunnattomasti. Eikä ainoastaan itse sanat, vaan se ääni, jolla
hän ne lausui, hänen liikkeensä ja katsahduksensa Liisaan,--kaikki!
Se oli samaa kuin sanoa: te ette vielä ymmärrä antaa minulle kyllin
paljon arvoa, te lähestytte liiaksi minua, te ette ole kylläksi ääneti
minun seurassani.
Ja mitä oppimista Liisalla voisi olla Heikiltä!--Liisalla, jonka silmä
niin rauhallisesti ja viisaasti katsoi pitkien silmäripsien välistä
maailmaan ja jonka ulkonainen ujous pani aavistamaan semmoista pyhää
hengen siveyttä----
Ja kuka täällä oikeastaan tarvitseekaan häntä? Kaikki he ovat terveitä
ja iloisia. Heillä on oma maailmansa ja omat pyrintönsä, jotka ovat
vieraat Heikille ja hänen maailmallensa.
Tämä vierauden tunne oli katkera. Se alkoi aina säälinä omaa elämää
kohtaan--ikäänkuin ei kukaan olisi välittänyt, kuin kaikki olisivat
hylänneet ja jättäneet yksinäisyyteen. Ja se loppui loukattuun
ylpeydentuntoon: no niin, onhan minullakin maailmani!
Tuossa on Hegel levollisena levällään. Sinne hänen syvien ajatustensa
joukkoon! Noitten äänettömien, suurten ajatusten maailmassa on kuin
jumalien maailmassa. "Minun aikani ei ole vielä tullut."
Ja Heikki otti taas Hegelin eteensä ja tahtoi vajoutua siihen.
Mutta hän oli unohtanut, että hänellähän oli ollut edessänsä sama
paikka jo monet ajat. Se oli vaikea ajatus, johon Heikki oli aina
pysähtynyt kuin elämänsä tienhaaraan. Siinä sanottiin: "Filosofinen
etsivä tutkimus näyttää, että järki äärettömänä voimana on substanssi,
kaiken luonnollisen ja henkisen elämän loppumaton alkuaine, samalla
kuin se äärettömänä muotona on tämän sisällyksensä toteutus."--Ja
sitten tuli paljon samanlaista, mitä Heikki ei ymmärtänyt.--
Antti olisi hänen sijassaan vain pyyhkäissyt sormellaan pitkin tuota
sivua ja parilla yleisellä sanalla päässyt koko vaikeudesta.--Mutta
Heikki ei voinut täällä maalla niinkuin Helsingissä.----Kaikki ne
paikat, jotka siellä olivat herättäneet suurinta innon hurmausta,
joutuivat täällä kuivan järjen kohteiksi. Milloin niitä oli mahdoton
käsittää, milloin niitä tahtoi arvostella ja verrata ja hylätä--ja
joskus pyrki kylmä iva juuri siinä esille, missä filosofi oli
korkeimmilleen innostunut. Täällä maalla Heikki arvosteli Hegeliä aivan
niinkuin ne "innottomat" siellä Helsingissä.
Ja vähitellen, aivan huomaamatta, alkaa sydämeen hiipiä epäluottamus
omaan kykyyn ymmärtää ja ajatella--
Ja sitä epäilystä kasvattaa kaikki--kaikki mikä on edessä, ympärillä ja
takana. Se muuttuu kuin muuriksi, joka tuossa tuokiossa sortaa allensa
niin, ettei jää mitään jäljelle.
Voimaa, voimaa--!
Mutta voimaa ei ole.
Sen voiman, jota Heikki tarvitsisi, pitäisi olla suurta, itsenäistä
voimaa; sen pitäisi olla niin elävää, että se täällä maalla,
yksinäisyydessä, riippumatta tovereista, voisi sielussa ylläpitää tuota
intohimoa, joka yksin voi suurta synnyttää.----
Mutta semmoista voimaa ei täällä ole. Se jäi sinne toverien keskelle
ylioppilassalin pilaristoon.
Täällä on vain hiljaisuutta--ääretöntä hiljaisuutta! Se hiljaisuus
saattoi toisinaan Heikin aivan kuin suunnilta pois. Hän ei voinut
ryhtyä mihinkään; istui vain eteensä tuijottaen. Ajatus ei pysynyt
koossa. Toinen tuli, toinen meni, valtoinaan, omin päin. Toinen ivasi
entisyyttä, toinen nauroi tulevaisuutta, häilyvinä, ristiriitaisina.
Ja usein ne kiihottuivat kummalliseen sisälliseen taisteluun, joka
loppui niinkuin ilman puutteeseen; siitä heräsi niinkuin ainajaisesta.
--Ja hiljaisuus hienon hienosti sihisi korvaan, yhä vain uudestaan
nukuttaen----
Ah, jos olisi heittää kaikki, kaikki!--Jos olisi heittää kaikki aatteet
ja tulevaisuudet!--Jos olisi mennä isän ja Liisan luo ja sanoa: Ottakaa
minut mitättömyyksineni! Älkää ajatelko minusta enempää kuin mitä olen.
Minä olen vähäpätöisin, pienin pienistä!----
Silloin olisi kaikki ratkaistu, kaikki selvää ja iloista. Silloin olisi
päässyt voitolle tuo tuttu, kaikkea pientä rakastava, tuo naisellisuus,
jota ei kukaan tovereista aavistanut olevan Heikin sydämessä.--Ja
hyvästi silloin kaikki aatteet! Ne eivät enää koskaan liikahtaisi.
Voimaa, voimaa--!
* * * * *
Päivän helle oli hiipinyt korkeimmilleen ja taivaan rantoja kiertelivät
ukkospilvet. Avatun ikkunan pielessä surisi hämähäkinverkkoon
sotkeutunut kärpänen. Mutta muuten ei kuulunut mitään,--eikä tuntunut
tuulen henkäystäkään ilmassa.
Kaukaa se kuului ensin, ukkosen kumahtava jyminä.
Ja sen jälkeen vaikeni kaikki niin hiljaiseksi, että Heikki säpsähti.--
Oli kuin hän olisi ollut kahden kesken jonkun tuntemattoman voiman
kanssa----
Mikä noita uhkaavia pilviä kiidättikään tännepäin semmoista vauhtia?--
Ne nousivat yhtenä suunnattomana vuorena, hajoilivat siellä kaukana ja
vuoroin taas yhtyivät. Koko taivas nousi tännepäin. Ja seudut sen alla
pimenivät.
Tuolla sentään vielä ruislaiho iloisena paistaa päivän valossa; toinen
puoli järveä tuntuu vielä näkevän yllänsä sinistä taivasta.
Mutta nyt jo nekin synkistyvät. Musta vihuri syöksyy järven pinnalle,
ja ruislaiho alkaa sotkuisesti lainehtia. Kaukainen sohina lähenee; se
lähenee joka haaralta. Sen ääni kasvaa kasvamistaan.--Tuolla pimenee
niityn yksinäinen kuusi; tuossa jo sammuu vihanta koivu ojan reunalla.
--Ja sohina vain lähenee. Se tulee niin lähelle, että tuntuu kuin
täytyisi sen tieltä peräytyä, se on ihan tuossa----salama leimahtaa,
välkähtävä, repäisevä salama,--maata tärähyttää ankara jymäys--ja se
jyrinä kiiriskelee kauas pitkin maita, entää joka vuorenloukkoon, joka
soppeen, tuhansin kerroin kaiuttaen kaiken seudun.
Heikki sulki ikkunan, joka oli päästä säpeistään, kun tuuliaispää
siihen ennätti.
Hän juoksi alas voidakseen tuvan ikkunasta muun väen mukana katsella
rajuilman tuloa.
Mutta siellä ei ollut ketään, ei elävää sielua, vaikka oli
päivällisaika.
Heikki pysähtyi keskelle tuvan lattiaa.
Syönti näkyi väeltä jääneen kesken. Tuossa pitkän ruokapöydän päässä
oli jonkun piikatytön liina, niinkuin juostessa siihen jätetty.
Piimäpyttyyn oli lusikka jäänyt ja toisia kiireessä viskattu mikä
minnekin pitkin pöytää.--Ja ovi ulos selko selällään.
Mitähän tämä merkitsikään?
Ja Heikille selvisi samassa kaikki. Väki oli juossut niityille heiniä
kokoamaan ennenkuin sade tulisi.
Ja hän, Heikki, seisoi tässä toimettomana, uneliaana, epäselvissä
haaveiluissa, vietettyään koko päivän tyhjää toimittaen!--
--Minähän itse--ajatteli Heikki--olen asettanut niin, ettei täällä
kukaan minua tarvitse! He eivät edes ole sanoneet minulle mitään
heinistä.
Hän sulki tuvan oven ja juoksi niitylle ukkonen kintereillä.
Sade viipyi vielä pilvissä.
Kaikki väki olikin niityillä. Kilvan siellä koottiin ja nosteltiin
heiniä.
Päästyään perille Heikki otti joutilaan haravan ladon kupeelta ja
riensi väen luo. Siellä oltiin niin kovassa työn touhussa, etteivät
muut huomanneetkaan Heikin tuloa kuin Liisa.
--Nosta minun kanssani tämä ruko, Heikki, sanoi hän Heikin ohi
mennessään. Ja Heikki jäi siihen Liisaa auttamaan.
--Joudu, joudu, Heikki! huusi Liisa nauraen, ja vinha tuuli lennätteli
hänen palmikkonsa ilmaan, irroitti päästä liinan ja nosti sen korkealle
pyörteeseen. Jaska sai sen haravansa päähän ja sanoi siihen kompasanan,
jota Heikki ei ymmärtänyt, ja kaikki rupesivat kohti kurkkua nauramaan.
Se oli jotakin heidän välisiään. Liisa punehtui vähän ja löi leikillään
haravan varrella Jaskaa takaa. Sitten hän taas tuli Heikin viereen
haravoimaan.
Omituiselta tuntui Heikistä nyt ensi kerran ponnistella työssä kotiväen
kanssa. Siinähän liikkui vakavana isäkin, omin käsivoimin nostellen
suunnattomia sylillisiä heiniä.
Heikki auttoi häntäkin.
Oli niin outoa lisätä omat voimat isän voimiin. Heikki ei ollut koskaan
tuntenut olevansa niin lähellä isää. Hän tunsi isää kohtaan lämpimämpiä
tunteita tällä hetkellä kuin monena pitkänä vuonna. Näillä, juuri
näillä omilla voimakkailla käsillään oli isä siis vienyt Heikkiä askel
askeleelta eteenpäin, kouluttanut häntä ja hankkinut hänelle kaiken sen
sivistyksen, josta Heikki oli niin ylpeä ja jonka hän asetti niin
korkealle. Kuinka paljon yli oman tarpeen isä olikaan siis työtä
tehnyt!--Ja siksi nyt hänen kanssaan heinärukoa nostaessa ei olisi
mikään ponnistus tuntunut liian suurelta.--
--Olikohan isällä yhä vielä enemmän voimia kuin Heikillä?
Ja ensi kertaa Heikki tunsi Liisaakin lähestyneensä, vaikka tässä ei
ennättänyt sanaakaan vaihtamaan. Mutta työskentely siinä vierekkäin toi
heidätkin parissa hetkessä lähemmäksi toisiaan kuin he milloinkaan
ennen olivat olleet.
Kaikki turha häveliäisyys oli paennut ja väli työväenkin kanssa kuin
taiasta selvinnyt. Heikki saattoi olla muille apuna. Ja sentähden hän
saattoi nauraa luonnollisesti ja heittää sanan sinne, sanan tänne
vapaasti, yhtään ujostelematta.--Sanomattoman onnelliset olivat nämä
hetket. Ne ennättivät vierittää kuin uuden elämän hänen eteensä.--
Kun vain nyt osaisi pitää kiinni tästä kaikesta, onnellisesta
suhteesta!
Aatteet ja tulevaisuus--ne ikäänkuin katosivat tämän rinnalla!--Tämä
oli totuus ja elämä!
Mutta samassa tuli sade; se tuli rankasti, taivaita tärisyttävän
ukkosenjyrinän seuraamana. Työ oli keskeytettävä. Enin osa heiniä oli
saatu latoon.
Väki meni ladon suojaan. Se palasi vasta sateen loputtua kotiin, jossa
nauraen ja leikkiä laskien rupesi jatkamaan kesken jäänyttä piimän
syöntiä.
Mutta päivä paistoi taas hajoavien pilvien lomasta. Ja virkoavan
luonnon tuore henki täytti ilman.
* * * * *
Tämän jälkeen Heikki usein otti osaa väen töihin. Nyt oli niinkuin
selvinnyt kaikki tyynni: piti vain osata tehdä itsensä tarpeelliseksi;
piti tähystellä ja tarkastella, missä saattoi olla hyödyksi. Siellä
missä miehiä oli kylläksi, siellä ei tarvinnut työhön tunkeutua,--
siellä vain, missä tarvittiin ja kaivattiin. Heikki oli erehtynyt
siinä, että oli tahtonut antaa heille kysymättä heiltä, mitä he
tarvitsivat: Hän oli tahtonut antaa heille vain sitä, mitä itse luuli
heille tarpeelliseksi.
Tästedes hän tahtoi olla puhumatta heille kansallisuusaatteista. Hän
tahtoi kuulostella mitä he tarvitsivat ja antaa vain mitä he pyytävät.
Hän tahtoi olla pienin pienistä,--ja jos ylpeys pyrkisi taas vallalle,
olisi sitä vastaan sodittava kaikin voimin.
Tämä oli nyt oleva hänen tiensä ja hänen elämänsä.
Ja vähitellen Heikki huomasi, että hän alkoi eläytyä jokapäiväisiin
kotiaskareihin, jotka tyynesti ja rauhallisesti seurasivat toisiansa
jättämättä koskaan työttömäksi ja aina neuvoen eteenpäin toisesta
toiseen. Yhä harvemmin entiset repivät muistot tulivat mieleen. Ne
alkoivat ruohottua kuin vanha hauta, jonka yllä keväinen elämä tekee
parastaan saattaakseen kaiken entisyyden unohduksiin. Se oli semmoista
viheriätä, sitkeätä luontoa; semmoista nykyhetkistä, keskipäivän
valaisemaa todellisuutta. Tämän kaiken keskeltä oli joskus vaikeakin
päästä entisiin muistoihin. Piti ummistaa silmät ja ajatelia kaasuvaloa
ja ylioppilassalin pilareita. Silloin se tuli kaikki takaisin:
Snellman, isänmaa, toverit, tulevaisuus. Mutta tuli vain erillisenä
kuvana, jonka saattoi kuin kouraansa ottaa. Koko entinen olemus
aatteineen päivineen, se liikkui ja oli sijoiltaan irti.
Mutta se uusi, vihreä, kotoinen maailma--se oli laajempi ja syvempi
kuin Heikki olisi voinut aavistaa. Tämä maailma viittasi tietä ihan
uudelle suunnalle; siitä alkoi elämä ihan toisaanne; siitä näytti
pääsevän vaikka kuinka pitkälle.
Se alkoi aueta tältä puolelta siitä pitäen kuin Heikki talven tultua
sai pienen, ruskean, mustasilmäisen hevosen omiin hoteisiinsa.
Omituinen, sydämellinen suhde syntyi heti heidän välillensä. Heikki
alkoi sitä ohjastella, mutta pysyi kumminkin enemmän oppilaan kannalla
ja seurasi tyystin sen tapoja ja tahtia. Kun hän tahtoi jotakin omin
päin, katsahti hevonen taaksensa, ja he katsoivat syvästi toisiansa
silmiin. Vasta pitkien aikojen perästä, kun Heikki paremmin perehtyi
talon ajoihin, oppi niitten kiireet ja kiireettömyydet, tunnusti
hevonen mestarinsa ja antautui käskettäväksi.
Se työ, jota hevosen hoito alituisesti vaati, kiinnitti Heikkiä yhä
enemmän tähän elukkaan. Sen mustissa silmissä avautui sen syvä, puhuva
sielu, jota ei voinut olla ymmärtämättä ja rakastamatta ja jossa oli
aina uutta näkemistä.
Mutta päästyään näin oman hevosensa olemuksen perille hän samassa oppi
tuntemaan kaikki muut hevoset. Kuinka ne olivat erilaisia kaikki,
erilaisia luonteeltaan ja tavoiltaan! Heidän eri nimensä peittivät
taaksensa kukin oman omituisen suhteen ympäristöön, oman maailman, jota
ei voinut sanoin selittää,--vain tuntea.--Ja niin tuo suuri
lehmäkarjakin, jota Heikki oli tähän asti vain ajatellut yhdellä
yhteisellä "karjan" nimellä, se näin lähempää tarkastettuna jakaantui
lajeihinsa ja erosi vihdoin eri olennoiksi, joilla kullakin oli oma
sisällinen luonteensa, siitä johtuvat tapansa ja oma elämäkertansa.
Leena-karjakko ne tiesi kaikki, heidän ikänsä ja sukunsa ja syntynsä,
ja puhutteli eri nimillä ja taputteli eri tavalla,--ja jos häneltä
kyseli, niin hän kertoi lakkaamatta niin iloisena ja tyytyväisenä
lehmistään, että kyynel tahtoi puhuessa hänen silmäänsä kiertyä...
Eniten Heikki sentään kummastui sitä maailmaa, joka hänelle avautui
hänen tutustuessaan kotiväkeen. Hän oli ennen ajatellut vain yhteisesti
myöskin "renkejä",--mutta se käsite katosi, kun hän ensi kertaa lähti
heidän mukanansa pitkälle ajolle metsiin. Sieltä tultua oli hänellä
vain Kalle, Jaska, Rönni, Iisakki ja vanha Manu, jota kaikki muut
kunnioittivat,--mutta ei mitään "renkejä". Ja siitä asti hänen oli nyt
heidänkin kanssaan mentävä sitä samaa tietä, joka oli hänet
tutustuttanut hevoseen. Hän heitti kaiken mestaroimisen ja seurasi
heitä oppilaana. Ja hän katsoi heitäkin silmiin ja näki heidän
sielunsa. Ne olivat ihmisiä, semmoisia kuin Heikkikin. Ne olivat kaikki
häntä vanhempia, ja hän tahtoi heille antaa vanhemmuuden
kunnioituksenkin. Kuinka väärässä olivatkaan ne, jotka sanoivat, että
tieto oikeuttaa herruuteen! Ne eivät varmaan olleet koskaan katsoneet
silmiin niitä, joiden herroja he luulivat olevansa.
Loimottavan valkean ääressä Heikkikin tahtoi askarrella puhdetöitä väen
kanssa.
Ja eräänä iltana hän toi viulunsa alas ja alkoi heille soitella.
Ja Heikki itsekin taas innostui rakkaaseen viuluunsa, jonka hän jo oli
ollut hylätä.
Sen ääni kuului omituisen heleältä avarassa pirtissä, ja niin
kummallisesti hajosivat sen kieliin muualta maailmasta kiintyneet
muistot tähän niille outoon ympäristöön.
Eikä kukaan koskaan ollut niin tarkkaan hänen soittoansa kuunnellut.
Kun Heikki katsahti ympärilleen, näki hän loimottavassa valossa
hartaita kasvoja kaikkialla. Kaikki kuuntelivat niinkuin olisivat
olleet jossakin pyhässä toimituksessa, suut auki äänettömässä
kuuntelussa. Veistos oli jäänyt kesken ja kirves pysähtynyt.
Ja kun he kerran olivat kuulleet, ei Heikki saanut enää rauhaa heidän
pyynnöiltänsä. Yhä uudestaan ja yhä uudestaan oli hänen soitettava.
Niitä tuli sitten kuulijoita muualtakin. Sanoma Vuorelan maisterin
soitosta levisi herättävänä ihmeenä miehestä mieheen, ja pyhäisin oli
joskus suurin osa Vuorelan alustalaisia koossa.
Viulu oli semmoinen harvinainen kapine heille, jota vain vanhemmat
ihmiset olivat kuulleet. Nuoremmalta kansalta se oli hävinnyt
kuulumattomiin ruukin ajoista saakka. He olivat kuulleet vain
käsiharmonikkaa.
Sentähden Heikin soittaessa kaikki heltyivät vanhan viulun sävelistä.
Ja kun hän taukosi, alkoivat vanhemmat muistella, ilonkyynel silmässä,
--ja nuoremmat pyysivät käsiinsä ja katselivat ja olisivat tahtoneet
itse oppia sillä soittelemaan.
Ja niinpä tämän talven kuluessa Heikki selvästi tunsi tulevansa
ympäristölleen yhä tarpeellisemmaksi. Mitä vähäpätöisemmäksi hän pyrki,
sitä varmemmin keräännyttiin hänen ympärilleen ja sitä enemmän oli
häneltä kyselemistä ja oppimista. Häntä kuunneltiin ja hänen
tapojansakin seurattiin pienimpiin asti.
Kerran sanoivat isä ja Liisa, että väki oli ihan toiseksi muuttunut,
että se oli kuin uudestaan luotua.
Pyhäinen rauha ja siveä hiljaisuus vallitsi Vuorelassa, joka uinui
tutuissa piirteissään talven valkoisten luminietosten keskellä.--
Mutta tässä äänettömyydessä oli syvää henkeä, ja suuri elämä sykki
sen alla...
* * * * *
Kaksi vuotta oli Heikki ollut maalla kotona, ennenkuin hän isän kanssa
ensi kertaa kävi Niemelässä.
Kun siellä vietettiin veljentyttären häitä, kutsuttiin vuorelaisetkin
pitoihin.
Silloin oli elonkorjuun aika ja kesä uhkuvassa täydellisyydessään.
Vuorelan isäntä oli kuitenkin ollut omassa työssään. Hän oli ruvennut
uutta kaivoa valmistamaan,--kun kesäinen kuivuus oli uhannut kaikki
vedet hävittää,--ja salvosteli itse arkkua sill'aikaa kuin kaksi muuta
miestä nosti kaivoksesta soraa.--Paikan oli katsonut tunnettu
kaivonkatsoja, repaleinen maantienkulkija. Heikki olisi kyllä tahtonut
jonkin matkaa syrjemmälle, mutta katsoja ei ollut siihen myöntynyt;
sanoi, että siinä vesi on paljon syvemmällä. Ei kuitenkaan hänenkään
kaivoksestaan vettä vielä kuulunut, vaikka oltiin jo viidettä syltä
syvällä. Siitä oli naurua ja puhetta piisannut koko talonväelle, kun
illansuussa palattiin leikkuutöistä; jokainen toi esiin kokemuksensa ja
tietonsa entisiltä ajoilta. Mutta vettä ei kuulunut.
Heikki oli par'aikaa työssään, kun Niemelästä tuli kutsut.
Se teki niin oudostuttavan, vieraan vaikutuksen. Oli niinkuin olisi
hänen käsivartensa lyöty lamauksiin. Kirves vaipui hänen kädestään.--
Nytkö hänen siis tuli esiintyä Vuorelan nuorena isäntänä, esiintyä
ulkomaailmalle ja sen arvosteltavaksi!
Niemelään oli paljon väkeä käsketty, läheltä ja kaukaa. Seudun kaikki
varakkaimmat ja kuuluisimmat tilalliset olivat järjestään kutsutut.
Eikä siksi Vuorelankaan väkeä oltu unohdettu. Heikki ajoi sinne isän
kanssa talon vanhoissa hyväistuimisissa kääsyissä.
Ei niin suuria häitä oltu näillä seuduin ennen nähtykään. Eikä sen
tapaisia. Sillä Niemelän häät olivat uuden kuosin mukaan laitetut,
herrashäät. Vihittiin päivällisen aikaan, joka kohta syötiin. Eikä
syödessä istuttu, vaan seistiin--niinkuin herrasväessä on tapana.--
Kertoivat, että ruukin patruunalla oli ollut samanlaiset häät, kun
sieltä tytär pois naitettiin.--Eivät saaneet tulla sisälle muut kuin
kutsuvieraat, jotka tiesivät ihmistapoja. Pappilan väki oli
kunniasijalla, ja mustaan silkkiin pukeutunut Niemelän emäntä--talon
entinen karjakko--piti heille seuraa sorminiveliään naksutellen. Muut
vieraat seisoskelivat enimmäkseen seinämillä ja kävivät vuorotellen
ruokaa suurelta pöydältä.
Niemelässä oli jo useita aikoja ollut palveluksessa kaksi kaupungista
tuotettua piikaa. Ne ne olivat sinne nämä uudet tavat tuoneet.
Sanottiin, että he olivat häätkin järjestäneet näin oudoiksi. Ja
siinäpä ne hääräsivätkin itsevaltiaina keittiön ja ruokahuoneen
välillä. Isäntäväen ei tarvinnut paikaltaan liikahtaa, vaan sai sekä
isäntä että emäntä niinkuin vieraatkin noudattaa piikain ohjeita.
Muu Niemelän palvelusväki ei saanut sisällekään tulla. Ovesta vain
tirkisteli, kun morsian tuli valkoisissaan sisälle viheriäinen kruunu
päässä.
Niemelän piiat ja rengit olivat sekalaista väkeä. Isäntä tuskitteli ja
kuritteli, mutta ei vain tahtonut kunnollista väkeä saada. Hän teki
heidän hyväkseen paljonkin; piti säästökassaa ja vakuutti tapaturmalta,
hankki sanomalehtiä ja muuta lukemista. Eikä sittenkään tahtonut mitään
tulla. Ruukilla ne vain juoksivat, joivat ja hoilasivat, leikkivät sen
kalpeakasvoisten, väsyneitten tyttöjen kanssa ja levittivät sairautta
Niemeläänkin;--eikä niitä mikään olisi saanut kiintymään talon
asioihin. Hyvä kun kuritus ja pelko varkaudesta esti.
"Raakuus ja sivistymättömyys eivät ole vielä kansastamme paenneet",
lohdutteli sekä rovasti että patruuna. Rovasti neuvoi postillaa joka
pyhä lukemaan, mutta patruuna vakuutti, että ankara kuri on ainoa
apukeino.
Niemelä puolestansa huokasi ja arveli, että sekä postilla että kuri
voidaan vallan hyvin yhdistää, käyttää niin hyvin toista kuin
toistakin,--ja niin hän oli tehnytkin;--mutta itseksensä hän ajatteli
tuolla toisella vaaralla olevaa vanhaa perintötaloa. Siellä ei isäntä
väellensä postillaa lukenut, eikä siellä kuristakaan mitään tietty.
Siellä eivät uuden ajan sivistystavat olleet päässeet pesiytymään eikä
muuttamaan elämäntapoja niinkuin Niemelässä. Siellä elettiin vanhan
kansan elämää, isäntä ja rengit söivät saman puurokupin äärestä ja
veljeksinä kulkivat ulkotöissä.--Ja kumminkin oli siellä säilynyt
kotoinen pyhä rauha. Rengit kammoivat ruukkia ja omalla kotimäellään
heittivät pyhäisin kiekkoa.
Olisiko Vuorelan lukenut poika sittenkin vaikuttanut tuon kaiken!
Niemelä oli luullut aluksi, ettei tuosta pojasta lähtisi Vuorelalle
mitään kunniaa, kun se kuului olleen niin ujo ja hiljainen eikä
tahtonut kunnan riitoihin ollenkaan sekaantua. Mutta Vuorela oli
itsekin vetäytynyt kunnan asioista syrjään, ja kumminkin tunsi Niemelä
nyt enemmän kuin koskaan, että Vuorela oli hänestä vienyt voiton.
Heikki oli Niemelään tultuansa hämmästynyt tämän talon ulkonaista asua.
Kaikki oli järjestetty aivan herrasväen malliin. Salissa oli piano ja
kukkia ylt'ympärinsä, sohvat, pöydät, valokuva-albumit ja matot.
Snellmanin ja Yrjö Koskisen kipsiset rintakuvat tervehtivät häntä
tuttuine kasvoineen. Hän ei ollut heitä koskaan tässä ympäristössä
nähnyt; ja kumminkin he tuntuivat aivan hyvin täällä viihtyvän:
olivatpa ihan kuin kotiutuneetkin korkeille jalustimilleen tuohon
kukkien keskeen.
Heikki melkein säpsähti sitä vaikutusta, minkä Snellmanin kasvot häneen
tekivät. Oli kuin tuo kipsikuva olisi ihan kuuluvasti sanonut hänelle:
nuorukainen, aseta tarkoitusperäsi korkealle!
Ja Heikki oli tyytynyt kaivonarkkua salvostamaan!
Ei, ei, pois tuo ajatus! Se voisi myllertää jälleen kaikki
rauhoittuneet tunteet--niin, koko ilon ja onnen!
Vastenmielistä oli Heikistä olo täällä.--Miksi hän tunsi itsensä niin
sanomattoman epävarmaksi ja ujoksi! Hän ei olisi millään tahtonut
kulkea salin poikki muitten katsoessa, ja hän melkein punastui, kun
rovasti tuli häntä puhuttelemaan. Hän joutui hämilleen noiden
puolisivistyneiden talonpoikaispohattain keskuudessa.
Heikki huomasi, ettei hän täällä suinkaan käyttäytynyt niinkuin häneltä
odotettiin. Hän oli aluksi kaikkien huomion alaisena, ja monet
kuiskutukset tarkoittivat selvästi häntä. Mutta vieraat tulivat
vähitellen iloisemmiksi ja puhuivat kovaäänisemmin. Niemelän leveä
hohotus kajahteli huoneissa, ja muutakin naurua kuului kaikkialta. Ja
Heikki jäi istumaan itseksensä nurkkaan, ja hän tunsi kuinka hän
vähitellen unohtui pois kaikkien mielestä.
Jospa hän olisi voinut jättää tämän kaiken heti ja lähteä pois.
Hillitön koti-ikävä valloitti hänen mielensä. Siellä tuntui niin
lämpimältä.----Siellä lähestyi aurinko jo Honkavaaraa; siellä par'aikaa
Liisa kulki pihan yli käsivarret vastakkain rinnalla--ja lampaat
tarhassa määkivät yhteen suuhun häneltä ruokaa, nousten toinen toistaan
ylemmäksi aitaa vasten.----
Niemelä kulki samassa Heikin ohitse ja pysähtyi hänen eteensä täysi
viinilasi kädessä.
--No, eikö meidän maisterille viini maistukaan, ha-ha-haa?
Kaikki katsoivat sinnepäin ja hiljenivät.
Heikki nousi ylös kilistämään ja punehtui. Ja näki sivumennen isänsä,
jonka silmät kiinteästi tähystivät häntä ja seurasivat hänen
käytöstään, ikäänkuin tahtoen sanoa: "Nyt, Heikki, nyt anna tulla!"--
Mutta Heikki vain hämmentyi yhä enemmän.
--No miltä maanviljelys tuntuu, ha-ha-ha-ha, nauroi Niemelä kädet
puuskassa hänen edessään.--Nuorella isännällä on paljon oppimista,
arvaan minä--ha-ha-ha? Tekisi ehkä mieli sentään Helsinkiin? Vai mitä?
--Jaa, jaa, pappa on kova, pappa on kova, ha-ha-ha--.
Ja kun ei puheesta tullut sen enempää, hän kääntyi selin Heikkiin
muiden vieraittensa puoleen ja rupesi puhumaan Helsingin asioista, yhä
samalla lailla rehennellen; kertoi keväisistä ylioppilaskokouksista ja
kansallismielisten voitoista, aivan kuin olisi itse ollut läsnä. Ja
vieraat kuuntelivat häntä, piirittivät hänet keskuuteensa ja utelivat
pieniä yksityiskohtiakin--ja unohtivat Vuorelan maisterin kokonaan.
Heikin sydämessä tuntui niinkuin joku vainaja haudassaan olisi
raskaasti kääntynyt toiselle kyljelleen.
Snellmanin katse tuossa kipsikuvassa oli aivan sama kuin sinä yönä
silloin ylioppilastalossa.--Se toi niin elävästi mieleen kaiken.----
Mutta tänne ei tuo kuva voinut kuulua! Tämäkö olisi ollut Snellmanin
aate kansansivistyksestä!
Ei, ei koskaan! Mitä Heikki ajattelikaan! Eivätkö nuo kasvot
päinvastoin ilmaisseetkin kärsimystä, sanomatonta häpeää siitä, että
olivat täällä! Niistä puhui harras rukous Heikille: heitä minut alas,
riko vaikka säpäleiksi; en kuulu heidän joukkoonsa; en ole koskaan
rakastanut puolisivistystä, en koskaan ole tarkoittanut
talonpoikaisylimystöä; minun aatteeni on tasa-arvoisuuden aate; minä
olen niitten, jotka tuolla ovien takana kurkistelevat; nämä tässä eivät
ole minun!---
Kun he illansuussa ajoivat kotiin isän vanhoissa, syväistuimisissa
kääseissä, painoi Heikkiä ikäänkuin häpeän ja kärsityn tappion tuska.--
Mitähän isäkin ajatteli hänestä!
Ja sentähden hän sekä kummastui että sanomattomasti ilostui, kun
huomasi, ettei isä ollut millänsäkään, vaan päinvastoin alkoi
ystävällisesti puhua kotiväestä, vähänväliä lämpimästi hymähtäen
milloin mistäkin kertoessa.
Suorastaan rajaton hellyys isää kohtaan syttyi Heikkiin. Hän olisi
tahtonut syleillä vanhusta. Ja kuinka miellyttävät olivat ukon
ruskettuneet, ryppyiset kädet hänen siinä ohjastaessaan, kuinka
hellästi musta sarkatakki sulki sisäänsä hänen vanhuudesta jo vähän
köyristyneen vartalonsa ja kuinka leppeästi tuuli ajaessa läpätti
ruskeata hiussuortuvaa, joka korvan kohdalla pistäytyi esille hänen
vilttihattunsa alta!
Heikki ymmärsi nyt hyvin isän ja Niemelän välit ja koko heidän
keskinäisen sitkeän taistelunsa. Juuri sama henki on Vuorelassa aina
pysyvä, mikä siinä nyt vallitsee. Sen tunsi Heikki nyt selvemmin kuin
koskaan.
Kunhan saisi kaiken muistonkin hävitetyksi tästä Niemelässäkäynnistä!
Se oli mielessä semmoisena pahana sykkyränä, joka ei päästänyt sinne
entistä iloa. Se oli repinyt auki umpeenkasvaneet haavat, puhaltanut,
vaikka hetkeksikin, ilmituleen vanhan tulevaisuushaaveen sammuneen
hiilloksen.--
Mutta varmaan kotoinen ympäristö jälleen tuudittaisi mielen
entiselleen. Kohta se jo näkyy, tuon kuusikkometsän takaa;--sen
ruokakellonkatos ja navetta ja vanhan kaivon vipu.----Sinne sen elämään
takaisin! Nämä verkavaatteet ja kaulukset hän panee pois. Vielä tänä
iltana hän ottaa taas piilukirveensä ja taas kuulee tuota tuttua
kumausta, kun sen tyvellä satuttaa kuivan pölkyn kupeeseen, näkee
lastun piilutessa kiertyvän irti levittäen pihkan hajua ja paljastaen
männyn valkeaa, verestä puunsisustaa----.
Sillä elämällä ei ollut tulevaisuutta. Se oli vain jakso rauhallisia,
toisiansa seuraavia nykyhetkiä.
Sen korkein huippu oli ajatus,--että hän ja Liisa kerran vihittäisiin
mieheksi ja vaimoksi. Ja miksi se olisi niin kaukana tulevaisuudessa!
Olihan hän nyt saavuttanut oikean suhteensa kotiin--eikä mitään juopaa
ollut enää hänen ja Liisan välillä. Tai jos vielä olikin, niin hän
tahtoi siitä päästä. Sen täytyisi hävitä, kun hän vain saisi itsensä
pakotetuksi puhumaan Liisalle.----Ja ajatus sykähdytti sydäntä ja
valaisi koko maailman pyhäisen kirkkaaksi.----
Tuossa on jo kuusikkometsä--! Pieni ylämäki vielä--!
--Isä antaa ohjakset minulle, sanoi Heikki.
Ja oltuaan kauan puhumatta isä heräsi ajatuksistaan:
--No, kah, tuossa on, sanoi hän iloisesti. Ja rupesi vetämään
piippunysää taskustansa.
Kun he ajoivat kotiveräjästä, kulki Liisa pihan yli--ja lampaat
seisoivat määkien tarhan aidan takana.
--Sinulle, Heikki, on tullut kirje--tuolla se on tuvan pöydällä, sanoi
Liisa.
Ja Heikki kiirehti sisälle kirjettä avaamaan.