--Kuinka vähän se isä sentään tuntee minua! ajatteli Heikki, ja hämärä
turvattomuuden tunne käväisi sydämessä.
Heikki katsahti kelloonsa ja kiiruhti juhlakomiteaan.
Suuria valmistuksia tehtiinkin tätä lähestyvää juhlaa varten.
Kutsukirjeitä oli lähetetty ympäri maata. Ei ketään jätetty huomioon
ottamatta, kuuluipa hän sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa.--
Juhlalla oli oleva semmoinen luonne, että siihen erotuksetta ottivat
osaa kaikki kansankerrokset, "koko kansa". Se oli yhdistävä
maanviljelijät ja valtiomiehet, talonpojat ja aatelismiehet, työmiehet
ja virkamiehet. Siinä piti ikäänkuin suuri sovintojuhla vietettämän ja
yhdellä yhteisellä lämpimällä kädenlyönnillä tasoitettaman mitä
vuosisadat olivat jättäneet rikkonaista eri säätyjen välille.
Ei puuttunut niitä, jotka uskoivat tämmöisen suuren yhteisen
sovinnonteon mahdollisuuteen,--yhdellä kädenlyönnillä, yhtenä iltana,
yhden maljan huumauksessa. Miksi ei sama ääretön innostus, joka oli
koko nuorison muuttanut yhdeksi kokonaisuudeksi, voisi levitä
laajemmallekin, temmata mukaansa kaikki, koko kansan?
Ja niin kutsuttiin suuri joukko tuntemattomia ja tunnetuita talonpoikia
eri tahoilta, kutsuttiin kaikki merkitsevimmät mahtimiehet,
vaikuttavimmat yhteiskunnan jäsenet,--kaikki yhteen joukkoon sopimaan
keskenänsä nuorison lämpimässä sylissä Snellmanin jalkain juurella.
Vieraitten luku nousi moniin satoihin.
Ja innokkaitten ponnistusten perästä onnistui kaikki mitä parhaiten.
Juhlallisesti koristettuna kasveilla, köynnöksillä, kuvapatsailla ja
lipuilla oli suuri ylioppilassali, kun se illalla alkoi täyttyä väestä.
Sinne tultiin jalan, sinne tultiin vaunuilla; sinne tuli frakkiherroja
valkoisine hansikkaineen ja silinterihattuineen, baalipukuisia naisia,
jotka vaunuista astuttuaan yhtenä käärönä juoksivat ylioppilastalon
rappusia ylös.
Ja salissa nuo komeavartaloiset naiset vaaleine, kukkasia täyteen
sirotettuine pukuineen loistivat silmiä häikäisevässä valossa. He
tunsivat olevansa juhlan juhlallistuttajia. Ja kaikki vähemmän
silmäänpistävät juhlavieraat katosivat heidän loistonsa taa. Kaasun ja
hajuvesien sekainen hurmaava henki täytti salin kirkastetut, korkeat
holvit.--
Kaikki oli valmiina.
Juhlallisessa jännityksessä, hiljaisessa silkin ja haastelun sorinassa
oli koko sali; kunniavierasta vielä odotettiin.
Jo rämähti lehteriltä juhlamarssi.
Ovet aukenivat selälleen--ja siinä hän seisoi itse, tuo harmaapäinen
vanhus, Juhana Vilhelm Snellman.
Hän astui vakaasti sisälle, hiljaa kumarrellen oikealle ja vasemmalle,
silmissä vilpittömän liikutuksen kyynel.
Ja hänen editsensä aukeni tie taajassa väentungoksessa.
Hänen olemuksensa oli teeskentelemätön. Olipahan niinkuin ainakin
vanhus, joka tuntee kohta päättävänsä raskaan päivätyön. Mutta varmuus
oli hänen esiintymisessään, joka ilmaisi selvää tuntoa siitä, että hän
oli tuon ympäröivän väkijoukon voimakas hengen johtaja.
Hän oli tämän nuorison ehdoton ihanne, sen entusiasmin kohde, sen
jumaloitu Juhana Vilhelm Snellman. Mitä ominaisuutta hänen henkiseen
jättiläisvartaloonsa vielä olisi voitu ajatella lisäksi, joka olisi
voinut tehdä hänen kuvansa täydellisemmäksi?!
Ja kun hän tuossa kulki vanhuuden jo vähän köyristämänä heidän riviensä
välitse, seurasivat he jokaista hänen liikettään ikäänkuin upottaakseen
mieleensä pienimmätkin erikoiskohdat tästä suuresta miehestä, jotta he
sitten tuleville sukupolville voisivat kertoa hänet nähneensä ja hänen
henkilöänsä kuvata.
Hänelle pidetyn puheen perästä, jonka pilventakaisilla sanoilla
lausuttu, taivaita tavoittava ylistys liikutti kaikkien mielet, nousi
vanhus puhujalavalle.
Hän kiitti kunnianosoituksesta ja kertoi sitten yksinkertaisin sanoin
elämänsä vaiheitten pääpiirteet; nuoruudestaan, miehuudestaan ja
vanhuudestaan.
Ja nuoriso imi joka sanan syvälle itseensä. Kuulijat olivat kyllä
ottaneet tarkan selon Snellmanin elämäkerrasta, he olivat innokkaasti
lukeneet ja kuulleet puhuttavan hänen ponnistuksistaan ja
vastoinkäymisistään alkuaikoina, seuranneet ihastuneina kertomusta
hänen maineensa noususta. Mutta he eivät olleet vielä tätä kaikkea
kuulleet hänen omasta suustaan: kertomusta siitä, kuinka tullaan
suureksi mieheksi. Juuri niin kuin hän oli siksi tullut, niin hekin
tahtoivat tulla. Ei niinkuin muut, sillä keitä muita voisikaan
suuruudessa hänen rinnalleen asettaa! Mitä olivat kaikki maailman
Napoleonit häneen verraten!
Kuinka suurta, kuinka jumalallista mahtaisi olla seisoa tuossa nyt
hänen sijassaan kaikkien ihastuksen ja jännitetyn huomion kohteena!--
Eläköön, tuhatkertaisesti eläköön Snellman!
Ja sitten he innostuksen temmellyksessä kantoivat sankariansa ympäri
juhlasalia kilpaillen siitä, kuka paremmin onnistuisi jumaloimistaan
osoittamaan;--he kantoivat niinkuin olisivat kantaneet oman
tulevaisuutensa ihannetta ja he huusivat kuin oman tulevaisuutensa
toiveille.
Kun ensimmäinen huumaus oli sitten ohitse, katettiin saliin
suunnattoman pitkiä pöytiä ja syötiin uhkea illallinen.
Lukemattomia puheita pidettiin vielä isänmaalle ennen juhlan
loppumista. Oli kuin olisi tahdottu soittaa rakkauden loppumatonta
äärettömyyttä. Ja kaikkia näitä puheita väritti omituinen liikutus,
jommoinen toisinaan valtaa ihmisen, joka on antanut almua.--Niinkuin
olisi tahdottu kertomalla kertoa:
--Maa raukka, kuinka taisitkaan
niin rakastettu olla!
----tuo maa, joka kaukana täältä valoisasta juhlasalista, köyhänä,
pimeän yön peittämänä ja mitään aavistamatta nukkuu untansa.
Heikki oli kaiken aikaa pitänyt silmällä, ettei isältä vain jäisi
mitään kuulematta ja näkemättä.
Hän itse puolestaan oli innostuksensa partaalla. Näin suurenmoiseksi
hän ei sentään olisi voinut kuvitella tämän illan vaikutusta.
Ja tietysti se oli tehnyt yhtä syvän vaikutuksen isäänkin.
Myöhemmin Heikki sai isän esitetyksi Antille.
Heikki vähän pelkäsi isän puolesta, ettei tämä vain puhuisi mitään
tyhmyyksiä Antille. Antti arvosteli niin terävästi ja ankarasti
ihmisiä, erittäinkin juuri heidän järkensä puolesta.
Ja kuinka pieneltä se isä näytti Antin rinnalla!
Antti oli pitkä ja roteva, tumma, tuuheatukkainen, ja silmillä oli
luureunaiset lasit.
Hän oli kaikkien naisten suosikki. Nuoremmat häneen rakastuivat ja
vanhemmat hellittelivät.
Kaikkialla otettiin hänet vastaan ihastuksella--aivan huolimatta hänen
äärimmäisistä mielipiteistään, vaikka hän oli punaisista punaisin ja
innokkaista innokkain. Vanhoissa ylimysperheissäkin hän oli hyvä tuttu
ja liikkui siellä kuin kotonaan. Hän oli--niin sanottiin niissä
piireissä--todellinen jalokivi, vaikkakin vielä hiomaton.
Mutta hänen sukuperäänsä ei kukaan välittänyt tiedustella. Eikä hän
itse mielellään puhunut kodistaan. Mutta Heikki oli kuullut, että
hänkin oli "kansan lapsi". Hänen vanhempansa olivat jossain kaukana,
vähäpätöisiä ihmisiä, aivan maineettomia; kukaan ei voinut olla utelias
heistä mitään tietämään. Ja siihen aikaan oli yhtä vähän tapana
kysellä, mistä kukin oli kotoisin, kuin tiedustella, kuka milläkin
varoilla eli. Kaikki nuoret elivät kansan rakkaudesta.
Heikki jätti heidät kahden juttelemaan.
Täynnä hurmaantunutta innostusta kulkiessaan väentungoksessa Heikki
vilaukselta näki eräässä syrjäisessä nurkkauksessa kaksi tovereistaan,
Ollin ja Eemelin. He istuivat nojaavassa lepoasennossa mitä tyynimmässä
keskustelussa keskenään, aivan kuin olisivat olleet jossakin tavallista
ikävämmässä iltamassa. He eivät kuuluneet "innostuneitten" joukkoon, ja
heidän seuransa tuntui vieraalta täällä tässä mielialassa. Heikki tunsi
sanomatonta ylenkatseen sekaista sääliä noita miesparkoja kohtaan.
Hän oli mennä heidän sivuitsensa, mutta kun he hänelle hymyilivät ja
nyökäyttivät päätä, ei Heikki malttanut, vaan säälistäkin tuli heidän
luoksensa.
--Mitä te täällä--?
--Ei mitään;--arveltiin vain, että kuinka sinä meitä halveksisitkaan,
jos tietäisit, mistä juuri äsken puhelimme, sanoi Eemil. Ja he
nauroivat ystävällisesti.
--Tiedänhän minä teidät!--No mistä?
--Puhuimme vain siitä, kuinka alkuperäistä tuo teidän
ihmisjumaloimisenne sentään on. Se on aivan kuin kultaisen vasikan
palvelusta, näin syrjästä katsoen. Ihanhan te riehutte ja temmellätte
kuin pahimmat villit epäjumalan edessä!
--Oh, te ette ymmärrä,--te ette ymmärrä hänen merkitystään ettekä
tiedä, mitä hän on kansallensa tehnyt! väitti Heikki kiivaasti.
Häntä loukkasi heidän puheensa.
Semmoista saattoivat nuo miehet puhua mukavassa rauhassa keskellä tätä
valtavaa kansallista juhlahetkeä, jolloin maailman kaikki suuret
voimat, sitä johtavat aatteet ja historian hengettäret ikäänkuin
liitelivät tässä salissa; jolloin Snellmanin oma jättiläishenki oli
vain jonkin askeleen päässä heistä!
Heidän puheensa kuului Heikin korvaan pyhyyden saastutukselta. Hän
jätti heidät inhon tuntein.
Virallisen osan päätyttä kokoontuivat jäljelle jääneet ravintolaan.
Siellä istuttiin pitkien pöytien ääreen vasta laitettujen boolien
ympärille. Juhlan jälkinäytelmä oli vielä jäljellä, puheet pitämättä
nuorison omille johtajille, juhlatoimikunnalle, tovereille ym.
Kaikki nämä puheet otettiin vastaan yhä yltyvin innoin ja yhä
mieluisammin.
Jokainen johtajista oli pitänyt puheensa, paitsi Antti, joka oli yhä
ollut keskusteluissa Heikin isän kanssa. Vihdoin he olivat eronneet, ja
Vuorela oli lähtenyt kotiinsa.
Antti tuli muitten seuraan ja--kaikesta päättäen:--he olivat puhuneet
juuri Heikistä!
Hän kääntyi kohta Heikin puoleen täytettyään lasinsa reunoja myöten.
--Minä olen puhunut isäsi kanssa sinusta. No sinähän aiot jättää
yliopiston ja ruveta maanviljelijäksi?--Epäilemättä teet siinä hyvin
jalosti. Odota, saat kohta kuulla! Minä en ole vielä pitänyt puhetta.
Ja ennenkuin Heikki ennätti mitään vastata, oli toinen jo kilistänyt
lasillansa boolimaljan reunaan.
--Hyvät herrat!----
Häntä tahtoivat kaikki kuulla.
--Meidän joukossamme on eräs toveri, joka on ehkä vielä suurelle osalle
läsnäolevista verraten vähän tuttu, mutta sitä paremmin tuttu häneen
välittömästi liittyvässä toveripiirissä.--Hyvät herrat! Se on mies,
josta hänen toverinsa ovat oikeutetut toivomaan mitä suurimpia, sanalla
sanoen, mies, joka kuuluu "siihen riveiltään yhä taajenevaan
kantajoukkoon ylioppilaskunnan nousevassa sukupolvessa, joka on kerran
paneva koko programmin toimeen"----
--"Eläköön K.P.T.!" ["Punaisten" seura] kuului joka taholta, ja boolin
huumaamia joukkoja tulvi kaikkialta:--"eläköön!"--Mutta kun he näkivät,
kuka piti puhetta, niin he vaikenivat, tulivat totisiksi ja asettuivat
hartaasti kuuntelemaan.
--Hyvät herrat! Me kadotamme nyt tämän toverin riveistämme!----
--Mitä, mitä? Kestä on puhe? Kuka hän on?--meni yhtenä humuna kaikkien
suussa; eikä kukaan tiennyt.
Mutta Heikki seisoi kalpeana, lasi vapisevassa kädessä. Hänen polvensa
tuskin kannattivat, ja suu värähteli suonen tykytyksestä.
--Hyvät herrat!--Häntä kutsuu toiset tehtävät! Hän jättää meidät,
jättää aloittamansa luvut, jättää toiveet vaikuttavasta asemasta
yhteiskunnassa ja siirtyy tuonne kauas Suomen sinisille salomaille,
kauas pääkaupungin humusta antautuakseen yksinkertaisesti
maanviljelijäksi. Ja hänet on tähän päätökseen saattanut tietysti sama
aate, joka innostaa meitä kaikkia, se aate, joka käskee meitä
sulautumaan kansaan, muuttumaan yhdeksi luuksi ja vereksi sen kanssa.
Toivokaamme, että tämä nuorukainen on onnistuva maan sydämessä, noissa
kansan syvissä riveissä, levittämään sitä aatetta, jota me täällä
edustamme. Ja toivokaamme, että yhä useammat seuraavat hänen hyvää
esimerkkiänsä, niin että vihdoin koko kansa saadaan hereille,
itsetajuntaan. Suuri on oleva se voima, joka syntyy, kun nuo kaksi
elementtiä, me täällä ja kansan rivit siellä, kerran pääsevät yhtymään!
--"Hyvä!--Hyvä!--Hyvä!--"
--Seuratkaamme, sanon minä, kaikki puolestamme, mikäli se on meille
mahdollista, tämän nuoren, uhrautuvan toverin esimerkkiä! Koettakaamme
oppia yhä lähemmin tuntemaan tätä kansaamme; koettakaamme väsymättä
ottaa selkoa sen suruista, sen vaivoista, sen epälukuisista
kärsimyksistä; tunkeutukaamme siihen epäkohtien sekasortoiseen
joukkoon, joka vuosisatojen kuormana painaa kansamme hartioita! Mutta
ennen kaikkea, hyvät herrat, vannoutukaamme ikuisiksi ajoiksi pois
kaikesta yhteiskunnallisten asemain tavoittelemisesta näiden asemain
itsensä vuoksi; sillä, hyvät herrat, ei mikään voi meitä helpommin
viedä juuri siihen, mitä meidän tulee eniten vihata: byrokraattisiin
katsantotapoihin, virkavaltaisiin mielipiteisiin. Sanalla sanoen:
meistä ei saa tulla _virkamiehiä!!_--
--"Hyvä, hyvä!--Eläköön, eläköö-ö-ö-ön!!"
--Meidän toimiamme, meidän päämääräämme ei saa olla johtamassa
yksityiset, yksilölliset pyyteet, vaan joka paikassa ja kaikkialla se
ainoa, joka on kyllin arvokas olemaan kaiken yhteiskunnallisen
toiminnan aiheena, se tähti pimeydessä, se suuri käsky, jonka nimenä on
"Kansan Pyhä Tahto!"--
Puhuja löi lasinsa säpäleiksi ja hänen esimerkkinsä mukaan monet
muutkin.
Hänen sanojansa seurasi sanoin kuvaamaton, tärisyttävä, intohimoinen
eläköönhuuto.
Sen vaiettua ja kuulijain hajaannuttua Antti kääntyi naurahtaen
Heikkiin.
--Jaa, se on totta, minulla ei ole nyt millä kilistäisin sinun
kanssasi, mutta salli sen sijaan puristaa kättäsi.--Minä toivotan
onnea,--onnea!
Ja hän puristi Heikin kättä.
Monet olivat unohtaneet, kenelle puhe oli alkujaan aiottu.
Mutta muutamat Heikin tutuista tulivat hänen luokseen.
--Heikki, onko se mahdollista! Sinä jätät meidät?
--Se on järkähtämätön päätökseni, sanoi Heikki liikuttuneena.
Niitten joukossa oli erittäinkin eräs, jonka tuo asia sai intoihin. Se
oli Artturi. Hän oli tunnetun säätyläisperheen poika, kävi hienommin ja
aistikkaammin pukeutuneena kuin useimmat muut, mutta oli kumminkin
kiivaimpia "kansalliskansanvaltaisia". Hän suorastaan kadehti Heikkiä.
Ja he istuivat saman pöydän ääreen siitä asiasta puhumaan. Siihen
kerääntyi vähitellen paljon muitakin, vähemmän tuttuja. Ja Heikin he
piirittivät keskukseensa kuin sankarin. He puristelivat Heikin kättä,
toivottelivat onnea eivätkä voineet muusta puhua.
Päivä oli alkanut valjeta ylioppilastalon saleissa. Suuret ikkunat
pyöristettyine päätyineen jo häämöttivät esille vaatien yhä suurempaa
huomiota puoleensa, kunnes ottivat kokonaan voiton tuikkivalta kaasulta
ja muuttuivat kaikissa suhteissa pääasiaksi. Ei huomattu koska kaasu
sammuikaan. Ikkunat muodostuivat silmiä häikäiseviksi aukoiksi, joista
valoa virtasi sisälle sinistäen sakean tupakansavun. Ja savun keskeltä
pilkisteli vielä monta mustapukuista ja valkearintaista olentoa
hehkuvine poskineen ja tulehtuneine silmineen--ja kuului kovaäänistä
puhetta aineista, jotka olivat olleet juhlan sisältönä.
Kun Heikki tuli kotiinsa, oli isä makuulla. Hän ei ollut riisuutunut,
vaan oli heittänyt sarkapalttoon peitteekseen,--ja näytti heräävän, kun
Heikki astui sisälle.
--No isä, koska lähdemme? kysyi Heikki rohkealla, melkein iloisella
äänellä.--Minä olen valmis lähtemään milloin hyvänsä, minä melkein
maltittomasti odotan vain mitä pikimmin päästäkseni sinne maalle.
--Kyllähän, kun tästä vain saan muutamat asiat reilaan, kyllä sitten
mennään.
Ja Heikki alkoi isälle kertoa mitä kaikkea hänelle oli puhuttu ja mitä
kaikkea hän nyt aikoi tehdä. Ensiksi oli hänen vain opittava tuntemaan
nuo suuret epäkohdat. Tätä varten hän tahtoi hiljaisuudessa
työskennellä siinä missä muutkin talonpojat; hän tahtoi omin käsin
ottaa osaa maanviljelystöihin päästäkseen siten vähitellen tuntemaan
kansan elämää ja tarpeita. Mutta näin työskennellessään kansan riveissä
hän tahtoi myöskin alati vaikuttaa herättävästi. Hänen oli helpompi
kuin kenenkään muun saada kansan luottamusta. Häntä uskottaisiin kyllä
ja häntä seurattaisiin. Liike kasvaisi vähitellen, kansa heräisi yhä
enemmän itsetajuntaan, kunnes se vihdoin olisi kypsä sivistyskansa ja
pystyisi oman onnensa ohjiin. Ja jos ei Heikki tulisi kaikkea itse
näkemään, niin ainakin hän olisi pannut työn alkuun. Snellmanin
tehtävänä oli ollut vain aatteen herättäminen sivistyneissä. Nyt oli
toisten vuoro näyttää mahdolliseksi ja toteuttaa tämä aate.--Mutta
kuinka monet niistä, jotka tahtoivat seurata suurta Snellmania,
erehtyivät eivätkä voineet löytää hänen suuruutensa tietä. Ei
Snellmanin työtä voi kahdesti tehdä. Eteenpäin täytyy mennä!
--Niin, isä, lopetti Heikki vihdoin, minä olen nyt siis löytänyt
elämäni tien!
Mutta kun Heikki sitten vaikeni, kuuli hän vain nukkuneen hiljaista
sihinätä isän vuoteesta päin.