Ja Heikki alkoi mielessään pitää puhetta. Hän oli seisovinaan korkealla
puhujalavalla, niinkuin tänä iltanakin. Hänen edessään oli ääretön
kuulijajoukko--ne olivat kuutamon valossa törröttäviä savupiippuja
talojen katoilla. Tuossa oli yksi, joka seisoi pää kallellaan
kuunnellen: tuossa toinen, joka katsoi miettien eteensä. Mutta kaikki
ne olivat hiljaa ja silmää värähdyttämättä kuuntelivat mitä puhuja
aikoi heille lausua. Oli se jännittävä hetki, jolloin puhujan
ensimmäistä sanaa vielä odotetaan.
--Hyvät herrat!----
Ja kuulijajoukko värähtää, ottaa ikäänkuin askeleen lähemmäksi, on
yhtenä kuuntelevana korvana--.
Puhuja alkaa ensin hiljaa, mutta paisuttaa sitten joka sanalla ääntänsä
rytmillisissä laineissa:
------Te, jotka olette kokoontuneet tällä myöhäisellä hetkellä
neuvottelemaan siitä suuresta taistelusta, joka päivän valjetessa on
alkava, kuulkaa mitä minulla on teille sanomista!
Ja koko kuulijaparvi hiljenee jos mahdollista vieläkin tyystimmin.
Mutta tuolla takana oli joku muita pitempi savupiippu. Näytti niinkuin
itse Snellman olisi viitannut puhujaa luokseen ja sanonut ympärillä
seisoville: katsokaa tuonne, tuolla seisoo nuori ylioppilas
puhujalavalla, ottakaa vaari hänestä, hän on niitä valituita, kuulkaa
mitä hän sanoo!
Ja Heikki tuli tästä niin liikuttuneeksi, että hän oli laskeutuvinaan
polvilleen tuon suuren miehen eteen ja nyyhkyttäen lausui sanat:
--Ottakaa minut, ottakaa minut kokonaan! Minä olen teidän, minä olen
vannoutunut teille! Minä olen toteuttava ne toiveet, joita teillä on
minusta, minä olen tekevä vielä enemmän: minä annan elämäni teille!
Joku ajuri rämisytti äkkiä hiljaista katua.
Heikki vavahti kuin valveille. Hänen silmänsä olivat vettyneet, ja hän
kuivasi ne.
Tuntui vähän kylmältä.
Hän sulki ikkunan vielä viimeisen kerran katsahdettuaan kuutamoyöhön,
vieritti sitten uutimen alas ja sytytti viheriäkupuisen lamppunsa.
Hän oli henkisesti ravittu, hän oli hyvin onnellinen.
Kaikki, mitä oli pöydälläkin, hänen tutut, vanhat, pienet kapineensa,
paperiveitsi, mustepullo, kynät, harpin puolikas ja lakkapalanen siinä
sinisellä aluspaperilla, niitä hän nyt katseli vähän säälien, ja ne
puolestaan ikäänkuin pyrkivät hänelle onnea toivottamaan.
Mutta merkillisimmältä näytti Heikistä hänen vanha viulunsa, jolla
hänen oli nuoresta pitäen aina ollut tapana soitella. Se tuntui aivan
kuin häpeävän olemustaan ja kiertyvän ujon kapeaksi tuolla riippuessaan
seinällä.
Kuinka äärettömästi eri asioita olivat sentään harjoitella
viulunsoittoa ja pyhittää elämänsä suurille aatteille!
Jos Antti--hän, joka oli johtomiehiä--olisi tullut tänne ja sattumalta
nähnyt tuon viulun, hän olisi varmaan halveksien kysynyt: "Soitteletko
sinä viulua?" Heikki olisi silloin tietysti naurahtanut ja ohimennen
sanonut, että se on vain vanha muisto isältä.
Mutta pelkästä ajatuksesta Heikki otti viulunsa seinältä, pani sen
koteloon ja työnsi sängyn alle----
Vasta juuri ennen maatapanoa hän huomasi pöydällä jotain, jota siinä ei
tavallisesti ollut. Se oli kirje,--avaamaton, iltapostissa tullut.
Heikkiä hytkäytti. Hän avasi kirjeen vähän levottomana.
"Heikki-pojalleni!
Nyt kirjoitan sinulle, rakas poikani, taas uudella käskyllä, että
tulet kotiin niin pian kuin asiat myöden antavat, meillä alkavat
kevätkylvöt nousevalla viikolla ja minun tahtoni on, että tulet jo
kohta kotiin, eihän sinusta muuten maanviljelijää koskaan tule,
jollet saa olla mukana talon töissä, ja minä olen jo vanha mies
enkä jaksaisi, niin myös tahdon sanoa Liisan puolesta terveisiä,
joka on emäntänä täällä vanhassa Vuorelassa, että hänkin pyytää
sinua kiiruusti tulemaan kotiin. Isäsi."
Oli niinkuin Heikki olisi tullut jostakin korkeudesta alas.
Oh, kuinka tämä putous tuntui katkeralta!
Kevätkylvöt, likavesistä lirisevät purot, siat, lampaat, aidat, ojat,
lantatunkiot ja sontaiset rengit päivettyneine naamoineen, puukko
toisessa kädessä ja toisessa höyryävä peruna, ja koko väestö tapoineen
ja puheenparsineen.
Sinnekö, sinnekö ikipäiviksi?
Kaikki tämä tuli kuin hajoittava, raaka voima keskelle ihanaa aatteiden
maailmaa, ruhjoi alas kaiken ja levitti itsensä säälimättä sijaan.
Oli niinkuin itku olisi tahtonut tuohon paikkaan tukahduttaa, mutta se
ei tullut edes silmiin asti.
Heikki tunsi isänsä ja näki hänet nyt ihan kuin elävänä edessään,--
hänen varman, tasaisen, mutta peräytymättömän luontonsa. Siinä ei
auttanut muu keino kuin totteleminen.--Tuon rauhallisen olennon edessä
meni säpäleiksi kaikki aatteellinen isänmaallisuus, niinkuin se olisi
ollut tyhjä tuulen tupa; kaikki purkautui samassa hetkessä, ja jäljellä
oli käytännöllinen todellisuus: Vuorelan saviset pellot ja isän kysyvä,
odottava katse.
Ja tiesihän Heikki oikeastaan jo alusta asti, että hänen oli ennen
kuolemaansa maahan hautautuminen! Tiesihän hän, että ratkaisevan hetken
ennen tai myöhemmin täytyi tulla! Miksi se siis tuntui juuri nyt niin
katkeralta, niin sanomattoman masentavalta, aivan kuin olisi suu
ikuisiksi tukittu ja hengittäminen enää mahdoton!
Niin, se tuli niin sopimattomaan aikaan, se tuli niinkuin takatalvi
kesken kesää; tuli pakkona kesken vapautta; tuli kaikkine
velvollisuuksineen ja ikävän jokapäiväisyyden ilmikuvana.
Ah, jos saisi tuon horjumattoman, jäykän isän ymmärtämään. Hänen
silmiensä takana asui jokin salainen lempeys, jokin ääretön
mahdollisuus. Jospa jonakin hellänä hetkenä voisi tarttua kaksin käsin
hänen harmaantuvaan päähänsä ja kuiskata häiritsemättömän hiljaa hänen
korvaansa: isä, isä, annathan minun olla siellä, missä minua niin
sanomattomasti haluttaa?
Ja isä täynnä pyhää ymmärrystä ei varmaankaan kieltäisi.
He jäisivät sinne Vuorelaan, isä ja Liisa. Heikki kyllä heitä
muistelisi ja heille kirjoittelisi. Hän ei unohtaisi heitä koskaan, ei
edes sittenkään, jos häntä kannettaisiin kerran niinkuin tämäniltaista
johtajaa ympäri juhlasalia eläköönhuutojen kaikuessa.--Ja hän tahtoisi
silloin tällöin käydä siellä kotona. Silloin he olisivat hänestä
ylpeitä ja pitäisivät häntä hyvin hyvänä!
Ja Heikin tuli äkkiä lämmin olla, hän hymähti sisäisesti, muisti jotain
lapsuudesta, ajatteli Liisaa. Liisa kyllä keinon tietäisi, jos olisi
täällä.--Ja taas hän myhähteli. Muisti jotain heidän välistään.
Mitä jos isän saisi vielä ymmärtämään, suostumaan edes jonkin vuoden
ajaksi! Ja muutahan Heikki ei oikeastaan tarvitsisikaan. Vanhempana hän
kyllä tulisi maalle, sillä voihan sieltäkin isänmaan hyväksi vaikuttaa;
olihan Meurmankin elänyt suurimman osan ikäänsä maalla maata viljellen
ja kumminkin hän oli melkein kuin toinen Snellman.
Toukokuun 12 päivänä oli ylioppilaskunta päättänyt viettää suurenmoisen
kansallisjuhlan Juhana Vilhelm Snellmanin kunniaksi. Tähän juhlaan
aiottiin kutsua ihmisiä kaikkialta ympäri koko maan, myöskin paljon
talonpoikia. Heikin ei tarvitsisi muuta kuin ilmoittaa isänsä
kutsuttavaksi----
Ehkä isä tänne tultuansa, nähtyään suurenmoisen kansallisjuhlan ja
kuultuaan kaikki siinä pidettävät puheet innostuisi hänkin ja tulisi
toisiin ajatuksiin Heikin tulevaisuudesta, huomaisi, että nouseva
kansansivistys olisi hukassa, jos kaikki isät hänen tavallaan
hautaisivat poikansa maanmyyriksi.
Ja hän istui heti kirjoittamaan kirjettä isälle.
Siitä tuli pitkä, kaunis kirje, jossa Heikki vaati isää välttämättä
tulemaan. Juhla tulisi olemaan niin suuri, ettei koskaan vielä
semmoista oltu nähty eikä kuultu. Sen tarkoituksena oli samalla saada
lähennetyksi sivistyneitä ja talonpoikia toisiinsa ja johtaa heitä
ikuiseen liittoon, yhteiseen työhön isänmaan palveluksessa.--Saisihan
isä sitten tutustua Heikin tovereihin, joihin Heikki oli ennättänyt
lujasti kiintyä, saisi kuulla itse Snellmanin puhuvan, näkisi Koskisen
ja Meurmanin ja monia muita isänmaan ensimmäisiä miehiä.--Liisa kyllä
hoitaisi taloutta sillä aikaa.
Ja tämän kirjoitettuansa hän rauhoittui, riisui vaatteensa ja
heittäytyi vuoteelleen, vielä yhä muistellen siellä kaukana kultaisessa
kodissa olevaa isää ja Liisaa.
Ja hän vaipui syvälle näihin kotoisiin muistoihin. Koko lapsuus kulki
hänen editsensä. Ajatus viivähti monessa muistossa ja kietoutui
lämpimästi hänen rinnallaan kasvaneen Liisan ympärille. Ja se pysähtyi
sen Liisan viereen, jonka hän oli kotona nähnyt jo täysikasvuisena
askartavan, kun hän oli siellä pikimmältään pistäytynyt ylioppilaaksi
tultuaan.
Oli hetkiä, joina Heikki tunsi itsensä ihan kuin toiseksi ihmiseksi.
Hänen mieleensä silloin aina muistui äiti-vainaja ja Liisa ja isä ja
koko koti tapoineen ja pikku tapauksineen. Kaikki sen omituisuudet,
kömpelöt ihmiset ja pienet harrastukset, ne tuntuivat niin
ymmärrettäviltä ja rakkailta. Semmoinen lämmin, hyvä, kodikas tunne
pujahti kuin taivaista sydämeen ja pyrki kirkastamaan sen pimeimpiäkin
lokeroita.--Sitä vastoin kaikki, mikä oli niin sanottua suurta,
isänmaallista, aatteellista, innostusta, muuttui oudoksi, vähän
vieraaksi, ja pakeni kauas mustana keränä, joka muistutti sitten
olemisestaan vain pienellä painolla sydämeen.
Mutta ennen näihin ajatuksiin nukkumista Heikki vielä kerran vavahti
valveille: koko tämäniltainen kokous välähti hänen mielessään ja
muistui kuutamossa vannottu vala. Kaikki tuo tuntui ikäänkuin
nuhtelevan häntä siitä heikkoudesta, johon hän oli langennut
antautuessaan noihin hentoihin kotohaaveiluihin.
Oikeastaan ei tässä olisi saanut olla kysymyksessä mikään muu kuin
suoran vastauksen antaminen isälle. Heikki ei voinut tulla kotiin,
siinä kaikki. Olihan isänmaan etu toki suuriarvoisempi kuin mikään muu
yksityisen elämän kysymys.
Tässä se juuri oli erotus suurten ja pikku sielujen välillä. Suuri
sielu ei olisi koskaan epäillyt katkaista mitä yksityistä sidettä
tahansa tuon suuren, tuon aatteellisen tähden, joka on kaikkien suurten
sielujen oikea elämänala.
Eikä Heikkikään olisi epäillyt katkaista siteitään kotonsa kanssa. Ei
ainakaan siksi, että se olisi ollut hänen mielestään väärä teko. Se
saattoi olla päinvastoin hänen korkeampi velvollisuutensa.
Mutta hänestä--ja sen hän tunnusti itselleen melkein häveten--hänestä
tuntui sanomattoman vaikealta alkaa asiasta puhetta isän kanssa. Kun
isä ei voinut aavistaakaan, että Heikki aikoo jättää Vuorelan! Ja kun
hän oli aina ollut siinä luulossa, että Heikki palaisi!--Se oli melkein
naisellista, kunpa vain ei suorastaan raukkamaista; mutta samalla
tuntui melkein mahdottomalta sitä voittaa.
--Mikä omituinen kaksinaisuus on minun luonteessani! ajatteli Heikki.--
Minun aatteeni, minun taisteluni hyvän puolesta, minun tulevaisuuteni--
ja sitten minä itse! Jos toverini tietäisivät! Jos he tietäisivät,--
että minä joskus, kun olen aivan, aivan yksin, ajattelen toista--huuh,
se on kauheata! He eivät suinkaan ihailisi minua! Jos he tietäisivät,
että minä oikeastaan syvimmässä itsessäni en ole muuta kuin hiljainen,
hyvänsävyisä poika, joka tahtoisi totella isää ja päästä Liisan luo,
rakastaa viulua ja kaikkea pientä, viatonta ja muiden huomiosta pois
jäänyttä----niin, niin, ja että minun oikeastaan tuli sanomattomasti
sääli ruotsinmielisiä, kun he siinä peräkkäin kulkivat ulos; että minä
saatoin toden teolla epäillä, kenen puolella oikeus oikeastaan oli!--
Hyi, mikä minä olenkaan! Mitä vastakkaisia ajatuksia minussa voi olla!
Minussa on jotakin epäluotettavaa!
Isänmaa, isänmaa, sinun luoksesi, sinun pyhän lippusi juurelle!--Oi,
jos he sen tietäisivät! Jumala minua siunatkoon ja varjelkoon----
Ja hän nukkui rukoukseensa.
Lamppu jäi tuolille viereen palamaan, sihisi hiljaa itseksensä. Isän
kirje oli käpertyneenä sen vieressä. Saappaat olivat rinnakkain sängyn
jalkapuolella, toinen taittuneena, toinen ojona.
Heikki mutisi jotain isänmaasta, mutta sitten nukkui sikeään uneen.
Hänellä oli kaunis pää, kasvojen ilme ehkä vähän naisellinen, ohimot
vaalean kuultavat ja hienon suonen sinistämät. Tukka, vasta viime
aikoina vähän tummennut, kiharoitui niskassa ja korvan luona.
Ainoastaan alaleuassa oli jotakin, joka muistutti talonpoikaiskasvoja,
ja ehkä myöskin kiharat ohimoissa.
--Maan tasalle kukistakaa! huusi Heikki ja kavahti istualleen. Hän
heräsi, sammutti lampun ja paiskautui jälleen kyljellensä.
* * * * *
Muutamia päiviä ennen juhlaa Heikin isä tulikin Helsinkiin.
Heikki huomasi jo alusta pitäen, että koko retken tarkoitus oli
oikeastaan hänen kotiinviemisensä yhtä paljon kuin Snellmanin juhlan
näkeminen. Mutta siitä Heikki ei ollut millänsäkään. Kunhan juhla vain
alkaa,--se se sitten kyllä tekee vaikutuksensa.
Eikä isä ollut mitenkään nyreissään. Päinvastoin laski leikkiä ja
naureskeli, kun he siinä astuskelivat kortteeriin rautatieasemalta.
Isä ei ollutkaan mikään äkkinäinen täällä pääkaupungissa. Hänellä
näytti olevan aina kiireen tapaista, paljon tuttuja paikkoja käytävänä,
ja sukulaisiakin.
--Oletko sinä sitä Vendla Friimannia täällä tavannut? sattui hän
kysymään.
Vendla Friimannia! Voi sitä isää, mistä kaikesta se pitää huolta! Muut
elävät nyt suurissa juhlan puuhissa, ajattelevat henkisiä asioita tällä
suurella juhlan hetkellä,--ja hänellä on vain ne omansa mielessä.
--Kuule, Heikki, tiedätkö missä se on täällä se vesihallitus,--olisi
sinne asiaa?
Vesihallitus? ajatteli Heikki; jotakin semmoista hän tosin oli
kuullut.--Jos sillä olisi jotain yhteistä vesijohdon kanssa, niin
sitten ei se kai olisi kaukana Alppilasta.
Toisen kerran isä puhui valtiokonttorista.
Ei Heikki sitäkään tiennyt; ei tiennyt edes mikä se semmoinen konttori
olikaan.
Ja niinä harvoina hetkinä, jolloin Heikki oli yhdessä isän kanssa, oli
tällä aina semmoista puhumista, josta Heikki ei ollut oikein selvillä.
Milloin hän kyseli raastuvanoikeuden istuntopäivistä, milloin puhui
Senaatin talousosastosta.
Mutta jos isä olisi ottanut puheeksi kansallisaatteen, niin siitä
Heikki olisi tiennyt puhua.
Isä vaan ei koskaan ottanut sitä puheeksi. Ja niin he rupesivat
juttelemaan vain Liisasta ja muista maalla olevista tuttavista,--
niinkuin ei Heikin kanssa olisi muusta voinut puhuakaan.
Ja isä seisoi siinä tyynenä selkäänsä uuninmuuria vasten nojaten,
piippu hampaissa; ja hänen poskensa punoittivat ja silmät kiilsivät
paljosta kahvinjuonnista tuttujen luona. Kunnes hän sitten vähitellen
taas rupesi tekemään lähtöä jonnekin ja katosi.