Siihen aikaan kun ikuiset hongikot vielä peittivät Suomen harmaita
kallioita ja kanervaisia saloja, joissa ei ollut vielä kuin tikalla ja
palokärjellä kolistelemista, siihen aikaan myöskin Suomen pienoiset
kaupungit sisävesistöjen varsilla tai meren rantamilla, loppumattomien
taipaleitten erottamina ja kaikkea yhdyssidettä vailla, viettivät
tuskin tuntuvaa elämää kukin erikseen oman hiljaisen kirkkonsa
ympärillä. Jokapyhäisellä saarnallansa kirkkoherra tyydytti niiden
henkiset tarpeet, ja kunkin maallisia tarpeita taas punnitsivat
isällisellä tarkkuudella kaupungin kauppiaat. Ammattitaito ja hiljainen
ahkeruus oli porvariston ainoa ylpeys; ja vanhojen ruotsinaikaisten
tapojen säilyttäminen pyhänä oli säätyläisten ainoa huoli.
Pääkaupunki kaukana merenrannalla ruotsalaisine yliopistoineen ja
kouluineen, sekin eli omaa elämäänsä, tuntematta yhteyttä sen maaperän
kanssa, jolle se vähitellen kasvoi.
Mutta juuri kesken tätä kuollutta rauhaa oli siellä sen lukumiesten ja
hengenpalvelijain joukossa joitakuita, jotka kulkivat kuin Jumalan
kipinä sydämessä. He alkoivat puhua isänmaasta ja rakkaudesta kansaan.
Ja he hakivat sanoja ilmaistakseen muille sitä elämän väkevää voimaa,
joka alkoi pulputa heidän veressään; eivätkä mitkään sanat olleet
heille kyllin suuria ja voimakkaita. Mutta kipinä syttyi toisiinkin ja
leveni levenemistään.
Kävi kuin heräämisen ensi värähdys ihmissieluissa.
Se oli uusi oppi. Tuntemattomalla, suurella voimalla se puhui sydämeen:
rakasta kansaasi!
Se oli Hegelin oppi, jolla hän on lamauttanut Napoleonin
maailman-voittaneet joukot ja perustanut Saksan; eikä se oppi ollut
muuta kuin: rakasta kansaasi!
Opin tullessa meidän maaperällemme oli täällä vastassa pietismi--tuo
pitkien talvihämäriemme kasvattama kulttuuriliike, jäykkiä
uskonnollisuuteen vajonneita sydämiä.
Mutta oppi löysi tiensä sen ajan nuorempaan sukupolveen.
Heidän sielussaan eivät vanhempain hartaat pietistiset opit, jotka
olivat joskus tuntuneet kuivilta ja ainoastaan alituisesta kuulemisesta
mieleen painuneet, olleet missään ristiriidassa ajan uuden aatteen
kanssa. Päinvastoin ne vasta sen avulla saivat selityksensä ja
ajatuksensa.
Äiti oli opettanut: noudata Jumalan tahtoa!
Ajan hengetär opetti: rakasta kansaasi!
Kun nuo kaksi oppia pääsivät samaan lämpimään ihmissydämeen, täytyi
niiden luonnostaankin yhtyä yhdeksi ainoaksi: Jumalan tahto on, että
rakastat kansaasi!
Ja katso! Äidin vaivalla istuttama opetus Jumalasta ja hänen pyhästä
tahdostaan leimahti mieleen kirkkaana ja selvänä kuin pohjoisen
talviyön tuli. Se muuttui eläväksi, maailmaa hallitsevaksi voimaksi,
täynnänsä pyhää henkeä ja väkevyyttä. Se ei ilmaissut enää ainoastaan
omantunnon lakia hiljaiselle, maailman hyörinästä pois vetäytyvälle
sielunelämälle, vaan muuttui kaiken kansalaistoiminnan, kaiken julkisen
pyrkimyksen eläväksi laiksi.
Ne miehet, joissa tämmöinen aatteen sulautuminen oli tapahtunut,
tunsivat sen suuren uudestisynnyttävän voiman itsessänsä. Se valaisi
heille elämän uudelta puolelta ja näytti uusia elämäntarkoituksia,
jotka vaativat heitä kokonaan itsellensä. Ja heidän täytyi kummastua
sitä laajaa hengen valtaa, joka oli näin tullut heidän käsiinsä.
Sillä mihinkä he koskettivatkin, siinä heti tuntui heräämisen liike;
siinä heti sulivat jäiset siteet, jäykistyneet muodot muuttuivat
elimellisiksi ja alkoivat kehittyä. Heidän harras, hilpeä työnsä ja
alttiit, ilomielin tehdyt uhrauksensa kantoivat hedelmää pikemmin ja
tuhat kertaa runsaammin kuin he olivat voineet aavistaa. He näkivät
aamun sarastavan kaikkialla. Ennen alastomat kalliot ruohottuivat,
vaiennut laulu alkoi kajahdella. Syntyi suomalainen koulu, virisi
Suomen runotar, elpyi Suomen taide. Ja nousi suomen soinnukas kieli
uutena tulokkaana sivistyskielten rinnalle. Loppumattomalta näytti
uuden syntymyksen alkanut sarja.
Ja he seisoivat sankareina meidän heränneen kansamme edessä. He olivat
meidän suuria miehiämme.
Siinä koulussa, joka oli tämän herätyksen ensimmäisiä tuotteita, sai
Heikkikin kasvatuksensa. Hän tuli ylioppilaaksi silloin kun
isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan.
Vastapainoksi puhtaasti kansalliselle, suomalaiselle herätykselle
olivat muutamat maan hallitusmiehistä ja vaikuttavimmista henkilöistä
allekirjoittaneet liberaalisen eli sittemmin valeliberaaliseksi sanotun
puolueohjelman, joka julkaistiin sanomalehtien ja lentokirjojen avulla
yli koko maan. Se sisälsi kaikenlaisia hyväksyttäviä periaatteita, oli
kokoonpantu verrattoman kaunispukuiseen muotoon, mutta samalla ylevällä
virallisuudellaan ja hallitsevalla isällisyydellään koetti himmentää
ja tieltänsä tunkea sitä kansallista liikettä, joka tuoreena ja
itsenäisenä kuin keväinen ruoho pyrki kasvamaan joka paikkaan.
Kansallisen herätyksen jo vanhentuvien miesten keskuudesta nousi
silloin vielä kerran Juhana Vilhelm Snellman, liikkeen varsinainen
aloittaja ja tunnustettu päämies. Hän julkaisi Morgonbladetissa
kuuluisan kirjoituksensa "Dagbladspartiets program" ja tappoi yhdellä
iskulla koko valeliberaalisen puolueen.
Kun liberaalit olivat koettaneet koristella ja tulevaisuuden varalta
suunnitella hallitus- ja virkamiehistön tietä, silloin Snellmanin oppi
puhui suoraan sen nuorison sydämeen, joka tullen uusista suomalaisista
kouluista alkoi tähän aikaan täyttää yliopistoa.
Kun liberaalit mahtailivat vanhalla perintökulttuurilla, opetti
Snellman, ettei suomalaista kulttuuria vielä ole olemassakaan, että se
on vasta luotava. Hän ohjasi nuorison noille suunnattomille työaloille,
osoitti, kuinka paljon sillä on rakkauden kohdetta, osoitti sille
uusia, suuruuteen vieviä elämäntarkoituksia.
Ja nuo suomalaiset talonpoikaistulokkaat, nuo ujot pojat vielä
kehittymättömine kasvoineen, silmät palaen totuudenrakkautta ja koko
olemus uhkuen tuntematonta, vasta hapuilevaa kehittymisen
mahdollisuutta,--he ymmärsivät Snellmanin opin sydämensä koko
syvyydellä. Tuskin Snellman itsekään lienee osannut aavistaa sen
vaikutuksen voimallisuutta, jonka hänen oppinsa synnytti juuri noissa
yliopistoon tulleissa kansan omissa lapsissa. Snellman oli kyllä
lausunut aatteensa käytännöllisen toteutuksen olevan siinä, että
sivistyneet lähestyvät kansaa ja pyrkivät siihen sulautumaan. Mutta
tätä käsitettiin monella tavalla. Teoreetikot puhuivat mieluummin
"kansallisuudesta" ja sen "hegemoniasta"; toiset ymmärsivät "kansalla"
jotakin valtiollista kokonaisuutta.--Mutta nuoriso ei liene tehnyt
erityistä tiliä itselleen tuosta käsitteestä. Se tyytyi siihen, että
"kansan" nimeä mainitessa kotoisen seudun viehkeä, päivänpaisteinen
näky välähti mielessä ja kuvastui sen tuttu väestö auroineen,
karjoineen, laitumineen. Se oli yliopistoon tullut vain valmistuakseen
kansan palvelukseen. Sivistys oli vain kansaa varten. Kansaa ei ollut
ainoastaan lähestyttävä, vaan siihen oli kokonansa uppouduttava,
sulauduttava. Nuoriso käsitti Snellmanin opin sanasta sanaan:
suurena, mahtavana vaatimuksena luopua kaikista turhamaisuuden,
yhteiskunnallisen maineen, vallan, rikkauden ja persoonallisen onnen
pyyteistä sekä vannoutua kansan palvelukseen, pitää kansan etua kaiken
toiminnan aiheena, uhrautua kokonaan sydämineen, toiveineen,
tarkoituksineen tuolle kotoiselle kansalle, jota piti kuolemaan asti
ylitse kaiken rakastaa.----
Se innostus, joka ylioppilasnuorisossa oli näin leimahtanut
ilmiliekkiin, herätti koko maan huomion. Vanhemmatkin ihmiset
seurasivat tarkasti uutisia noista myrskyisistä ylioppilaskokouksista,
joissa suomenkieli ja suomenmieli tekivät ensimmäisiä ponnistuksiaan
päästäkseen ylivaltaan ruotsinkielen ja ruotsinmielen rinnalla.
Saavutettujen voittojen kunniaksi vietettiin juhlia ja pidettiin
puheita, joissa innostus kuohui yli äyräitten. Kenenkään syrjäisen
kokemukset eivät riittäneet ennustamaan mitä olisi tapahtuva huomenna
tai ylihuomenna. Sillä nuoriso kulki omaa tietänsä, jota eivät
määränneet vieraat kokemukset,--se meni eteenpäin niinkuin valon
lapset, uutuutta ja totuutta kohti--niinkuin olisi kulkenut ennen aivan
käymättömiä teitä, niinkuin olisi jo huomenna voinut näyttää maailmalle
jotakin ennen kuulumatonta, suurta, aavistamatonta.
* * * * *
Heikki oli ylioppilaaksi päästyään vain hätimmiten pistäytynyt kotona.
Isä olisi tahtonut häntä kohta jäämään Vuorelaan ja alkoi jo olla
tiukkana. Mutta sitten tuli sinne vanha rovasti käymään Vuorelan
valkolakkista nähdäkseen. Ja kun hän näki nuoren Heikin ja kuuli hänen
innokkaan puheensa, niin kiertyi kyynel rovastin silmään: "Niinhän sitä
mekin ennen--aivan tuolla tavalla!"--Hän puhui sitten kahden Vuorelan
kanssa, ja isä vihdoin taipuikin; arveli, että olkoon vaan sen vuoden
vielä Helsingissä.
Ja Heikki palasi Helsinkiin.
Ja oli sen vuoden siellä.
Ja juuri sinä vuonna virisi ylioppilas-elämä ylimmilleen. Heikki
antautui sen pyörteeseen hehkuvin innoin, sillä johtajat pitivät
hänestä paljon ja olivat ottaneet hänet sisimpään seurapiiriinsä, missä
he pitivät tulisimmat isänmaalliset puheensa ja takoivat rohkeimmat
puoluetuumansa.
Kun kevät alkoi lähestyä, tapahtui vihdoin suomalaisten ratkaiseva
voitto. Kaikki horjuvimmatkin saatiin innostumaan, ja suurella
enemmistöllä ylioppilaskunta päätti toimeenpanna juhlan, jossa
suomalainen henki tulisi vallitsevaksi ja ruotsinkielelle myönnettiin
vain toisarvoinen asema. Se olisi kokonaan suljettu pois, jos olisi
oltu varmat kaikista niistä, jotka nyt saatiin äänestämään suomalaisten
kanssa. Mutta niiden joukossa oli paljon semmoisia, jotka puhuivat
oikeudesta ja kohtuudesta ja olivat horjuvaisia.
Ne olivat kukistetut jo nytkin nuo ruotsalaiset. Ne kulkivat
masentuneina ulos ylioppilastalosta, jossa olivat tähän asti vielä
olleet ylimmässä vallassa. Ja oli kuin heidän mukanansa olisivat
vaeltaneet ulos tästä talosta vanhat ruotsalaiset muistot ja
traditsionit ja tarinat.----Eteisessä yksi ja toinen vain nyykäytti
hyvästiksi päätä jollekulle tutulle jäävien voittajien joukossa, jotka
nyt virtasivat kirkkain kaasuliekein valaistuun ylioppilassaliin
voittojuhlaansa viettämään.
Se juhla oli kohta täydessä vauhdissa.
Mutta kesken kuuminta nousi eräs päättäväisen näköinen, pitkä
nuorukainen pöydän päässä ja kilisti lasia sanoakseen jotakin. Hän piti
innokkaan puheen saavutetun voiton kunniaksi, mutta lopetti jostakin
syystä varoittavalla huudahduksella: "Hyvät herrat, tähän asti, mutta
ei edemmäs!"
Jotkut vastasivat hänen puheeseensa epävarmoin hyvä-huudoin, toiset
alkoivat keskustella ja väitellä. Mutta silloin nousi sijaltaan eräs
johtajista, ja sali hiljeni äänettömäksi. Hän tahtoi säälimättä
alastomaksi paljastaa sen kerrassaan raukkamaisen periaatteen, joka
piili edellisen puhujan kehoituksessa. "Mekö emme menisi eteenpäin
kertakaikkiaan valitsemallamme tiellä!? Me, jotka olemme ottaneet vasta
ensimmäisen askeleen! Me, jotka vasta alamme!--Huono on se ääni, joka
nyt huutaa seisahdusta. Eteenpäin nyt jos koskaan! Porttien ja esteiden
täytyy edessämme aueta selko selälleen, ja missä ne eivät aukea, siellä
me ne kukistamme, siellä me ne muserramme, siellä me ne maahan
ruhjomme!!!"
--Eläköön!!! rämähti hänelle vastaukseksi kuin yhdestä suusta.
Se oli johtaja.
Kuinka monet olivat epäilleet ja tunteneet epävarmuutta!
Ja kuinka monen hän noilla voimakkailla sanoillaan sai heittämään
epäilyksensä ja yhtymään "punaisten" joukkoon!
Riemuhuutojen kaikuessa häntä kannettiin nojatuolissa ympäri valaistua
salia.
Siihen juhla päättyi.
* * * * *
Heikki tuli myöhään kotiinsa, kolmannessa kerroksessa olevaan pieneen
huoneeseen. Hän oli vielä aivan haltioissaan kaikesta siitä, mitä oli
tapahtunut.
Isänmaallinen innostus oli tänä iltana syöpynyt hänen mielialaansa,
tehnyt sen niin juhlalliseksi, että hänestä oli aivan outoa antautua
tavallisiin jokapäiväisyyksiin, riisuutua ja panna maata.
Hän vieritti uutimen ylös ja aukaisi molemmat ikkunanpuoliskot. Kuu
valahti syvälle huoneen sisustaan, ja ilmassa oli varhaisen kevään
täyteläs henki. Heikki seisahtui ikkunan ääreen ja painoi ohimonsa sen
pieleen;--niinkuin voi tehdä vain yksin ollessaan.
Koko Aleksanterinkatu oli kuun valossa, hiljaisena, tyynenä, rauha
kaikkialla, ei yksikään ajuri rämisyttänyt katua, hiljainen nukkuva
rauha kuun valvoessa. Mustat, kosteat kattopellit kiiltelivät siellä
täällä, mutta missä oli valkoista rapattua kivimuuria, siellä kuu
tuhlasi valoa koko terältään piirustaakseen rakennusten seinille
ylhäältä katsottuja varjokuviansa talojen piipuista ja tikapuista. Ja
kivetty katu tuolla alhaalla näkyi pienimpiä erikoisuuksiaan myöten.--
Mutta kaikki tämä meni pieneksi vähäpätöiseksi leikiksi, kun katsahti
taivaan äärettömään tummansiniseen pimeyteen, jossa tähdet siristivät
ja kuu siirtyili hiljalleen eteenpäin yksijonoisten höyhenpilvien
lomitse.
Heikki muisteli mielessään vielä kertaalleen kaikki tämäniltaiset
tapaukset. Moni kohta pani hänen sydämensä sykähtämään. Hänkin oli
pitänyt puheen,--ensimmäisensä. Se oli kysynyt häneltä sanomatonta
uskallusta. Mutta kerran alkuun päästyään hän oli saanut äänen
valtaansa. Hän oli itsekin innostunut ja puhui ex tempore.----
Erittäinkin oli loppu onnistunut. Kaikki olivat seisoneet äänettöminä
ja uteliaina.--"Hyvät herrat!" oli Heikki sanonut lopuksi, "se Sampo,
jota Kalevalan urhot olivat onnensa luojaksi turhaan tavoitelleet, jota
maailman alusta alkaen on tavoiteltu ja haettu, se Sampo on nyt
löydetty! Snellman on sen löytänyt! Se ei ole vaskea eikä kuparia; se
ei ole kultaa eikä hopeaa! Se on--meidän rakkautemme kansaan!!!"
Nämä sanat olivat herättäneet yleistä huomiota, ja jotkut vanhemmista
olivat tulleet hänen kättään puristamaan ja esittämään veljenmaljaa.
Isänmaallinen laulu oli heti jälkeen kajahtanut laululavalta.
Ja Antti, joka oli Heikin läheisin toveri ja johtomiehiä, sanoi, että
se oli suuri ajatus.
Heikki oli puheellaan lupautunut "punaisinten" joukkoon. Hän oli nyt
hänkin ikäänkuin tehnyt valan isänmaallensa, horjumattoman,
peräytymättömän valan. Kaikki muut tarkoitukset saivat siirtyä,
ainoastaan isänmaata oli tästedes palveleminen.
Ja innostusta väräjävin huulin Heikki itsekseen kuutamoisen yön
hiljaisuudessa kuiskasi hänen puheensa jälkeen lauletun laulun sanat:
"Jos sydän sulla puhdas on,
ja mieli vakaa, peloton,
niin yhdy meihin, tänne jää,
ja pyhä vanno vala tää:
Tää Suomenmaa mun toimen' saa;
sen eestä vaan
ma ainiaan
teen työtä saakka kuolemaan!"
* * *
* * *
"Siis vanno näin:
Ain' eteenpäin!
Ei oikeaan, ei vasempaan,
mutt' eteen eestä Suomen vaan!"
Ja hän vannoi nyt mielessään toisen kerran, pyhästi, väräjävä rukous
huulilla.
Ja vannoutuneen tunne oli autuas, se oli vapauttava; se selitti hyvin
paljon, se ratkaisi sovinnollisesti. Se antoi suorastaan loppumatonta
vakaumuksen voimaa, puhalsi jumalaista hehkua sieluun, kasvatti
mielikuvitukseen siellä ennen olemattomia kuvia, jotka uutuudellaan ja
voimallaan hurmasivat sydämen ja tainnuttivat mielen.
Nyt oli hänellä käsissään kaiken henkisen suuruuden lunnassanat. Siinä
ne olivat, hän tiesi ne. Niistä oli nyt vain pidettävä kiinni: Rakasta
aina vain tuota suurta, tuota kokonaista! Pysy aina täällä henkesi
huipulla! Älä päästä luoksesi hajoittavaa jokapäiväisyyttä pikku
palveluksineen ja huolineen.
Kuinka mitättömältä ja mielettömältä tuntuvat täältä ylhäältä yksilön
omaa etua tarkoittavat pyrinnöt! Kuinka kaukana on täältä itsekkyys ja
itserakkaus! Kuinka suurta on yhteishyvän takia uhrautuminen,--niin,
kuolemakin isänmaan vuoksi!--"vi sjelva må förgätna dö som vägen i dess
sjö!"----