Vuorelaksi sanottiin vanhaa taloa Honkavaaran kupeella. Ja Niemeläksi
toista--toisen mäen rinteellä olevaa. Väkevä koski puhkaisi laajan
metsäisen laakson talojen välillä. Se oli jylhä Taivalkoski, joka
kohisten laskeutui ylemmästä järvestä alempaan.
Entisiin aikoihin nämä talot olivat kaukaisesta kyläkunnasta tänne
muuttaneet,--siirtyneet syrjemmäksi isonjaon aikaisia sukuriitoja ja
levittäytyneet näin omille aloilleen. Ja vuosien vieriessä alkoi
kaltevien mäkien kylkiin tai laaksojen sopukkoihin ilmaantua asukkaita
näitten alustalaisiksi. Mitkä olivat torppansa saaneet perintöosana,
mitkä taas syrjäsukuisina asustivat kyläkunnan jakamattomilla mailla,
jotka metsinä ympäröivät Vuorelan kantataloa. Niemelän talo oli
vähäväkisempi, keskellä jylhää hongistoa, jota sen voimat eivät
riittäneet kukistamaan.
Kovat katovuodet kohtasivat sitten 60-luvulla näitäkin seutuja.
Niemelän talo oli menemäisillään häviöön. Suuri kurjuus levisi
kaikkialle. Ja vasta monien vuosien perästä alkoi siinä taas näkyä
elonmerkkejä. Elpynyt se ehkä olisikin, jollei muita asioita olisi
tullut väliin.
Vuorela vaurastui pikemmin ja varmemmin. Sen väki oli seudun
voimakkainta. Salot ryskyivät sen sekametsäin kaatuessa kaskeksi,
ikuiset hongat vavahtelivat sinisen savun pyörteissä, kotipellot yhä
laajenivat talon ympärillä, ja metsän raja etenemistään eteni. Ei koko
seudussa tiedetty toista niin väkevää kättä taistelussa Tapion väkeä
vastaan kuin oli Vuorelan haltijoilla.
Niemelä elpyi Vuorelan turvissa.
Niihin vaurastumisen aikoihin oli näille maille ilmestynyt outo mies,
matalaotsainen ja terävänokkainen. Kerrottiin, että hän oli tullut
seisten semmoisen tukin niskalla, joita oli paljon sinä kesänä mennyt
vesiä myöten alas ja jotka järvissä koottiin lautoiksi. Hän oli
hypännyt maihin, heilauttanut lakkia tovereilleen ja jättänyt
lauttansa.
Hyvin siivoton hän oli ollut puheissaan, laskenut sopimatonta pilkkaa
pitäjän vanhasta kirkosta ja nauranut harmaapäistä rovastia.
Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hänen toimensa täällä tarkoittivat. Metsiä
hän vain kävi lueskelemassa ja oli hyvin kärkäs niitä ostamaan. Osti
käsiinsä kaikki jylhimmät hongikot.
Hänellä oli viinapullo taskussaan, kun hän kaupat teki. Olivat
maistelleet kovasti Niemelässäkin.
Useat olivat mieltyneet tähän mieheen. Hänellä oli aina paljon
juttelemista, ja hän tiesikin suuren maailman asioita enemmän kuin
muut.
Vihdoin hän teki lailliset kauppakirjat Niemelän isännän kanssa ja osti
häneltä Taivalkosken 50-vuoriselle arennille.
Ja oli sitten hiljaa kuin myyrä. Vihelteli vain itseksensä metsissään.
* * * * *
Jonkin ajan kuluttua tuli näille maille paljon melua ja rauhattomuutta.
Tuli herroja kaikenlaisia--vatupassit kainalossa.
--Kenenkä on tämä koski, he kysyivät.
Heille näytettiin mies--Niemelän uusin alustalainen, kosken vuokraaja.
--Kenenkä ovat sitten nämä metsät? Taas sama mies.
Ja herrain kasvot venyivät. He ymmärsivät miehen kiireestä kantapäähän.
Ja he vähensivät äänensä ja alkoivat hieroskella hiljaista kauppaa
kosken ja metsäin omistajan kanssa. Kaupat tehtiinkin. Mutta niistä
eivät sivulliset saaneet mitään vihiä.
Talven tullen alettiin metsiä sortaa alas.--Ja paljon siihen tarvittiin
miestä, sekä hakkuuseen että rannoilleajoon.
Kevään tultua taas usea lähti suurien tukkilauttain mukana muille
maille. Monen torpan kotipellot jäivät toukoa vaille. Ruohon pää
kurkisteli maatuneen ohransängen alta, huomasi, ettei ollut mitään
pelättävää, kutsui kiiruusti kaikki toverinsa, ja pian oli
valloitettuna luvattu maa. Kyntäjää ja kylväjää ei kuulunut. Västäräkit
ja heinäsirkat, rikkaruohot ja perhoset viettivät huoletonta kesää
sihiseväin poutain kestäessä.
Sillä miehet rallattivat alas virtoja kelluvien pölkkyjen mukana. Ja
kun he kerran maailmalle pääsivät, niin ei heistä paljoa enää tiedetty.
Jos kuka palasi takaisin, niin hän tiesi kertoa, ettei koko maailmassa
muuta ollutkaan kuin tukkimetsiä, tukkikauppoja ja tukkilauttoja.
Rahoja oli niillä, jotka palasivat, ja vielä enemmän kuuluu olleen
niillä, jotka jäivät.
Mutta pelkkiin metsäkauppoihin eivät herrain toimet rajoittuneet.
He alkoivat rakentaa sahalaitosta Taivalkosken alle. He keräsivät
ympäristöstä kaikki saatavissa olevat miespuolet työhönsä ja maksoivat
siitä toistakymmentä markkaa mieheen joka lauantai-ilta. Kallio
porattiin puhki koskentöyräältä ja teräväkärkisillä vasaroilla
naputettiin kivimöhkäleet neliskulmaisiksi. Maa tasoitettiin sileäksi
penkereeksi ja vedettiin tiiliä suuret läjät.--Semmoinen pauhina ja
räiske tuli koko seutuun, ettei ennen oltu kuultu eikä olisi uskottu
saatavan heikoilla ihmisvoimilla syntymäänkään. Ja sitten olivat kaikki
niin iloisia, nauroivat ja luikkasivat, että linnut seuduilta pakenivat
ja kuuset kummastelivat metsän reunaksi paljastuttuaan.
Mutta kun perustuksia ruvettiin laskemaan suureen saharakennukseen,
silloin otettiin työhön vaimot ja lapset, kaikki, mitä oli saatavissa--
vaimot savea sekoittamaan ja lapset muruja korjaamaan--kaikki. Jos kuka
hevosmiehenä tuli, hän sai palkan, jommoista ei olisi aavistanut
kellekään maksettavan.
Hulluina olivat ihmiset siihen uuteen työhön. Se oli ennenkuulumatonta;
sen päämäärää ei oikein tiedetty. Mutta se viehätti ja veti puoleensa.
Mitä olisikaan elämä ollut uudistalon kaskimaita karhitessa, kun oli
naapurikin viereltä väistynyt, kun koko väkinen voima kerääntyi
muurahaisparvena yhteen kokoon--jossa iloittiin ja laulettiin eikä
tiedetty huomispäivän murheista!
Ja niinpä moni alkaneista uudistaloista hävisi pois mäen rinteiltä;
moni heinämaa metsistyi huhkaimen kotisijaksi ja ketun juostavaksi
entinen kujatie.
Siihen aikaan meni Niemelän perintötalo kokonaan häviöön. Sen herkkä
isäntä, joka oli tuon uuden tukkilaisen parissa maistellut ensimmäiset
viinansa, oli niin tähän tavaraan mielistynyt, että herkesi tykkänään
juopoksi. Hän liikuskeli alinomaa sahan mailla. Sanottiin, että hän
kuoli humalapäissään vaimonsa viereen. Emännältä ei koskaan saanut
asiaan tarkempaa selitystä. Se vain tiedettiin, että hän samana yönä
oli synnyttänyt ennenaikaisen tyttölapsen, joka oli kumminkin jäänyt
eloon ja kasteessa saanut _Liisan_ nimekseen.
Sitten kuoli emäntäkin, ja orpo joutui emäntävainajan sukulaisen Iskan
hoitoon, joka oli konemestarin apulaisena sahalla.
Vuorelan talo oli niitä ainoita, jotka eivät väkeänsä kadottaneet.
Vaaran laelle se jäi entiselleen seisomaan. Se elpyi elpymistään vain
siellä mäellä. Yksinäisenä ja hiljaisena se kohosi korkealta sijaltaan
kohottaen uhitellen päätänsä vastapainoksi sahan punakylkisille
rakennuksille, jotka olivat alhaalla vesien tasalla.
Ylpeä oli Vuorelan isäntä, ylpeä suvustaan ja maineestaan. Monet
sukupolvet olivat häntä ennen askel askeleelta edistäneet Vuorelan
viljelyksiä. Hiljaisesti vuosikausien ahkeroimisesta ja hiestä,
sitkeistä, karkeakätisistä esi-isistä kertoi Honkavaara
laihotilkkuinensa. Eikä sen nykyinen isäntä tahtonut olla edeltäjiään
huonompi. Vuorelan vanha perintötalo alkoi tulla kukoistuksiinsa hänen
aikanaan.
Mutta sama tukkilainen, joka oli näille maille niin odottamatta tullut,
maksoi autioksi joutuneen Niemelän ruununrästit ja otti talon
haltuunsa. Häntä sanottiin nyt Uusniemeläksi.
Ei olisi kukaan voinut uudesta tulokkaasta semmoista ennustaa. Sillä
vanha Niemelän talo oli perin rappiolla, ja sen saattaminen kuntoon
olisi kysynyt paremmankin miehen sitkeyttä.
Nyt nähtiin, että hänellä oli suunnattomasti rahoja, jotka hän oli
saanut metsillään,--ja että lähes toinen puoli sahalaitoksesta oli
hänen;--sen hän oli vaatinut korvaukseksi vanhan Niemelän jylhästä
Taivalkoskesta.
Tyhjästä hän oli rikkautensa luonut.
Hän teki karjakkonsa emännäksi ja syyti suuret rahansa maahan, joka
tehtiin järjestään heinämaaksi. Talous perustettiin karjanhoidolle.
Rakennettiin uhkea kivinavetta ja tuotettiin ulkoa kuuluisaa
karjarotua.
Missä muut olivat saaneet meurostaa otsa hiessä sukupolvesta
sukupolveen, se pantiin Uusniemelässä kuntoon parina lyhyenä vuonna,--
vierailla, palkatuilla työvoimilla enimmäkseen.
Siinä se seisoi nyt Uusniemelä kuin uudestaan luotuna. Ja sen haltijat
--entinen tukkilainen ja hänen karjakkonsa--olivat seudun rikkaimpia
ihmisiä.
Heidän ympärilleen kasvoi alustalaisia, enimmäkseen vierasta, ulkoa
muuttanutta väkeä.
Ja Uusniemelän isäntä oli herennyt siivosuiseksi, silittänyt ja
voidellut tukkansa päätä myöten, pukeutunut verkavaatteisiin ja
tärkättyyn kaulukseen. Hänelle tuli kaiken maailman sanomalehdet, ja
hänen ympärilleen liittyi koko nuori kansa, joka mielellään uskoo ja
rakastaa uutta. Uusniemelässä tiedettiin ja kerrottiin maailman asioita
laajempaakin kuin oman ahtaan kotikunnan piiristä. Uusi henki oli
tullut Uusniemelän mukana.
Vuorelan isäntä, joka oli nähnyt paljon mullistuksia ympärillänsä,
paljon harhaan menneitä ja rikkoutuneita toiveita, paljon
maltittomuutta, saamattomuutta ja kurjuutta ja joka oli kuitenkin
vaarallansa kukistumatonna pysynyt, hän ei nytkään kadottanut
tasapainoaan, vaikka näki Uusniemelän semmoisella voimalla ponnistavan
eteenpäin hänen sivuitsensa. Ja jos hän näki nuorison suosion hänestä
itsestänsä pois kallistuvan, niin hän ei ollut asiasta millänsäkään,
sillä hän tunsi nuorison mielen ja tiesi sen vaihtelevaksi. Jonakin
päivänä, hän arveli, kun ikää karttuu, nuoret huomaavat, kuka on heidän
oikeata etuansa valvonut; huomaavat, ettei ole kaikki kultaa mikä
kiiltää. Ja olihan niitä toisia, vanhoja ja vakavia miehiä, jotka sitä
lujemmin liittyivät Vuorelaan mitä laajemmalle Uusniemelä pyrki
valtaansa levittämään.
Vuorela ei voinut tunnustaa, että Uusniemelän asia olisi ollut oikea.
Joka oli kuin varkain tänne tullut, kuin varkain ottanut talon
haltuunsa, metsät ostanut ja jälleen myynyt!
Ja kaikki, mitä Uusniemelä oli mukanansa tuonut, hienostelevat
herrastavat ja savukkeet ja koulupuuhat--ne olivat sentähden
vastenmielisiä vuorelaisille.
Vuorela, joka oli hänkin metsänsä polkuhintaan myynyt, jolle nyt sekä
herrat että Uusniemelä salaa irvistelivät, hän oli vaikka näin
paljastuneena näyttävä, että rehellinen työ lopultakin perille vie ja
että on tuleva aika, jolloin Vuorelan talo seisoo jälleen ensimmäisenä
kunniansa kukkuloilla.
* * * * *
Eivät näkyneet uusniemeläiset perillisiä saavan. He olivat lapsettomia.
Vuorelassa sitävastoin oli ainukainen, sinisilmä lapsi.
Se oli _Heikki_.
Se oli Vuorelan emännän silmäterä. Useinpa hän istuen kuistin alimmalla
portaalla tuuditteli tätä lastaan illansuussa, kun päivä oli mailleen
menossa ja surullisesti paistaen punasi navetan valkoista seinustaa.
Lauloi tuutulauluansa, surunvoittoista laulua, maailman avaruutta,
kovan onnen kolkkoutta, hyvän onnen lyhyyttä.
He rakastivat tätä ainokaistansa koko sielustaan, niinkuin hänessä
olisi ollut heidän elämänsä merkitys.
Ja he näkivät hänen varttuvan päivä päivältä--kasvavan heidän suuren
rakkautensa ympäröimänä, niinkuin kukka helottavassa päivänpaisteessa.
Ja koko väki rakasti Heikkiä, sylitteli, sylkytteli. Kesken askareita
saatettiin pysähtyä kuuntelemaan, kun isä tai äiti Heikin tekemiä
haasteli. Oli kuin koko talo olisi hengittänyt ja ajatellut ja elänyt
vain Heikki mielessä.
Mutta Heikki-lapsi katseli totisena ympärilleen suurine sinisine
silmineen, katsoi kuin olisi kummaa satua kuunnellut--haaveksien
omiansa, niinkuin olisi minne muuanne pyrkinyt,--irti rakastavasta
sylistä.
Saharuukin hän näki ensi kerran lehmäin paimenena ollessaan. Aamun
kultainen usva oli juuri paennut vaaran ympäriltä. Kahden suuren kuusen
välissä oli kivi. Siltä kiveltä se näkyi.
Ja lehmät unohtuivat.
Sydän alkoi oudosti sykkiä.
Heikki näki suuren savupiipun, näki kosken vaahtoisen putouksen, näki
outoja rakennuksia--ja ihmisiä, jotka siellä liikkuivat--paljon
ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin. Mitä ihmeen ihmisiä ne olivat?--
Tiesivätkö he ollenkaan Heikin kodista? Ja olisivatkohan ottaneet
syliinsä, jos sinne heidän luokseen olisi mennyt?--Se oli heidän
kotinsa tuo--ja he saivat aina kulkea lautaläjien luona ja katsella
savupiippua ja laittaa koskeen myllyjä. Uh, kuinka se kohisi; välistä
kovemmin ja välistä hiljemmin! Näkyi navetan katon yli jotakin
ruukintapaista, mutta ei se tämmöistä ollut. Tämä oli varmaan toinen.
Sinne kun pääsisi!
Tuuli leyhytteli pojan tukkaa, palavina tuijottivat hänen silmänsä
saharuukille päin.
Mutta pieni sydän sävähti äkkiä. Lehmät!
Hän juoksi alas,--eivätkö nuo hylyt olleetkin jo apilaniityllä! Ja
Heikki koetti niitä sieltä ruoskalla. Lehmät vain kiertelivät
toisiansa.
Hän lähti juoksemaan kotiin minkä kerkesi. Valkoinen tukka tuprusi
tuulessa, ankarasti ponnistivat ja vilistivät pienoiset töppöset
juoksussa kivisellä tiellä.
Äiti jo kynnyksellä vastaan:
--No mikä nyt pojalle tuli?
Ja hengästyksissään Heikki soperteli lehmistä ja apila-niitystä.
--No vai ei muuta! sanoi äiti nostaen Heikin tupaan.--Leena hoi, käypäs
sinä lehmät apilaniityltä!
Äiti otti Heikin syliinsä ja rupesi pesemään hänen peukalovarvastaan,
joka juoksussa kuinka lie veriin tullut.
--Mihinkä on pojan saappaat jääneet? äiti kysyi kääntäen kädellään
pojan päätä itseensä päin.
--Suurelle kivelle, äiti.
--Mitäs se poika siellä suurella kivellä?
--Suurelta kiveltä näkyy vielä toinenkin ruukki, suuri ruukki ja
savupiippu--
Äiti laski Heikin sylistään.
--Sama ruukki se on, sama katselipa sitä miltä puolelta tahansa, yhtä
ruma joka puolelta.
Heikin silmät kääntyivät suurina ja kysyvinä äitiin. Äiti ei sitä
huomannut.
Kun emäntä jo hämärtäessä tuli kylältä, hän kummasteli, mikä talon
katolla oli kuin mikä suuri kerä ikään, katseli, tarkasteli;--eikös
vain ollutkin Heikki katolla!
--Mitäs Heikki, kultaseni, siellä katolla istut?
--Ruukilla on valot ikkunoissa--
Eikä Heikkiä lehmäin paimeneksi siitä pitäen pantu, sen kiven vuoksi.
Se oli vanhan Manun totinen varoitus.
Manu oli talon vanha isäntärenki. Hän oli nuorempana hänkin oleskellut
saharuukilla. Hän ei puhunut mielellään siitä, mikä hänet saattoi
sieltä lähtemään. Siitä kerrottiin jos jotakin. Olivat hänelle
nauraneet ja irvistelleet. Ruukkilaisilla pitää aina olla joku pilkan
esineenä. "Niillä sitä lystiä piisaa", oli sentähden Manun tapana
sanoa.--Vanhempana hän kiintyi yhä lujemmin Vuorelaan ja pääsi siellä
niin suosioon, että hänelle uskottiin isäntärengin tehtävät. Sen
tiesivät jo muutkin Vuorelan rengit, että siellä suosittiin eniten
niitä, jotka ruukkia vihasivat. Sentähden kaikki Vuorelassa vihasivat
ruukkia. Mutta vanha Manu ei kärsinyt ruukista puhuttavankaan.
Vanha Manu sanoi, että hän oli Heikissä jo ennenkin huomannut
kummallisia mielihaluja, ja varoitti kovasti lapsen kuullen ruukkia
mainitsemasta.
Sen sijaan hän laitteli Heikille kaikenlaisia väkkäröitä ja
myllynpyöriä ja vesirattaita, jotta huomio olisi niihin kääntynyt ja
lapsi iloisempana pysynyt.
Ja niihin semmoisiin saivatkin Heikin kiintymään--ainoaan, sillä
kaikesta muusta, mitä kotona tehtiin, hän käänsi katseensa
hajamielisenä pois.
* * * * *
Pitäjän vanha rovasti kerran Vuorelassa käydessään sattui näkemään
Heikin pyöriä ja hammasrattaita. Rovasti ihmetteli.
Hän otti pojan polvellensa, katsoi silmiin ja taputteli lapsen
kiharaista päätä.
--Kouluun teidän pitäisi panna tämä poika, sanoi hän emännälle.
Emäntä nauroi:
--Johan nyt luopuisin lapsestani!
Mutta vaikka rovasti näki, ettei emäntä ottanut asiaa kuuleviin
korviinkaan, ei hän kumminkaan herennyt siitä puhumasta. Joka kerta kun
hän tapasi, aina muisti uudistaa kehoituksensa.
Manu murahteli pahasti itseksensä.
Ja vihdoin emäntäkin alkoi lastansa tarkastella.
--Mitä ne sinusta sanovat, oma Heikki-tupukkani, hän sanoi puristaen
lasta rintaansa vasten.--Onko lapsen ikävä yksiksensä? Niin niin, onhan
lapsen ikävä yksiksensä! Käykö äiti Heikillensä toverin hakemassa?
Käyhän äiti.
Emäntä oli sitten käynyt ruukilla Iskan puheilla ja oli ottanut Manun
varoituksista välittämättä Heikki-poikansa mukaansa. Oli sanonut, että
katselkoon sitä siellä kylliksensä.
Ja Heikki oli jäänyt yksin ulos, kun äiti kävi sisällä Iskan luona.
Paljon oli hänen ohitsensa silloin mennyt ihmisiä, ja Heikki oli vain
niitä katsellut, ei ruukkia, ei pyöriä eikä savupiippua.
Ei yksikään ollut ottanut häntä syliinsä.
Kun kotona sitten utelivat pyöriä ja savupiippua, ei Heikki tiennyt
niistä mitään kertoa--niinkuin ei olisi käynytkään.
Muutaman päivän kuluttua ruukilla-käynnin jälkeen Heikki istui
"suurella ojalla" myllyinensä, oli sinne niin syvään kyykistynyt, että
vain vähän valkoista tukkaa näkyi kukkaisan ruohon seasta.
Silloin hän samassa kavahti pystyyn.
Joku outo mies astuikin pitkin tietä kotia kohti.
Se oli ruukkilaisia, sen tunsi kohta. Sillä kaikilla miehillä, jotka
sahalla palvelivat, oli omituinen käyntinsä. Notkahteli näet käydessä
vasen jalka. Sanottiin sen tavan tulleen siitä, että tehtaalla useissa
kohden on vaarallista käydä; täytyy jalalla polkaisten tunnustella,
kestääkö silta astua. Mutta Vuorelan emäntä sanoi tavan tulleen siitä,
että vanhin tehtaalaisista, Iska-mestari, käveli luonnostaan
semmoisella tavalla ja että muut häntä matkivat. Kuinka liekään ollut,
kaikki ne vain niin astuivat, pienet tehtaan pojatkin, joilla ei muuta
tointa siellä ollut kuin latoa tiilet läjiin patruunan tiilitehtaassa.
--Heikki katseli ojan reunalta miestä, joka yhä lähestyi. Vihdoin se
näkyi poikkeavan ihan suoraa tietä Vuorelaan. Ja sen takana tuli pieni
tyttö paljain jaloin sipsutellen. Tästä Heikki heti juoksi kotiin
ilmoittamaan, että olisivat siellä valmiina, kun ruukkilainen tulee.
Kuinka Heikki lie arvannut suureksi kunniaksi, että semmoinen
notkahteleva mies tulee taloihin.
Äiti kirnusi tuvassa.
Heikki töytäisi sisälle.
--Äiti, äiti, ruukinmies tulee!
--Antaapa hänen tulla.
--Se on jo punaisen aitan luona!
--Vai ei vielä sen lähempänä.
Mutta Heikki ei saa rauhaa. Milloin on äitiä nykimässä, milloin
ikkunassa katsomassa. Mies tuli pihaan. Äiti vain kirnulla.
--Se tulee, se on jo pihassa--voi, voi, äiti hoi,--pian, pian!----ja
Heikiltä pääsi itku.
--Mikä kumma sen lapsen onkaan? sanottiin pirtissä. Mies tuli tupaan.
Äiti katsoi häneen kirnulta. Ja tunsi pian vieraan.
--Kah, Iskako se on? No totta maar kerrankin! Ja Liisako-typykkä se on
mukanasi?
Ja äiti antoi miehelle kättä ja käski tuvan perälle. Isä oli poissa
kunnan asioilla. Sitten äiti sanoi Leenalle, että laittaisi kahvit
tulelle ja veisi kamariin, jonne he kyllä kohta tulisivat, jahka vain
tästä kirnuamasta pääsisi.
Iska alkoi emännän kanssa puhella kaikenlaisista asioista, joita ei
Heikki oikein ymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että äiti sanoi kaksi
kertaa: "Jääköön vaan tänne Heikin toveriksi".
Se pieni tyttö, joka oli tullut mukana, kiipesi heti tultua tuvan
penkille ja alkoi katsella ikkunasta ulos. Ei ollut tietääkseenkään
tuvassa-olijoista.
Muitten puhuessa keskenään Heikki tuli hiljaa tytön lähelle, katseli
sitä joka puolelta, erittäinkin hänen jalkojansa, jotka olivat punaisen
ruskeat, täynnä kovettuneita naarmuja.
Tyttö katseli viistoon Heikkiä, mutta ei pitänyt sen enempää lukua.
Kyllä hän tuommoisia poikia oli ennenkin nähnyt.
Heikki meni ulos pihalle. Siellä hän rupesi puuhailemaan jotakin tarhan
särkyneen veräjän ääressä, sitten meni pihan yli maitohuoneeseen, toi
sieltä vanhan kiulun ja kulki taas pihan yli, niinkuin talon toimissa
ainakin.--Tyttö katsoi aina vaan.--Heikki jätti kiulun talliin, mutta
otti sieltä Manun kirveen ja meni taas maitohuoneeseen, jonka ikkunasta
hän vilkaisi tuvan ikkunaan, vieläkö se tyttö katsoi. Se katsoi ja
näytti nauravan. Hän lienee nauranut jotakin, mitä sisällä sanottiin.
Heikki odotteli, että tyttö lakkaisi katsomasta, mutta kun se sitten
veti päänsä pois, olisi Heikki tahtonut, että tyttö olisi vieläkin
katsonut. Ja Heikki tuli pois maitohuoneesta ja rupesi kovasti
keinumaan niillä köysikeinuilla, jotka Manu oli laittanut tikapuihin
viidennelle poikkipuulle. Tyttö tulikin samassa ulos, seisoi vähän
aikaa katsomassa Heikin keinumista, tuli sitten lähemmäksi ja sanoi:
"Annas minunkin kiikkua!"--Heikki tahtoi astua alas, mutta tyttö
ennätti jo nousta ylös. He kiikkuivat niin kovasti, että varmaan
olisivat vanhemmat ihmiset kieltäneet. Ensin väsyi Heikki, joka oli
keinuttanut; kun toinenkin väsyi, he lopettivat. Silloin tyttö sanoi:
--Mikä sinun nimes on?
--Heikki on minun nimeni. Mutta mikäs sinun on?--kysyi Heikki
vuorostaan.
--Liisa on minun nimeni.
--Jäätkös sinä meille?
--Enkä jää.
--Äitipä sanoi, että jäät.
--Enpä jääkään. Menen kotiin Iskan kanssa.
--Missä on sinun kotis?
Liisa tahtoi osoittaa kädellään ruukkiin päin, mutta oli ihan
tietämätön, mihinpäin se täältä käsin oli. Kun Heikki sai tietää, että
Liisan koti oli ruukilla, niin kyllä hän suunnan itse tiesi, ja kysyi
vain siitä savupiipusta. Liisa ei ymmärtänyt, mitä se Heikki oikein
siitä savupiipusta--, mutta rupesi kertomaan suurista pyöristä.
Ja sitten tuli se Iska tuvasta ulos pihalle. Äiti tuli mukana ja Manu
ja piiat ja rengit. Iska sanoi heille kaikille hyvästit ja alkoi
lähteä.
Silloin Liisa juoksi hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä
lähteäkseen mukaan. Mutta Iska kumartui hänelle jotakin sanomaan ja
pysähtyi.
Liisa katsahti kummastuneena ja pelästyneenä ympärilleen ja tarttui
sitten vielä lujemmin Iskan käteen, niinkuin olisi sitä myöten tahtonut
hänen syliinsä kiivetä. Kun Iska väkisin irtausi, rupesi tyttö ääneensä
itkemään.
Äiti ja ne muut ottivat hänet sitten keskeensä ja lohduttelivat ja
silittelivät.
Mutta Iska sillä välin lähti ja katosi pian tienkäänteen taa.
He eivät saaneet Liisaa itkemästä taukoamaan. Hän viimein huusi
itkussaan. He veivät hänet tupaan, pitivät vuorotellen sylissään ja
puhuivat kaikki yht'aikaa.
Useina päivinä vielä jälkeenkin päin Liisa tuon tuostakin purskahti
hillittömään nyyhkytykseensä. Heikki katseli häntä arastellen,
loitompaa, suu auki ja silmät pyöreinä päässä. Vasta pitkien aikojen
kuluttua he ensi kertaa leikkivät keskenänsä, ja Heikki kysyi taas
ruukin savupiipusta. Liisa alkoi kertoa, mutta sai äkkiä itkun suuhunsa
ja jätti Heikin itsekseen.
Silloin Heikki haki parhaimman vesimyllynsä, juoksi Liisan luo ja
näytti sitä hänelle--ja pyysi taas kertomaan ruukin pyöristä.
Ja niin Liisa sitten kertoi, eikä hänen punaisiin silmiinsä enää vettä
tullut,--kertoi siitä suuresta vesipyörästä ja sitten höyrypyörästä,
josta leveä nahkahihna kulki permannon läpi toiseen kerrokseen. Ja he
menivät yhdessä suurelle ojalle myllyinensä ja istuivat sen pitkään
äyräsruohokkoon. Heistä tuli tästä pitäen ystävykset. Heikki kiintyi
Liisaan yhä enemmän, ja vähitellen alkoi Liisakin tottua uuteen
kotiinsa. Kaikki koettivat hyväillä Liisaa yhtä hellästi kuin
Heikkiäkin.
Ja niinpä oli nyt Vuorelassa kaksi lapsukaista. He kasvoivat vierekkäin
kuin kaksi kukkasta, jotka tuuli on toisiinsa kietonut. Siksi jo
varhain Vuorelan väessä vakaantui se tieto, että Liisasta tulisi talon
emäntä, kun Heikki kerran isännäksi ennättäisi.
* * * * *
Heikki oli yhdeksän ja Liisa seitsemän ikäinen sinä syksynä, jona
Vuorelan toimekas emäntä sairastui ja nukkui kuolemaan.
Tämä tapaus kävi kovasti Vuorelan isäntään. Se tuli ihan äkkiarvaamatta
ja aikana, jolloin olisi eniten tarvittu tarkkaa emäntää. Kilpailu
uusniemeläisten kanssa oli virinnyt täyteen voimaansa. Vuorelan
vaaralla näkyi osattavan pitää puolia Uusniemelälle, joka perusti
voimansa päiväpalkkalaisten ja löysäläisten työhön.
Mutta emännän äkillinen kuolema oli viedä mieheltä koko ryhdin.
Vuorelassa pysähtyi kaikki. Isäntä heitti kerrassaan asiansa ja
puuhansa. Ei puhunut juuri mitään. Manu koetteli huokailla
iltapuhteilla ja lähennellä, mutta puheisiin ei päässyt. Emännätön talo
oli kuollut.
Kun sitten lopulta alkoi aivan hullusti käydä, lähti Manu rovastin
puheille,--salaa, kenenkään tietämättä.
Vuorelan väkeä ei näkynyt usein pappilan eteisessä, vaikka kyllä
kirkossa. Tällä asialla oli syynsä.
Silloin kun oli ollut kysymys kansakoulun perustamisesta tähän kuntaan,
oli Vuorelan isäntä pannut tiukasti vastaan--ja hänen mukanansa useat
muut, jotka muuten olisivat varmaan pysyneet ääneti. Tämä koulupuuha
oli saanut alkunsa Niemelästä. Mutta Vuorelan isäntä oli puolestaan
alkanut epäilevin silmin katsoa kaikkea, mikä oli tuloksena
tukkiajoilta tai muuten jossakin yhteydessä hänen seudullaan
tapahtuneiden mullistusten kanssa;--ja semmoista oli kaikki, mikä vain
Uusniemelästä lähti.--Se kuntakokous oli ollut riitainen ja meluisa.
Paha sanakiista oli syntynyt Vuorelan ja Niemelän välillä. Niemelä,
jota rovasti kannatti, koska oli innokas kansansivistyksen harrastaja,
pieksi suutaan taukoamatta. Sanoivat, että hän puhui kuin olisi hänessä
ollut Herran henki. Kiivastumatta, mutta punakkana ja kesken puhettaan
vähän väliä rovastiin vilkaisten hän lateli suuret ja leveät sanansa
Vuorelan eteen. Mistä hän ne kaikki olikaan onkinut! Hän vertasi tätä
kuntaa moniin muihin ja osoitti purevasti, kuinka paljon tämä oli
muista jäljessä; eihän täällä ollut ainoatakaan kansakoulua; täällä
oltiin kuin keskellä synkintä erämaata. Hän sanoi katkerasti viime
aikoina huomanneensa "taantumisen oireita"; oli ruvettu vastustamaan
kaikkia muitakin edistyksen pyrintöjä.--Hän tarkoitti vuorelaisia.
--Tämä pieni, mutta sitkeä joukkio oli hänen mielestään
"poisjuuritettava", sillä se oli "häpeäpilkku" tälle seurakunnalle--ja
niin edespäin.
Semmoista ei Niemelä ennen ollut uskaltanut julkilausua. Mutta nyt hän
uskalsi, sillä hän tiesi, että rovasti kannatti häntä. Hän oli jo
aikaisin ruvennut hieromaan tuttavuutta rovastin kanssa, oli osoittanut
harrastusta rovastin toimiin, oli aina aulis häntä palvelemaan, oli
niinkuin rovastikin ruvennut puuhaamaan "kansan sivistyttämistä",
kansakouluja ja lainakirjastoja. Rovasti oli sanonut häntä "edistyksen
mieheksi". Saarnastuolista.
Ja nyt oli Niemelä ensi kerran noussut julkisesti Vuorelaa vastaan.
Kun muut jo alkoivat hävetä Vuorelan puolesta, katsoi tämä vain
tiukasti Niemelää silmiin, oljenkortta hyppysissään reviskellen.
Niemelä lopetti vihdoin puheensa. Hän rykäisi, joi lasillisen vettä ja
pyyhki suunsa nenäliinalla. Ennenkuin hän rupesi rovastin viereen
istumaan, hän kysyi tältä kaikkien kuullen, eikö rovasti tuntenut
vetoa, kun ikkuna oli auki. Rovasti ei tuntenut vetoa, mutta nousi
kumminkin panemaan ikkunaa kiinni, jos näet joku muu tuntisi--ehkä
Niemelä itse... Niemelä ei voinut sallia, että rovasti ennen häntä
saisi ikkunan säpit sijoilleen, ja kiirehti sentähden hänkin niihin
käsiksi. Lähimpänä istujat nousivat seisaalleen, jokin tuoli kaatui, ja
tätä tyhjää hälinää kesti kauan. Ennenkuin Niemelä pääsi kovaäänisestä
naurunhahatuksestaan herkeämään ja ennenkuin rovastikaan oli jälleen
sijoillaan, oli Vuorelan isäntä jo sanottavansa sanonut.
Ainoastaan muutamat harvat olivat sinnepäin korvaansa kallistaneet.
Vuorela puri huulensa yhteen. Tapahtui ensi kertaa, ettei vanhan
Vuorelan sanoja kuultu.
Kun ei kukaan sen enempää puhunut, äänestettiin lopuksi. Mutta
äänestyksessä oli koulun vastustajia enemmän kuin puoltajia. Ja
koulupuuha meni sillä erää Vuorelan tahdon mukaan myttyyn.
Niemelä vietiin sen sijaan rovastin kääseissä pappilaan vierailemaan.
Jonkin viikon kuluttua Vuorela huomasi Suomettaressa maaseutukirjeen
kotikunnastansa. Siinä kerrottiin katkerasti viimeisestä
kuntakokouksesta, mainittiin ylistellen rovastin valistuneita pyrintöjä
ja puhuttiin ivallisesti "vanhoilla-olijoista", jotka muka kyllä omaa
etuansa osaavat valvoa, mutta kiristävät kukkaronsa suun, kun on
kysymys yleisestä kunnan edusta.
Veri nousi silloin Vuorelan isännän päähän. Hänkö oli kunnan eduille
kylmänä ollut, hän, sen ensimmäinen ja toimeliain jäsen, vuorelaisten
päämies, jotka olivat tämän kunnan kanta-asukkaita ja sen ensimmäisiä
maanmuokkaajia ennenkuin uusniemeläisten nimestä mitään tiedettiinkään
--noitten niemeläisten, jotka olivat kaarnapalasina tänne tulleet,
jätteinä suurista tukinuitoista!
Olisiko rovasti voinut tämän itse kirjoittaa? ajatteli Vuorela. Niemelä
ei olisi toki uskaltanut, eikä sanomalehti olisi koskaan semmoisen
miehen kirjoitusta painattanut.
Ja sen jälkeen olivat rovastin ja Vuorelan entiset hyvät välit
rikkoontuneet.
Ei siis kumma, että vanha rovasti hämmästyi nähdessään edessään Manun--
tuon vanhan, kiivaan vuorelaisystävän. Rovastin pitkäripsiset,
hyväntahtoiset harmaat kulmakarvat nousivat korkealle ylös pitkin
ryppyistä otsaa.
--Vai Vuorelalta terveisiä, vai niin, vai niin--vai niin?
Vanha rovasti, jonka pitäjäläiset--uusniemeläisistä ei silloin tietty--
olivat yksimielisesti paimenekseen pyytäneet, oli sydämessänsä
vuorelaisiin kiintynyt. He olivat tämän seudun kantaväestöä, kasvaneet
siihen kiinni kuin turve maahan. Mutta rovastin pyrinnöt tahtoivat
viime aikoina yhä useammin mennä vuorelaisten mieltä vastoin. Rovasti
oli itsekin siitä pahoillaan ja tunnusti syyn osaksi olevankin hänen
puolellaan, sillä hänhän oli itse entisestään muuttanut paljon
katsantokantaa juuri maallisten, kunnallisten asiain hoidossa. Hänestä
oli tullut lämmin kansansivistyksen harrastaja, ja hän puuhasi kouluja
ja kaikkea maallisen tiedon viljelystä. Suuri Snellmanin herätys oli
lyönyt häneenkin leimansa, innostanut vanhan sydämen ja juottanut uutta
toimintakykyä niihin suoniin, jotka muuten jo olisivat alkaneet kuivua
ja väsähtyä hervottomuuteen.
Ja hänen tietysti täytyi kannattaa sitä kunnan miestä, joka häntä sekä
ymmärsi että toimillansa kaikin puolin auttoi--Niemelää.
Mutta vaikka rovastin oli näin yhä enemmän taivuttava niemeläisten
puoleen, oli hänen vanha sydämensä kumminkin vuorelaisten.
Rovasti käski Manua istumaan. Ja he puhuivat pitkään keskenänsä,
isännästä ja pojasta.
Lopuksi rovasti sanoi tulevansa Manun mukana Vuorelaan. Ehkä hänen
käynnistään jotakin apua lähtisi.
Vuorelan isäntä oli hyvillään rovastin tulosta. Oli kuin olisi vanha
ystävä tullut sovinnon kättä tarjoamaan. Mutta kunnan asioista ei
Vuorela tahtonut puhua mitään. Ei myöskään tuosta maaseutukirjeestä
tullut mitään puhutuksi. He eivät kumpikaan tahtoneet kajota asiaan,
joka oli heidän ystävyytensä väliin tullut, vaan koettivat rakentaa
uutta sopua vanhan erimielisyyden päällitse. Rovasti puhui sentähden
Vuorelan perheasioista, ja Vuorelan isäntä puolestaan puhui nyt niistä
mielellään.
--Herrassa nukkunut vaimosi, sanoi vihdoin rovasti,--oli toimeliaimpia
emäntiä mitä täällä tunnen. Hän lienee sinuakin elähyttänyt, koskapa
nyt olet näin hiljaiseksi vaiennut.
Mutta Vuorelan isäntä ei ruvennut nytkään sinnepäin vastaamaan.
Rovasti ei sen enempää yrittänyt, vaan tunkeutui yhä lähemmäksi toista
asiaa, joka oli nähtävästi hänen sydämellänsä.
--Viimeiseksi puhuin vaimosi kanssa Heikki-pojastanne.--Niinkuin
tiedät, on poikasi minunkin silmäteräni.--Olihan puhe siitä, että poika
pantaisiin oikeaan lukumiesten kouluun--Helsinkiin.
Isäntä nosti vähän naurahtaen katseensa:
--Oliko Kreetakin myöten?
--Niin, tiedäthän sen itsekin, vastasi rovasti rykäisten.--Hän pani
vastaan. Äidin sydän ei semmoiseen eroon taipunut. Mutta nyt tahtoisin
kysyä, mitä sinä asiasta arvelisit?
Ja kun Vuorelan vastaus viipyi, niin rovasti jatkoi itse:
--Et sinä tunne ajan merkkejä. Sinä luulet tekeväsi kaiken, mitä
sinulta vaaditaan, kunhan pidät maasi lannassa ja ojitat peltosi. Mutta
sinä, Vuorela, et tiedä velvollisuuksistasi kansalaisena. Ihmisen ei
ole uhrattava ajalliset voimansa yksistään oman maansa, minä tarkoitan
oman peltonsa, niittynsä, ojansa ja aitansa hoitamiseen, vaan kunnon
kansalaisen on vaalittava suurta isänmaatansa, se on, kaikkien
suomalaisten yhteistä maata. Meidän on jokaisen uhraaminen sen
sivistyksen ja edistyksen hyväksi. Meidän on lähetettävä lapsemme
korkeimpiin suomalaisiin sivistyskouluihin, joita nyt isänmaan ystäväin
toimesta on tarjolla, valmistaaksemme heistä oppineita ja viisaita
kansalaisia, jotka pystyvät kulkemaan sivistyksemme etuvartioina.--
Olemme näet siellä Helsingissä suurilla uhrauksilla perustaneet
suomalaisen alkeisopiston, jonka oppilaat pääsevät kahdeksanvuotisen
oppijakson suoritettuaan suoraan yliopistoon. Ja sieltä sitten on tie
avoinna vaikka minne, niin hyvin papiksi kuin hallitusmieheksi tai muun
tieteen korkeimmalle huipulle.--Niin, mutta tiedäpäs, Vuorela, että
tämä kaikki on rahoja maksanut--niin, niin:--suuri on ollut Suomen
miesten uhraavaisuus. Ja Suomen naisten sitten! Niistä on moni luopunut
kultaisista koristeistaan, päästänyt renkaat korvistansa voidakseen
osaltaan edistää asiaa. Ja Herra on siunannut tätä kansansa suurta
rakkauden työtä!--Mutta niinkö on sitten käyvä, että ne, joita varten
näin paljon on uhrattu, ovat välinpitämättömiä? Pitäisikö meidän
pelätä, että vastaperustettu koulu jää oppilaita vaille?
Vuorelan isäntä katseli ajatuksissaan eteensä. Oli niinkuin suru
emännän kuoleman tähden jälleen olisi käynyt häneen kiinni ja
satakyntisenä petona istunut hänen päänsä kimpussa. Sitten hän taas
tuli niinkuin järkiinsä ja jatkoi tyynenä keskustelua.
--Kyllähän saattaa niin olla kuin rovasti tässä on puhunut. Ja
tarvitaanhan sitä nyt entistä enemmän sekä hengellisen että maallisen
järjestyksen valvojia, pappeja ja vallesmanneja. Mutta mekin talonpojat
tarvitsemme miehemme. Ei auta meidän luopua ainoasta lapsestamme.--
Hukkaan menisi koko työni ja kaikki vaivani, jos kadottaisin ainoan
perilliseni. Sama on, jos hänet sitten kouluunkin lähetän. Se on
niinkuin antaisin hänet silloin pois ja lahjoittaisin Helsingille. Ei
tule vuorelaisten eikä niemeläisten osaksi se hedelmä, jonka niin
hänestä kasvatan. Kenenkä hyväksi tuleekaan. Ehkä on järkeni sitä liian
hidas ymmärtämään.--Mutta minä olen jo vanha mies,--täällä kotona minä
tahdon nähdä oman kylvökseni hedelmät.
Rovasti istui kauan mietiskellen. Pari kertaa hän oli puhumaisillaan ja
katsahti silmäkulmainsa alta Vuorelan isäntää, mutta ei puhunut
ennenkuin Vuorela alkoi kääntää keskustelua toisaanne.
--Minä tahdon vielä siitä samasta asiasta,--sanoi hän, rykäisi ja
työnsi tuolinsa likemmäksi Vuorelaa.
--Miksi luulet, että Niemelä ottaa sinusta etusijan, noin
kuntakokouksissa, tarkoitan, ja muutenkin missä sananvuoroa käytetään?
Ja rovasti näki osuneensa jo nyt oikeaan kohtaan, sillä Vuorelaa
hytkäyttivät nämä sanat niinkuin hevosta piiskan napaus. Ja rovasti
jatkoi näin:
--Sinä olet nukkunut, Vuorela; pitkää karhun unta olet nukkunut!--Ja
herättyäsi nyt et sinä näe etkä ymmärrä, että uusi voima on sillä välin
tullut maailmaan. Se on sivistyksen voima. Ja se on maalliselta
kannalta katsoen uusi mittakaava, jonka mukaan ihmiset arvostellaan.
Kun et tahtone silmiäsi ummistaa ja päästä näkemästä Jumalan teitä,
niin sinun pitää myöskin nähdä, että Herramme on tämän mittakaavan
hyväksynyt. Se on tullut Herran omaksi mittakaavaksi. Sillä sinun pitää
näkemän, että niitten käy tässäkin maailmassa hyvin, jotka sivistykseen
ja tietoon pyrkivät--paremmin kuin niitten, jotka pimeydessä tahtovat
pysyä.
Ja taas katsahtaen kulmiensa alta Vuorelaan rovasti sanoi painavasti:
--Vai miksi luulet Niemeläisten käyvän hyvin? Miksi luulet ihmisten
korvain heidän puoleensa kallistuvan?--Eikö siksi, että he puhuvat
sitä, mitä ovat kuulleet sivistyneitten opettavan, sitä, mitä ihmiset
täällä eivät vielä tiedä? Ja uutta on ihmiskorva harras kuulemaan.--He
ovat heikompaa sukua kuin Vuorelan kantaväki, paljon heikompaa, ja
kumminkin he vievät voiton sinulta, kuntamme juurelta?--No? No,
Vuorela? Mitä siihen sanot?
Ja Vuorela vaipui mietteisiin.
Rovasti antoi hänen jonkin aikaa rauhassa mietiskellä. Sitten hän
ikäänkuin tapaillen Vuorelan sisimpiä ajatuksia sanoi:
--Tietysti, tietysti; sinä olet liian vanha ryhtyäksesi Niemelän kanssa
kilpajuoksuun. Eihän sinusta ole sanomalehtien lukijaksi eikä
kirjoittajaksi.--Tottahan luit Niemelän maaseutukirjeen?--Hi-hi-hi--
--Niemeläkö se--?
--Sehän se--! Mutta annahan olla!--Niinkuin sanoin, sinä olet liian
vanha päästäksesi niissä asioissa hänestä edelle. Mutta siksi juuri
sanon: kun olet itse liian vanha, niin onhan poikasi sitä nuorempi.
Pane poikasi kouluun, kyllä hän aina Niemelän saavuttaa.--Eikä
Niemelällä ole perillistä.--Lukekoon poika ylioppilaaksi ja palatkoon
sitten jälleen isänsä maalle täyttämään ja lopettamaan mikä sinulta on
jäänyt keskeneräiseksi.
Vuorela nousi seisaallensa ja meni uunin luo piippuansa kopistelemaan.
Kun hän jälleen kääntyi rovastiin päin, punersi täysi piipunpesä yhtenä
hehkuna. Hänen kasvonsa alkoivat kirkastua. Jotakin eloa välähti hänen
katseensa sammuvassa valossa.
--En voi sanoa, virkkoi hän vihdoin tyynesti,--että rovastin puhe olisi
ihan perätöntäkään. Mutta jäisiköhän se Heikki matalan kattoni alle,
jos hän kerran lukeneena herrana tänne palaisi?
--Väärin puhut sinä Vuorela meistä lukumiehistä.--Olenhan minäkin
lukumies ja enkö ole tätä sinun kotikuntaasi rakastanut niinkuin
omaani? Koko ikäni olen täällä työskennellyt,--ja eiköhän minut tänne
haudattanekin.
--Kyllähän rovasti--sanoi Vuorela liikuttuneena,--ja toistahan
olisikin, jos Heikistä pappi tulisi;--miksi en kuuntelisi Heikkiäni
oman kotikirkkomme saarnastuolista. Enhän parempaa voisi toivoakaan--
--No niinpä niin.--Jollei hän auran kurkeen tahdo tarttua, niin
katsotaan, ehkä on tilaa minun vieressäni--jos silloin vielä eletään.
Emmehän tulevaisia tiedä.
Mutta kun rovasti nyt oli oikean säikeen päässä, ei hän enää
hellittänytkään. Hän tuli usein Vuorelaan, ja heistä kasvoi entistä
ehommat ystävykset.
Ja kun samasta asiasta kerran tuli puhe, niin Vuorela ilmaisi
päättäneensä lähettää Heikin Helsingin kouluun.
--Siinä teet oikein?--sanoi rovasti vain puristaen Vuorelan kättä.
Vuorelan isäntä oli siis ymmärtänyt rovastin puheen tuosta maailman
uudesta voimasta, jota sanottiin sivistykseksi--ja hyväksynyt rovastin
ehdottaman taistelutavan niemeläisiä vastaan.
Tuli päätetyksi niin, että Heikki laitetaan Helsingin vastaperustettuun
suomalaiseen alkeisopistoon; että hän käytyään sen läpi suorittaa
ylioppilastutkinnon, mutta sitten sen enempää lukuja jatkamatta
antautuu maanviljelykseen.
Siitä tulisi sitten niemeläisten vallan loppu.
Vuorelan isäntä oli tämän jälkeen kuin toinen mies. Jotakin uutta oli
tullut hänen ajatuksiinsa.--Iloisuus palasi vanhaan Vuorelan taloon,
levisi koko perheeseen, työväkeen ja kaikkeen ympäristöön.
Ja rovasti hykerteli käsiään. Hänelle oli vain pääasia, että hän oli
saanut taas yhden oppilaan lisäksi. Kolme hän oli tätä ennen saanut
liikkeelle--naapurikunnissa; ja nyt neljännen vihdoin tästäkin, joka
muuten oli kuuluisa vanhoillisuuden pesä.