kuin aikaisemmin.
2.
Simo ei näiden mietiskelyjen jälkeen voinut muuta kuin matkustaa Naimia
tapaamaan. Niin suuri oli hänessä kaipuu Naimiin. Hän tahtoi antaa
kohtalonsa Naimin ratkaistavaksi.
Joko — tahi. Muuta mahdollisuutta hän ei nähnyt nykyisessä
mielentilassaan.
Saapuessaan Naimin luo hänellä oli sanat valmiina, mutta poika-aikainen
ujous iski yhtäkkiä hänen mieleensä. Hän oli aikonut pyytää Naimia
vaimokseen kaunein ja valikoiduin sanoin, mutta istuikin nyt
tuppisuuna. Naimi tapansa mukaan sai huolehtia keskustelusta. Kun Simo
yhä istui vaiti, ainoastaan myönnellen Naimin puheille, katsoi tämä
kummastuneena häneen.
— Mutta, Simo, sinähän olet surullisen näköinen. Kerrohan nyt jotain
elostasi ja olostasi sinäkin.
— Niin, olen masentunut. Äitikin kuoli.
— Se on totta. Otan osaa suruusi.
— Kiitos, mutta se ei johdu yksinomaan siitä.
— Mutta mistä sitten? Kerro, hyvä mies.
— Siitä, ettei minulla ole vaimoa.
Naimi meni hämilleen.
— No, ota vaimo itsellesi, — sanoi hän väkinäisesti hymyillen. — Sillä
pääset surustasi, luulen.
— Sitä varten olen tullut luoksesi, Naimi.
— Minultako kysymään neuvoa, kuinka sinä saisit vaimon? — sanoi Naimi.
— Tulitpa väärään paikkaan, Simo-kulta. En minä osaa olla sinulle
avuksi, vaikka olenkin eronnut vaimo.
Hänen äänessään särähti katkeruutta ja tuskaa.
— Vaikka eipä silti, etteikö sinulle olisi tulijoita, — jatkoi hän
yhteen hengenvetoon. — Sekin Leena on yhä vanhanapiikana...
— Ei, nyt tämä menee aivan vikuralle! — sai Simo jälleen vilkkautensa
ja rohkeutensa.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Tulin pyytämään sinua vaimokseni.
— Minua?
Naimi katsahti tutkivasti häneen. Simo nyökkäsi.
— Sinä lasket leikkiä? — sanoi Naimi. — Minua, miehestään eronnutta!
Nyt Simo saavutti puhelahjansa. Hän kertoi yksinäisestä elämästään,
äitivainaansa toivomuksesta, että hänen pitäisi naida, monet ajat
kestäneistä sielunkamppailuistaan. Lyhyesti: hän tyhjensi sielunsa
tuskat ja erheet Naimille, senkin, minkä oli tuntenut siunatessaan
äitinsä maan multaan. Mitä enemmän hän puheli, sitä kirkkaammin
säteilivät Naimin silmät.
— Rakastan sinua, — sanoi Simo vihdoin koruttomasti.
Silloin Naimin silmäripsille ilmestyi kyyneleitä.
— Naimi, itketkö sinä?
— Ilosta ja onnesta itken. Sisässäni riemuitsee.
— Entinen ja nykyinen ja tuleva armaani, — sanoi Simo kiertäen kätensä
Naimin uumille.
— Sitä minä vain pelkään, — kuiskasi Naimi, — kuinka tulen toimeen
papinrouvana.
— Sitä sinun ei tarvitse pelätä. Ole luonnollinen, niinkuin vain sinä
osaat.
— Mutta mitä sanovat arvoisat virkaveljesi kuullessaan sinun aikovan
naimisiin erään eronneen rouvan kanssa?
— Se seikka ei kuulu heille. Itselleni minä emännän nain.
— Oletko unohtanut raamatun sanat: joka nai erotetun, hän tekee
aviorikoksen?
— En, — sanoi Simo vakavasti. — Mutta olithan sinä minun, ennenkuin
tulit miehesi vaimoksi.
Silloin Naimi alkoi vavista. Hän työnsi rajusti Simoa ja heittäytyen
sohvaan itki hän hartiat nytkähdellen.
— Mikä sinuun tuli? — kysyi Simo kummastuneena, kääntäen Naimin pään
puoleensa. — Loukkasinko jollain lailla?
— Et, rakkaani. Salli minun ilosta itkeä. Mutta jospa sinä sittenkin
vielä kerran harkitsisit.
— Jos sinä vain rakastat minua, olen jo harkinnut.
Naimi loi kyynelkimmelteisistä silmistään rakkaan katseen Simoon aikoen
vielä sanoa jotain, mutta Simo otti sananvuoron virkkaen lämpimästi:
— Tiedän, mistä aioit puhua: näin sen silmistäsi, mutta usko minua:
meillä ei kummallakaan ole oikeutta puuttua edellisiin elämyksiimme.
Johon Naimi vastasi:
— Sinun avullasi koetan unohtaa entiset ajat.
— Ne olkoot olleet ja menneet.
— Ja minä sinun avullasi.
— No, suutele minua sitten.
Simo painui Naimin puoleen, mutta yhtäkkiä hän säikähtyneenä kirposi
irti.
— Mitä nyt? — kysyi Naimi raukeana, silmät sulkeutuneina.
— Ei, ei, Jumalan avulla me voimme ja tahdomme unohtaa olleen ja
menneen. Omat voimamme eivät riitä siihen.
— Suutele minua sitten Jumalasi nimeen!
Simo katseli Naimin punaisia, puoliavoimia huulia, joilla vielä näkyi
kyynelkastetta. Hän muisti vilahduksessa Naimin lapsena, nuorena
tyttönä, neitona ja vaimona. Vavahtaen hän tunsi aina rakastaneensa
häntä.
— Tällä suudelmalla otan sinut vaimokseni, — sanoi hän painuen
uudestaan Naimin puoleen.
— Etkö sinä tiedä, että siihen tarvitaan muutakin? — kuului Naimin
kuiskaus hivelevänä hänen korvissaan.
— Luonnollisesti, mutta sinä olet nyt vaimoni Jumalan ja ihmisten
edessä.
Simo kertoi vielä lisäksi, että hän nyt oli saanut rauhansa takaisin:
nyt kun äiti viihtyi hänen sydämessään yhtaikaisesti Naimin kanssa.
— Ymmärrätkö sinä tätä, Naimi?
— Luulen ymmärtäväni.
* * * * *
Ukko tullessaan kamariin pysähtyi hölmistyneenä kynnykselle.
— Me olemme nyt kihloissa, — sanoi Naimi.
Ukko katsoi kysyvästi Simoon, mutta nähdessään, että Simo, joka
saapuessaan oli ollut murheellisen ja vaivautuneen näköinen, nyt istui
iloisena ja tyynenä, hän ei voinut olla päivittelemättä:
— No sekös siitä tuli lopultakin. Että sinäkin Naimi, eronnut vaimo,
vielä sait miehen.
Hän kääntyi keittiöön päin huutaen muoriakin kuulemaan tätä ilosanomaa.
3.
Simo ei menisi naimisiin, ennenkuin saisi vakinaisen papinpaikan.
Naimi kävi silloin tällöin pappilassa ja Simo vuorostaan Naimin kotona.
Kihloihin mentyään he kävivät Simon entisessä kotitalossa, jota nyt
viljeli Simosta nuorempi veli. Melkkilän herastuomari asui eläkevaarina.
Hän sanoi kihlautuneille tällöin:
— Äiti olisi nyt varmaan onnellinen, jos vielä eläisi.
— Niin, tiedätkös, Naimi, — virkkoi Simo, — että äiti melkein
pakottamalla pakotti minua aviosäätyyn.
— Ja oli onneton, kun et tahtoansa täyttänyt, — sanoi Naimi hymyillen.
— Poika-parka, oletpa saanut totisesti olla ristitulessa, äitisi tahdon
ja oman halusi välillä.
Simo sanoi nauraen:
— Niin, käsi käski, toinen kielsi.
— No, Simo, mitä sinä nyt sanot? — tarttui Melkkilän herastuomari
puheeseen. — Käsi, sanot sinä. Eikö sydämellä tässä asiassa ole mitään
virkaa?
Molemmat nuoret hymyilivät onnellisina, ja herastuomari jatkoi
hymähdellen:
— Niin, luonnollisesti. Ja jos te nuoret tietäisitte, mikä oli
äiti-vainaan viimeinen ajatus tästä Simon naimisasiasta, niin
istuisitte siinä vieläkin onnellisempina.
— No mikä se sitten oli? — kysyi Simo.
— Se vain, että äitisi vähän ennen kuolemaansa sanoi minulle, että
ottaisi vaikka tuon Naimin, joka jo silloin oli eronnut miehestään.
Nuoret katsahtivat iloisesti hämmästyneinä toisiinsa, mutta Naimi, joka
oli vilkkaampi Simoa, alkoi kiusoitella:
— Vai niin, minä olin siis hätävara, jonka kuka tahansa mies voi vain
noin ykskaks ottaa.
— Älä, älä, Naimi. Sinä olet minun ainoa varani, minun melkeinpä
autuuteni, ja joka tapauksessa ainoa aarteeni ja onneni.
— Kylläpäs nyt tulvii huuliltasi vakuutteluja — jotka uskon ilmankin.
— Niin ainakin äiti ajatteli, — virkkoi herastuomari, — ja niin nyt
uskon minäkin.
Simo ja Naimi tunsivat itsensä kahta onnellisemmiksi saatuaan nyt
kuulla äitivainajan viimeisen toivomuksen.
* * * * *
Ensikäynti Simon pappilassa muodostui niinikään Naimille ja Simolle
mieluisaksi vierailuksi.
Ruustinna ja rovasti olivat pelkkää ystävällisyyttä. Varsinkin
ruustinnasta oli Naimi herttainen, koska hän oli yhtä vilkaspuheinen
kuin ruustinnakin.
8.
Simosta tuntui nyt, että hän oli muuttunut aivan toiseksi, uudeksi
mieheksi, eikä hän ollut tuntea itseään. Mutta kun hän tarkemmin
syrjästä käsin katseli itseään ja oloaan, muisti hän, kun vain
ajatteli, ettei hän ollut sentään muuttunutkaan. Pingoittava ja
pakottava ulkokuori vain, joka nämä viime vuodet oli hänet sulkenut
rautaiseen syleilyynsä, oli yhtäkkiä, Jumalan armon auringossa, sulanut.
Hän muisteli lapsuuttaan ja nuoruuttaan ja havaitsi olevansa
nyt, muuttuneena, jotakuinkin sellainen kuin noina varhaisimpina
elinvuosinaan. Ja hän iloitsi tästä mielensä muutoksesta, niinkuin se,
joka on rauhansa löytänyt.
Hän tunsi itsensä lapseksi jälleen.
Simon sielussa vyöryivät korkeina, mutta silti hiljaisina Kristuksen
sanat:
»Jollette tule lasten kaltaisiksi, niin ei teidän ole oleva taivaan
valtakunta.»
Simo tahtoi — ja oli jo kauan tietämättään tahtonut — olla yksi
kaikkein pienimmistä Kristuksen opetuslapsista.
Yksinpä hänen ulkomuotoonsakaan tämä hänen lempeämpi maailman- ja
elämänkatsomuksensa ei voinut olla jättämättä leimaansa. Hänen
kasvonsa, jotka näihin saakka olivat olleet ennenaikaisissa rypyissä ja
uurteissa alinomaisesta mietiskelystä, olivat kuin kirkastuneet. Niistä
paistoi rauha ja levollisuus. Hän, joka aina oli kulkenut kumarassa,
ikäänkuin koko maailman synnit olisivat painaneet hänen hartioitaan,
kulki nyt pystypäin silmät säteillen onnea ja riemua.
Simoa ei häirinnyt sekään, että hiippakunnan piispa, joka joltain
taholta oli saanut kuulla hänen aikomuksistaan Naimin suhteen,
kirjoitti hänelle kehoittaen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa,
ennenkuin ottaa ratkaisevan askelen tuon miehestään eronneen vaimon
kanssa. Piispan kirje oli verraten ystävällisessä äänilajissa
kirjoitettu. Piispa sanoi kirjeessään, ettei hän odota vastausta, mutta
Simo kirjoitti kumminkin selittäen syynsä, ne, mitkä vetivät hänet
Naimiin, joka oli ollut hänen ensimmäisen rakkautensa esine ja myös
viimeisen, semmoisen rakkauden, joka voi vuoria siirtää ja myrskyävän
meren asettaa.
Piispan sydän nähtävästi heltyi. Ainakin hän kirjoitti Simolle vielä
kerran sanoen kirjeessään, m.m.:
»No jos niin on, nuori ystäväni, tee tahtosi ja nai, sillä kehoittaahan
Paavalikin naimaan ennemmin kuin himoissaan palamaan.»
Niin ei mikään nyt järkyttänyt Simon sielunrauhaa. Hän tiesi tekevänsä
oikein, ja sillä hyvä.
Ei edes sekään häirinnyt häntä, että hän aavisti Kallen kielineen
piispalle hänen aikomuksestaan Naimiin.
Hän oli valmis antamaan anteeksi pahimmalle vihamiehelleenkin, jos
hänellä vain sellainen olisi.
* * * * *
Tapahtui vielä samana vuonna, että Simon kotipitäjän kappalaisen virka
julistettiin haettavaksi, edellisen haltijan tultua nimitetyksi muualle.
Simon sydämessä sykähti: mitähän jos hänkin hakisi. Pääsisiväthän
he, Naimi ja hän, sitten avioliittoon Simon tullessa paremmille
palkkatuloille. Mutta hän epäili saavansa edes vaalisijaa. Isältä ja
monilta seurakuntalaisilta hän tosin sai kehoituskirjeitä hakea, mutta
hän epäili sittenkin. Hän tiedusteli asiaa Naimiltakin, joka vastasi,
että Simo tehköön niinkuin parhaaksi katsoo.
»Hyvä Jumala», kirjoitti Naimi kirjeensä lopussa, joka oli täynnä
nöyryyttä ja hellyyttä, »kyllä pitää meistä huolen niinkuin tähänkin
asti. Anna sinä vain kaikki Hänen huomaansa, Hänhän on ihmeellisesti
johtanut askeleitasi ja minunkin, aina siitä asti kuin minut kihlasit:
minulla ei sen jälkeen ole ollut epäilyksiä, ei omantunnonvaivoja
— pelkkää onnea ja riemua vain. Ja jos emme vielä voisikaan mennä
naimisiin, niin mitä se tekee: minä jaksan odottaa ja toivottavasti
sinäkin.»
* * * * *
Niin Simo siis päätti olla hakematta virkaa. Hänen mielensä lämpeni
Naimin kirjeestä. Hyvän Jumalan huostaan — niinkuin Naimi kirjoitti —
huolet kaikki vain: Hän tietää lastensa parhaan.
Ja Kalleltakin vielä tuli kirje, jossa hän sanoi hakevansa tuota
virkaa. Rovasti-setä, hänen vaimonsa isä näet, oli kirjoittanut hänelle
suosituskirjeen, vieläpä muiden asioitten takia kaupungissa käydessään
oli — sattumalta tavannut piispan ja puhunut tälle hänen puolestaan.
* * * * *
»Minulla on niinmuodoin kaikki edellytykset mainittuun toimeen»,
kirjoitti Kalle. »En viihdy täällä vähäpätöisen kappeliseurakunnan
puustellissa. Minä tarvitsen suurempia viljelysmaita, joita juuri
on tuossa puustellissa. Ja sitäpaitsi perheeni on kasvanut, vaikka,
jos toden sanon, tässäkin puustellissa sentään tulee toimeen. En
muuten hakisikaan koko tuota virkaa, jollei vaimoni isä ja äiti niin
kovasti olisi minua kehoittaneet ja vaimoni niin kovasti tekisi
sinne mieli. Ja kun siellä on vakinainen rahapalkkakin suurempi kuin
täällä, niin pistän paperit likoon. Sivumennen: et suinkaan sinä aio
hakea? Niinpä niin, hyvin ollaan voitu. Kuinka olet itse jaksellut?
Paljon terveisiä vaimoltani, lapsiltani ja tietysti minulta kaikkein
enimmän. Voidaan väkevästi.
Vanha koulutoverisi
Kalle.»
Simo kirjoitti Kallelle, ettei hän hae. Hän pitää itseään niin vähän
kokeneena pappina — hänhän on kahta vuotta Kallea nuorempi pappismies
— ja hän tuskin pääsisi vaaliehdollekaan, varsinkin kun suosituksilla
näkyy olevan niin suuri vaikutus tuomiokapituliin, niinkuin Kallen
kirjeestä esiinkäy — hän, Simo, niiden tehokkuutta kyllä epäilee.
Ja Simo kirjoitti myös isälleen ja parille häntä sinne hakemaan
kehoittaneelle isäntämiehelle sanoen m.m. näin:
»Niin, siitä hakemuksestani ei tule mitään. Olen sen vakaasti
päättänyt. Vaikka minulla siellä olisi taloudellinen asema parempi
kuin täällä, ei se saa vaikuttaa päätökseen, kaikista vähimmän papin.
Mutta jos Jumala kerran tahtoo minua sinne, niin Hän myös johtaa
askeleeni sillä lailla, että joskus pääsenkin kotiseurakuntaani.»
Kalle pääsi viimeiselle vaalisijalle, vaikka Simon tietämän mukaan yksi
ansioituneempi ja vanhempi pappi syrjäytettiin Kallen hyväksi. Hän
ihmetteli suuresti. Suosituksilla — hän ei ikänä turvautuisi niihin.
* * * * *
Kun kaksi vaalipappia jo oli saarnannut, kävi viikolla
kotipitäjäläisten lähetystö Simon luona. Se tiedusti häneltä, olisiko
hän halukas tulemaan neljänneksi vaalisaarnaajaksi, jos saisi
seurakunnalta määräenemmistön.
— Mutta onhan vielä kolmas vaaliehdolla oleva saarnaamatta, — sanoi
Simo.
— Niin se, — vastasi lähetystön puheenjohtaja. — Se mies ei osaa puhua
ilman konseptia muusta kuin maanviljelyksestä — ja me isäntämiehet
osaamme kyllä itsekin maanviljelystä harjoittaa. Saarnansa hän lukee
paperista, niinkuin rovastimme apulainenkin teki. Me tunnemme hänet.
— Niin sen asian laita nyt on, että maanviljelystä hän saarnaa eikä
suinkaan evankeliumia, — hymisivät toiset.
— Niin se taitaa olla, — myönsi Simokin.
— Niin se _on_! — jyrähti puheenjohtaja.
Simo suostui lopulta heidän pyyntöönsä.
— Mutta muistakaa, — sanoi hän lopuksi, — että ei kukaan ole profeetta
omalla maallaan.
— Kyllä, kyllä muistetaan, — sanoi puheenjohtaja nauraen. — Ja me
koetamme tehdä olonne ja elonne niin mukavaksi, ettei paremmasta väliä.
Simo selitti, ettei hän muuta tahdo tehdä kuin työtä. Kaikki muu olisi
hänelle sivuasia.
— Mutta eihän ihminen elä ainoastaan sanasta, — virkkoi muuan vakava
talonpoika. — Elämiseen tarvitaan myös leipää.
— Aivan oikein, — tarttui puheenjohtaja taas puheeseen. — Ja pastorinkin
pitää ajatella vähitellen jo sitä seikkaa, hän kun aikoo kuulemma käydä
avioliittoon.
— Niin, se on vakaa aikomukseni, — vastasi Simo vilpittömästi.
* * * * *
Samana pyhänä, jolloin Kalle saarnasi vaalisaarnansa, piti
jumalanpalveluksen päätyttyä toimittaa vaali.
Mutta silloin sen Simon luona käyneen lähetystön puheenjohtaja pyysi
omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta Simo Heikkilää
neljänneksi vaalisaarnaajaksi, koska näistä kolmesta ei yksikään
tyydyttänyt suuren seurakunnan-osan kaipuuta ja tarvetta.
— Njaa jahaa, — hymisi vaalintoimittajaksi määrätty kirkkoherra. —
Kannatetaanko tätä tehtyä ehdotusta?
Sieltä täältä kirkosta kuului voimakkaita ääniä: kannatetaan tietysti —
eikös kirkkoherra kuullut, kun ehdotuksentekijä nimenomaan sanoi, että
omasta ja eräiden toisten seurakuntalaisten puolesta...?
— Älkää siellä kirkossa, pyhässä paikassa, rähiskö! — huusi
kirkkoherra. — Njaa jahaa, jos sitten ruvettaisiin kyläkunnittain
äänestämään.
Niin siinä sitten kävi, että Simo sai seurakuntalaisilta
määräenemmistön, päällepäätteeksi melko valtavankin.
Kalle oli raivoissaan, kun hänen kaunis, komea, jo omanansa pitämä
puustelli näin salakavalasti — ainakin hänen omasta mielestään —
riistettiin häneltä.
Ja Kalle kirjoitti Simolle kirjeen, jossa komeilivat m.m. tällaiset
sanat:
»Hyvä Veli.
Kylläpäs sinä olet kauniisti järjestänyt asiasi: ensin et avoimesti
uskalla hakea, mutta sitten toimitat niin, että kotipitäjästäsi
saapuu luoksesi lähetystö mokoma ja taivuttaa — muka taivuttaa sinua!
— ottamaan vastaan neljännen vaalisijan. Minä ihmettelen, että olet
niin unohtanut vanhan ja kokeneemman koulutoverisi, että kehtaat
kiivetä hänen edelleen, hänen joka avoimesti haki virkaa. Kai sinä
vielä muistat — minä muistan ne aina — lyseoajat ja minut ja minun
hyväntahtoisen ja kaikesta itsekkyydestä vapaan opastukseni sinulle,
tullessasi lyseon penkille. En ole aikaisemmin uskonut sinun olevan
niin kiittämättömän ja alhaisen luonteeltasi, kuin miksi nyt näyt
muuttuneen — tai kenties jo olet alusta alkaen ollut sellainen. Ai,
anteeksi, en ole muistanut onnitella vielä sinua kihlauksestasi,
josta ilmoitus ei ollut lehdissä — arvaan kyllä, miksei. Niin, pidä
Naimin kanssa, joka luultavasti tietää miehen tarpeet paremmin kuin
sinä, vaikka muistaakseni kyllä sinäkin tiedät naisen tarpeet,
niin pidä Naimin kanssa oikein-oikein hauskaa siellä tulevassa
kappalaisen puustellissasi, joka oikeastaan olisi kuulunut minulle
jo sukulaisuudenkin takia seurakunnan kunnianarvoisen, hopeahapsisen
rovastin kanssa. Se on nyt kuitenkin mennyt, aavistan sen, minulta
sivu suun. Älä senvuoksi hämmästy, jos lausun, että sinä olet
tavallaan vääryydellä tuon puustellin minulta riistänyt — — — — — —
Nyt sinä ja Naimi sitten voitte mennä naimisiinkin — jos se vain on
tosiaikomuksenne — — — — — —.»
Saatuaan tämän kirjeen Simo oli suuttua silmittömästi Kallen
halpamaisista syytöksistä, mutta onnistui kuitenkin väkevin
tahdonponnistuksin säilyttää malttinsa ja ennen kaikkea sisäisen
rauhansa.
Se kirje, jonka Simo virkaveljelleen kirjoitti oli näin kuuluva:
»Hyvä Veli
Suren syvästi sinun materialistista käsitystäsi kaikesta ja kaikista,
yksinpä korkeimmista ja pyhimmistäkin asioista. Toivon sinun tulevan
jälleen raiteillesi, kun ensi-vihastumisesi on ohimennyt.
On ikuinen totuus, etten halunnut hakea tuota paikkaa niiden syiden
perusteella, joista sinulle kirjoitin, vaikka useilta tahoilta
kotipitäjästäni kehoitettiin hakemaan. Ja myös ikuinen totuus on,
että minä en 'järjestänyt asiaa', niinkuin sinä otaksut, vaan
lähetystö saapui vapaaehtoisesti, kenenkään houkuttelematta, luokseni
pyytämään minua neljänneksi vaalisaarnaajaksi. Silloin minä sanoin
sille, että olithan sinä vielä saarnaamatta vaalisaarnaasi, mutta se
pyysi minua sittenkin. Ja mikäli lähetystön sanoista kävi selville,
ei se pitänyt sinua pappina — suo anteeksi — vaan maanviljelijänä.
Saanen kai kysyä: kumpi meistä kahdesta tässä asiassa on osoittanut
alhaista luonnetta. Minä puolestani jätän sen kysymyksen levollisella
mielellä Jumalan ratkaistavaksi odottaen tuomiotani niinkuin se,
jolla on perimäosuus taivaitten valtakunnassa. Kuinka on sinun
laitasi, veliseni? — — — — En moiti sinua lähettämäsi kirjeen
sävystä. Mikä minä olisin moittimaan toista, minua vanhempaa ja
kokeneempaa ihmistä. Ja sitäpaitsi sinähän kirjoitit niinkuin sillä
hetkellä tunsit, ja yksi ikuinen totuushan on tämäkin: sydämen
kyllyydestä suu puhuu — ja myös kirjoittaa.
Mutta pyydän vastaisten kirjeittesi varalle: älä syytä Naimia, hän
on syytön, minä yksin olen syyllinen ja suursyntinen, jos niin
vain haluat. Minä yksin olen vikapää kaikkeen siihen pahaan, mistä
kirjeessäsi isket tulikipunoita minun poloisen päälleni. Ja minä
tahdon myös vastata siitä niin täällä maan päällä kuin taivaassa,
vähäisten voimieni mukaan.
Lähden huomenna vaalisaarnaan. Jos olet ystäväni, niinkuin väität,
niin rukoile silloin puolestani, sillä ystävien ihana velvollisuus on
rukoilla silloin, kun joku ystävä on vaarassa.
Ole varma siitä, että sinäkin vielä kerran, vihasi lauhduttua, toivot
ystäviesi rukoilevan puolestasi. Ja minä olen aina valmis siihen,
rukoilen puolestasi nytkin, että sinulle tulisi uusi, vahva
henki. — — —»
Kun Simo tuli valituksi, kirjoitti Kalle Simolle uuden kirjeen, jossa
hän lausuu Simosta sisimmät ajatuksensa.
Kirje ei sovellu painatettavaksi. Se antaisi pappien välisestä
kirjeenvaihdosta yleisölle erittäin ruman kuvan.
Muutamia poimintoja sentään siitä leikattakoon:
Simo luulee olevansa joku erikoinen, kun esimerkiksi nai eronneen
naisen. Kallen mielestä Simo on vain tavallista ovelampi tekohurskas.
On sopimatonta papin udella toiselta papilta tämän autuudenasioita.
Kyllä nekin tulevat ajallaan hoidetuiksi. Vai vielä rukoilla _entisen_
ystävän puolesta j.n.e.
Kalle sanoi lopuksi toivovansa, ettei Simo enää kirjoittaisi hänelle
moisia lorukirjeitä. Hänellä on tärkeämpääkin tekemistä kuin lukea
noita kirjeitä, jotka vain vievät häneltä rauhan.
Maanviljelijä hän tuntuu olevan mainio, ajatteli Simo alakuloisena, hän
häärii pelloillaan kuin halvin työmies, — ja onhan sekin kunnioitettava
ammatti.
XI.
MURHAMIES JA PASTORI.
Eräänä auringonpaisteisena syysaamuna, kun Simo ei vielä ollut
muuttanut uuteen paikkaansa, hän näki Anttonin ajavan pappilan tiellä,
panevan hevosensa puomiin ja liikkuvan hitaasti kirkkoherran kansliaa
kohden.
Simo ajatteli, että nyt Anttoni oli jo saanut tarpeeksi taakkansa
kantamisesta. Hän ei jaksaisi enää kestää sen hirvittävää painoa, sitä
jollekulle tunnustamatta.
Mies kulki kumarassa niinkuin ainakin raskaan synnintunnon painamana.
Simon tuli sääli Anttonia, joka oli muuttunut niinkuin hänkin. Ero
asiassa oli vain se, että Simo oli vapautunut kulkemasta kumarassa,
kun taas Anttoni, muinoin roteva ja pystypäinen mies, oli painunut
köyryyn asentoon. Simosta näytti, ikäänkuin Anttonin toinen jalka olisi
käskenyt häntä eteenpäin, toinen olisi työntänyt taaksepäin. Sillä
tavalla Anttoni lopulta laahautui kuistin edustalle. Siinä hän otti
lakin päästänsä ja näkyi kuivaavan otsalleen pursunutta hikeä.
Vihdoin Anttoni oli kansliassa ja katsoi pettyneenä, niin Simosta
tuntui, kun ei nähnyt edessään rovastia. Simo ei ollut huomaavinaan
toisen hämminkiä, vaan sanoi:
— Mitäs Anttonin torppaan nyt kuuluu?
— Varsin huonoa, — vastasi Anttoni, katsahtaen epäluuloisesti Simoa. —
Eukko-rähjä ei taida enää nousta sängystä.
Simo oli niinmuodoin erehtynyt Anttonin aikomuksesta. Hän huokaisi
kuuluvasti. Anttoni vilkaisi epäillen häneen, mutta Simo sanoi
osaaottavasti:
— Ja vaimonne haluaa pappia luokseen?
— Niin, sitä hän pyysi tuomaan.
— Kyllä minä tulen Anttonin mukana.
Anttonin ääni särähti pahoin hänen sanoessaan:
— Tuota noin — eikös rovasti voisi tulla, kerran muutteeksi hänkin?
— Tietäähän Anttoni, ettei rovasti enää jaksa tämmöisiä sairaskäyntejä
ja vallankaan niin huonojen teitten taakse ja näin myöhään syksyllä.
Mutta enkö minä kelpaisi?
Anttoni nosti päätään, mutta painoi sen heti taas alas kohdattuaan
Simon päivänpaisteiset silmät. Anttonin korvissa kuulosti Simon ääni
sovinnollisemmalta ja melkein toverillisemmalta kuin ennen. Olisiko
Simokin joutunut kärsimään jotain, mietti Anttoni nyt pää kumarassa.
Ja ymmärtäisikö Simo nyt toisten kanssaihmisten syntejä, niitäkin
esimerkiksi, joita kuolevalla vaimolla on kerrottavana? Ja osaisiko
Simo asettua kuolevien kannalle — ja elävienkin — voidakseen lohduttaa
ja virkistää heitä: kuolevia virvoittavalla elämänsanalla ja eläviä
heidän jatkaessaan kamppailuaan? Simo toisti kysymyksensä. Anttoni
lausui jurosti:
— En tiedä. Mutta voisittehan tulla koetteeksi.
— Kiitoksia! — sanoi Simo tahtomattaan.
Anttoni kohotti päänsä kummissaan.
— Mitäs kiittämistä siinä nyt oli. Papin on tultava, milloin häntä
haetaan.
— Luonnollisesti. Mutta minä en tule ainoastaan koetteeksi, niinkuin
Anttoni sanoi, vaan tahdon yrittää vähäisten voimieni mukaan olla
todellinen lohduttaja.