tiesi, että Simo oli tullut valituksi kotipitäjänsä kappalaiseksi,
tiesi myös senkin, että Simo menee naimisiin, mutta nämä syyt eivät
voine vaikuttaa mieheen niin, että hän muuttuu avomielisemmäksi
ja lempeämmäksi entisestään. Anttoni tarkasteli salaa Simoa hänen
istuessaan rattailla. Simon kasvot olivat sileät ja rypyttömät.
Jokainen liike ja äänensävy, jotka ennen olivat olleet ärtyneitä ja
miltei vihaisia, todistivat tästä vaihdoksesta. Anttoni, entinen
metsämies, kyllä osasi erottaa ihmisen ja eläimen näiden merkkien
perusteella.
Simo istui omissa mietteissään, Anttoni näissä.
Oli kirkas puolipäivä. Suopursujen väkevä tuoksu alhaalta suolta tuntui
selvästi tänne kankaalle, jota he kulkivat. Simo hengitti niiden lemua,
ja yhtäkkiä hän muisti ne sanat, jotka oli sanonut Helville: tahdon
tulla yhdeksi vähäpätöisimmistä...
Niin kerran silloinkin olivat suopursut tuoksuneet heidän kulkiessaan
kahden samantapaisella kankaalla kuin tämäkin. Ja Simo muisti
Helville useasti muulloinkin sanoneensa: tahdon tulla yhdeksi
vähäpätöisimmistä... Nyt hänellä olisi ensimmäinen tilaisuus.
Kankaalta he poikkesivat koivuja ja kuusimetsää kasvavalle pienelle
tielle. Sen vierestä pyrähti metsoja läheisten puiden oksille. Simo ei
sitä huomannut, mutta Anttoni sanoi:
— Pastori ei kai käy enää metsällä.
— En, se ei oikein sovi nykyiseen toimeeni.
Anttoni järähti hyvillään:
— Ei taida.
Vähää ennen torpalle saapumista Anttoni sanoi:
— Ei suinkaan pappi saa kannella kylille, mitä joku kuolemaa tekevä
vaimo jutustelee hänelle.
Simo silmäsi Anttoniin kohdaten tämän synkän katseen, joka seuraavassa
silmänräpäyksessä livahti syrjään, pysähtyen ilmeettömästi tuijottamaan
maisemia tien varsilla.
— Ei kantele, siitä Anttoni saa olla varma — niinkuin omasta
autuudestaan.
Anttoni säikähti tahtomattaan Simon kolmea viimeistä sanaa ja lyöden
hevosta selkään sanoi väkinäisesti:
— Sitä minäkin, ettei saa.
Mutta Simosta tuntui, niinkuin Anttoni olisi vapautunut jostain
raskaasta kivikuormasta. Mies-parka, mietti Simo, et sinä sillä lailla
vain jaksa saavuttaa autuuttasi.
* * * * *
Simo huomasi kummakseen, että Anttoni kotiinpäästyään laittoi vaimonsa
tilan parempaan kuntoon ja tiedusteli hiljaisella äänellä vaimonsa
vointia. Tämä hymyili kärsivällisesti.
Kun Anttoni ja lapset olivat poistuneet kamarista, jossa sairaan
vuode sijaitsi, makasi tämä pitkän aikaa sanattomana, silmät kiinni.
Hän oli laihtunut hirveästi. Suuri suru ja tuska olivat painaneet
vaimon kasvoihin lähtemättömät jäljet, ja ne jäljet nyt liikehtivät
hermostunein nytkähdyksin. Tuosta muinoin voimakkaasta naisesta oli
vain tähteet tallella: luuranko.
Simo tarttui sairaan käteen ruveten puhumaan, vaimon nyyhkyttäessä.
Vihdoin sairas avasi silmänsä, jotka olivat puolisokeat, ja tunnusti
vavahtelevin, mutta levollisin äänin, että Anttoni, hänen miehensä, oli
murhannut hänen isänsä. Jollei hän muusta olisi tietänyt, niin ainakin
siitä, että isä oli usein ilmestynyt hänelle unessa takaraivo mäsäksi
ruhjottuna ja sanonut — sanonutkin — hänelle tällöin, kuka hänet
murhasi. — »Anttoni, minun vävyni!» oli isä-parka huutanut hänelle
öisin. — Vaimo sanoi olleensa niin kovissa tunnonvaivoissa, että oli
monta kertaa aikonut edes papille tunnustaa miehensä tekemän syvän
synnin, mutta hän oli ollut kuin vanki ensin siellä Kurkinevalla ja nyt
täällä, kunnes Anttonissa oli tapahtunut pieni muutos parempaan päin.
— Hänhän toi teidät tänne, kun sitä pyysin.
— Niin kyllä, — sanoi Simo. — Koettakaa nyt tyyntyä, ennenkuin jatkatte.
Sairaan suuta kuivi. Simo antoi hänelle vettä tukien hänen päätänsä.
Vaimo itki, mutta mitään kyyneleitä ei ilmaantunut poskille.
— Niin, niin, — huokasi sairas, — pastori katsoo kummastuneena, koska
ei kyyneleitä puhkea. Katsokaas, alinomaisesta itkusta ovat silmäni
hiveltyneet niin, etten enää jaksa vuodattaa kyyneleitä. Ja samasta
syystä olen tullut puolisokeaksi.
Simoa melkein värisytti vaimon kurjuus. Vaimo kertoi edelleen,
että mies tätä ennen, vaimon aikomuksesta käydä tunnustamassa, oli
vartioinut hänen jokaista askeltaan, oli lyönytkin häntä sähisten:
»Minä tapan sinut, niinkuin kuvittelet minun tappaneen isäsikin,
jos kannustat päälleni.» — Vaimo-parka häälyi vuosikaudet kahdessa
ristitulessa: isä, joka kehoitti, ja miehensä, joka uhkaili. Hän oli
koettanut hellyttää miestään tunnustamaan rikoksensa, mutta tästä
ei ole ollut apua, ei ainakaan tähän mennessä. Ja sekin juttu, joka
käräjissäkin tuli ilmi, nimittäin että he olivat maanneet eri huoneissa
jo pitemmän aikaa ennen tuota murhaa, oli kyllä tosi, mutta vaimo sanoi
aavistaneensa miehensä jo silloin suunnitelleen rikostaan. Silloin
ennen käräjiin menoa Anttoni oli sanonut jyrkästi hänelle, että hän
murhaisi hänet, jos hän puhuisi epäilyksistään tuomarille.
— Ja arvaattehan, pastori, mitä tuskia silloin kärsin. Jospa hän
vihdoin katuisi ja alkaisi tehdä parannusta, se on hartain ja viimeisin
toivoni.
Vaimon puhuessa Simo ajatteli kauhulla tämän tilaa: ei saanut, ei
uskaltanut puhua totta. Mies oli alituisena uhkana hänen tiellään,
vaimo oli kahlekoiran asemassa. Vihdoin vaimo lopetti ja sanoi
läähättävällä äänellä:
— Onko minulla syntien anteeksiantamusta?
Simo puristi hiljaa sairaan luurankokättä.
— On, varmasti on teillä, joka olette kärsinyt niin sanomattomasti.
Sairaan kasvoille levisi ilonhohde. Hän viittasi ovelle kuiskaten:
— Ja onko kenties — hänelläkin?
— Kenties hänelläkin...
Vaimo vaikeni:
— Mutta hänellä on paatunut sydän.
— Herralle on kaikki mahdollista. Kun hyvä Luoja katsoo minkä asian
parhaaksi, niin Hän kääntää paatuneimmankin ihmissydämen armonsa
auringon paisteeseen, ja se sulaa sen liekissä, vaikka se rautaa ja
timanttiakin vahvempi olisi.
— Onko se totta? En jaksa uskoa, että miehenikin...
— Usko on vahva kallio, se teidän on muistettava. Jos miehenne katuu ja
tekee totisen parannuksen, niin hänet armahdetaan. Ja jos hän ei tee
sitä tässä elämässä, niin seuraavassa sitten.
Vaimon huulilta kuului heikko kuiskahdus:
— Seuraavassa? Mitä pastori sanoi?
— Sanon vain mitä apostoli Paavali kirjoittaa Korinttolaiskirjeessään:
»On taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita. Kun on sielullinen
ruumis, niin on myös henkinen ruumis. Ensimmäinen ihminen oli maasta,
maallinen, toinen ihminen on taivaasta. Liha ja veri eivät voi periä
Jumalan valtakuntaa, eikä katoavaisuus peri katoamattomuutta.»
Pastori odotti hetkisen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä sanat
tekivät tarkkaavasti kuuntelevaan sairaaseen.
— Luulen ymmärtäväni mitä pastori tarkoittaa, — huohotti vaimo. — Ja
sitten?
— Sitten Paavali sanoo, — virkkoi Simo, jonka sydän iloitsi sairaan
vaimon puolesta ja sen puolesta, että tämä, kovissa tuskissa ja
omantunnon vaivoissa miehensä ja omankin syynsä takia ruhjottu vaimo,
nyt ymmärsi elämänsä, sen syyn ja seurauksen lait. — Näin kirjoittaa
Paavali: »Me tiedämme, että, jos tämä ruumiimme, tämä maallinen
majamme, hajoitetaankin maahan, niin meillä on asumus Jumalalta,
iankaikkinen maja taivaissa, joka ei ole käsin tehty.» Näin Paavali
selvästi osoittaa, että on muitakin ruumiillisia asuja kuin tämä
aineellinen, meistä tällä hetkellä ainoalta luonnolliselta tuntuva,
mutta se on vain karkea ulkokuori. Ja ihmisen sielu ei ole suinkaan
ruumiiton henki, se on täysin olevaista jo täällä ihmislapsessa, sillä
kertaahan Paavali, että henkinen ruumis ei ole jotain sellaista, mikä
tulisi ihmisen osaksi vastaisuudessa, jonakin etäisenä aikana, se on
juuri tällä hetkellä olemassa kullakin.
Vaimo nousi, Simon puhellessa, vaivalloisesti istualleen Simon tukiessa
häntä selästä.
— Samalla lailla olen minäkin vähäpätöisessä järjessäni aprikoinut
noita asioita, — puhui sairas toivehikkaasti. — Jumala ei voi olla niin
armoton, että paiskaa toiset ihmiset päistikkaa helvetin tuleen, toiset
sijoittaa taivaan riemuihin. Ihmisillä täytyy olla armonaikaa vielä
kuoltuakin. Ja jos niin on niinkuin uskon olevan, niin hän voi katua ja
tehdä parannuksen seuraavassa elämässä.
— Toivotaan ja uskotaan, että hän tulisi totiseen mielenmuutokseen jo
tässä elämässä, — sanoi Simo liikutettuna.
Vaimon kasvot kirkastuivat huomattavasti hänen hokiessaan hiljaa:
— Toivotaan ja uskotaan.
Nautittuaan Pyhän Ehtoollisen sairas sai rauhansa pitkistä ajoista,
monista, monista vuosista, ja nyt kyyneletkin pulpahtivat esille.
Lopuksi Simo rukoili sen itsesepittämänsä rukouksen. Ja katso: sairaan
laiha rinta nousi ja laski levollisesti. Hän oli vaipunut rauhalliseen
uneen.
Simo astui pirtin puolelle. Siellä istuivat lapset eripuolella. Anttoni
nojasi pöytään katsellen akkunasta ulos; kun hän näki Simon tulevan
kamarista, hän katsoi Simoon, kuitenkin niin, ettei Simo nytkään
tavannut hänen katsettaan, mutta Simo ymmärsi kuitenkin sen kysyväksi.
— Hän on vaipunut uneen, — sanoi Simo hiljaa.
Anttonin rinnasta tunkeutui helpotuksen huokaus. Pitkän aikaa istuttiin
sitten pirtissä ääneti, kunnes Anttoni vihdoin huomasi sanoa, että
vanhin poikansa lähtee pastoria kyytiin, mutta jos Simo haluaa häntä,
niin hän tietysti ei voi kieltäytyä. Ei, ei, kyllä poika välttää, sanoi
Simo katsellen lapsia, jotka olivat kitukasvuisia, niinkuin eivät
olisi saaneet aurinkoa tarpeeksi, mutta helposti Simo sentään erotti
vanhimman pojan.
— Isohan tämä jo onkin. Kuinkas vanha sinä jo olet ja mikä on nimesi?
Poika katseli aristellen isäänsä.
— No sanohan, kun pastori kysyy, — sanoi tämä.
— Jo minä olen kahdeksantoistavuotias, ja Pekka on minun nimeni.
— No jos sitten, Pekka, alettaisiin tehdä lähtöä pappilaan.
Anttoni sanoi, että pastorin ei tarvitse panna pahaksi sitä, ettei ole
tarjota suunavausta. Eukko on koko ajan sairastellut täällä ollessa,
ja sisähuusholli on sentähden mennyt vähän hunningolle. Ja lisäksi hän
vielä selitti, ikäänkuin häpeissään:
— Senvuoksi en tullut kyytiin teitä, koska arvelen minua tarvittavan
täällä, vaimoni luona.
Simosta Anttonissa oli tapahtunut, sillä välin kuin hän oli kamarissa
sairaan luona, jotain tavallisuudesta poikkeavaa, jotain hyvää kenties.
Ja kun Simo vilahdukselta sai Anttonin katseesta kiinni, oli siinä
tuskallinen värähdys.
Simo puristi tuon onnettoman miehen kättä äänettömänä, lähtien sitten
kotimatkalle Pekan kanssa.
* * * * *
Anttonin vaimo kuoli jonkin päivän kuluttua.
— Minä näen jälleen! — sanoi vaimo vähän ennen kuolemaansa. —
Kuuletkos, Anttoni, minä näen taas näillä silmilläni, sinut ja lapset,
kaikki tyynni, aina tuonne Ketomäelle asti minä akkunasta näen selvästi.
Anttoni säpsähti tätä vaimonsa ilmoitusta. Hän tiesi vaimonsa hänen
tähtensä itkeneen silmänsä piloille. Ei edes kyyneltä, tuota köyhän
kansan ainoata lohduttajaa, hän ollut vuosikausiin saanut puristaa
silmistään. Nyt hän, sen jälkeen kuin pastori kävi täällä, oli jälleen
oppinut itkemään kyyneleillä, ja nyt hän jo sanoi näkevänsä. Anttoni
tuli siitä vakuutetuksi, kun sairas akkunasta katsellen sängyssään
maaten yhtäkkiä sanoi hiljaa:
— No nyt taas Mansikki ja Muurikki ovat kaurapellolla. Pitäisi jonkun
käydä ajamassa ne pois.
Totta oli: lehmät olivat kaurapellolla. Lapset menivät kaahittelemaan
niitä kujaan ja siitä metsään.
Ennen kuolemaansa sairas pyysi vielä viimeisen kerran miestään
tunnustamaan rikoksensa. Mies oli valmistunut tähän kysymykseen. Hän
vastasi niin lempeällä äänellä, että kuoleva katsoi kummastuneena
häneen:
— Älä sinä huolehdi minun asioistani. Järjestän ne kyllä aikoinani —
Mies oli aikonut sanoa:
— Sitten kun sinut vien kirkkotarhan multaan kätkettäväksi, — mutta
hillitsi sanansa. Vaimo ymmärsi hänen ajatuksensa kuitenkin, koska
kuiskasi:
— Niin, niin, kun minut tästä viedään, niin sinä sitten tunnustat syvät
syntisi.
Miehen rinnasta kohosi raskas huokaus.
— Älä huokaa! — sanoi kuoleva viimeisillä voimillaan. — Mikä on
tehtävä, se on tehtävä, muuten et vanhurskauttasi löydä.
— Minä lupaan sinulle Jumalan edessä, — sanoi Anttoni särkyvällä
äänellä, — jota en ole tähän asti tuntenut, että minä tunnustan.
— Kuinka minä iloitsen lupauksestasi! — korisi sairas. — Taivaassa —
sitten — tavataan — Ant —
Näihin sanoihin vaimo sammui.
Taivaassa, ajatteli Anttoni sulkiessaan vapisevin käsin vainajan
silmät, taivaassa, sanoi vainaja. Minäkö pääsisin taivaaseen? Minä,
paatunut rikoksentekijä ja suursyntinen?
Ja tuo mies, joka vielä muutamia aikoja sitten oli uhmannut Jumalaa ja
kohtaloa vastaan, itki nyt kuin pikku lapsi.
Todelliset lapset katsoivat pelästyneinä ja ihmeissään isäänsä ja
alkoivat sitten itkeä hekin.
* * * * *
Parin päivän kuluttua, kun vaimon ruumis oli arkussa, sanoi isä
lapsilleen:
— Minä lähden nyt pitkälle matkalle, mutta Pekka jää tänne teidän
kanssanne. Minä olen jo puhunut hänelle tästä matkastani. Tulkaa
kilteiksi, hyviksi ihmisiksi älkääkä ottako esimerkkiä isä-parastanne,
joka on suuri syntinen.
Lapset eivät ennenkään olleet uskaltaneet puuttua isän asioihin. He
eivät tehneet sitä nytkään. Heillä oli kuitenkin hämärä aavistus siitä
isän pitkästä matkasta, varsinkin vanhimmalla pojalla, jolle isä oli
tunnustanut rikoksensa.
Vanhin poika, Pekka, oli kauhuissaan kuunnellut isänsä sanoja tämän
alkaessa: Minä olen murhaaja...
Niinpä seisoi Pekka kalpeana isän jatkaessa puhettaan:
— Pekka ja minä viemme nyt äidin kirkolle, ja samalla tiellä minä jään
sinne. Pekka palaa takaisin yksin... Ja nyt hyvästi, lapseni. Muistakaa
joskus isääkin, joka ei ole ollut teille koskaan oikea isä.
Verkalleen läksi hevonen liikkeelle. Siinä meni äiti mustassa arkussa.
Verkalleen eteni ruumissaatto kivikkoisella tiellä isän tukiessa
rattaita toiselta puolen, Pekan toiselta.
Taivaalta valui hiljaista sadetta. Oli kuin luonto olisi itkenyt
köyhän torpanvaimon poismenoa, hänen, joka ei ollut osannut kyynelöidä
pitkiin, pitkiin ja kolkkoihin vuosiin paitsi juuri vähän ennen
kuolemaansa, jolloin hänen kyynellähteensä uudelleen purkautuivat.
* * * * *
Anttoni tuli kirkkoherran kansliaan tekemään kuolinilmoitusta. Simo
otti sen vastaan.
Kun Simo tarkemmin katseli Anttonia, oli tämä paljon muuttunut,
tullut hiljaiseksi ja ikäänkuin sisimpänsä tarkastajaksi, ei enää
niinkuin ennen, että kuuntelisi ääniä sydämestään ja omastatunnostaan
piilottaakseen ne sinne yhä syvemmälle, vaan niin, että ne jo
vihdoinkin tekisi tunnetuksi. Ja sitäpaitsi Simo viimein sai Anttonin
katseista kiinni, ja niissä asui nyt niin suuri tuska ja epätoivo,
että Simon sydäntä kouristi. Hän olisi voinut vaikka lukea noista nyt
niin avomielisistä silmistä, että Anttoni oli murhaaja, jollei sitä jo
ennestään olisi tietänyt.
Anttoni siis tunnusti rikoksensa. Hän ei jaksanut sitä pitemmälti
salata. Pastori kai jo ilmankin tiesi tämän. Simo nyökkäsi. Anttoni
jatkoi kertomustaan sanoen lopuksi, että heidän torpassaan oli
tapahtunut ihme: hänen vaimonsa oli alkanut itkeä kyyneleillä monista
vuosista ja sitäpaitsi vähän ennen kuolemaansa saanut näkönsä jälleen,
nimittäin nämä ruumiilliset silmät. Se mursi Anttonin lopullisesti.
— Mies-parka, — sanoi Simo, Anttonin vaiettua. — Jokaisen ihmisen pyhä
velvollisuus on sovittaa syntinsä ja rikkomuksensa vapaaehtoisesti ja
samoin vapaaehtoisesti tultava synnintuntoon — jo tässä elämässä.
— Ymmärrän mitä pastori tarkoittaa, mutta onko tällaisella ihmisellä
toivoa, edes joskus, saada syntinsä anteeksi tuolla ylhäällä.
— Jumala vaalii niin hyviä kuin pahoja. Anttonin täytyy ennen kaikkea
uskoa saavansa anteeksi, muu kaikki tulee uskon ohella.
Anttoni sanoi pitkän tovin kuluttua, arastellen:
— Eikö pastori tahtoisi tukea heikkoa uskoani antamalla minulle Herran
Pyhää Ehtoollista. Sitä minä nyt kaipaisin, en ole käynyt ripillä sen
jälkeen kuin ensikerran pääsin pyhälle aterialle.
Simo melkein hätkähti tällaista pyyntöä, mutta sitten hänen mieleensä
tulvahti voimakas ajatus: tuossa, edessäsi seisoo onneton ihminen, yksi
veljistäsi, joka on saanut kärsiä — tosin kyllä — oman tekonsa tähden
enemmän kuin useimmat kanssaveljet, ja sinä kieltäydyt tarjoamasta
hänelle sitä, mitä hän toivoo.
Huomatessaan Simon epäröivän Anttoni sanoi:
— Se vahvistaisi minua seuraavan askeleen ottamiseen, mutta jos pastori
ei katso tällaiselle ihmiselle voivan tarjota, niin ei sitten.
Simo nöyrtyi tämän yksinkertaisen, paljon kärsimyksiä itselleen
kasanneen miehen edessä. Hän ei jaksanut olla tekemättä tätä palvelusta
Anttonille. Sitten Simo kysyi:
— Mitäs Anttoni nyt ajattelee tehdä?
— Menen samalla tiellä ilmoittamaan itseni vallesmannille.
Siihen Simo virkkoi:
— Se on oikein. Mutta kuka hoitaa torppaa sillä ajalla?
— Poika on jo kahdeksantoistavuotias, niinkuin pastori tietää, ja muut
lapset yli kymmenen, jokainen heistä. Sanoin heille aamulla lähtiessäni
lähteväni pitkälle matkalle. Pekan kanssa me yhdessä tuotiin äidin
arkku kirkolle ja hän palasi sitten takaisin yksin. Hän muuten
tietääkin jo tämän matkan päämäärän. Pitihän minun se sanoa hänelle,
joka nyt tulee perheen pääksi.
— Siitä muodostuu vaivalloinen ja rasittava retki.
— Voi, hyvä pastori, tiedän sen, mutta onhan minulla ollut
valmistusaikaa yllin kyllin, ja nyt vihdoinkin tahdon sovittaa suuren
rikokseni. Elinkautinen siitä tulee varmasti.
Simo sanoi:
— Niin kai, elinkautinen.
Anttoni ojensi kätensä Simolle lausuen:
— Sinusta tuli sittenkin oikea pappi, — jätit metsästämisenkin.
Hän punehtui huomattuaan sinutelleensa Simoa, mutta tämä sanoi, arvaten
hänen ajatuksensa:
— Nyt minä vasta tunnen Anttonissa kotikulmalaiseni.
— Niin, hyvästi ja voikaa hyvin. Ja jos pastorille joskus sopii, niin
katsoisi, sinä aikana kuin pastori vielä täällä on, ettei lapsistani
tulisi julkipakanoita, semmoisia kuin isä oli.
Simo lupasi mielellään tehdä voitavansa, vielä sittenkin kun hän
muuttaisi kotipitäjänsä kappalaiseksi — sieltäkin käsin hän valvoisi
Anttonin lasten parasta kykynsä mukaan.
* * * * *
Ja niin Anttoni lähti.
Simo saattoi hänet veräjälle. Siinä he vielä vaihtoivat ymmärtävän
katseen ja erosivat päätään nyökäyttäen.
Simo jäi veräjälle katsomaan Anttonin menoa. Mies kulki joutuisasti,
ikäänkuin pelkäisi, ettei saisikaan sovittaa rikostaan. Kuolema voisi
tulla väliin.
Katsellessaan Anttonin kiireisiä askeleita Simon mieleen tuli aivan
kuin itsestään:
Oi Herra Jeesus Kristus, yksinomaan Sinun käsiisi minä annan omaiseni,
itseni ja lähimmäiseni kaikki ja tämän Anttoninkin. Varjele ja suojele
Sinä meitä kaikkia, myös Anttonia. Ole armollinen meille kaikille ja
meidän sieluillemme, ennen kaikkea Anttonille, joka tällä hetkellä sitä
kipeimmin kaipaa. Iankaikkisesti iankaikkiseen Sinä olet hyvä.
Tähän rukoukseen Simo nyt niinkuin tavallisesti kokosi sielunsa silmien
eteen kaikki rakkaimpansa.