joka edellisenä suvena oli ollut rovastin apulaisena, poiminut ja
vienyt kanssaan. Rovasti oli vanha ja viisas, ja ovelasti hän oli
järjestänyt tyttäriensä naima-asiat.
Mutta Simo ei saanut rauhaa. Kenties, hän ajatteli, palautuu
mielentyyneys, jos pääsen pois johonkin toiseen seurakuntaan. Silloin
ainakin äidin hoputukset ovat kuulumattomissa.
Hän puhui tästä rovastille saatuaan tietoonsa, että erään kaukaisen
seurakunnan kirkkoherra haluaisi apulaista.
— Sinulla taitaa olla meillä ikävä? — sanoi rovasti. — Vai työkö
rasittaa?
Samalla hän katsoi merkitsevästi tyttäreensä, joka istui ommellen. Simo
ymmärsi hänen katseensa tarkoituksen ja häntä inhoitti nyt niinkuin
aina ennenkin — nämä tämmöiset vihjailutilaisuudet uudistuivat
tuontuostakin milloin rovastin milloin ruustinnan taholta. Tytär nosti
päätään — tietysti — ja katseli imelästi hymyillen Simoa. Simon mieleen
muistui tällä hetkellä muuan toinen hymyily, ylpeä ja kerjäämätön,
jota unohtaakseen hän pyrki pois täältä. Hänen teki pahaa nähdessään
tyttären hymyilevän ikäänkuin komennon mukaan, hän kääntyi akkunaan
peittääkseen inhonsa tunteet, jotka ilmestyivät hänen kasvoilleen.
— Jos sinua työ rasittaa, — aloitti rovasti rohkaistuneena Simon
vaitiolosta, — niin minä rupean auttamaan sinua. Sinähän olet
vapaaehtoisesti hoitanut kirkossa minunkin saarnavuoroni. Se ei tule
tapahtumaan enää tästä lähtien.
— Ei rasita, pikemmin päinvastoin, — puhui Simo akkunaan.
— No sinulla on siis sittenkin ikävä meillä?
— Ei suinkaan. Minua kohdellaan täällä kuin piispaa pappilassa.
Simo ei voinut pidättää pientä katkeruuden itua äänessään. Rovastilla
oli tarkka korva, ja hän huomasi sen.
— So-soo, ei pidä puhua noin mahtipontisesti, — sanoi hän
kulmakarvojaan rypistäen.
— Ei ollut tarkoitus, — sanoi Simo punehtuen, jäykästi. — Mutta pois
minä täältä haluaisin.
* * * * *
Joku päivä myöhemmin saapuivat Simon vanhemmat pappilaan ja alkoivat
suostutella Simoa jäämään. Seurakuntalaiset pitävät hänestä, rovasti ja
ruustinna pitävät rakastaen häntä kuin omaa poikaansa, ja Laila-neiti
pitää...
— ... kuin sulhasestaan! — sanoi Simo, sillä hän aavisti, mistä oli
annettu vihjaus vanhemmille tulla pappilaan.
— Niin, aatteles sitä, — virkkoi äiti, — Laila-neitikin pitää sinusta,
oikein rakastaa.
— Mistäs äiti sen tietää?
— Niin, tuota... Hän on tunnustanut minulle, mutta sinä et saa sanoa
hänelle, että olen sanonut sen sinulle.
— En, en sano, — vastasi Simo, ja hymy ilmestyi hänen huulilleen. — Kas
kuinka hän ei ole tunnustanut minulle rakkauttaan.
— Sus siunatkoon! Miehenhän se on tunnustettava. Sinun isäsikin, tuo
herastuomari tuossa esimerkiksi, tuli kosimaan minua ja sanoi, että...
— Sinua jo lapsettaa, muori, — sanoi Melkkilä. — Tehköön Simo niinkuin
haluaa. Mielellään seurakunta hänet pitää täällä, samoin tietysti
me vanhemmat, mutta jos hän katsoo kutsumuksensa vaativan itseään
muualle, ei häntä pidä estellä siitä, ei naimisenkaan varjolla. Hän on
täysi-ikäinen mies tietääkseen ja tahtoakseen joko muuttaa tai mennä
naimisiin tai tehdä kumpaakin.
Simo puristi isänsä kättä.
— Se oli miehen puhetta.
— Mutta sinun täytyy ottaa vaimo itsellesi, olet siellä tai täällä, —
sanoi äiti. — Vaimoton pappi voi herättää pahennusta seurakunnassa,
muista se.
* * * * *
Kului vielä joitakin päiviä, ja jo saapui pappilaan jälleen uusia
vieraita: Kalle vaimonsa kanssa.
Simo tiesi, mikä tuuli heidät oli kiidättänyt tänne. Kun Kalle ja hän
olivat joutuneet kahden, sanoikin Kalle kohta suoraan:
— Isä on kertonut sinun aikovan muuttaa.
— Isä! — sanoi Simo, mutta huomasi Kallen tarkoittaneen rovasti-setää.
— Niin, setäkö on kertonut siitä, tai oikeammin kai kirjoittanut?
— Mutta se semmoinen aikomuksesi on kiittämättömyyttä rovastilaisia
kohtaan.
— Kiittämättömyyttä?
— Niin, sinuahan on täällä kohdeltu hyvin. Ruustinna ja rovasti ovat
olleet sinulle pelkkää ystävällisyyttä koettaen tehdä olosi kaikin
puolin mukavaksi ja miellyttäväksi, ja Laila, niin vieläpä Lailakin...
Hän vaikeni hakien nähtävästi sopivia sanoja.
— Niin, mitäs Lailasta? — kysyi Simo.
— Laila saa itkeä silmänsä kipeiksi.
— Jopa nyt jotakin!
— Se on kiittämättömyyttä, venkaile ja keekoile sinä mitä hyvänsä.
Kalle innostui saarnaamaan kuin hyvästäkin epistolasta, vetosi Simon
helliin tunteisiin, mutta ei saanut puserretuksi yhtäkään kyyneltä
Simon silmistä. Vain pieni ivan ja ylenkatseen ilme ilmaantui Simon
suupieliin.
— Oletko jo kauankin hoitanut puhemiehen virkaa seurakunnassasi? —
kysyi Simo Kallen lopetettua.
— Sinä olet hävytön! — sanoi Kalle vimmoissaan. — Hävytön ja
kiittämätön.
Hän hillitsi itsensä kuitenkin, ruveten kehumaan, että se aarre, hänen
vaimonsa, jonka hän oli vienyt tästä samasta pappilasta, on oikea
jalokivi. Se on hionut hänestäkin kaiken kuonan, tasoittanut hänen
teitään ja silittänyt hänen polkujaan.
— No, sittenhän teidän, kahden jalokiven, on helppo laskea hyviä teitä
vaikkapa alas helvettiin, — sanoi Simo. — Toisin on minun poloisen
syntisen laita.
Kalle hypähti ovelle ja sanoi käsi ovenrivassa, ääni vavisten:
— Hävytön, kiittämätön olento! Herra varjelkoon Lailaa joutumasta sinun
kelkkaasi — se jos mikään veisi suoraa päätä helvettiin.
* * * * *
Rovasti antoi nyt suostumuksen Simon aikomukselle.
Kalle oli ilmeisesti kertonut kohtauksesta, jota Simo kohta oli
katunut, kun ovi Kallen perästä oli paukahtanut kiinni. Hän yritti
pyytää anteeksi rovastilta kohtauksen kärkevyyttä, joka oli muodostunut
sellaiseksi hänen tahtomattaan tai aikomattaankaan, mutta rovasti ei
ollut kuulevinaan hänen anteeksipyyntöjään. Rovasti osasi myöskin olla
kuuro, milloin niin tarvittiin.
Simo sai siirtomääräyksen haluamaansa seurakuntaan kirkkoherran
apulaiseksi.
Kirkkoherra oli sairas, kivulloinen mies, joka suurimman osan
vuodenpäivistä oli vuoteessa.
Ja mikä oli parasta Simoon nähden: hänellä ei ollut ainoatakaan tytärtä
enää kotosalla. Viimeisen niistä oli korjannut kuolema.
* * * * *
Tämä kaukainen seurakunta oli Naimin kotikaupungista yli kymmenen
peninkulman päässä.
4.
Täällä uudessa paikassa Simolle avautui kiitollinen ja mieluinen työmaa.
Hän sai yksinään hoitaa rovastin tehtävät. Pari kolme kertaa vuodessa
rovasti jaksoi nousta jalkeille, ja silloin hän, kuvaannollisesti
puhuen, otti vuoteensa ja kävi rakkaaseen kirkkoonsa: pappilan vouti
sai käskyn ajaa kirkkomäelle hevosella, ja kirkon portilta ukko sitten,
nuorehkon, rehevän ruustinnansa käsikoukkuun turvautuen, tassutteli
hiljalleen unettavaa, haapoja, valkoruusuja ja koivuja kasvavaa
kirkkotarhaa myöten sakariston ovelle, jonne hänen täytyi pysähtyä
hengähtämään, kunnes jaksoi nousta edelleen sakaristoon. Hyvin harvoin
ukko enää pystyi nousemaan saarnastuoliin, mutta silti hän tahtoi käydä
kirkossa milloin vain suinkin voi.
Rovastilla oli ollut lapsia toista tusinaa, hän näet oli jo kolmansissa
naimisissa. Hänen nykyinen ruustinnansa oli siinä nelissäkymmenissä, ja
rovasti oli saanut hänet sillä lailla, että oli tilannut Helsingistä
itselleen koulunkäyneen hierojan, joka sitten oli hieronut itsensä
ruustinnaksi kaikista lasten vastaansanomisista huolimatta. — »Hän
pystyy hoitamaan minua paremmin kuin yksikään teistä», oli ukko sanonut
kapinoiville lapsilleen, ja siihen he saivat tyytyä.
Ruustinna hoitikin rovastia lapsenomaisella hellyydellä, eikä
rovastilta mitään pitänyt puuttuman. Hellyydellä ruustinna kohteli
myöskin Simoa, mutta Simosta tuntui, että hänelle osoitettu hellyys oli
luonteeltaan toisenlaista, se ei ollut lapsenomaista, se oli ikäänkuin
äidillistä tai pikemmin naisellista.
Ruustinna tuli usein istumaan Simon kamariin. Puuttuiko Simolta mitään?
Jos vain puuttui jotakin, sanoisi hänelle, kyllä hän korjauttaisi.
Ei Simolta puuttunut mitään. Hänellä oli täällä hyvä olla. Työtä varten
hän oli tullut, ja sitä olikin riittämiin asti. Mitäs häneltä pitäisi
puuttuman, kun oli sitä, mitä varten oli saapunut tänne.
— Mutta sinä teet työtä liiaksi, — arveli ruustinna. — Pitää ajatella
myöskin terveyttä.
— Täti huolehtii minusta aivan liikaa, — sanoi Simo nauraen. — Minun
terveyteni on luja.
— Ehkä se vielä onkin, mutta pitää ajatella myöskin tulevaisuutta.
* * * * *
Kerran palattuaan yösydännä sairaskäynniltä Simo näki tulen tuikkivan
ruokasalin oven raosta. Hän aikoi käydä omaan kamariinsa, mutta
ruokasalin ovi avautui äänettömästi. Ruustinna seisoi yömekossaan
kynnyksellä teetarjotin kädessä.
— No tätihän valvoo minun takiani turhanpäiten, — sanoi Simo. — Kyllä
minä tulen juomaan ruokasaliinkin.
— Kun minulla nyt on tarjotin tässä, niin vien sen sinun kamariisi, —
puhui ruustinna. — Mene sinä edellä ja sytytä tuli.
Sytytettyään tulen Simo havaitsi ruustinnan poven pingoittuneena
kiristyvän hänen laskiessaan tarjottimen pöydälle.
— En voinut nukkua, — selitti ruustinna hymyillen, huomatessaan Simon
häveliäänä kääntävän päänsä poispäin. — Syö nyt ja lämmittäydy kuumalla
teellä, ettet vaan vilustuisi matkan jälkeen.
Simo ei uskaltanut nostaa katsettaan, peläten jälleen näkevänsä nuo
rinnat, jotka niin arveluttavasti muistuttivat Naimin rintoja.
Sanottuaan sitten hyvää yötä ruustinna poistui. Hänessä oli ollut
jotain salamyhkäistä, jota Simo ei ollut ymmärtänyt. Vai oliko se
aiheutunut Simon ärtymyksestä sairasmatkan jälkeen? Häntä hytistytti.
Kuumettako? Simo painui väristen vuoteeseen, luki koulupoika-aikaisen
ehtoosiunauksensa ja ummisti silmänsä.
Silloin ovi avautui hiljaa, ja sipsuttavat askeleet lähenivät Simon
sänkyä.
Simo avasi silmänsä.
— En voinut nukkua, pelkäsin, että täällä on asiat hullusti, — sanoi
ruustinna.
— Kuumetta vain taitaa olla minussa, — virkkoi Simo.
Ruustinna koetteli Simon otsaa.
— Hyvä isä sentään! — parahti hän. — Kuumetta totisesti.
— Nähtävästi vilustuin matkalla, — mutisi Simo.
Ruustinna oli nyt pelkkää äidillisyyttä.
* * * * *
Simolla oli täällä hyvä olla, niinkuin hän oli sanonut ruustinnalle.
Hän teki työtä sydämensä halusta.
Hän tahtoi tukahduttaa oman sydämensä halut ja pyyteet. Hän tahtoi
uhrautua seurakunnalleen, sen ahdistettuja ja särkyneitä sydämiä hän
tahtoi hoivata ja lääkitä, mutta oman sydämensä hän koetti tukahduttaa.
Semmoinen oli hänen nykyinen käsityksensä ja uskonsa oikeasta,
esikuvallisesta papista. Tällä ei saanut olla silmä- eikä päämääränä
muu kuin Herra, jyrkkä, ehdoton Jumala, — kaikki, mitä siihen lisätään,
on pahasta.
Tällä tavoin hän luuli panssaroivansa itsensä ja sydämensä. Hänestä
tuli lain saarnaaja. Evankeliumia oli hänessä vain sen verran, että hän
töin tuskin kykeni lohduttamaan todellisesti sairaita ja henkisesti
vaivaisia. Hänen täytyi tällöin kuunnella oman sydämensä ääniä, ja
silloin hänen mielessään vihlaisi kipeästi: hänen täytyi muistella
Naimia, jos mieli lohduttaa ahdistettuja ihmisiä, jotka kävivät
pappilassa anomassa lohtua, tai hän kävi sairaiden luona. Kaikki he
odottivat häneltä lohdutusta.
Mistä hän antaa sitä, kun itsekin on lohdutuksen tarpeessa.
Vähitellen Simo tuli huomaamaan, että paikkakuntaa voi muuttaa, mutta
ei omaa sydäntään — sitä ei voi tukahduttaa, se seuraa itsepintaisesti
mukana.
Mutta jalostaa ja kehittää sitä voi, uskoi Simo, ja palavasti hän usein
rukoili, että Jumala kaikkiviisaassa armossaan katsoisi hänenkin,
syntisen ja raadollisen ihmisen puoleen armeliaasti ja lohduttavasti.
Ruustinna, joka huomasi Simon kamppailevan itsensä kanssa, kyseli
tuontuostakin, voisiko hän olla miksikään avuksi Simolle. Lopulta Simo
kertoi kaiken hänelle. Ruustinnan silmissä oli kyyneleitä.
— En luule, että voit välttää kohtaloasi, — sanoi hän.
— Ja mikä se on minun kohtaloni.
— Tietysti se, — vastasi ruustinna, — se, että sinä vielä noudat Naimin
kotiisi.
Simo pudisti päätään.
— Ei, ei. Kaikki muu voi olla mahdollista mutta ei se...
— Poika-parka! — sanoi ruustinna. — Niin minä luulen, että se on
kohtalosi. Miksi sodit sitä vastaan?
— Hän on syntiä tehnyt...
— No jaa, millä tavalla sitten? — ruustinna kysyi hymyillen.
— Ottamalla eron Jumalan hänelle määräämästä miehestä.
— Vai niinkö. No, etkö sinä sitten ole tehnyt syntiä jossain toisessa
muodossa?
Simo kuohahti, mutta malttoi mielensä. Ruustinna oli kääntynyt
sivuittain häneen, mutta Simo oli kuitenkin näkevinään hänen
kasvoillaan vahvan punerruksen. Vaieten Simo vetäytyi omaan kamariinsa,
istuutui pöytänsä ääreen kädet silmillä ja katseli sormiensa välistä
keväistä järvenselkää, kunnes ei enää nähnyt mitään — kyynelsumu oli
estänyt näkemästä.
5.
Niin kului vuosi, toinenkin, ja Simo koetti kuolettaa omaa lihaansa.
Ei hän tosin keskiajan munkkien tavalla ruokkinut itseään raipoilla
ja vitsoilla; hän vain vyötti kupeensa ja sydämensä lain panssarilla
ja kuvitteli siitä saavansa suojaavan turvan maailmaa ja perkeleitä
vastaan.
Hän taisteli urhoollisesti itsensä kanssa, mutta sittenkin paisui
toisinaan epätoivo ja tuska niin piinaavaksi, että hän yökaudet
tämmöisinä hetkinään sai piehtaroida vuoteessaan unen tulematta
silmiin. Ainoa lääke oli silloin, jos hän hartaasti ja moneen kertaan
jaksoi lukea lapsenomaisen ehtoosiunauksensa, niin moneen kertaan, että
häneen tuli väsymys ja ajatus turtui.
* * * * *
Ollessaan suorittamassa pastoraalitutkintoa piispankaupungissa Simo ei
jaksanut olla käymättä tervehtimässä Naimin vanhempia. Hän luulotteli
itselleen, että vanhempia hän oli tullut tervehtimään, mutta oikeastaan
Naimin takia hän oli saapunut. Hän tahtoi koetella itseään silläkin
tavoin.
Naimi ei ollut Simon mielestä muuttunut entisestään. Sama
päivänpaisteinen hymy loisti kasvoilla ja huulilla, sama solakkuus
ja vartalon notkeus ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Kenties hän
oli tullut hieman täyteläisemmäksi. Muuta muutosta Simo ei huomannut
hänessä tapahtuneen.
Mutta sittenkin Simo oli havaitsevinaan hänessä tapahtuneen eräänlaisen
muutoksen, joka ilmeni hänen luonteessaan, ollen sisäistä laatua.
Keskustelusta hänen kanssaan Simo sai aavistuksen siitä. Naimi ei
enää ollut julma, ärsyttävä, hän puhui tyynesti ja tasaisesti, mutta
kuitenkin niin, että Simo saattoi aavistaa hänen sanojensa pohjalla yhä
palavan voimakkaan hehkun.
Tämä Naimin henkevöitynyt kauneus lumosi Simon niinkuin aikaisemmin
hänen ruumiillinen sulonsa, ja se lumosi Simon uudella,
ennenkokemattomalla voimalla. Mutta mitä sitten?
Ei hänestä ja Naimista sittenkään voisi tulla mitään. Naimi ei edes
sanallakaan viitannut siihen suuntaan. Ja hän puolestaan, hän oli
päättänyt kuolettaa sydämensä ja lihansa.
Naimi, eronnut vaimo!
Johan sellaiselle mahdollisuudelle nauraisivat pitäjän harakatkin.
Ei, siitä ei voisi tulla mitään.
* * * * *
Palattuaan Simo jyrisi lakia entistä kiihkeämmin. Ruustinna ja osa
seurakuntalaisia pudisti arvelevasti päätään.
X.
VALO KOITTAA.
1.
Muuan mies astui kirkkoherran kansliaan.
Nuori pastori vilkaisi häneen kirkonkirjoensa takaa, säpsähti niinkuin
mieskin katsoessaan pastoriin.
Pastori tunsi miehen Kurkinevan Anttoniksi ja mies pastorin Melkkilän
Simoksi.
Simon muistiin lennähtivät ne seikat ja yksityiskohdat, jotka olivat
liittyneet Kurkinevan äijän murhaan, kyläläisten epäluulot Anttonia
kohtaan, jota ei oltu voitu tuomita, hänen itsensä näkemä Anttonin
kummallinen tanssi riihen edustalla, jonka kiukkurissa oli tuo tihutyö
suoritettu — koko tuo kaamea teko johtui nyt salamannopeasti Simon
mieleen.
Mitä nyt? kyseli Simo hädissään itseltään. Mikä toi Anttonin hänen
puheilleen? Joko on Anttonin voima ja uhma Herraa vastaan masentunut?
Anttonin kasvoilla ei lihaskaan värähtänyt, sen jälkeen kuin hän,
tunnettuaan nuoren pastorin, oli voittanut mielenliikutuksensa. Hänen
matalan otsansa alta katseli kaksi pientä, hiilinä hehkuvaa silmää
välinpitämättömästi, melkein vihaisesti, mutta muuten hän seisoi
järkkymättömän levollisena.
Simo laski kynänsä pöydälle käyden kättelemään vierasta.
— Päivää, Anttoni, ja terve tuloa.
— Kas kun pastori vielä tuntee, — sanoi Anttoni hämillään
ystävällisestä tervehdyksestä.
Ja ikäänkuin hätäännyksissään hän sitten yhteen menoon selitti asiansa.
Hän oli nyt muuttanut joukkoineen tähän pitäjään, ostanut erään
semmoisen palstatilan pitäjän sivukulmalta ja tuonut muuttokirjansa
kirkkoherranvirastoon.
Hän ojensi kirjansa pastorille, joka sanoi olevan hauskaa saada nähdä
entisiä pitäjäläisiään koettaen pidätellä Anttonia jäämään, mutta tällä
ei tuntunut olevan halua.
— Kotona muija ja lapset odottavat, — toimitti hän. — Muija on
kääntynyt kivulloiseksi.
Simo nosti kummastuneena päänsä. Hän muisti Anttonin vaimon aina olleen
rotevan ja terveen, miehelle piisaavan voimissa missä työssä hyvänsä.
— Sepä ihmeellistä. Mistäs häneen nyt on tauti paiskautunut?
— En tiedä, mutta ihan silmissä se vain kuihtuu ja lakastuu.
Simo mietti uutta kysymystä.
— Ei Anttonin tarvitse olla pahoillaan, — sanoi hän epäröiden, — jos
olenkin utelias: minkä vuoksi myitte Kurkinevan? Olihan se paljon
parempi viljelyksiltään ja suurempi alaltaankin kuin tämä ostamanne,
mikäli minä ymmärrän ja tiedän.
— Sanoinhan jo, että se muija on kääntynyt sairaaksi, — ärähti Anttoni.
— Kärryillä loikoen kuin mikäkin ruustinna se piti tännekin uuteen
asuinpaikkaan ajaa körryytellä. Yksinomaan hänen takiaan muutimme
tänne: ei sitä viitsi rehkiä liian suuressa paikassa, kun muijakin on
sairas. Mistä minulle apua töissä?
— Vai niin sairas on Anttonin vaimo, — sanoi Simo.
— Niin on kuin sanoin, — vastasi Anttoni. — Mutta mitäs piruja ne
pastoriin kuuluu, meikäläisten töllinkaupat? Pastori pitää vain huolen
hengellisistä asioista.
Hänen äänessään soi synkkämielinen uhka.
Simo tyynnytteli:
— Eihän se kuulukaan minulle. Muuten vain kysyin...
— On lupa kysyä, mutta ei velvollisuus vastata, ja pastorin ei pidä
tulla vastedes ronkkimaan minun yksityisasioitani.
— Anttoni ei saa pahastua...
— Jos minä joskus saan asiaa kirkonmiehille, tulen heille siitä
ilmoittamaan.
Jälleen sama synkkämielinen ja vihainen uhma särähti Anttonin äänestä.
* * * * *
Mitä varten Anttoni on muuttanut tänne?
Se kysymys askarrutti Simon mieltä. Vaikka Anttoni olikin selittänyt
muuttonsa syyn täysin järjellisesti, uumoili Simo sittenkin siinä
piilevän vielä jotain muuta.
Hänen ajatellessaan Anttonin vaiheita ja kohtaloa jysähti hänen
mieleensä ajatus myöskin omista vaiheista ja kohtaloista.
Mitä varten hän oli kaikonnut tänne korpipitäjään?
Rauhansa tähden hän on muuttanut. Voidakseen unohtaa Naimin.
Mutta Anttoni?
Mistä on etsittävissä hänen tännesiirtymisensä sisimmäinen syy? Olisiko
hänen uhmaava voimansa ruvennut järähtelemään entisillä, Kurkinevan,
sijoilla? Päästäkseen eroon painajaisestaan hänen kenties on täytynyt
muuttaa muualle, siirtyä toiselle paikkakunnalle, pois tutuista
ympäristöistä ja tuttujen ihmisten parista.
Oman rauhansa tähden Anttonikin kenties on ollut pakotettu muuttamaan.
Heitä on ainakin kaksi rauhanetsijää näillä mailla. Mutta voiko toinen
seutu, vaikka se olisi kuinka etäällä siltä paikkakunnalta, jossa
ihmiselle on sattunut jotain vaihe- ja kohtalorikasta, lääkitä haavat
ja tarjota virvoitusta kärsivälle sydämelle?
* * * * *
Tuli vielä lisäksi Simolle uusi isku, jota hän ei jaksanut sulattaa
kyyneleihin heltymättä.
Hänen äitinsä kuoli, ja kun hän siunasi hänet haudan lepoon heittäen
kolme lapiollista multaa hänen arkulleen, järkähti hänen sydämensä niin
kipeästi, että hän oli kuulevinaan äidin sanat: ei se ole pappi eikä
mikään, joka karttaa avioliittoa.
Ihmeellistä: kun Simo nyt koetti mahduttaa sydämeensä yhtaikaa äidin
ja Naimin kuvia, ne myöskin pysyivät siellä. Äitikin, joka pitkät
ajat, vuosikaudet oli kyhjöttänyt mykistyneenä siellä jossain sydämen
salaisimmassa komerossa, nyt hymyili ystävällisesti Naimille ikäänkuin
tahtoen sanoa:
— Naimi, tule tänne, on täällä sinullekin tilaa, nyt kun minä olen
kuollut.
Niin ainakin Simo tulkitsi äidin sanovan.
* * * * *
Simo oli koettanut unohtaa ja päästä tasapainoon itsensä, rauhansa
kanssa, mutta sitä varten käydyt taistelut ja kärsimykset olivat
olleet hänelle pahaksi. Jumala oli ihmeellisellä tavalla kääntänyt ne
tulosköyhiksi puhaltaen ne savuna ilmaan: kaikki hänen kamppailunsa,
piinansa ja kärsimyksensä sydämensä kuolettamiseksi nousivat tyhjänä
pilvenä ilmaan tämän kirkkauden karkoittamana:
Mitä olisin minä ilman sydäntä? Kuin helisevä vaski ja kilisevä
kulkunen. Mitä olisin minä ilman Jumalaa, jos ei minulla olisi sydäntä
Häntä ylistääkseni, Hänen voimaansa, hyvyyttään, laupeuttaan ja
armoaan? Kuin elävä ruumis minä olisin.
* * * * *
Vuorisaarna tuli nyt hänen rakkaimmaksi luettavakseen. Hän ihmetteli,
ettei ennen ollut tullut kiinnittäneeksi siihen enempää ja syvempää
huomiota. Kaunis se kyllä aina oli ollut hänen mielestään, ja siitä hän
hätätilassa oli poiminut säkeistöjä viskattavaksi sairaille ja kuoleman
kanssa kamppaileville, milloin lain sanat eivät auttaneet.
Hän oli käyttänyt Vuorisaarnaa jonkinlaisena vara-aittanaan, jolla ei
tähän saakka ollut hänelle ollut minkäänlaista ratkaisevaa merkitystä,
ei sielullista eikä myöskään henkistä.
Tässä valaistuksessa itseään ja toimiaan arvostellessaan hän häpesi.
Hän oli ollut, se selveni hänelle vähitellen, pelkkä leipäpappi, joka
kantoi vain saatavansa ja jylisi lakia.
Vuorisaarna oli nyt hänestä jalokivi kaikkien saarnojen joukossa. Missä
olivat olleet hänen silmänsä ja ymmärryksensä, ettei hän tätä ennen
ollut havainnut?
Jumala varmaan oli antanut hänelle uudet silmät ja uuden ymmärryksen,
syvällisemmät ja nöyremmät kuin ennen. Niin juuri, nöyryys maailman ja
Jumalan edessä saattoi hänet nyt näkemään kaiken ja kaikki uudessa,
aavistamattomassa valossa: ihmiset, olot ja asiat, yksinpä luonnon ja
siitä kedon kukkasetkin.
Tuokin kohta, jossa Jeesus puhuu erotetusta vaimosta, sai nyt hänen
mielessään uuden, sovittavan vivahduksen hänen verratessaan sitä
edempänä olevaan, siihen, mitä Jeesus sanoo synnistä Pyhää Henkeä
vastaan: »joka sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, hänelle ei anneta
sitä anteeksi, ei tässä maailmassa eikä tulevassa: joko tehkäät puu
hyväksi ja sen hedelmä hyväksi tahi tehkäät puu huonoksi ja sen hedelmä
huonoksi; sillä hedelmästä puu tunnetaan».
Simo oli näihin asti antanut leivän asemesta nälkäisille kiven ja
janoisille armon asemesta vain oman rauhattomuutensa, koska hänellä
itselläänkään ei ollut rauhaa.
Hän oli tekemällä koettanut tehdä itselleen rauhan, ja tässä hän nyt
oli rehkinyt turhan päin.
Turhaan hän oli sotinut sydäntään ja kohtaloaan vastaan. Hän oli
sotinut samalla Jumalaansa vastaan: kuinka hän heikoilla ihmisvoimilla
olisi kamppailustaan voinut eritä voittajana?
Jumala ei vaadi sydämen kuolettamista, vaan sen uudistamista. Sen hän
tällä hetkellä tunsi ja aikaa voittaen tuli tietämäänkin.
Hän oli ollut huono ihminen, mutta hän tahtoi muokkaantua hyväksi. Hän
tahtoi julistaa vain hyvyyden evankeliumia: hedelmästä puu tunnetaan.
Omasta syystään ja ansiostaan hän oli ollut niinkuin särjetty ruoko
— eikä Hän kuitenkaan ollut häntä musertanut, hän oli ollut niinkuin
levoton ja epätoivoinen kynttilänsydän — eikä Hän sittenkään ollut
hänen sydämensä lepattavaa kynttilänvaloa sammuttanut.
Hän, tuo ylin ystävä, oli armahtanut häntä saattaakseen kerran hänen,
hänenkin kauttaan oikeuden voitolle.
Niin, hän oli tähän asti jylissyt vain lakia. Leipäpappi hän oli ollut.
Mutta nyt hän tahtoi olla yksi pienimmistä panemalla toivonsa
yksinomaan Häneen, niinkuin pakanatkin.
Hän oli anonut, hänelle myös annettiin.
Hän oli etsinyt, hän myös löysi.
Hän oli kolkuttanut, ovi avautui hänelle: