vaihdellut heiloja kuin kintaita vain.
Naimi tuijotti eteensä vastaamatta.
— Sinä olet tehnyt rakkaudesta pilkkaa, — jatkoi Simo. — Ja tässä nyt
on kosto siitä: pilkka on sattunut omaan nilkkaasi, ja juuri nyt, kun
kerrankin itse olit todellisesti rakastunut.
Naimi kohotti päänsä katsoen vihaisesti Simoa.
— Kuka on sanonut, että olen todellisesti rakastunut häneen.
— Minusta tuntuu siltä; kaikki merkit viittaavat siihen: alakuloinen
puhetapasi, koko olemuksesi, joka ikäänkuin on herpaannuksissa. Sinä
jäät usein vastauksen velkaa, ja se ei ole tapaistasi. Nytkin jäät
vastausta vaille.
Naimi puristi huulensa tiukasti yhteen. Simo jatkoi:
— Sinä ikäänkuin kuuntelet jotain, odottelet jotain. Sano minulle,
minkä vuoksi teille tuli ero?
Naimin silmät leimahtivat samoin kuin kerran aikaisemmin.
— Yksinkertainen juttu: me emme rakastaneet toisiamme.
Simo pudisti epäillen päätänsä.
— Ei. Sitä en usko, että se olisi ollut niin yksinkertainen juttu.
— Näkyy, että sinusta tulee pastori, — sinähän kyselet kuin
korvaripissä.
Alentaen ääntään ja vieden kasvonsa Simon korvan lähelle hän sanoi:
— No hyvä, saat tietää, minkä vuoksi tuli.
Sen vuoksi vain, etten enää ollut — impi.
Naimin äänessä särähti katkeruus.
— Mitä... mitä sinä sanot? — kysyi Simo käheästi.
— Niinkuin et tietäisi itsekin... Hän kai sai mitä halusikin...
Simo painoi hattunsa alemmaksi, ikäänkuin häveten ohikulkijoita, vaikka
hän häpesi itseään.
— Mutta hän on oikea herra Tietäväinen näissä asioissa, — puheli Naimi
edelleen puoliääneen. — Ei semmoinen kiltti ja vaatimaton kuin sinä.
Viimeisen lauseen Naimi sanoi omituisen lämpimästi, ja se kiinnitti
Simon huomiota. Hän katseli pitkään Naimia, jonka kasvoille oli
pirahtanut pari kyynelhelmeä. Sen jälkeen hän kääntyi katselemaan
joelle ja joentakaiseen Runeberginpuistoon, johon ilta-auringon
valo sattui. Hän katseli kauan ja mitään ajattelematta, kunnes
tajunta lopulta palasi. Hän näki puiston nurmen vihertävän laskevan
päivänkehrän säteilyissä ja ajatteli itsekseen: kas vain, kevät on tänä
vuonna aikainen, kedon nukkakin jo on noin pitkällä, valmista melkein.
Hän tuumaili huomauttaa tästä Naimillekin, mutta kääntyessään hän
havaitsi Naimin jo poistuneen. Hänen sydämensä valtasi silloin hätä.
Hän läksi kiireesti Naimin kotiin.
Siellä vanhukset olivat ystävällisiä hänelle. Hän viipyi vain sen
verran, että kuuli Naimin äänen viereisestä huoneesta.
— Käy tänne Naimin kamariin, — sanoi ukko hyvillään.
Mutta Simo syytti kiireitään sanoen jo tänään tavanneensa Naimin. Hän
oli tullut tervehtimään vain vanhuksia ja kyselemään heidän vointiaan.
Mikäs tässä. Hyvin he ovat jakselleet... No, se on hauskaa kuultavaa,
tuumaili Simo, ja kun nyt asia, jonka takia hän oli tullut, on
kuultu, niin hän lähtee. On niin turkasen kiire, kuumimmat tenttiajat
parhaillaan... Sanokaa terveisiä Naimille ja olkaa itsekin tervehditty.
Hyviä voimisia vain edelleenkin...
Päästyään kadulle Simo aukaisi palttoonsa napit antaen kevään lempeän
tuulenleyhkän vilvoittaa kuumaa olemustaan.
* * * * *
Tästä alkaen Simo taisteli itsensä kanssa tullen vihdoin siihen
päätökseen, että hän menee kihloihin Naimin kanssa. Se on hänen
velvollisuutensa. Leenaa hänen tosin tuli surku, mutta ei auta —
velvollisuus ennen kaikkea.
Hän puhui tästä Naimille, jonka silmät lensivät pyöreiksi, posket
punaisiksi. Ilmeisesti näkyi, että tämä puhe miellytti Naimia.
— Mitä Leena sanoisi? — kysyi Naimi.
— Leena!... Hän saa tyytyä...
— Mutta minkä takia tahdot sitä? — sanoi Naimi, ja hänen äänessään
oli hyväilevä, rakas kaiku, joka jälleen tempasi Simon valtoihinsa. —
Rakastatkos sinä minua sitten?
— E-en, mutta sen takia — tiedäthän sinä itsekin syyn...
— Ahaa, ymmärrän, ymmärrän: vain velvollisuuden tunnosta sinä tahdot
tätä... Ettes yhtään häpeä.
Simo pysyi vaiti. Naimin katse hämärtyi.
— Näkyy, että olet säilynyt kokemattomana, — sanoi hän vihdoin. — Sanon
sinulle, Simo rakas, että tuo velvollisuutesi, josta niin pidät kiinni,
ei velvoita sinua mihinkään.
Simo sai kuin sähkötärähdyksen, joka vaiensi hänen puhekykynsä. Aivan
kuin ärtyneenä siitä, ettei Simo vastannut, Naimi jatkoi:
— Kuvitellusta säälistä sinä vain tekisit tuon ystävänpalveluksen,
mutta minä kieltäydyn siitä, vaikka rakastankin sinua.
Simo kiinnitti katseensa Naimiin. Oliko hän kuullut oikein? Naimi oli
sanonut rakastavansa häntä — eikö totta?
Naimi oivalsi hänen katseensa tarkoituksen ja nyökkäsi. Hänkään ei
jaksanut puhella kauempaa.
Silloin levisi Simon kasvoille julma, ylenkatseellinen hymyily,
ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän nyt
minäkin, ettei siitä tule mitään.
Naimi taas puolestaan käsitti Simon hymyn oikein ja hiljaa nyyhkyttäen
hän painoi katseensa maahan.
* * * * *
Leena huomasi, että jotakin oli tapahtunut.
Simohan käveli hänen rinnallaan usein hajamielisenä, vastaamatta hänen
puheisiinsa, ja kun hän tällöin töykkäsi häntä kylkeen, heräsi Simo
aivan kuin unesta tai omista maailmoistaan, joihin hänellä ei ollut
avainta. Ja niin mielellään kuin hän olisi kurkistanut sinne!
Mustasukkaisuuden mato alkoi kaivaa pikku Leenan sydäntä.
— Tiedän, miksi sinä olet muuttunut noin omituiseksi, — kiukutteli
hän. — En ole vielä unohtanut sitä sinun ja Naimin yhteisten muistojen
salaista kohtausta silloin lyseolla...
— Sinä olet lapsellinen, — sanoi Simo.
Mutta kun oli kulunut jokin aika, oli Leena onkinut tietoonsa sen,
että Simo oli tavannut Naimia silloin tällöin vielä senkin kohtauksen
jälkeen siellä lyseolla. Muun muassa kerrankin saatettuaan hänet
ensin kotiinsa Simo oli suoraa päätä lyöttäytynyt Naimin seuraan
joenvarsipenkille.
Kun hän lateli näitä tietojaan Simolle, ei Simon auttanut muu kuin
myöntää ne tosiksi, mutta samalla häntä alkoi tympäistä Leenan käytös.
Mikä oikeus hänellä on olla urkkijana?
— Sinä olet ollut petollinen, — sanoi Leena itku kurkussa. — Jos et
pidä minusta, niin lähde vain Naimin luokse, jonka kanssa sinulla on
vanhoja, yhteisiä muistojakin.
Simo koetti tyynnyttää häntä.
— Ei, älä koske minuun, — sanoi Leena. — Sano sensijaan, mitä nuo
muistot koskevat.
— Sitä sinä et ymmärtäisi, tyttö-kulta.
— Niinkö luulet? No, mene sitten Naimin luokse märehtimään niitä, hän
kuulemma on sangen taitava ymmärtämään — miestenkin tarpeita.
Kuinka matalaa ja alhaista! ajatteli Simo. Naimi ei koskaan
käyttäytyisi toista naista kohtaan tuommoisella tavalla: ensin urkkisi
ja vaaniskelisi ja sitten panettelisi häpeällisesti.
— Niin, Naimi ymmärtää sydäntä ja sielua enemmän kuin sinä, pikku
Leena, — sanoi Simo, — vaikka väität ymmärtäväsi niitä sinäkin.
— Hyvä, oikein hyvä. Mikset mene hänen luokseen, hyvä mies?
— Niin menenkin, jollet tule järkiisi.
— Ja minä kun olen luullut sinun olevan järjiltäsi. Sinähän kuljet
hajamielisenä, elät enimmäkseen omissa maailmoissasi. Ja tämä muutos
sinussa on tapahtunut vasta viime aikoina, sen jälkeen kuin lyseolla
silloin...
* * * * *
Siitä se taas alkoi, ja se muodostui säännöllisesti yhtä pitkäksi kuin
leveäksikin jankuttamisen aiheeksi kyllästyttäen vähitellen Simoa niin,
että hän lopulta ei voinut olla tylysti sanomatta:
— Kyllä asia on niin, että jos ei sinulla ole muuta puhuttavaa minun
kanssani kuin tämän seikan vaikuttamista, meistä tulee ero.
Leena vavahti toisen täsmällistä, tiukkaa sanontaa, mutta
mustasukkaisuuden piru ei hellittänyt hänestä.
— Niin, mene vain! Mene Naimisi luo...
Simo kohotti hattuaan ja läksi. Leena jäi ymmällä mielin seisontaan
keskelle katua, nakkasi sitten niskaansa, niin että valkoiset kiharat
heilahtivat, ja lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan vihoitellen
mielessään: menköön, menköön — mutta meneeköhän se iäksi... tuleeko
meistä nyt ero... voi-voi sentään...
* * * * *
Seuraavana päivänä ylioppilaskokelaat lähtisivät Helsinkiin, ja Leena
veisi Simolle kukkia. Niin oli sovittu.
Kenties ne parantaisivat välit ennalleen...
Hän niin hartaasti uskoi niiden parantavaan vaikutukseen. Hänessähän
oli syy välien rikkoutumiseen, hän myös tahtoisi sovittaa ja parantaa.
Niin kernaasti hän tahtoisikin.
* * * * *
Junan valmistautuessa lähtemään viemään ylioppilaskokelaita vallitsi
asemalla tavaksitullut juhlamieli.
Asemasillalla seisoskeli tai käveli kukitettuja nuorukaisia ja neitosia
omaistensa ja ystäviensä parissa.
Simo seisoi Leenan kanssa hieman erillään. Leena näytti raikkaalta,
mutta Simo vastaili hajamielisesti hänelle, niinkuin aina ennenkin
viime aikoina. Simo pälyili tuontuosta aseman laiturinpuoliseen oveen
ikäänkuin odottaen jotakuta.
Leenan sydäntä painoi hänen huomattuaan Simon odottavat katseet.
— Kenties _minun_ kukkani eivät miellytä sinua? — sanoi hän vihdoin
alakuloisesti.
— Kuinka sinä niin voit ajatella? — vastasi Simo. — Nämähän tuoksuvat
ihanilta.
— Minusta vain tuntuu siltä. Kenties —
Lause jäi kesken. Simon kasvoille oli levinnyt onnekas, riemullinen
ilme, ja kun Leena kääntyi katsomaan, seisoi Naimi aseman ovella
kukkavihko kädessä ja katseli etsien ympärilleen. Simo astui
vaistomaisesti pari askelta Naimia kohti, mutta tämä käännähtikin äkkiä
vastakkaiseen suuntaan kiinnittäen kukkavihkonsa sen pojan rintaan,
joka hänet oli kutsunut silloin keväällä tanssiaisiin. Se oli iso,
uhkea kukkavihko.
— Kenties Naimin kukat olisivat miellyttäneet sinua enemmän, — kuuli
Simo Leenan äänen viereltään.
Hän riuhtaisi itsensä todellisuuteen.
— Älä puhu joutavia. Mikäs näitä vaivaa. Hyvä tuoksu ja kukat kauniita.
Mutta itsekseen hän kadehti Naimin tulipunaisia ruusuja, jotka
riippuivat toisen pojan rintapielessä. Ja hänen ruusunsa, Leenan
tuomat, olivat haljakan punaisia. Jo siinäkin näkyi näiden tyttöjen
erilainen maku ja tunnemaailma: toinen oli tulta, toinen haljakkuutta.
— Vai ainoastaan hyvä tuoksu? — sanoi Leena vähäksyvällä äänellä.
— Voi hellanletta sinua, pikku Leena! — virkkoi Simo niin kovalla
äänellä, että Naimikin kuuli. — Sinä et ole tyytyväinen mihinkään.
Naimi katseli heitä puoliavoimin silmin. He pysähtyivät siihen, vaikka
Leena koetti nykiä Simoa edelleen.
— Minä luulin noiden kukkien olevan aiottuja minulle, — sanoi Simo
viitaten pojan rinnassa olevaan kukkakimppuun. — Olisit sinä, Naimi,
saanut antaa kukkia minullekin. Minusta näyttää sitäpaitsi siltä, että
tuossa olisi kaksi kukkavihkoa.
— Mutta sinullahan jo on, — sanoi Naimi. — Ei saa olla ahne. Ja tällä
minun kavaljeerillani ei ollut vielä korttakaan, ennenkuin toin hänelle.
— Kylläpäs ovatkin kauniita, — ihasteli Leena vasten tahtoaan. — Mistäs
saitkin noin kauniita tulipunaruusuja —, ajatteles, minäkin etsin juuri
tuommoisia, ja tämmöisiin piti sentään tyytyä.
Hän osoitti Simon ruusuvihkoa.
— Kauniita ne ovat nekin, — sanoi Naimi. — Yhtä kauniitakin
joidenkuiden mielestä.
Leenan äiti myös tuli asemalle. Leenan mennessä häntä vastaan Naimi
ehti sanoa hiljaa Simolle:
— Olin aikonut antaakin sinulle toisen noista — näit oikein: kaksi
niitä onkin —, mutta pelkäsin sinun loukkaantuvan.
— Loukkaantuvan?
— Niin, tai ainakin Leenan...
— Ei tästä tule mitään, — sanoi Naimin kukkakimppu-poika, yritettyään
turhaan kovassa tuulessa saada paperossiaan syytetyksi. — Mutta mitäs
piruja te siinä kuiskailette?
— Meillä on vanhoja, yhteisiä muistoja, — sanoi Naimi.
— Vanhempia kuin sinun muistosi Naimin kanssa, — sanoi Simo.
Kun Leena palasi äitinsä seurassa, olikin juna jo lähtövalmis.
— Tattis vaan, Naimi, kukistasi, — sanoi poika kiusoitellen,
huomattuaan Simon mustasukkaisuuden. — Ja kiitos kaikesta muustakin.
Tämä läjähti kuin korvapuusti, kipinöivä ja kirpeä, Simon sydämelle.
Hän katsoi vihaisesti Naimiin, joka punehtui vahvasti. Sitten hän
suuteli Leenaa kaikkien nähden, hypähti vaunusillalle ja katseli, minkä
vaikutuksen suudelma oli tehnyt Leenaan ja Naimiin.
Leenan poskilta oli ensin kadonnut väri, niin hän oli säikähtynyt,
niiden heti seuraavassa hetkessä lennähtäessä hehkuvan punaisiksi ja
katseen häveliäästi painuessa maahan.
— Julkeata! — Simo oli kuulevinaan Leenan äidin vihaisesti puhahtavan.
Leenan punastuessa Naimi kalpeni, mutta hän ei luonut katsettaan
jalkoihin. Pää pystyssä, uhkan ilme huulillaan, hän seisoi siinä ja
hymyili.
Simosta tämä oli niin hullunkurista, että hän junan lähdettyä
liikkeelle purskahti raikuvaan nauruun.
— Se on oikein, — sanoi Naimin kukkavihkopoika. — Hurtti huumori ja
repäisevä meininki on tarpeen tällä matkalla alusta loppuun asti.
He seisoivat sillalla vielä pitkän aikaa, kunnes lopulta astuivat
vaunuun. Siellä Simo ensitöikseen avasi akkunan jääden nojailemaan sen
ääreen, pää ulkona.
Hänen vihdoin istuuduttuaan penkille huomautti joku joukosta:
— Mutta missä on sinun kukkavihkosi, Simo?
Simo katsahti rintapieleensä. Se oli poissa.
— Taisi vahingossa tipahtaa tiepuoleen, — sanoi hän välinpitämättömästi.
— No siinä on meillä mies...
— Sanokaas muuta! — sanoi Simo vastaan.
— Mutta minäpäs sanon Leenalle, — virkkoi muuan kielevä
jatko-opistolainen. — Ehkei se niin vain vahingossa pudonnutkaan...
Simosta oli yhdentekevää, mitä hänestä tällä hetkellä ajateltiin ja
mitä vastaisuudessa sanottaisiin.
Hänestä se tuntui ikäänkuin kohtalon viittaukselta: Jumalan käsi kai
oli riuhtaissut kukkavihon hänen rintapielestään.
— Levätköön rauhassa! — hymähti Simo, — maasta se on tullutkin ja
maaksi pitää sen jälleen tuleman!
Hän ei tuntenut mielessään minkäänlaista kipua, ei edes valituksen
tarvetta. Päinvastoin soi hänen rinnassaan vapautumisen riemu jostakin,
joka oli ollut hänen elämässään eräänlaisena taakkana.
Hän ei enää muistellut Leenaa, ja milloin hän muisteli Naimiakin,
muisti hän hänet vain asemasillalla seisovana, hymyilevänä ja uhkan
ilme kasvoilla.
IX.
YLIOPISTOSSA JA PAPPINA.
1.
Simo tutki ja harrasti yliopistossa vain aineitaan.
Hän muuttui yhä umpimielisemmäksi. Hän epäili tovereittensa tietävän
hänen rakkausseikkailunsa. Hänestä tuli täten paatunut ja ynseä.
Hän koetti salata itseään muilta. Ja niinkuin tavallisesti näissä
olosuhteissa hän vaati toisilta mitä ei itse kyennyt täyttämään:
puhtautta ja vanhurskautta kaikissa töissä.
Niin sai synkkyys, joka nuoruudesta asti oli ollut hänen pahin
vihamiehensä, vähitellen, kuukausi kuukaudelta, hänet valtoihinsa.
Simo kärsi itse tästä eniten, mutta ei kuitenkaan jaksanut vapautua
painajaisestaan, vaikka tahtoikin. Hänen kohtalonsa oli nyt kerran
sellainen, päätteli hän.
Hän ei ilennyt kirjoittaa ahdistuksestaan äidilleen, vielä vähemmin
Leenalle ja Naimille. Hän vain kasasi tieten tahtoen surua ja epätoivoa
sydämeensä.
Leenalle ja Naimille hän ei kirjoittanut kertaakaan.
Ei ollut ihme, että Simo näissä epätoivoisissa olosuhteissa eli
niinkuin useimmat muutkin aikakauden ylioppilaat, koki vähän
kaikenlaisia elämyksiä käyden silloin tällöin laitakaupungilla ja
palasi noilta retkiltä syyttävä ääni povessaan.
Äiti se varsinkin tuntui moittivan häntä sieltä.
2.
Pari vuotta lueskeltuaan Simo aikoi erota tiedekunnastaan. Hän päätti
nyt ryhtyä lukemaan humanistisia tieteitä. Hän kävi siitä jo puhumassa
tiedekuntansa dekanukselle.
Tämä, kookas, ryhdikäs, harmaapäinen vanha herra, tiedusti syytä
muuttoon.
— Minä en tunne itseäni soveliaaksi papin toimeen.
— Njaa, mjaa, vai niin, nuori mies, — puheli ukko. — Luulen ymmärtäväni
teidän tunteenne ja ajatuksenne ilman sanojannekin. Te luulette
olevanne kelvoton papin virkaan sen tähden, että — sanonko ma vai —?
Simo punastui, ja ukko jatkoi vastausta odottamatta:
— Sentähden että olette syntiä tehnyt. Enkö ole oikeassa?
Simo nyökkäsi. Vanhus purskahti hihittävään, pistävään nauruun, joka
omituisesti vaikutti Simoon.
— Ettekö luule, että kaikki ihmiset, papitkin, ovat alttiita syntiin,
ei vain peri- vaan myös tekosyntiin. Jumalan edessä ei ole yhtäkään
synnitöntä ihmistä, sillä henki tosin on altis, mutta liha on heikko.
En minäkään ole ilman syntiä, se olisi ja on luonnoton asiantila, mutta
kuitenkin olen kristillisen siveysopin professori... Kyllä minä suostun
anomukseenne, mutta pyydän teitä miettimään asiaa juurta jaksain.
Simo sai tyytyä tähän. Ennenkuin hän läksi, sanoi dekanus:
— Olkaa huoletta, kyllä asia kääntyy parhain päin. Jumalalle, joka
meidän kohtaloistamme päättää, ei mikään ole mahdottomuus, mutta sen
neuvon annan teille, että tulevalle papille ei sovi punastuminen,
niinkuin äsken teistä olin huomaavinani.
Simoa melkein vilutti poistuessaan.
* * * * *
Ja vähän ennen loppututkintoa Simo taas joutui vaikeihin omantunnon
vaivoihin, niin kipeihin ja koviin, että hän pelkäsi sydämensä repeävän
kahtia.
Hänen täytyi saada tyhjentää sydämensä aivoitukset jollekulle toiselle
ihmiselle. Äidille hänen ei maksanut vaivaa puhua. Äiti oli kerta
kaikkiaan saanut päähänsä, että pappi hänestä oli tuleva. Isä oli
luonnollisesti samaa mieltä. Leenalle ja Naimille? Ei, tuhat kertaa ei.
Simo sai nyt kokea, kuinka turvaton ja avuton mies on ilman tovereita.
Nimittäin ilman sellaisia tovereita, joiden puoleen voi kääntyä
luottamuksellisesti, niinkuin veli veljen puoleen, epätoivoineen,
suruineen ja iloineen.
Jonkin kerran hän yritti kääntyä milloin minkin toverin puoleen, jotka
hänen mielestään olivat toisia avomielisemmät ja totuuttarakastavammat,
mutta joka kerta tuli ikäänkuin tahmea tulppa suun eteen, eikä hän
voinut sanoa sitä, mitä sielussaan tunsi.
Dekanuksen luo hänen ei kannattanut mennä. Se mies riisuisi hänet
aseettomaksi heti ensi sanoillaan, hän oli kylmän järjen edustaja, ja
Simo kaipasi ystävän apua, lohdutusta ja myötätuntoa.
Ahdingossaan hän tällä kertaa läksi tapaamaan Raamatun alkukielten ja
U. Testamentin selitysopin professoria. Tämä vanhus oli toisenlainen
luonteeltaan kuin dekanus ja muut tiedekunnan professorit. Hän oli
kärsinyt puutetta lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja oli sananmukaisesti
omalla älyllään raivannut itselleen aseman yliopistossa. Hän ei
vivahtanut kehenkään muuhun tiedekunnan professoriin, joilla oli alusta
alkaen ollut sileät tiet nousta tieteensä korkeimmille kukkuloille.
Tämä professori oli useasti kuulijakunnalleen yksityisesti maininnut
asuneensa ensiaikoina laitakaupungin laidoilla, kun ei ollut varaa asua
isoisemmin. Hänellä oli ylioppilaiden ehdoton myötätunto puolellaan, ei
vähimmän vaatimattoman ja lempeän esiintymisensä vuoksi.
Tämän professorin puheilla oli nyt Simo.
— Valitan suuresti aikomustanne erota tiedekunnastanne, — sanoi
professori kuultuaan Simon asian. — Te otatte tällä teollanne päällenne
raskaan kuorman, raskaamman kuin luulen teidän jaksavan kantaa. Sillä
voi sitäpaitsi olla arvaamattomia seurauksia tulevaisuudellenne,
edellyttäen ettette jaksaisikaan kantaa tämän ratkaisevan askelen
tuloksia. Mutta kertokaa nyt minulle aivan kuin parhaimmalle
toverillenne, mistä tämä aikomuksenne on saanut alkunsa.
Simo kertoili katkonaisesti mutta silti avomielisesti taisteluistaan
eikä peitellyt ajoittaisia hairahduksiakaan naisten kanssa. Professori
kuunteli tarkkaavasti huomaten, että siinä oli elämä kysymyksessä.
Rypyt hänen silmiensä tienoilla tihenivät. Kun Simo oli lopettanut,
sanoi professori:
— Ja minkä vuoksi te tulitte minun luokseni noine likaisine juttuinenne?
Simo pelästyi professorin tiukkaa äänensävyä. Mitä nyt?
— Eikö teillä ole yhtään uskottua ystävää? — jatkoi professori. —
Olisitte kertonut hänelle.
Simon täytyi tunnustaa, ettei hänellä todellakaan ole. Professori
katsoi pitkään Simoa.
— Tuo tuntuu uskomattomalta, mutta se muuttaa asian.
Professorin ääni oli jälleen lempeä ja sovittava.
— Niin, se todella muuttaa asian, — saneli professori edelleen. — Te
olette aloittanut opiskelunne tavallaan väärästä päästä, laitakaupungin
laidoilta. Katsokaas, minä olen syntynyt ja kasvanut noilla samoilla
reunamilla, niinkuin monesti olen maininnut, yliopiston apulaisena
ollessani asuin vielä siellä, mutta professoriksi päästyäni piti
muuttaa hiukan mukavampaan asuntoon, mukamas, mutta uskokaa minua, että
sittenkin kaipaan noita laitakaupungin laitoja, joilla ruoho keväisin
nousee aikaisemmin kuin täällä keskikaupungilla, mutta joilla se myös
syksyisin kuihtuu nopeammin — niinkuin kaikki kauneus ja sulo noilla
samoilla rantamilla.
Simo katseli liikutettuna vanhusta. Mutta sitten professorin kasvot
kirkastuivat, ja hän jatkoi:
— Kun tarkemmin ajattelen asiaanne, olette sittenkin alkanut oikeasta
päästä. Ei se ole pappi eikä pippi, joka ei ole kokenut samanlaisia
elämyksiä kuin te, samanlaisia tunnonvaivoja ja tunteita. Vain
raadollisena voi puhua raadollisille.
Simolle tähän asti outo, lämmin virta järkähytti sielua. Hän muisteli
lapsuutensa kultaisia päiviä.
— Ette kai nyt aio erota, kun jo olette lähellä päämäärää.
Nähdessään Simon olevan kahden vaiheilla professori taputti häntä
ystävällisesti olalle.
— Rakas ystävä, älkää epäilkö vanhan, sielun vaivoissa kokeneen miehen
sanoja, kun hän kehoittaa teitä lukemaan loppuun asti. Älkää tehkö
tyhmyyttä vielä viimeisellä hetkellä. Voisittehan sitten muuttaa
humanistiksi, jos nimittäin vielä silloin ajattelette, ettette sovi
papiksi. Mutta yhtä pyydän teiltä: älkää murehtiko menneitä, vaan
ottakaa oppia niistä, älkääkä huoliko huomisesta, sillä taivaallinen
isä kyllä pitää lapsistaan huolen.
* * * * *
Niin siis Simosta tuli pappi, ja hän joutui määrätyksi kotipitäjänsä
rovastin apulaiseksi.
Niin täyttyi nyt hänen vanhempainsa harras toivo saada kerran kuulla
poikansa paukuttelevan saarnastuolista viisauden ja armon sanoja
nälkäisille ja janoisille.
Mutta Simo itse?
Oliko hän löytänyt rauhan ja armon voidakseen antaa siitä noille, jotka
sitä häneltä odottivat?
»Minun rauhani minä annan teille», oli Suuri Opettaja aikoinaan
lausunut ihmislapsille.
Mitä voi Simo antaa odottaville?
3.
Naimia hän oli tavannut harvoin, vaikka usein olikin muistellut häntä.
Ja ihmeellisintä oli se, että hän tavallisimmin muisti hänet
asemasillalla seisovana, ylpeä hymy huulilla.
Mitä useammin Naimi tällaisena ilmestyi hänen mielikuvitukselleen, sitä
kipeämmin se joka kerta koski häneen. Vuosien vieriessä tuo kosketus
tuli yhä repivämmäksi.
Naimi oli tällä välin mennyt avioliittoon, mutta se oli muodostunut
onnettomaksi. Avioliiton loppu oli se, että se ratkesi: he ottivat
avioeron, mikä kävi laatuun senkin vuoksi hyvin, ettei heillä ollut
lapsia.
Kuultuaan tästä Simo havahtui, ja hän aikoi lähteä Naimin luo. Hän
aavisti Naimin olevan lohdutuksen tarpeessa. Mutta sitten johtui taas
hänen mieleensä Naimi asemasillalla ylpeä hymy huulilla, ja hänen
intonsa jäähtyi hetikohta. Olkoon omissa oloissaan — kyllä hän on
ennenkin osannut järjestää asiansa ja varsinkin miessuhteensa.
Niin juuri: miessuhteensa etenkin.
Tämä se enimmän koski Simon mieltä, kirveli, melkein kuohutti sitä,
vaikka hän ei tahtonut tunnustaa sitä edes itselleen. Mutta mitäs se
auttoi: se tietoisuus oli kuitenkin olemassa piinaten ja repien häntä,
hänen sydäntään ja sieluaan.
Äiti vielä liiallisessa huolehtivaisuudessaan lisäsi hänen ristiään
tavantakaa huomauttamalla hänelle, että hänen pitäisi mennä naimisiin.
— Ei näytä kauniilta, että tavalliset ihmiset eivät mene avioliittoon,
— sanoi äiti. — Mutta se vasta on rumaa, jos pappi, jonka pitäisi
kulkea seurakuntansa etunenässä hyvänä esimerkkinä, ei tee sitä.
Vapautuakseen äidin ahdisteluista ja tukahduttaakseen verensä ääntä
Simo koetti upottautua työhön, piti säännöllisesti hartauskokouksia
pitäjällä, ja kirkossa hän mielellään hoiti rovastinkin tehtävät
silloinkin, kun hänen vuoronsa ei olisi ollut. Rovasti antoi kernaasti
Simon tehdä mielensä mukaan, myhäili vain ja seurasi syrjästäkäsin
Simon ihmeteltävää intoa.