jonkin salaisuuden, jonka ilmitulemista hän pelkää unissaan.
— Minulla ei ole minkäänlaista salaisuutta, jota vaimoni ei tietäisi, —
vastasi Anttoni jäykästi. — Ainoa syy siihen, miksi nukumme erikseen,
on se, että emme tahdo saada lisää lapsia. Sen voi vaimonikin todistaa.
— Vai niin, — murahti tuomari taas. — Mutta oletteko te jo ennen...
ennen tätä murhaa, josta teitä epäillään, nukkuneet erikseen?
— Kyllä. Ainoa ero oli vain siinä, että minä nukuin pakarissa silloin,
kun appiukko vielä eli ja nukkui kamarissa. Jo runsaasti vuosi ennen
appiukon kuolemaa me ollaan nukuttu eriksemme.
Kysyttäessä Anttonin vaimo myönsi todeksi miehensä puheen.
Oikeus oli voimaton julistamaan muunlaista tuomiota kuin vapauttavan.
Ja niin hautautui juttu, mutta ei suinkaan unohtunut.
* * * * *
Se palautui Simonkin muistiin ihan itsestään.
Aiheen tähän antoi muuan hänen linnustusmatkansa Kurkinevan
ympäristölle. Siellä kasvoi totisia, mahtavia kuusia ja sekametsää,
jotka kuhisivat metsoja ja teeriä. Pyykin siellä vihelteli kutsuvasti.
Aikaisena aamuhetkenä Simo oli aidan takaa kummulta katsellut
kummissaan Anttonia, joka seisoi pää riipuksissa riihen edustalla
ikäänkuin tarkkaan kuunnellen jotain.
Simon mieleen välähtivät keräjät ja ne puheet, joita hoettiin
Anttonista, joka nyt seisoi tuolla aivan samalla lailla, kuin
hänellekin oli kerrottu.
Anttoni huojui paikoillaan, mutta jalka ei vain ottanut siirtyäkseen,
hänen kätensä liikkuivat jäykästi edestakaisin muodostaen yhtämittaisen
soutumaisen liikkeen, jossa oli jotain kammottavaa sen vuoksi,
ettei mies itse päässyt liikkeelle, vaikka hän kaikin voimin näkyi
ponnistelevan.
Matka oli siksi pitkä kummulta riihen luo, ettei Simo voinut erottaa
Anttonin ilmeitä ja kasvojen eleitä, mutta sydämessään hän tunsi,
että niillä asui kauhu. Ja Anttonin silmissä Simo oli näkevinään
tuskallisia, pelokkaita välähdyksiä — oliko se sitten mielikuvitusta
vai mitä, selvänäköisyyttä kenties — tämän kuunnellessa jotain mikä
ei ollut tästä maailmasta. Metsä ja pelto seisoivat hiiskumattomina,
elämänääniä ei kuulunut mistään, mutta kuitenkin Anttoni kuunteli
niinkuin henkensä edestä.
Mitä hän kuunteli?
Simo ei osannut selittää seikkaa muulla tavalla kuin että Anttonin
täytyi kuunnella ääniä sisimmästään, omasta sydämestään, niitä, jotka
kumpusivat kumeina sieltä jostain syvältä omantunnon ja sydämen
välimailta.
Simo tunsi vaistomaisesti, että siinä seisoi hänen edessään mies,
joka kamppaili kohtaloaan ja Jumalataan vastaan, ja tämmöisen
järkähtämättömän, väistämättömän tahdon ja tarmon edessä, jotka tosin
olivat kohdistuneet väärään suuntaan ja maaliin, Simo tunsi itsensä
mitättömäksi.
Hän sääli tuota miestä, mutta samalla ihaili hänen voimaansa, joka
näytti uhmaavan maailmaa ja elämää, jumalia ja perkeleitä.
Mutta kuinka kauan?
Silloin koira alkoi haukkua mäen takaisessa notkossa, ja Simo havaitsi,
että Anttoni samalla hetkellä sai liikkumiskykynsä takaisin. Hän
siveli kasvojaan ja jalkojaan aivan kuin karkoittaakseen joitakin
mörköjä, jotka olivat painaneet hänen jalkansa kiinni tantereeseen ja
avanneet hänen korvansa kuulemaan kuulumattomia ja silmänsä näkemään
näkymättömiä.
Anttoni oli vapautunut lumouksestaan, jalat saivat liikkumiskykynsä, ja
äskeinen pingoittunut ilme hänen kasvoillaan vaihtui värähteleväksi,
omituisen nytkiväksi, kunnes ne silisivät tykkänään. Hän istuutui
riihen kynnykselle ja huokasi niin, että se kuului Simon korviin
saakka; sitten hän pani tupakaksi vilkaisten epäluuloisesti, mutta
kuitenkin lempeästi, niinkuin Simosta tuntui, haukkuvan koiran
suunnalle.
Simo oli tästä Anttonissa tapahtuneesta äkillisestä muutoksesta niin
hämmästynyt, että, kun hän sai kuusen oksalla keikkuvan koppelon
näköpiiriinsä, hän ampui harhaan. Hän oli hätiköinyt tällä kertaa, käsi
oli tärissyt ja silmiin oli lyönyt sumetta.
Hän astui lyhyen kaurasaran poikki Anttonin luo riihen edustalle. Tämä
istui tupakoiden ja, ennenkuin Simo oli ehtinyt tervehtää, mörähti:
— Eipäs se maisteri osannutkaan.
Simo vilkaisi salaa tutkivasti Anttoniin vastatessaan:
— Ei sitä aina saa putoamaan lintuakaan, sillä kun on — siivet.
Anttoni naurahti savupilven keskeltä.
— Ei totisesti, siinä maisteri on aivan oikeassa.
Anttoni oli nyt aivan entisensä kaltainen, tyynen ja tasaisen näköinen.
Pilkallisesti puheli, niinkuin hänen tapansa toisinaan oli, mutta
puhelipa hän joskus lempeästikin, vaikka koettikin sitä äänensävyä
piilottaa.
Anttoni katseli alta kulmainsa Simoa, ikäänkuin peläten, että Simo
olisi nähnyt hänet äsken riihen edustalla, mutta Simo ei ollut
tietääkseenkään, ja kun koira kohta rupesi haukkumaan uudelleen, Simo
asetti uuden patruunan pyssyynsä alkaen puu puulta hiipiä haukuntaa
kohden.
— Tällä kertaa en ammukaan ohi, — sanoi hän lähtiessään. — Muista se,
Anttoni. Nyt ei käteni vapise.
— Vai vapisi maisterin käsi äsken, — sanoi Anttoni näyttäen hätkähtävän
Simon sanoja.
Anttoni jäi entiselle paikalleen, kunnes laukaus pamahti ja sitä
seurasi kova ryske urosmetson mätkähtäessä kookkaan naavaisen kuusen
latvasta maahan.
— Perhana! — kirosi Anttoni itsekseen. — Ampuu minun nurkiltani
lintuja, joita minä en enää raski murhata. Mutta tuo papinkokelas se ei
muuta tee loma-ajallaan kuin tappaa viattomia luontokappaleita...
Hän astui riiheen, koetteli kuivumassa olleita rukiita, asetti
kiukkurin uuniin puita lisää ja painoi oven kiinni lähtien riihitietä
kotiansa kohti. Mutta samassa kuului metsästä toinen laukaus. Anttoni
hypähti kohona ilmaan, kiroten ja nyrkkiään puiden hän jupisi:
— On sekin tuleva pappi... murhaa viattomia lintuja... Minä vaan en
enää ilkeäisi käydä niitä ampumaan... Minkälainen pappi aikoinaan
mahtaa tulla tuostakin Melkkilän pojasta, joka jo nuorella iällään on
noin verenhimoinen.
Hän kääntyi kotiin päin.
— En minä vaan menisi semmoiselta papilta hakemaan lohdutusta näissä
sielunasioissa, jos joskus sen tarpeeseenkin joutuisin.
Hän naurahti koleasti, ja ikäänkuin varkain puristuivat nämä sanat
hänen ohuilta huuliltaan:
— Ja tuskinpa tarvitseekaan mennä...
Hän pelästyi, pälyili ympärilleen: hän luuli puhuneensa ääneen. Turha
pelko. Hän oli vain märehtinyt omia, kauan vatvomiaan ajatuksia
itsekseen ja yksikseen.
* * * * *
Mutta Simo kuljeskeli metsässä.
Hänen tuli sääli Anttonia, mutta samalla hän ei voinut olla ihailematta
miehen tarmoa ja sisua, sitä, että hän järkähtämättömänä painiskeli
kohtalonsa ja Jumalansa kanssa.
Kuinka kauan hän jaksaisi uhmata elämää ja luojaa vastaan?
Kauanko kestänee miehen järkkymättömyys ja tahdon teräs taittumattomana?
Vaikka Simo nyt melkein tiesi, kuka oli vikapää Kurkinevan vaarin
murhaan, hän ei kertonut sitä kellekään paitsi isälleen, ja sekin tuli
kerrotuksi vain silloin, kun hän tiedusteli sitä keräjäjuttua.
Hän ei tahtonut kiirehtiä tapausten edelle. Ja mitä hyödytti mennä
kertomaan tämä tapaus keräjissä, joissa jo entuudelta oli kerrottu
samanlaisia tapauksia, jotka kilpistyivät tehottomina Anttonin
jyrkkään: en ole syyllinen.
Simon mielestä jokaisen täytyi tulla omasta vapaasta tahdostaan
synnintuntoon. Muuten ei siitä koituisi siunausta. Ja hän oli varma
siitä, että sieluntuskat kävisivät Anttonille vihdoin ylivoimaisiksi,
ja silloin hän tunnustaisi tekonsa vapaaehtoisesti.
* * * * *
Saadakseen isältään, lautamieheltä, tarkemmin kuulla viimeisestä
oikeudenkäynnistä Simo johti puheen Anttoniin ja tuohon murhajuttuun.
— Mitäs siitä sen valmiimpaa tulla voi kuin vapauttava tuomio, — sanoi
isä. — Anttoni kun kielsi tyynesti, järkähtämättä.
— Sittenkin, vaikka todistajat kertoivat hänen ihmeellisestä
tanssimisestaan tai paremmin sanoen soutamisestaan riihen tienoilla.
Isä katsahti häneen.
— Oletkos sinäkin sattunut näkemään sen?
Simo nyökkäsi.
— Niin, hän kielsi sittenkin, — jatkoi isä. — Ja arvelen, että sinunkin
näkemäsi taittuvat Anttonin järkähtämättömiin kieltoihin.
— Niin olen itsekin arvellut.
— Jollei hän nyt itse tule synnintuntoon, on oikeus voimaton.
Simo nyökkäsi: isähän oli sanonut samat sanat, joita Simo oli ajatellut.
Jollei hän itse tule synnintuntoon, niin —
He katsahtivat ymmärtävästi toinen toiseensa. He eivät sen koommin enää
tähän asiaan puuttuneet. He antoivat sen hautua, kunnes se itselleen
selviäisi, — kunnes jumalallinen oikeus saisi lausua sanottavansa.
VIII.
UUDESSA ASUINPAIKASSA.
1.
Päästäkseen irti Naimin herättämistä muistoista ja tunteista Simo
muutti syksyllä asumaan erään kansakoulunopettajan perheeseen.
Täällä hän tutustui toisenlaiseen oloon ja elämänkatsomukseen, joka
vivahti tavallaan hänen lapsuudenaikaisiin elämyksiinsä.
Täällä palveltiin aatteita ja ihanteita puutteen ja köyhyyden
uhallakin. Kieltäydyttiin ja taisteltiin.
Tämä oli terveellistä oppia Simollekin, ja hän viihtyi perheessä hyvin,
tuntien olonsa yhtä rauhalliseksi ja onnelliseksi kuin konsanaan
äitinsä hameenliepeissä monia vuosia sitten, pienenä lapsena.
Näinä kahtena viimeisenä lukuvuonna, jotka hän asui opettajan luona,
hän seurusteli melkein yksinomaan Leenan ja opettajan perheen parissa.
Ikäänkuin kaukaisena humuna, joka ei häirinnyt hänen rauhaansa, hän
kuuli silloin tällöin, että nyt asui hänen entisessä kamarissaan
Naimin isän luona milloin mikin herrasmies, nyt taas asui se ja se.
Koululaisia ei siellä asunut enää, mikäli hän oli havainnut käydessään
jonkin kerran tervehtimässä entistä isäntäväkeään.
Uudet asukkaat olivat täysikäisiä ja päällepäätteeksi herroja. Naisia
ei Naimi luonnollisesti voinut sietää viereisen kamarin asukkaina. Hän
piti enemmän herroista ja herrat tietysti enemmän hänestä kuin toisista
herroista.
Se oli selvää peliä se.
Kyllä se Naimi osaa ja taitaa, ajatteli Simo välinpitämättömänä,
milloin nämä asiat juolahtivat mieleen. Ja sydämen värähtämättä hän
hymähti:
— Sulhasia, heh, sulhasia vaan...
2.
Simo oli monta kertaa ihmetellyt itsekseen, kuinka opettaja jaksoi
uskoa ikuisiin aatteisiin ja ihanteisiin horjumatta tai kääntymättä
tavoittelemaan mammonaa.
Kun ei päässyt siitä selville, kysyi opettajalta.
— Katsos, minä olen kai sellainen saamaton, epäkäytännöllinen mies,
joka pystyy vain pitämään aatteen lippua korkealla — jos pystyy, sanoi
opettaja. — Semmoinen nahjus...
— Setä on hieman katkera? Ei suinkaan katkeruus lisää lipun korkealla
pysymistä. Eikö se päinvastoin painu maahan semmoisista käsistä?
— Sitä tuntee itsensä joskus katkeraksikin, kun toimeentulo näyttää
tiukalta niinkuin nyt esimerkiksi, — sanoi opettaja huoaten. — Mutta
tämmöiset masentumisen hetket ovat vain tilapäisiä, ohimeneviä, usko
minua.
— Sedän pitäisi koettaa tienata sivutuloja jonkinlaisena liikemiehenä,
talonvälittäjänä tai...
— Älä puhu, olen nahjus, epäkäytännöllinen enkä halua tahrata lippuani,
— sanoi opettaja jyrkästi, miltei vihamielisesti.
— Mutta silloin se lippu liehuisi sitä korkeammalla, mitä vankemmalla
taloudellisella pohjalla sen heiluttaja seisoo.
— Ei sittenkään, — virkkoi opettaja vetäen kuluneen nukkavierun
palttoon ylleen. — Uskon yhä aatteen voimaan, ihanteeseen.
Hän huitaisi vihkopinkan kainaloonsa kiiruhtaen kouluunsa, ja väljäksi
käynyt palttoo hänen yllään heilahteli sinne tänne pään painuessa
hartioiden väliin ikäänkuin takaiskua peläten.
Heillä oli sama matka. Erotessaan koulunsa portilla opettaja sanoi:
— Et sinäkään usko siihen, mitä puhuit ja mihin kehoitit minua. Se on
mahdotonta.
— Mikä niin? — kysyi Simo.
— Että muka lippu liehuu korkeammalla, jos sen kantaja rikastuu. Hän
ei silloin enää jaksa palvella muita kuin itseään, ihanteet ja aatteet
ovat unohtuneet rikastumisen taipaleella. Mammona on tappanut ne.
Hän melkein huusi viimeiset sanat ja katosi juoksujalkaa koulun ovesta
sisälle.
_Opettajan tarina_.
... Renkipoikana varakkaassa talossa aloitti. Suuressa, likaisessa
ja koleassa pirtissä oli saanut vastustamattoman halun pyrkiä pois
ummehtuneesta ilmasta, hiukan valoisampaan ja lämpimämpään oloon, vähän
ylemmäksi talon arkikuistin porrasta, sinne isäntäväen vieraskuistille.
Koskaankaan maatyö ei ollut miellyttänyt häntä, kernaammin sitä
lueskeli, varsinkin kun oli »päätä». Kun sitten sai kuulla, että muuan
renkitoveri oli hakenut ja päässyt seminaarioppilaaksi, ei hän enää
saanut rauhaa.
Seminaariin piti hänenkin päästä.
Haki ja pääsikin.
Kansanopettajan virka kangasti hänelle ylevimpänä, ihanimpana maan
päällä... Ja niin ponnisteli mies köyhyyden, tuskan ja taistelun
keskeltä itselleen tämän halutun sijan yhteiskunnassa.
Mitä oli voittanut kaikella tällä?
Oliko ylennyt vai alennut?
Oliko rikastunut vai köyhtynyt?
Hänen täytyi tunnustaa, ettei voinut vastata kyllin vakuuttavasti,
mutta se hänen täytyi sanoa, ettei hän ollut koskaan ponnistellut
voiton tai rikastumisen vuoksi; kun olisi vain riittävä toimeentulo
hänellä ja perheellään, enempää hän ei pyytäisi eikä pyydä.
Niin, perheellään, Helvillä ja neljällä lapsellaan.
Hän oli heti seminaarista päästyään mennyt kihloihin ja syksyllä, ennen
ensimmäisen koulunsa alkua, naimisiin.
Hän muisteli kihlaus- ja ensimmäisiä aviovuosiaan: miten Helvin kanssa
sommiteltiin ja suunniteltiin tulevaisuuden tupia — luultiin niiden
rakennusaineiden olevan ikihonkaa, mutta pian ne osoittautuivatkin
olevan paperista, joka kelvannee silpuksi, mutta ei seinä- eikä
kurkihirsiksi vallankaan...
Joutavaa ihannetta ja aatetta! huutaa nykyaika, ja ovatpa jo muutamat
virkatoveritkin yhtyneet samaan kuoroon, alkaen keinotella — noin
vain sivutuloikseen — taloilla ja maatiloilla, jopa joku on antanut
viralleenkin pitkät paltut eläen nyt uljaana liikemiehenä, isäntänä tai
vähintään jonkin suuren kaupunkitalon isännöitsijänä.
Mutta ei.
Hänen luontonsa ei sopeudu moiseen ajojahtiin, kovaan ja
jokapäiväiseen, niin entinen renki kuin onkin tai kenties juuri sen
takia...
Hänellä _on_ yhä vielä usko henkisen työn paremmuuteen ja
lahjomattomuuteen.
Kenties tämä johtuu hänen epäkäytännöllisyydestään, kenties hänen
yksiviivainen ja yksipäinen luonteensa alkoi heti kapinoida, kun joku
vain rupesi suostuttelemaan häntä koettelemaan onneaan jollakin muulla
alalla, joka oli vieras hänen opettajakutsumukselleen, s.o. sille,
jonka hän kerran nuoruudessaan oli valinnut elämäntehtäväkseen.
Mutta yksikseen hän sentään vielä suunnitteli tulevaisuuden tupia ja
hän uskoi niinkuin kaikki idealistit vielä kerran olevansa myös rikas
ja riippumaton mies.
Ainakin kuolevansa hän uskoi varakkaana miehenä.
Hän ei näitä tulevaisuudentuumiaan kertonut enää Helville. Hän tahtoi
ensin tehdä onnistuneen leikkauksen ja sitten vasta hämmästyttää
Helviä, joka oli joskus havainnut miehensä työpöydällä viruvan siihen
unohtuneita, numeroita ja laskelmia täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja
oivaltaen kyllä, mitä ne olivat tarkoittavinaan, mutta hennomatta
kuitenkaan häiritä miehensä hiljaista, onnellista askartelua. Hän vain
hymähteli surumielisesti pöytää siivotessaan asettaen arkit entisille
paikoilleen.
Opettaja ajatteli näin, askarrellessaan rakkaiden paperiensa parissa:
Jospa sittenkin yrittäisi, jo olisi aika. Kun pankeistakin kuuluu
saavan rahaa — ei muuta kuin kaksi nimeä pitkäänpaperiin, hän
toiseksi ja joku hyvä virkaveli toiseksi. — »Mutta eihän minulla
ole minkäänlaista omaisuutta», epäröi hänen mielensä, »kuinkas
minä?» — »Pyh, omaisuutta ei tarvitakaan kaupoissa, mutta, uskoa sen
onnistumiseen tarvitaan», sanoivat asiantuntijat; »kun on vain nimi,
joka ei ole ollut protestilistalla, menee koko asia itsestään». — Ja
pankit kuuluvat olevan kukkuroillaan rahaa, ovat ihmeissään, minne
sitä sijoittaa, ja senvuoksi antavat hekankekan, tietysti kiinnitystä
vastaan. — Niin, mitäs väärää siinä olisi? Kun pankit kerran antavat
luottoa, onko pahasta sitä sitten käyttää hyväkseen ja sen nojalla
välillisesti rakentaa elämänsä vähän vankemmalle perustukselle...
Pitäisi ainakin koettaa, ovatko pankit noin hulluja, että työntävät
rahaa kelle vain, hänellekin esimerkiksi... Ostaisi sitten talon,
pitäisi sitä hetken, kuukauden muutaman, odottaen sen hinnan kohoavan,
ja kun otaksuisi sen nousseen tarpeeksi, möisi pois koko höskän ja
jättäisi hoidon seuraavalle ostajalle, mutta voitot pistäisi taskuunsa
ja alkaisi elää, niinkuin henkisen työn tekijälle sopii, itsenäisesti
ja riippumattomasti, heleijaa...
Kauppa kuin kauppa, työskentelevät hänen ajatuksensa edelleen.
Mitäs väärää siinä on... Kunniallisten kansalaisten kesken tehdyssä
kaupassa... Kaupanteko — onhan se luvallista ja kansalaisille
laissakin suvaittua... Sillä tavalla hänkin saisi yks' kaks' kootuksi
sievoisen pääoman, jonka turvissa voisi laatia oman ja perheensä
elämän huolettomaksi ja mukavaksi... eiköpä sitten alkaisi vireämpi
ja hedelmällisempi työkausi hänen opettajatoimessaankin, jota kohtaan
hän on viime aikoina ruvennut tuntemaan jonkinlaista tympeyttä ja
väsymystä — luonnollisena seurauksena alinomaisesta huolehtimisesta
toimeentulonsa puolesta... Ostaisi sitten vaikka pienen huvilan tai
mökin jostain saaristosta, siellä aina kesäisin kellahdettaisiin
vihreällä nurmella ja meren vilpoisilla, suolaisilla aalloilla,
virkistyttäisiin ja voimistuttaisiin uutta työkautta varten...
Lapsetkin saisivat syödä itsensä kylläisiksi; voita, maitoa,
tuoretta kalaa ja viiliä saisivat vehkoilla suun täydeltä. Ja suuria
puutarhamansikoita myös... Siistit kengät ja vaatteet pitää olla
jokaisella, ja Helvillä kevyt, leveälierinen kesähattu, jommoista on jo
uneksinut itselleen useita vuosia...
Silloin hän vasta olisi herra, joksi hän oikeastaan oli alusta alkaen
toivonutkin. Jos hän tahtoi olla rehellinen, oli hänen tunnustettava,
että vaikka olikin pukenut pyrkimyksensä koreihin sanoihin valon-
ja sivistyksenhalustaan, näiden pohjalla varsinaisena ytimenä ja
kannustajana aina oli ollut vastustamaton voima päästä ylemmä, päästä
herraksi, päästä kulkemaan herras- ja isäntäväen rappusia... Mikä herra
hän oli?... Sellainen herra, joka yhä sai kulkea keittiön rappusia
kahteen vaatimattomaan kamariinsa ja kyökkiinsä, rääsy herra, joka
ei kyennyt kunnolleen elättämään edes perhettään. Helvi kaipaa uutta
pukua vanhan, kuluneen tilalle ja uutta kesähattua, eikä hänellä ole
varoja, myöskin lapset tarvitsivat jotain, eikä hänellä ole varoja
lastenkaan tarpeisiin... Hän itse käy kuin kerjäläinen, vaikka tekee
työtä että sydän kutistuu, toisinaan kaksikintoistatuntisia työpäiviä,
sillä paitsi kansakoulunopettajatehtäväänsä hoitaa hän laulunopetusta
tyttökoulussa, puuhaillen sitä samaa raittius- y.m. seuroissa. —
»Rääsyherra sinä olet!» tiuskahti hän itselleen. — »Mutta kuinka
kauan?» äkämystyi hän hetken kuluttua vänkäämään vastaan. »Kuinka
kauan...?» — Hän alkaa uudelleen arvioida ja punnita.
Jospa yrittäisi, jo olisi aika...
* * * * *
Havahduttuaan näistä unelmistaan hän tuntee saamattomuutensa entistä
selvemmin ja painavammin.
Hän ei voi vapautua siitä.
Ja ikäänkuin sen vastapainoksi hän asettaa aatteen ja ihanteen, joiden
vannoutunut palvelija hän tahtoo olla, vaikka väsyttääkin, ja merkitsee
vääryyden poltinraudalla kaikki ne ammatit, joilla rikastutaan.
Hän on onnellinen tässä uskossaan, kunnes taas sopivan hetken tullen
vaipuu haihattelemaan kauniita tuulentupiaan, ja niiden hälvettyä alkaa
taas vastavaikutus.
— Ei, tämä elämä ei käy mukiin, — sanoo hän kerran Simolle
havahduttuaan todellisuuteen haihatteluistaan, joista hän muuten oli
kertonut salaisuutena Simolle. — Renkinä olisi paljon parempi olla ja
elää.
Simo nauraa.
— Niin, usko pois, renkinä jossain suuressa, ruokaisessa talossa.
Olisipa silloin ainakin vatsa jos ei muu tyydytetty.
— Kyllähän sitä rengiksi helposti pääsee. Ei siihen virkaan vaadita
tutkintoja eikä virkavuosia. Setä on vain hyvä ja ottaa pestin. Luulen
minunkin isäukkoni pestaavan sedän, jos on halua...
— Sinä nallikka! — intoutuu opettaja. — Aate ja ihanne! Täytyyhän
niitäkin sentään jonkun palvella ja niille pyhittäytyä, minä en
voi sittenkään... Minulla ei ole voimia enää muuhun kuin tähän
voimattomaan... lipun pitelemiseen.
Nähdessään Simon katselevan häntä hän jatkaa:
— Mutta älä sure, älä yhtään sure. Vielä minä rikastunkin, ainakin
ennen kuolemaani... mutta en silti petä aatettani... Sellainen mies
minä olen... sellainen vaan... nahjus, saamaton ja epäkäytännöllinen,
mutta jumankekka, kun minä kerran yritän, niin...
— Niin siitä on oksat pois? — hymähtää Simo.
Opettaja nyökäyttää juhlallisesti, tarmokkaasti.
3.
Ennen ylioppilaaksituloaan Simo sai pohdittavakseen ongelman, ja sitä
ratkaistessaan hänen sielunvoimansa joutuivat ankaraan ristituleen.
Naimista tämä ongelma sai alkunsa tälläkin kertaa. Simo otti sen
ensiksi leikin kannalta eikä voinut silloin edes aavistaa, että
siitä olisi kehittynyt sellainen järkyttävä, kipeä elämäntunto hänen
vastaisissa vaiheissaan, sellainen, joka painaisi hänen mieltään,
kunnes sen ratkaisu olisi tyydyttävästi suoritettu.
* * * * *
Oli ylioppilaskokelaiden juhlatanssiaiset ohjelmineen.
Joku oli kutsunut Naiminkin.
— Se sinun sulhasesi! — aloitti Simo heidän sattumalta tavatessaan
kahden eteisessä toisensa. — Mitä hän arvelee tästä, että sinä pidät
lystiä täällä?
— Älä puhu sulhasesta, — vastasi Naimi. — Vai teetkö pilkkaa?
— Eikö se pankkivirkailija ole sulhasesi?
— Heili vain niinkuin kaikki edellisetkin, mutta nyt hän ei ole enää
sitäkään.
— Vai niin. Sinäpäs olet huikentelevainen. Mutta mistä syystä on tullut
ero?
Naimin silmät leimahtivat, mutta ennenkuin hän ehti vastata, saapui
Leena. Hän katsoi suurin silmin heitä.
— Oo, suokaa anteeksi. Taidan häiritä herrasväkeä.
Simo seisoi nolona, mutta Naimi kiirehti tyynesti sanomaan:
— Et ollenkaan. Me puhelimme vain vanhoista yhteisistä muistoistamme.
Leena huomasi Naimin poskipäillä vahvan punerruksen ja sanoi kuivasti:
— Näkyy, että nuo vanhat muistot lämmittävät.
— Vai tätä sinä tarkoitat? — sanoi Naimi katsoen käsipeiliinsä ja
ottaen laukustaan puuterirasian. — Tämänhän saa hyvin helposti
peittymään. Kas näin. Mitäs vielä puuttuu, armollinen Leena-neito?
Leena taisteli kyyneleitään vastaan.
— Kaikkea puuttuu. Sinulta puuttuu esimerkiksi häveliäisyyttä.
— Älähän nyt hupsuttele joutavasta asiasta, — koki Simo tyynnytellä.
Leena kääntyi Simoon, ja hänen kasvoistaan tuiskahti typerä vihanlieska.
— Sinultakin puuttuu sitä samaa — sanoi hän jäykästi, vetäytyen saliin,
johon Simo seurasi häntä onnettoman näköisenä.
* * * * *
Simo oli saanut lepytetyksi Leenan, mutta kun hän tapasi Naimin
seuraavan kerran, kääntyi puhe aivan kuin itsestään siihen, mihin se
ensimmäisellä kerralla oli katkennut.
Simo kuljeskeli pitkin joenvartta aikansa kuluksi, saatettuaan Leenan
kotiinsa. Ilta oli kaunis. Puissa näkyi jo silmuja, puistojen käytävät
oli siroteltu uudella hiekkakerroksella, ja Vartiovuoren mäelläkin jo
nurmennukka viherteli.
Hän istuutui eräälle jokivarsipenkille, jossa muuan nuori nainen istui
entuudestaan. Hän hämmästyi tuntiessaan naisen Naimiksi.
— Onko heilisi menettäminen koskenut sinuun niin, että sinä ajattelet
itsemurhaa? — kysyi Simo leikillisesti. — Tästähän olisi mukava
pulpahtaa veteen.
— Voisi sekin olla mahdollista, — myönsi Naimi.
Simo säpsähti Naimin sanojen kumeata sointua.
— Mitä? Sinä tietysti odottelet uutta heilaasi?
Naimi hymyili surullisesti, pudistaen päätään, ja Simo oli
havaitsevinaan eräänlaisen muutoksen tapahtuneen hänessä.
— Ei minulla ole uutta, — sanoi Naimi vilpittömästi.
Simo katsahti häneen kummissaan.