joka ei hävennyt paljastaa itseään ja sisimpäänsä. Ja mitä enemmän
Helvi puhui, sitä enemmän kaikui hänen sanoistaan puhtaus ja viattomuus.
— Sinä olet tyynempi ja vahvempi minua, — sai Simo vihdoin lausutuksi.
— Aivan kuin Maiju tuossa tarinassa, — sanoi Helvi.
— Mutta, mutta — ja Simoon meni yhtäkkiä mustasukkaisuuden mato hänen
lausuessaan — sinulla taitaa ollakin jo toinen mielitietty. Ehkä
yhtaikaa kuin minäkin?
Helvi sävähti punaiseksi ja sitten kalpeaksi.
— Häpeä, Simo, sanojasi. En voi jakaa itseäni.
Helvin ääni oli ylpeä. Simo painoi päänsä lattiaan.
— Sinua olen rakastanut, — jatkoi Helvi jälleen hellällä äänellä.
— Etkö sinä enää voi pitää minusta, ehkä rakastaakin vielä?
Helvin ääni oli luja hänen lausuessaan:
— En.
Simon silmiin kihosi kyyneleitä. Ja niin nyt kävi, että vaikka Simo oli
aikonut lohduttaa Helviä, tämä otti lohduttajan viran haltuunsa, ja
lohduteltavana sai olla Simo.
— Muista, Simo, — sanoi Helvi lopuksi, lempeästi, — muista tätä
kohtaustamme papiksi tultuasi... Mutta mitä, itketkö sinä?
— Salli minun itkeä, Helvi.
Helvi käänsi kasvonsa poispäin, ettei Simo olisi nähnyt hänen omistakin
silmistään esilletunkeutuvia kyyneleitä, jotka hän salaa pyyhki
pääliinaansa. Rauhoituttuaan hän sitten kääntyi Simon puoleen sanomalla:
— Niin, kun tulet papiksi, lohduta sairaita ja kuolevia vaikka näillä
minun sanoillani.
Helvi hymyili. Tarkkaavampi kuulija olisi voinut vaikka vannoa, että
hänen sanojensa pohjalla piili nyyhkytys, mutta Simo näki vain tuon
hymyn Helvin kasvoilla.
— Sinä olet oikea herran-enkeli, Helvi.
— Älä viitsi, — sanoi Helvi väsyneesti.
Simo sai päähänsä uuden ajatuksen, hän sammalsi:
— Jos olet ehkä... siinä tilassa... niin etkö sinä kumminkin...
sentään...
Helvin silmät leimahtivat Simon ojentaessa käsiään häntä kohden, mutta
tyttö ei tehnyt liikettäkään astuakseen lähemmä, ja nöyrtyneenä Simo
läksi pää kumarassa Helvin luota.
3.
Sinä vuonna oli vielä syyskuukin kaunis ja lämmin.
Suvesta ei tuntunut loppua tulevan.
Ikävöidessään kulunutta kesää Simo kirjoitti lämpimiä runoja eräälle
tyttökoululaiselle, josta hän tällä hetkellä piti sen vuoksi, että hän
eniten vivahti Helviin, vastaten hänen tämänhetkistä tyttöihannettaan.
Kaiken tuntemansa hellyyden, joka oikeastaan oli tarkoitettu Helville,
hän vuodatti runoissaan tyttöparan ylitse, peitti hänet niissä
suuteloilla, hyväilyillä, jopa kuumilla syleilyilläkin, mutta silloin
tyttö punastui, ja Simoa rupesi inhoittamaan kaksinainen pelinsä.
Mutta joka tapauksessa tyttö tunsi itsensä liikutetuksi ja Simo itsensä
tyydytetyksi saadessaan vuodattaa ikävänsä paperille ja ojentaa ne
runoina tytölle.
* * * * *
Oikeastaan tämä kaikki oli Simolle hyväksi, tämä, että hänen Helviä
kohtaan yhä tuntemansa hellyys vähitellen kohdistui tähän tyttöön
muodostuen aikaa voittaen melkeinpä rakkaudeksi.
Simosta, joka kesällä luuli, ettei enää voisikaan pitää kenestäkään
muusta kuin Helvistä, tämä oli kummallinen muutos hänen elämässään. Ja
tämä kaikki oli tapahtunut vajaassa kuukaudessa.
Mikkelinpäivänä hän kohtasi Helvin.
Myöskin Helvin tunteet olivat muuttuneet. Hänen aistinsa olivat jo
asettuneet talviteloilleen. Niitä oli turha koettaa herättää eloon,
niistä varmaankaan ei ollut rivettäkään jäljellä.
Simoa melkein vilustutti muistellessaan, että suvesta oli kulunut vain
niin lyhyt aika.
Simo huokasi ja Helvi huokasi ja sitten he molemmat naurahtivat. Helvi
tunnusti, että hän seuraavana syksynä menee naimisiin. Tämäkään tieto
ei jäänyt kirvelemään Simon mieleen.
Hän ajatteli vain tyttöään siellä kaupungissa.
* * * * *
Lokakuukin yhä säteili lämmintä, ja Simo erehtyi jälleen tytöstään
tällaisena hurmiohetkenään, jommoisia hänellä oli viime aikoina ollut
sangen usein.
Kouluilla oli lupapäivä.
Hän oli tyttönsä kanssa käynyt Turun vanhassa linnassa, olivat
viipyneet ja harhailleet siellä kauan, ja se tunnelma, joka siellä oli
virinnyt heihin, jatkui sillä tavalla, että he ikäänkuin yhteisestä
salaisesta sopimuksesta käänsivät askeleensa toiseen vanhaan paikkaan,
runon ylistämään Ruissaloon.
He eivät edes huomanneet tätä käännettä, ennenkuin jo olivat
Ruissalon tiellä, mutta se oli sittenkin heistä niin luonnollista,
etteivät he raskinneet häiritä toinen toisensa harrasta mielialaa
joutavanpäiväisillä sanoilla.
Tyttö poikkesi tieltä pienelle polulle, hän kulki kuin unissaan
pää hieman eteenpäin kurottuneena istuutuen tammien juurelle
kaupunginpuoliselle rinteelle. Simo seurasi häntä vaistomaisesti. Oli
kuin jokin näkymätön side olisi vetänyt häntä tytön perässä — sielujen
sympatia tai jokin semmoinen.
Puiden välistä pilkotti Turun linna harmaamuurisena, vasemmalla kädellä
oli kaupunki, ja sen takana tuomiokirkko kohotti korkeata torniaan
taivasta kohden.
Meri kohisi hiljalleen välkkyen laskevan auringon säteissä.
Kanavaniemeltä kantautui hiljaista huutelua, ja suuri valkoinen laiva
lähti kyntämään meren pintaa. Saattelijat huiskuttivat hyvästiksi,
niin kauan kuin laiva oli näkyvissä. He istuivat kauan vaiti, kumpikin
omissa ajatuksissaan, joihin vanhan Turun ja Ruissalon muistot olivat
heidät tuudittaneet.
Simo heräsi todellisuuteen ensin, kuuli ikivanhojen tammien huminan,
veden hiljaisen loiskeen, jonka hiljaa keinuvalla pinnalla auringon
säteet kultana hyppelivät, näki olonsa ihanaksi ja tytön rinnallaan
kauniiksi.
Ei, nykyisyys on sentään aina parempi ja miellyttävämpi entisyyttä,
ajatteli Simo havaitessaan tytön yhä elävän vanhoissa muinaisajan
muistoissa, jotka hänestä nyt tuoksuivat homeelta tällaisena
lämpimänä, lempeänä syyspäivänä. Nyt on elämän kypsymishetki, maa on
yltäkylläisyyttä täynnään. Maan ja elämän ylle valaa aurinko vielä
viimeisiä kiihkeitä säteitään, ja sitten tulee talvi, joka riuduttaa
kaiken kevääseen saakka. Hän taittoi kimpun syksyn-raikkaita kukkia ja
laski ne tytön syliin. Tyttö kavahti ja hymyili sanoen unelmoivasti:
— Sinun pitäisi kirjoittaa vanhasta Turusta, koko vanhasta
Varsinais-Suomesta. Maakunta kaipaa vielä kuvaajaansa, menneet
vaiherikkaat vuosisadat makaavat vielä unohdettuina, peittyneinä
arkistojen pölyyn... Nosta sinä ne sieltä.
— Minä? Sinä luulet minun pystyvän siihen?
— Kyllä sinä pystyt, jos vain tahdot ja uskot... Olethan sinä
kirjoittanut niin kauniita runoja, minullekin.
— Niin, mutta minäpäs rakastan sinua.
— No opi rakastamaan Turkuakin, niinkuin minä sitä rakastan. Tiedän
sinun olevan perehtyneen Turun vanhoihin muistoihin. Mitäs varten sinä
muuten nuuskit tuomiokirkot ja linnat niin usein ja lueskelet kaikkea,
mikä vain vähänkin käsittelee vanhaa ja mennyttä?
— Se kuuluu tavallaan tulevaan toimeeni pappina ja sen vuoksi se
viehättää minua — se nuuskiminen.
— Vai pappina. No eikö rakkautesikin jo herää, kun mielenkiintosi jo on
herännyt.
Simo silmäili tyttöä pitkään, ja hänen ruumiissaan kulkivat kuumat
värähdykset, jotka hän tunsi ennestään. Tyttö ikäänkuin kehoittavasti
hymyili hänelle ja melkein tietämättään, Simo veti tytön rajusti
syliinsä ollen tukahduttaa hänet kuumilla suudelmilla.
Hän ei tällä hetkellä tuntenut muuta kuin suontensa ja sydämensä
jyskytyksen ja sen, että piteli sylissään lämmintä naisruumista: jokin
hänelle tuntematon voima saattoi hänet taas kuuroksi ja sokeaksi
samalla ikäänkuin vaatimalla vaatien toteutumistaan.
Tyttö meni ensin hervottomaksi tästä rajuudesta, sitten hän pelästyi ja
lopuksi hän parahti avuttomasti kuin jänis, johon on sattunut, mutta ei
kuolettavasti.
Tähän parahdukseen Simo heräsi, kädet heltisivät paikalla.
Kasvoilla kuvastui ihmettely, joka vähitellen muuttui kauhuksi hänen
huomatessaan tytön itkevän.
Mitä hän oli ollut tekemäisillään. Hän huitaisi kädellään ilmassa
ikäänkuin jotain pahaa voimaa manaten matkoihinsa.
— En tiennyt mitä tein... Jokin kummallinen mahti... päihtymys tempasi
minut valtoihinsa... Anna anteeksi, Leena.
Hän jupisi katkonaisesti ja heittäytyi maahan painaen kasvonsa kosteaan
sammalikkoon. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, niin säikähtynyt hän oli.
Vihdoin hän laski kätensä Simon olalle.
— Lähdetään...
Simo kohotti katseensa tyttöön, jonka silmissä vielä kiilsi kyyneleitä,
mutta niiden takana paistoi jo hiljainen anteeksianto, lämmin ja
rauhoittava.
* * * * *
Kotimatkalla johtui Simon mieleen, että olisipa siinä ollut esimerkiksi
Naimi, niin...
Hän pysähtyi säikähdyksissään keskelle katua.
Mistä tuo pirullinen ajatus yhtäkkiä iski hänen aivoihinsa,
luikersi sinne kuin käärme paratiisiin? Hän kuvitteli sitä vain
hetkelliseksi mieleenjohtumaksi, joka kyllä unohtuisi yhtä nopeasti
kuin oli tullutkin, mutta hän ei sentään malttanut olla seuraamatta
syrjäsilmäyksin Naimia, joka oli jo melkein täysi neito. Sillä oli
jo rinnatkin, ja sen silmissä hehkui paljon sellaista, jota Simo oli
huomaavinaan toistenkin kypsien neitojen silmissä. Niin oli ollut
Helvilläkin. Tuo unohtunut päähänpisto tunki nyt entistä kipeämmin
Simon aivoihin. Hän tunsi voittamatonta vetoa Naimiin. Hänen mielensä
syttyi, hän halusi pidellä sylissään tuota vartaloa.
Naimi, joka nyt toimi konttoristina muutamassa pankissa, nautti
silminnähtävästi havaitessaan, mitä tuskia Simo tunsi.
— Kuule, Simo, — sanoi hän kerran. — Sinä et ole koskaan minulle
kirjoittanut runoja, et edes yhtä rallia, vaikka kuulut toisille
tytöille kirjoitelevan... Ja kuitenkin olen ollut minäkin sinun
rakastettusi...
— Ja myöskin opettajani, muistaakseni.
— Oikein muistatkin. Myöskin opettajasi. Voisit sinä silläkin
perusteella antaa runon minullekin.
— Mitäs sinä annat minulle? — puuskahti Simon huulilta.
Naimin silmät välähtivät.
— Mitä! Pitäisikö minun antaa jokin vastalahja? Luulin sinua tulevaksi
papiksi enkä kauppamieheksi.
— Eikö voisi olla yhtäaikaa noita kumpiakin.
— Herra varjele sinuas, Simo. Sanoitpa toden sanan.
— Taivaallinen isämmekin lupaa uskollisilleen vastalahjaksi paratiisin
ihanuuden ja autuuden riemut.
— Sinä olet nokkela papinkokelas.
— Kunko pyydän vastalahjaa?
— Niin, sinussa on jo sopivalla tavalla yhdistynyt paimenen ja
kauppiaan ominaisuudet. Minä melkein kunnioitan sinua.
He välttivät katsomasta toinen toistaan silmiin, ja sanat putoilivat
heidän huuliltaan kumeina ja katkonaisina ikäänkuin läähättäen
tulevasta nautinnosta, jota he odottivat. Sen aika ei ollut vielä
tullut, mutta se tulisi, sen he aavistivat kumpikin värähtelevin
sydämin.
— Saat tulla kävelemään kanssani, — jatkoi Naimi, — ja saanet jotain
muutakin kenties, jos osaat olla kiltti, oikein-oikein kiltti.
— Se on hyvin helppoa hommaa se kilttinä oleminen, ja vielä helpompaa
oikein kiltin olo, mutta kaikista helpointa sentään lienee oikein-oikein
kilttinäoleileminen — ei muuta kuin hengittää vain.
4.
Ja kun aika oli täytetty, täyttyi myöskin näiden kahden nuoren ihmisen
kohdalla se, minkä täyttymän piti.
Jollei Simo tällä hetkellä olisi pitänyt Naimista, hän ei olisi astunut
tätä askelta loppuun saakka. Mutta hän piti. Simo huomasi ja tunsi
vaistoillaan, että Naimikin piti hänestä, ja tämä tunne tyynnytti ja
lohdutti häntä. Ja niin he lankesivat toinen toisensa syliin, niinkuin
miljoonat ennen heitä ja heidän jälkeensä.
Mutta tämän jälkeen Simo ei enää koskaan uskaltanut edes yrittää
asuttaa sydäntään äidillä ja Naimilla.
Niin ihmeelliseltä kuin se tuntuikin, hän ei saanut sinne Naimia
enää sopeutumaan, vaikka hän nyt enemmän kuin ennen luuli pitävänsä
Naimista. Mutta äiti tuntui painuneen sinne sydämen piiloisimpaan
soppeen, josta se kauhistuneena katseli, ikäänkuin mykistyneenä se
siellä lymyili. Simo koetti kuiskata sille, huutaakin koetti, mutta
äiti pudisti vain päätään surumielisesti, ikäänkuin ei olisi kuullut
tai ei olisi tahtonut kuulla, mitä Simo saneli hädässään.
Sen, ettei Naimi ennenkään ollut tahtonut soveltua yhdessä äidin kanssa
hänen sydämeensä, hän vähitellen näinä viikkoina luuli oivaltavansa:
äiti ei ollut pitänyt Naimista.
Pitikö hän itse?
Tätä ongelmaa Simo pohti kauan.
Silloin hän, sillä hetkellä, piti, kun oli Naimin kanssa, mutta
omituista oli, että hän viileni heti, kun olivat syleilystä erinneet.
Hänestä tuntui, niinkuin Naimin laita olisi ollut samoin.
Naimi ei ollut rakkaudessaan läheskään niin herkkä ja altis kuin
Helvi oli ollut, Naimissa oli jotain harkittua ja teeskenneltyä
lempiessäänkin, ja sekin osaltaan viilensi Simoa.
Jos hän olisi rakastanut totisesti ja syvästi, hän ei olisi hennonut
käyttäytyä Naimia kohtaan, niinkuin oli tapahtunut. Hän kyllä piti
Naimista yhä edelleenkin, mutta rakkautta se ei ollut, niin hän
kuvitteli.
Tässä valaistuksessa tarkattuaan itseänsä Simoa alkoi inhoittaa oma
itsensä, Naimi, koko elämä, ja hän joutui ankaraan sielunhätään.
Hän oli saanut maistaa kielletyn puun hedelmästä, ja ruokahalu oli
kasvanut niin, että hän joutui ruumiilliseenkin hätään ja ahdistukseen.
Onnellinen ajatus, joka usein tulee sielun ja ruumiin hädässä
kamppaileville, tuli nyt Simonkin avuksi. Kenties Jumala oli kuullut
hänen ehtoorukouksensa, jota hän säännöllisesti ja viime viikkoina yhä
palavammin oli lukenut.
Tosiseikka vain oli se, että hän rupesi etsimään uudelleen sen tytön
seuraa, joka hänet silloin syksyllä oli työntänyt luotaan.
Hän ajatteli Leenan voivan puhdistaa hänet. Leenan viileä rakkaus,
jossa ei ollut pyyteitä eikä haluja, vähentäisi hänen kiihkoaan.
Leenan kuva kirkastui nyt hänen sydämessään, samalla kuin Naimin
himmeni ja sameni, ja hän vieri Naimista Leenaan, ja hänestä tuntui
lohdulliselta vaistotessaan, ettei Naimikaan puolestaan enää tahtonut
pidättää häntä luonaan.
* * * * *
Kesti kauan, melkein koko pitkän talven, ennenkuin he olivat
rauhoittuneet ja saattoivat tyynesti puhella toistensa kanssa.
5.
Seuraavana keväänä Simo pääsi seitsemännelle luokalle ja Kalle
ylioppilaaksi, ja nokkela Naimi kukitti Kallen Helsinginmatkaa varten,
ennenkuin Kallen oma tyttö ehti tehdä sen.
Kalle oli tästä suutuksissaan Naimille, joka vastaukseksi vain
hymyillen selitti, että hänen ja Kallen välisen vanhan rakkauden ja
ystävyyden perusteella hänellä oli kiistämätön etuoikeus kukittamiseen.
Tuo toinen tyttö oli onnettoman näköinen. Vähältä piti, ettei
kyyneleitä ilmaantunut.
— Älä pelkää! — sanoi Naimi tytölle. — Mulla ei ole halua papin
rouvaksi.
— Mitäs sinä ilveilet, — virkkoi Kalle vaivautuneesti Naimille.
— Ilveilet? Ikuista totta puhun. Mulla ei ollut mielessäni muuta
tarkoitusta — tuodessani sinulle kukkani — kuin mitä sinun
kahdeksanvuotinen kortteeriutesi meillä ja sen edellyttämä
kohteliaisuus vaativat.
— Naimi tarkoittaa kai, että vain velvollisuuden tunteesta hän kukitti
sinut, — sanoi Simo.
— Niin, ja myös ystävyyden, — tokaisi Naimi. — Ja kenties rakkaudenkin.
— Ole vaiti, — sanoi Kalle. — Sinun kanssasi ei nyt pääse puuhun ei
pitkään.
— Kuka tietää? Kysy Simolta, jollet itse ole päässyt...
Simo ei menettänyt mielenmalttiaan. Hän jaksoi pysyä kylmänä. Naimin
naurava, veikistelevä olemus ei tehnyt häneen enää minkäänlaista
vaikutusta. Hän katsoi Leenaan hymyillen, ja he kaikki purskahtivat
nauruun, hän itse, Leena, Kalle ja Kallen ruusuja pitelevä tyttö. Naimi
nauroi kaikista iloisimmin.
Aseman kello soi toisen kerran.
Kalle katsoi pyytävästi tyttöönsä.
Tämä oivalsi katseen tarkoituksen ja kiinnitti onnesta vapisevin käsin
ruusunsa Kallen rintaan. Joku kyynel jo putosi Kallen rintapieliin, ja
tyttö pyyhki ne vaivihkaa nenäliinallaan pois.
— Tepäs nyt olette rakastuneita, — sanoi Naimi. — Antaisit Kallen itse
hangata ne, hänen tähtensä ne ovat tipahtaneetkin, kai.
Tyttöä harmitti Naimin tunkeilevainen käytös ja hän vastasi ylpeästi:
— Omaani minä tässä hankaan. Mitäs se kuuluu sinuun?... Vai kuuluukos?
Kaikki muut paitsi Naimi hymyilivät tytön reippaudelle. Naimi sanoi:
— Mitäs se minuun kuuluisi... Pidä sinä vaan Kallesi, hankaa ja silitä
häntä parhaasi mukaan. Hän sietää sen.
Kello soi kolmannen kerran.
Kalle tarttui tyttönsä käteen.
— Siedän tämmöisen hiljaisen Saaran käden kosketusta ja silitystä,
vaikka en sinun, Naimi.
— Kiittämättömyys on maailman palkka, — sanoi Naimi. — Minä, joka sinut
opastin herrastavoille, saan nyt seistä tässä osattomana siirtelyistä
ja hyväilyistä.
— Älä yhtään sure, Naimi, vielä se tulee sinunkin vuorosi, — sanoi
Kalle ojentaen kätensä Naimille. — Kas niin, hyvästi nyt vaan ja kiitos
kaikesta.
Hyvästeltyään saattajansa hän uudelleen kääntyi Saaraan.
— Sinä se sittenkin olet minulle kaikista rakkain tyttölapsi, — puheli
hän hiljaa, rauhoittavasti. — Ja kahden vuoden kuluttua sinustakin
tulee valkolakin hakija, ja silloin minä tuon sinulle kukkia, jos
silloin olet vielä yhtä luja rakkaudessasi ja jos annat minun kukittaa
sinut.
Saaran silmissä kimmelsi kyyneleitä.
— Kyllä minä... jos vain sinä... — kuiskasi hän.
Kuului junailijan pillin vihellys, juna nytkähti liikkeelle ruveten
vierimään pääkaupunkia kohden.
Viimeisimpänä seisoi Saara asemasillalla huiskuttaen nenäliinaansa,
ja siihen vastasi Kalle junasta, kunnes taloryhmät nielivät junan
näkymättömiin.
* * * * *
Kesällä Simo sitten täytti kaksikymmentä vuotta.
6.
Samana kesänä Simo tahtomattaan joutui mielessään pohtimaan Kurkinevan
vaarin murhaa, jonka tekijästä ei ollut päästy selville, vaikka juttua
oli jauhettu keräjissä parin vuoden ajan.
* * * * *
Anttonia vastaan ei ollut saatu täysin sitovia todistuksia. Hän kielsi
jyrkästi ja tyynesti. Ketään muuta kohtaan ei epäluuloja ollut senkään
vertaa.
Vaistomaisesti kulmakuntalaiset kuitenkin alkoivat kavaksua Anttonia.
Siksi paljon sentään raskauttavaa oli ilmennyt häntä vastaan.
Kohistiin hänen olevan toisinaan vaikeata kulkea riihen ohi tai riiheen.
Hänen jalkansa aivan kuin juuttuivat paikoilleen, ei päässyt eteen-
eikä taaksepäin. Ison aikaa mies sai huitoa käsillään, ennenkuin
liikkumiskyky palautui. Joku metsämies, joka aamuvarahilla oli sattunut
liikkumaan Kurkinevan lähettyvillä, oli nähnyt Anttonin omituisen
käytöksen ja kertonut siitä naapureilleen.
Kun kylän eukot kuultuaan tästä utelivat Anttonin vaimolta asian
laitaa, vaikeni tämä pelokkaasti tai vastaili epäselvästi. Hän
ei sanonut tietävänsä mitään erikoisempaa miehestään ja tämän
tanssimisesta riihen edessä, he kun jo ovat pitkän aikaa maanneet
erikseen, Anttoni kamarissa ja hän lasten kanssa pirtissä.
Eukot katsoivat merkitsevästi toisiinsa.
— Hm, vai niin, — supattelivat he keskenään. — Mitäs tämä oikein tietää?
Kuppari-Liisa yskähti.
— Ei se ainakaan hyvää tiedä.
Eukot kääntyivät häneen.
— Niin, sanon vaan, ettei se tiedä hyvää, — jatkoi Liisa koroittaen
ääntään. — Onkos tämä nyt laitaa: mies makaa yksin ja vaimo makaa
yksin. Kysyn, missä on teidän aviovuoteenne, jonka Jumala on laittanut
itsekullekin.
— Eipäs ole laittanut Liisallekaan, — sanoi Anttoni, joka Liisan
viimeisten sanojen aikana oli tullut pirttiin.
— Mutta teillepäs on, — kimitti Liisa, ja hänen verestävät silmänsä
liekehtivät syvällä päässä niinkuin kaksi hehkuvaa kekälettä.
— Meille, niin kyllä, mutta ei suinkaan Liisa kadehdi meitä, — sanoi
Anttoni.
— Kadehdi teitä! Herra varjelkoon... Mutta kuinkas on lapsien
syntymisen laita? Sanos se, hyvä mies.
— Meillä on niitä jo puoli tusinaa, — lausui Anttoni hymähtäen. —
Enempää emme halua.
Muijat siunailivat Anttonin jumalattomia sanoja vilkaisten ikäänkuin
apua etsivät Anttonin vaimoon, mutta tämä seisoi selin lieden ääressä
puuttumatta keskusteluun.
— Herra paratkoon! — voivotteli Liisa. — Sinä olet koko pakana,
Anttoni-parka.
Anttoni rypisti kulmakarvojaan kiukkuisesti, ja muijat älysivät lähteä
hyvän sään aikana.
Kotimatkalla he pärpättivät maailman pahuutta ja ihmisten
synnillisyyttä. Ainoastaan Kuppari-Liisa käveli vaiteliaana. Hän mietti.
Otsansa oli tiukoissa rypyissä, ja huulensa mumisivat käsittämättömiä.
Heidän ehdittyään kankaan laitaan, johon jo vilkkui koko laaja
kulmakunta jokilaaksoineen, hän pysähtyi luoden silmänsä taivaalle,
ikäänkuin olisi pyytänyt sitä todistajaksi sanoilleen, jotka kohta
olivat lähtövalmiit hänen ryppyisiltä huuliltaan.
— Herranen aika sentään! — huudahti hän läiskäyttäen käsiään
vastakkain, niin että kupparin työkalut lensivät tielle. — Nyt vasta
olen keksinyt sen.
— Minkä, minkä...?
— Minkäkö? Sen, sen syyn, joka tekee selvää selvemmäksi sen, miksi
Anttoni ei nuku muijansa vieressä, vaan kokonaan eri huoneessa. Tulkaas
nyt kuuntelemaan, kun selitän sen teillekin.
Muijat kerääntyivät hänen ympärilleen alttiina kuin jumalansanaa
kuunnellakseen.
— Minä tässä vaan aina saan ajatella teidän puolestanne, sillä aikaa
kuin te huudatte ja rähisette, jotta korvat menevät lukkoon, — alkoi
hän selityksensä.
— Hyvä, ettei ajatuksesi mennyt lukkoon, — keskeytti muuan muijista,
hieman pilkallisesti.
— Se meni lukkoon, niin että napsahti, — huusi Liisa. — Muuten en olisi
keksinytkään sitä syytä ja aihetta.
— No sano jo, mikä se on! — kehoittivat muijat hilliten äskeisen
keskeyttäjän uutta sanaryöppyä.
— Sanon, kun noin kauniisti pyydätte. Anttoni on muuttanut
makuupaikkansa kamariin sen vuoksi, ettei tulisi puhuneeksi tyhmyyksiä
edes unissaan.
— Unissaan... Mitäs sillä tarkoitat?... Unissaan?
— Hölmöt! Ettekö ymmärrä, tosiaan?
— E-em-emme...
Liisa vilkuili vuoronperään jokaiseen nauttien jännityksestä, joka
kuvastui heidän kasvoillaan.
— Anttoni pelkää jonkin salaisuuden pujahtavan huuliltaan unipäissään,
— sanoi hän matalalla äänellä, merkitsevästi ja painokkaasti.
Muijat sähähtivät, kuin kuuma rauta olisi koskenut heitä, mutta heti
he tulivat tajuilleen ruveten ristissäkäsin ja taivaaseen vilkuillen
veisaamaan hiljaista hyräilyä:
— Hähää... hehehee... hihihiii...
Liisa katseli voitonriemuisesti heitä.
— Ja sen vuoksi ei Anttoni uskalla maata eukkonsa vieressä.
— No voi maailmaa pahennusten tähden! — hyräilivät muijat hartaina.
— Mutta voi kuitenkin sitä ihmistä, jonka kautta pahennukset tulevat! —
kaikui Liisan kimeä ääni kuorosta.
— Mutta eikö Anttonin vaimo aavista mitään? — hoksasi joku kysäistä.
Kaikki vaikenivat ja vaipuivat mietteisiinsä.
— Olen minä ajatellut sitäkin, — sanoi Liisa.
— Hän raukka ei taida aavistaa. Mutta minäpäs menen tässä jonakin
päivänä uudestaan sinne Kurkinevalle, kun ei se marjaskarhu,
Anttoni, ole kotosalla. Menen ja otan siitä selon, varoitankin häntä
kaupanpäällisiksi...
— Mene, mene, hyvä ihminen. Se on velvollisuutesi kristittynä.
— Älä sentään unohda työkalujasi tänne tielle, — sanoi joku seurasta
kateellisesti Liisalle. — Voisit kenties siellä tarvita niitä laskemaan
Anttonista pahan veren pois.
— Älä sinä, — sanoi Liisa.
* * * * *
Eukot olivat saaneet vettä myllyihinsä, ja miehetkin pudistelivat
päitään, kun tuli puheeksi tämä asia.
Mutta kun juttu näiden huhujen perusteella joutui uudelleen esille
keräjissä, oli Anttoni yhtä tyyni ja kylmä kuin ennenkin.
Tuomarin kysymykseen:
— Mitäs se Anttoni tänttäröi siellä riihen luona tehden metkujaan ja
ikäänkuin tanssiin valmistellen itseään, niinkuin todistaja N.N. sanoo
nähneensä?
Anttoni vastasi rauhallisesti, yhdenkään lihaksen kasvoissaan
värähtämättä:
— Saan kai kotinurkissa olla ja elää, niinkuin itse tahdon, kun vain en
tuota pahennusta ja häiriötä kellekään.
Tuomari katsoi tuikeasti Anttoniin, joka kesti katseen silmiään
räpyttämättä.
— Saatte! — mörähti hän. — Mutta miksi Anttoni ei enää makaa yhdessä
vaimonsa kanssa, niinkuin toiset todistajat ovat sanoneet, teidän
vaimonne muunmuassa, sitä häneltä tiedusteltua?
Anttonin suu meni leveään hymyyn, jossa oli lempeyttäkin, tosin
vain sen verran, että se ristiriitaisesti yhtyneenä noihin muuten
ilmeettömiin kasvoihin pikemmin kauhistutti kuin lievensi hänen
sanojensa vaikutusta:
— Saan kai maatakin niinkuin minua haluttaa; se on kai vaimoni ja minun
perheasia, jonka ei luulisi liikuttavan ketään sivullista.