kummallekin tulevina pastoreina. Se puhe pukee teitä niin oikein, että
ei jaksa edes suuttua teille, te yksinkertaiset.
— Joka tapauksessa on totuus tämä: parempi on naida kuin palaa, — sanoi
Simo hymyillen.
— Pirhana, — sanoi ukko. — Tepäs olette jo täysiä kirjanoppineita.
— Mutta vain fariseuksia, — virkkoi Naimi. — Puhuvat toista, tekevät
toista, aivan kuin oikeat, valmiit papitkin.
Emäntä koetti hillitä Naimin sanatulvaa, mutta turhaan.
— Minusta on samantekevää, kehenkä minä palan, — jatkoi Naimi. —
Pappeihin vai pippeihin, yhtä lystiä, kun vain tuo on todellista
palamista, rakkautta.
— Lapsi-kulta, mitä sinä puhelet! — torui emäntä.
— Mitä! — tuumi ukko rauhallisesti. — Sitä, mitä tuuli tuo keväisin
tyttölasten korviin. Kai sinäkin, muoriseni, muistat vielä ne menneet
keväiset ajat?
— Niin noh, niin noh...
— Siinäpäs se... Antaa nuorten elää kevätaikojaan. Ja katsellaan me
vanhat vain syrjästä, ettei mitään sopimattomuuksia satu tapahtumaan.
— Sinä olet sentään ymmärtäväinen pappa, — kiitti Naimi.
— Kyllä äitisikin on yhtä ymmärtäväinen, jos hän vain tahtoo.
— Tahdonhan minä, — sanoi emäntä silitellen Naimin hiuksia. — Mutta
sinä et saa olla liian raisu ja vallaton.
Hänen katseensa lepäsi tutkivana tyttäressä, joka oli puhkeamaisillaan
immeksi. Hänestä Naimin ulkonainen olemus vartaloineen ja koko
ruumiineen oli kehittynyt odottamattoman nopeasti. Silmistä tuiskahteli
jo heräävän naisen — ei enää tytön — odotus ja ihmettely, ja rinnat
pingoittuneina hän tähyili maailmaan katseessa vaatimus, joka
saattoi äidin huolestuneeksi. Hän aavisti sitäpaitsi vaistolla, joka
huolehtiville äideille on niin luontainen, pian menettävänsä määräämis-
ja ohjausvaltansa tyttäreensä — jos hänellä koskaan sitä oli ollutkaan
muuten kuin mielikuvituksessaan.
* * * * *
Senvuoksi että Naimi oli hylännyt Simon, tämä ikäänkuin kostoksi alkoi
seurustella toisten tyttöjen, hänelle mieluisten, kanssa.
Ja siten menetellessään Simo vähitellen uskoi unohtavansa Naimin
ja kostoajatuksensa niin tyystin, että hän vuoronperään rakastui
toisiin tyttöihin, milloin mihinkin, mutta näitä hän aristeli asuttaa
sydämeensä yhdessä äidin kanssa, joka ei hänkään tuntunut enää
viihtyvän siellä.
Ja jos äiti joskus vielä kävikin Simon sydämessä, se kyykötti siellä
jossain salaisimmassa sopukassa avuttomana ja surullisena, Simon oikein
aavistamatta, miksi äitikin oli hylkäämäisillään hänet sydämineen ja
ajatuksineen.
2.
Naimi oli herättänyt Simon miehiset vaistot, ja niitä oli omiaan
kiihottamaan seurustelu senjälkeisten tyttöjen kanssa. He ikäänkuin
ruokkivat näitä vaistoja, tietämättään tai edes aavistamattakaan siitä
mitään.
He olivat viattomia rakkaudessaan, ja niin oli Simokin. Jollei hän
olisi rakastanut puhtaasti ja haavemielisesti, olisivat hänen vaistonsa
luultavasti jo nyt riistäytyneet valloilleen, koska hänellä sittenkin
oli täysi työ pitäessään niitä kurissa.
Keväisin kävellessään jonkun rakastamansa tyttökoululaisen rinnalla hän
saattoi sävähtää tämän jotakin sanaa, äänenvärähdystä tai käännettä,
joille hän asetti oman mielentilansa mukaisen merkityksen. Mutta
vilkaistessaan tyttöön hän älysi, ettei tässä ollut vilppiä eikä
teeskentelyä, ei sanoissa, jotka hän lausui, ei myöskään tavassa, jolla
lausui, eikä koko olemuksessa, vaikka Simo niin oli kuvitellut.
Erotessa ei tytön kädenpuristus ollut sen kuumempi kuin ennenkään eikä
nopeasti annettu ja saatu suutelo sen tulisempi, vaikka Simon oli.
Tavallisesti oli tytön katse kummastunut, melkeinpä säikähtynyt
tällaisissa tapauksissa.
* * * * *
Niin tuli taas suvi, ja Simo palasi Melkkilään veressään miehisten
vaistojensa yhä kiihkeämmäksi paisunut palo.
Päivisin hän oli töissä toisten mukana, silläkin tavoin koettaen
tukahduttaa veren viettiä, mutta siitä ei tuntunut olevan toivottua
vaikutusta, sillä iltaisin nuo päivisin poissa pysyneet kuvat
karkasivat vastustamattomasti hänen mieleensä: öisin kohisi hänen
suonissaan kiihko johonkin ennenkokemattomaan. Ja hän sai monet tovit
piehtaroida sängyssään, ennenkuin armelias uni otti hänet siipiensä
suojaan. Pahinta oli, että hän vielä unessakin näki näkyjä niistä
seikoista, joita hän päivisin ja iltaisin oli ajatellut.
Näissä kamppailuissaan hän tapasi usein Helvin, ja hänen nälkäinen
katseensa pysähtyi nyt useamman kuin yhden kerran tyttöön. Helvi oli
parissa vuodessa — Simon mielestä — kasvanut jo melkein immeksi. Vai
olisiko niin, ettei Simo ollut havainnut hänen varttumistaan ennenkuin
nyt vasta tänä kesänä. Simo huomautti tästä Helville.
— Älä viitsi! — sanoi tyttö punehtuen. — Muistatko, Simo, kun sinä
kerran sanoit minulle: älä viitsi.
Simo sanoi sen muistavansa ja katuneensa kohta sanojaan ja pyytävänsä
nyt anteeksi. Simon katseissa oli jotain, joka pani Helvin yhä enemmän
punastumaan.
— Sinä peloitat minua, — sanoi Helvi. — Mikä sinua vaivaa?
— Vaivaa? Ei mikään, — pusertui Simon huulilta.
Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Nyt, nyt se taas saa valtaansa minut, hoki
hän itsekseen, Jumala armahda minua. Tyttö katseli säikähtyneenä häntä.
— Sinä olet sairas, Simo, — lausui hän vihdoin, laskien kätensä Simon
otsalle.
Simo kokosi tarmonsa sanoen käheästi:
— Pötyä. En minä mikään sairas ole.
Helvi purskahti itkuun. Simo katsahti ymmällään häneen.
— Anna anteeksi, — sanoi hän. — En tarkoittanut pahaa... Koetan tulla
terveeksi jälleen. Mutta ei puhuta tästä kellekään?
— Niinkuin sinä vain tahdot, — kuiskasi Helvi.
— Etkös sinä sitten tahdo?
— Tahdonhan minä, koska kerran sinäkin...
* * * * *
Oli jo ehditty elokuuhun.
Simo oli aamulla lähtenyt pyssyineen metsiä kiertelemään: Helvi oli
sanonut olevansa puolenpäivän aikaan Hirvenkallion kupeilla puolukoita
poimimassa.
Jo kauan ennen määräaikaa Simo oli paikalla. Odotti uskollisesti,
kunnes helakka tytön ääni kantautui hänen korviinsa:
— Hei, Simo, hei!
Simo kavahti jaloilleen.
— Hei, Helvi, hei! Kussas olet? Äänesi kuulen, mutta en näe sinua
missään.
— Joka etsii, hän löytää.
Tyttö oli piiloutunut ison kiven taakse, Simo sanoi:
— Nyt minä sinut löysin.
— Löysit kyllä, mutta ota kiinni, jos saat.
Helvi pinkaisi juoksuun, Simo perässä. Hetken päästä tyttö kaatui
maassa viruvaan männyn oksaan, ja oli yks kaks Simon sylissä.
— Sainpas, sainpas! — sanoi Simo neuvottomana aarteelleen.
— Niin, kun kaaduin, — sanoi tyttö hämillään.
Simo vilkaisi Helvin raollaan oleviin silmiin ja huomasi niissä
lämpimän, utuisen ilmeen, jommoisen oli huomannut aikaisemminkin
parina kolmena kertana. Suopursut, ah suopursut tuoksuivat läheiseltä
suolta sieraimiin, ne huumasivat, pyörittivät ja niiden huumassa Simo
kiersi kätensä lujemmin Helvin vyötäisille, tämän värähdellessä hänen
käsissään. Nuo hehkuvat silmät ja pieni suu taipuivat tahdottomasti
hänen puoleensa, tytön kumminkin koko ajan kuiskatessa:
— Ei saa, ei saa, Simo...
Simo olisi vaikka vannonut, että olisi saanut, nyt niinkuin ennenkin,
mutta silloin kuului metsästä risahdus ja kova yskäisy, joka tuntui
sanovan: aiai teitä nuoret, mitä te nyt olette tekemäisillänne.
Helvi kirposi jaloilleen ja pakeni. Simo katsoi kiukkuisesti rauhan
häiritsijää: vastikään paikkakunnalle muuttanut torppari Malakiias
Petkele siellä vain oli kaatamassa kuivuneita puita astuen nyt esille
ja tekeytyen tietämättömäksi koko kohtauksesta.
— Mitäs Malakiiakselle kuuluu? — kysyi Simo hiukan häpeissään.
— Mno, eipä kummia, minä tässä työn kestäessä vaan kohisen ja ajattelen
kaikenmoisia, esimerkiksi niitä ritaritarinoita taas pitkistä ajoista.
— Ritaritarinoita?
— Niin, mno.
Simo purskahti nauruun, mutta sitten hän muisti, että Malakiias kuului
nuorena olleen ahkera lukumies, ritaritarinoita hän ahmimalla ahmi.
— Mno, niin, juuri, — jatkoi Malakiias. — Maisteri kai ei ole
aikaisemmin kuullut minun olleen aikoinani innokas lukumies. Mulla
on siellä kotona pieni kertomuskin noiden lukujen todistuksena. Jos
maisteri tulisi torppaani, niin saisi sen nähdä. Se olisi luulemma
opettavaa lukemista teillekin, vaikka se onkin minun kirjoittamani.
Simo läksi Malakiiaksen kanssa. Tiellä Malakiias kertoi muuttaneensa
tähän pitäjään semmoisen paikkakunnan kirkonkylästä, jossa kansakoulu
oli jo useita vuosia ollut toimimassa. Hän tosin oli ollut siksi
vanha, ettei voinut käydä koulua, mutta hän oli ollut renkinä erään
valtiopäivämiehen talossa ja sen isännällä oli verrattain laaja
kirjasto. Ja kun myös kansakoululle oli perustettu kirjasto, niin oli
hänellä ollut makean leivän päivät.
Malakiiaksen eukko oli poissa kotoa.
— Hehee, on hyvä, ettei akka ole kotosalla, — totesi Malakiias tämän
tosiasian. — Heh, siinä se on.
Hän veti varovasti kattoparrujen välistä likaisen, noen ja pölyn
peittämän paperivihkosen sanoen kertomuksen hyvin voivan jäädä Simon
haltuun.
— Ei, kyllä minä tuon sen takaisin.
— Älkää, älkää! — hätäili Malakiias. — Akka-perhana ainakaan ei saa
siitä tietää mitään.
Simo aukaisi vasta kotona käärön.
Sieltä putkahti esiin ihmeellinen tarina. Se oli osapuilleen oikein
kirjoitettu, siellä täällä vain jokin välimerkki- tai jokin muu
pienempi virhe.
_Rengin tarina eli ritari Manu_.
Manu, talon nuorempi renki, oli ahkera lukumies. Kaiket ruoka- ja muut
väliajat hän lueskeli kulmakunnan kirjastosta lainaamiaan kirjoja.
Varsinkin ritaritarinat olivat hänen mielilukemistaan; ne kiihoittivat
hänen mielikuvitustaan outoudellaan ja jännittävyydellään. Hän eli
kirjoissaan niin, ettei huomannut elävää elämää ympärillään. Vuodet
saivat tulla ja mennä. Hän vain viipyi omissa unelmissaan. Ei hän
havainnut suven vihreyttä eikä kevään kuulakkuutta, ei naisia eikä
elämän kauneutta. Hänestä oli kyllin, kun teki tehtävänsä kunnollisesti
päästäkseen sitten jälleen kirjojensa pariin.
Hän oli jo lukenut koko kirjaston, vieläpä isännänkin kirjakokoelman,
ja hän aloitti toistamiseen niiden lukemisen, mutta silloin hän sattui
rakastumaan ritaritarinain kaikella lämmöllä ja hehkulla Maijuun, talon
palvelijattareen. Maiju oli verevä, ja hänellä oli vaalea tukka, joka
somina hiuskiehkuroina pistäytyi korvallisilta esiin, ja kun Maiju
suviseen aikaan oli paljaspäin, kelpasi häntä katsella.
Kylän pojat katselivatkin häntä velmuillen hänen kanssaan iltaisin, ja
katselipa häntä Manukin, mutta hän oli liian kaino vetäytymään luhtiin
Maijun luokse.
Manu tyytyi vain iltaisin pirtin akkunasta katselemaan salaa, avaisiko
Maiju luhtinsa ovea kylän pojille, jotka koputtelivat hänen luokseen.
Manu oli tällöin pelkkänä korvana ja silmänä. Avaisiko tyttö vai ei?
Manun kädet puristuivat nyrkkiin hänen ajatellessaankin semmoista
mahdollisuutta, että tyttö avaisi.
— Jos hän avaa, ajatteli poika, — niin minä juoksen sinne myös, heitän
vintiön luhdinsolasta kartanolle ja käyn itse sisään pelastavana
ritarina.
Mutta tyttöpäs ei avannut. Pysyi joko hiiskumattomana vuoteessaan
tai äkeili oven takana, joten kylän poikien toisen toisensa jälkeen
täytyi kiroillen lähteä matkoihinsa. Manu oli tällä välin jo innoissaan
saapunut kuistille. Kun pojat vihdoin olivat jättäneet tytön rauhaan,
alkoi Manu kierrellä luhtirakennusta, mutta hänen sydämessään hakkasi
ja suonissaan jyskytti niin hillitön kiihko, että hän ei rohjennut
ensimmäistä porrasaskelmaa ylemmäksi, se rusahti aina niin ilkeästi,
että hän pelkäsi talonväen havahtuvan. Säikähtyneenä hän silloin
vetäytyi puun varjoon, ikäänkuin olisi ollut muilla asioilla, kunnes
vähitellen painui pirtin sänkyyn ison Vihtorin viereen, joka kuorsasi
ja ääntelehti unissaan, mutta tavallisesti heräsi, kun Manu hänen
ylitseen kiiveten paneutui vuoteeseen.
— Penteleen kakara. Juoksentelet yökausia etkä anna kunnollisten
ihmisten nukkua.
— Pane tupakaksi, — sanoi Manu, — niin ei aikasi tule pitkäksi.
Vihtori pani, mutta mukisi vielä vähän aikaa, kunnes piippu putosi
kolahtaen lattialle kuorsausten alkaessa jälleen tärisyttää pirttiä.
Se oli Manusta mieluisaa musiikkia, mutta heti kun hän kuuli jonkun
kylänpojan pyrkivän Maijun luo luhtiin, hän nousi varovasti sängystä,
jonka jalkapäässä sivulla oli akkuna, kuunteli ja pälyili.
Oikeastaan Manu ei ollut kaino toisten ihmisten seurassa. Hän saattoi
puhella yhtä ja toista työhön kuuluvaa, kaikenlaista arkipäiväistä
hän voi haastella, voipa nakella sutkauksia ja leikkipuheitakin,
joita hän kirjoistaan oli oppinut. Mutta ollessaan Maijun kanssa
kahden hän ei saanut sanaa suustaan, ei vielä silloinkaan, kun Maiju
mennessään iltaisin yötiloilleen viivytteli pihalla ja luhdin portailla
heitellen häneen kutsuvia silmäyksiä, joiden tarkoituksen Manu liiankin
hyvin aavisti; mutta hänellä ei ollut rohkeutta noudattaa niitä, ja
sitäpaitsi suviyöt olivat vielä liian valoisia ja portaat narahtelivat
niin ilkeästi. Hän ei koskaan päässyt luhdin ovelle asti, vaikka koetti
kuinka tahansa.
— Odotetaan, — tuumi hän kiukuissaan, — odotetaan, kunnes yöt käyvät
pimeämmiksi, ja voi-voi sentään sinua silloin, armas Maiju.
No niin no, kuluihan kesä vähitellen. Oltiin jo elokuussa, eikä mitään
vielä ollut tapahtunut. Manu murjotteli entiseen tapaansa iltaisin
pirtin akkunasta, pihalla ja luhdin vaiheilla. Maiju oli muuttunut
entistään äkeämmäksi kylänpojille, mutta Manulle hän heitteli yhä
kiehtovampia ja palavampia silmäyksiä.
Sattui sitten eräänä iltapäivänä Manu äestämään yksinään pientä
metsävainiota. Puolukat punoittivat aholla. Ne olivat niin mehevän
näköisiä, että mieli teki. Saatuaan työnsä valmiiksi vähän ennen iltaa
Manu pani hevoset hengähtämään saran päähän muhealle pientarelle käyden
itse syömään puolukoita.
Silloin sattui hänen korviinsa karjaa kotiin huhuilevan Maijun ääni.
Hän ponnahti jaloilleen hymyillen riemastuneena, ikäänkuin olisi
odottanutkin kuulevansa juuri tällä hetkellä tytön äänen. Innoissaan
hän nousi ahon laidassa sijaitsevalle mäelle. Nyt taikka ei koskaan!
kiehui ja kohisi hänen päässään. Tosi tulkoon tai sitten hän ei ole
mies.
Ääni tuli vielä kaukaa, mutta se läheni hiljalleen. Manu hymyili
yhä riemastuneemmin, ja samalla kuin hän alkoi huhuilla vastaan,
hän sommitteli mielessään kaikista kauneimpia ja hellimpiä sanoja,
joita ujo, rakastava sydän tuntee, — niinkuin entisajan ritari
mielitietylleen.
Kului kotvanen eikä vastausta kuulunut. Poika odotti hengästyneenä,
kummastuneena. Iankaikkisuus ei voisi olla sen pitempi kuin tämä lyhyt
tuokio. Poika huhuili uudestaan, kutsuvasti, kaipaavasti.
Ja katso, ennenkuin hän oli lopettanut, kajahti vastaan tytön huhuilu
yhtä riemastuneena, kuin oli hymyily pojan kasvoilla.
»Minä tulen, tulen!» oli poika sykkivin sydämin erottavinaan tytön
huutelevan, »tulenhan minä...»
»Tule pian, pian!» oli hän huhuilevinaan tytölle. »Muuten minä kuolen
ikävääni...»
»Älä kuole!» tulkitsi hän tytön vastauksen.
»Kuolen, kuolen, kuolen, jollet kohta saavu.»
»Tulenhan minä, tulen, tulen.»
»Missä sinä olet? Äänesi kuulen, mutta en näe.»
»Hullu poika. Tässä minä olen.»
Tyttö astui aholle, johon poika oli kiirehtinyt vastaan.
Molemmat menivät hämilleen.
— Onpas tässä marjoja, — sanoi tyttö kumartuessaan poimimaan puolukoita.
Poikaa harmitti oma saamattomuutensa. Äsken, ennen tytön tuloa, hänellä
oli ollut valmiit sanat huulillaan, oikeat ritarismiehen sanat, mutta
hänellä ei ollut nyt sellaiseen rohkeutta. Piru vieköön ritarit hornan
tuuttiin! kimmasteli hän mielessään. Hänelle eivät sellaiset kauniit,
hellät sanat sovellu, jumankekka, renkimiehelle, huonolle rahjukselle,
jonka sydän jyskyttää ja korvat kohisevat tälläkin hetkellä niin,
että... Hän ei saanut suustaan puserretuksi muuta kuin typerät,
käheästi lausutut sanat:
— Jaa niin puolukoita, on niitä siinä.
Tyttö vilkaisi leikkivin silmin poikaa, joka myös oli alkanut,
kiukuissaan itseensä, ahmia marjoja. Tyttö jo tyrskähtelikin naurusta.
— Miksi sinä naurat? — sai poika vaivalla kysytyksi.
— Tässä me vain syömme marjoja, ja sinä popsit niitä kuin marjaskarhu.
Poika katsahti tyttöön, näki hänen poskillaan naurukuopat, jotka
tekivät hänet kahta kauniimmaksi, ja poika veti itsekin suunsa nauruun.
Yhtäkkiä, ikäänkuin sopimuksesta, he purskahtivat nauramaan iloisesti
ja vapautuneesti. Poika täytti kouransa mehevimmillä puolukoilla
lähestyen tyttöä.
— Annas, kun minä tarjoan sinulle. Asetan marjan marjan jälkeen
huulillesi.
Tyttö koetti väistellä, mutta salli sen kuitenkin tapahtua, kunnes
lopulta tarttui pojan käteen.
— Armahda minua. Sinä läkähdytät minut marjoillasi.
Poika vavahti tytön käden kosketuksesta. Hän oli tähän asti katsonut
tyttöä vain silmiin ja huuliin, katsellut aivan kuin huumaantuneena,
noiduttuna, mutta nyt hän heräsi todellisuuteen: näki yhdellä
silmäyksellä tytön koko rehevässä ihanuudessaan, semmoisena kuin
hän pitkinä, unettomina öinä oli salaisesti toivonut ja kaipaillut
näkevänsä naisen.
Hän viskasi marjat aholle työntäen kätensä tytön puseron aukosta
tämän rintoihin. Tyttö voihkaisi, mutta ei vastustellut pojan käden
kosketusta. Oli ikäänkuin kuuma, polttava virta olisi kiehunut
kummankin ruumiissa, se ei lakannut, ennenkuin tyttö värähtäen painui
aholle...
* * * * *
Hetken kuluttua poika sanoi tytölle:
— Minä pidän sinusta niin.
Tyttö painoi kätensä hänen suulleen. Poika katsoi tyttöä ihmeissään.
— Mutta minä pidän sinusta.
Ja sitten poika alkoi kertoa, että hän piti Maijusta niinkuin
entisajan ritari, kuumasti ja polttavasti, ei niinkuin nykyajan
ihmiset kelvottomasti ja palamattomasti. Monta kertaa öisin, kertoi
hän edelleen, oli hän aikonut tulla Maijun luo, kun kylänpojat olivat
pyrkineet hänen tienoilleen, oli aikonut tulla pelastavana ritarina
Maijun luo.
— Minä en ymmärrä ritareistasi yhtään mitään, — sanoi Maiju. — Mutta
sanoa saat mitä hyvänsä; vannomatta sentään on paras.
Maiju nauroi kirkkaasti. Manun uteliaat katseet riippuivat tytössä
hänen lausuessaan sanoja, jotka olivat kuin kylmä suihku hänelle.
— Niin, sanoa saat mitä hyvänsä, mutta ei pidä vannoa hulluun muotiin,
— toisti Maiju. — Siitä minä en pidä.
— Mutta miksi et päästä luhtiisi ketään kylänpojista, vaikka he usein
ovat pyrkimässä luoksesi.
— Sen vuoksi, etten pidä heistä yhdestäkään.
— Pidätkös sinä sitten minusta?
Nyt oli tytön vuoro katsoa uteliaana, kummastuneena poikaa.
— Tietysti pidän, — kuiskasi hän värähtelevin huulin. — Muuten tämä ei
olisi ollut mahdollista.
— Anna anteeksi.
Vastaukseksi tyttö suuteli häntä. Hän koetti uudelleen vetää tyttöä
puoleensa, mutta tyttö hypähti päättävästi jaloilleen kuultuaan
lehmänkellon kalahtavan kuusikossa.
— Ei nyt enää. Leikki on lopussa.
— Koska sitten? Sano! Saanko tulla joskus luhtiisi?
— Sinua varten on oveni auki, — vaikkei se muita poikia varten
olisikaan.
— Onkos se sitten ollut auki?
— On, sinua varten, tyhmeliini.
Poika yritti kahmaista tytön syliinsä, mutta tämä pujahti vikkelästi
puun rungon taakse, ja jäljelle jäi vain hänen naurunsa, jonka lumoissa
poika ajoi taloon.
Maiju palasi sinä iltana lypsyltä, niinkuin heidän välillään ei olisi
mitään tapahtunut, vilkaisi salaa häneen ja hymyili, nyökäyttikin
hänelle.
Heillä kahdella oli nyt yhteinen salaisuus, josta toiset eivät
tienneet, ja sen vuoksi he kaksi huomasivat toinen toisessaan joka
hetki sellaista kaunista ja hyvää, jota eivät muut nähneet.
He varjelivat yhteistä, ihanaa salaisuuttaan kuin silmäteräänsä.
Päivisin he toisten läsnäollessa puhuivat enemmän silmillä kuin
sanoilla, hymyllä enemmän kuin lauseeksi ehtineellä ajatuksella.
Kärsivällisesti he jaksoivat odottaa armeliasta yötä, vaikka se joskus
tekikin heidät maltittomiksi. Maiju, joka oli tyynempi ja tasaisempi
luonteeltaan, usein päivisin hillitsi silmillään Manua ja öisin
kuiskauksillaan neuvoi lohdutellen häntä.
Mintun ja hajuherneen tuoksut täyttivät luhdin, jonka orsilla
riippuivat Maijun puhtaat vaatteet, ja niihin sekaantui kahden nuoren
ihmisen kirvelevä ruumiinlämpö pyörryttäen ja huumaten. Kuutamo paistoi
hataran oven ja seinänrakojen välistä sisään. Koivu riipaili kattoa,
jonka aukirevähtäneestä aukosta näkyi palanen tähtitaivasta.
Elokuu oli pojan elämän ihanin aika, tähänastisista täyteläisin ja
antoisin, mutta se päättyi, kun aika oli täytetty: se päättyi siihen
ainoaan tulokseen, mihin tällaisen ritaritarinan pitikin päättyä —
uuteen ihmiselämään. Siihen oli aikoinaan päättynyt jalojen ritarienkin
lemmentarinat.
Manu vain oli ihailemiaan ritareita kunnollisempi. Hän nai Maijun, —
moni hänen ylväistä esikuvistaan olisi päättänyt tarinan toisin.
Tämän jälkeen kääntyi ritari Manun tarina arkiseksi. Hän unohti
linnanneidot ja ritarit ja painui tukevasti renkimieheksi, kunnes
hänestä Maijuineen tuli vähitellen toimeentulevan torppariväestön
esikuva: aina puuhassa oleva ahertaja, joka nappaa pennin sieltäkin,
mistä sitä olisi luullut olevan mahdoton saavuttaa.
Mutta kirjoihin hän ei enää koskenut. Ne olivat hänestä liirumia ja
laarumia, joka ei järkimiehelle sopinut, — siitä hän oli Maijun kanssa
nyt yhtä mieltä.
* * * * *
Tämä kertomus vaikutti ihmeellisellä tavalla Simoon. Sen valossa hän
joutui katselemaan itseään ikäänkuin jostain ulkoa päin, taempaa ja
kauempaa käsin. Hän ei voinut sille mitään, että näin tehden hän alkoi
murehtia itseään ja Helviä ja koko suvista lemmentarinaansa, vaikka hän
yhä — ja tämä oli merkillisintä — piti Helvistä.
Hän luki sen Helvillekin.
Molemmat istuivat neuvottomina, kumpikin omissa ajatuksissaan.
Nähtävästi se oli tyttöön vaikuttanut samalla lailla laskien eristävän
muurin heidän välilleen.
Pitikö kaiken päätyä arkipäiväisyyteen? Jaloimmankin tunteen ja
rakkauden? Sitä he eivät nuoruuden hurmassaan olleet osanneet aavistaa.
Näin he nyt miettivät, kumpikin.
Ja heidänkin rakkautensa, — ah ja voi —, joka oli sentään niin
epäitsekästä ja puhdasta? Se ei vaatinut mitään toiselta, se oli
uhrautuvaa ja antautuvaa.
Mutta ihmeellistä: heidän silmänsä eivät enää palaneet toinen
toiselleen, heidän kätensä olivat kuin lamatut, ja heidän sydämensä,
joissa yhä liekki molemminpuolinen mieltymys, eivät enää saavuttaneet
sitä paloa, mikä aikaisemmin heidän välillään oli ollut.
Heillä ei enää ollut yhteistä salaisuutta, he eivät olleet osanneet
sitä varjella sivullisilta, se oli nyt kolmannen tiedossa, joka
kyllä pitäisi sen omana salaisuutenaan, mutta sittenkin: tietoisuus
siitä, että heidän salaisuutensa oli paljastunut, rupesi vähitellen
jäähdyttämään heidän tunteitaan.
Vihdoin Helvi sanoi vavahtelevalla äänellä:
— Se on kai loppu nyt.
Simokin ajatteli niin, mutta kuitenkin sanoi:
— Älä sano, Helvi, sillä lailla, älä. Mitä minusta sitten tulee?
Hieman töykeästi Helvi vastasi:
— Pappi tietysti.
— Toden totta kaunis pappi.
— Niin, tunnet ainakin elämän kohdallasi. Omantunnon tuskien ja
kärsimysten kautta ihminen joutuu — niinhän sitä sanotaan — elävään
synnintuntoon. Meidän rakkautemme oli kai synnillistä.
— Niin kai, niin, — sanoi Simo hajamielisesti, nähtävästi miettien vain
yhtä asiaa, mikäli Helvi saattoi havaita, mutta ennenkuin Simo ehti
sanoiksi saakka, ennätti Helvi hänen edelleen:
— Aavistan mitä aiot sanoa minulle. Se on turhaa. Paikkani ei ole papin
rouvana, nyt sen selvästi tajuan, vaan täällä maalla jonkun talonpojan
emäntänä.
Helvi oli nyt aivan tyyni, vaikka sanojen alta kuului itkun värinää.
— Mutta minä en tahdo luovuttaa sinua kenellekään toiselle, — huusi
Simo.
— Luovuttaa? Mitä sinä, Simo, oikein puhut. Ikäänkuin sinä voisit
luovuttaa jotakuta toista ihmistä. Ei, Simo-parka, vapaaehtoisesti
antauduin sinulle, koska luulin rakastavani sinua, mutta se olikin vain
erehdystä, veren viettiä, nyt tiedän senkin.