kun he olivat kaikin pirtissä äidin lyykähtäessä istumaan sängyn
laidalle ja Jussi lateli ruokottomuuksia salamasta ja ulkona
raivoavasta jumalanilmasta, piian ja koko talonväen säikähdyksestä.
Ulkona jyrisi kammottava ukkonen, puut ryskivät ja kiemurtelivat
luokkina, kaameat salamanlyönnit olivat yhtämittaisia valaisten luonnon
ja pirtin, jossa talonväki istui totisena ja äänetönnä. Ainoastaan
Jussi maata rötkötti penkillä piippuaan ladaten, ja kun tavallista
kirkkaampi salama valaisi pirtin, kohotti hän laiskasti piippuaan
salamaa kohden sanoen: »Tuikkaas tulta tohonki, Jumala!» — Vain Heikuran
Jussi voi kotikulman miehistä olla mahdollinen epäilty henkilö, hän
saattaa olla yhtä raaka teoissaan kuin sanoissaankin — näin päätteli
Simo mielessään.
Emäntä ja Naimi tulivat sisälle. He olivat jo lukeneet uutisen.
— Se on hirveätä, — sanoi Naimi.
Simo katsahti kiitollisena häneen. Nyt he taas, äiti ja Naimi, olivat
yhtaikaa hänen sydämessään, vaikka Simo juuri äsken oli muistoissaan
elänyt kotona ja eli vieläkin.
— On turhaa arvailla syyllistä, kun ei tunne paikkakuntalaisia, — sanoi
ukko äskeisten sanojensa päätökseksi. — Vai kuinka, Simo, koska et
sinäkään paikkakuntalaisena osaa hiiskua siitä sanaakaan.
Ukon silmät paloivat uteliaisuudesta. Toistenkin katseet riippuivat
Simossa, mutta hän oli arka, ja siksi hänen oli helppo hillitä kielensä
laulamasta ilmoille arvelujaan. Ja myöhemmin hän oli onnellinen siitä,
ettei tullut puhutuksi tyhmyyksiä. Ei sittenkään, vaikka Naimikin pyysi
hymyillen häntä valistamaan heitä tässä uteliaassa odotuksessa, Simo
tehnyt muuta kuin punastui.
— Ei sitten auta muu kuin odottaa Melkkilän lautamiestä, joka viikolla
saapuu kaupunkiin syysmarkkinoille, — lausui ukko. — Häneltä saataneen
kuulla lisää tästä konnantyöstä.
Heidän istuutuessaan suurukselle marmatti ukko:
— Taitaa olla vaikea teidän, tulevien pappien, saada nisunjyviä itämään
tuommoisten paatuneitten murhamiesten pellossa. Mahtaa semmoinen
tehtävä olla ylivoimainen pystyvimmillekin kylväjille hehee — — —
Emäntä ja Naimi eivät yhtyneet ukon pilaan.
— Ei saa pilkata Jumalaa, — kielsi emäntä vakavasti.
Ukko kohotti ärtyneenä päätään.
— Kun puhun noista tulevista papeista, jotka syövät tuossa meidän
kanssamme sanaa sanomatta, pilkkaanko minä silloin Jumalaa? Häh?
— Ei saa pilkata ihmisiä sen paremmin kuin Jumalaakaan, — virkkoi Naimi
yhtäkkiä kesken kaiken.
Pojat vilkaisivat ihmeissään häneen. He vainusivat hänenkin sanoissaan
— niinkuin tavallisesti — piilevän kiusantekoa ja härnäämisen halua
heitä kohtaan, mutta niitä niissä ei ollut tällä kertaa. Hän oli aivan
tosissaan lausunut sanansa. Siltä ainakin näytti ja tuntui poikien,
varsinkin Simon, mielestä, joka samalla muisti äitinsä usein sanoneen
hänelle melkein samat sanat: »Ei saa pilkata Jumalaa eikä ihmisiä» tai:
»Jumala pudottaa kuuman kiven päällesi, jos pilkkaat häntä.» — Mistä
ihmeestä nuo sanat olivat tipahtaneet Naimin huulille? Simon sydämessä
hikahti lämmin aalto, ja sen harjalla purjehtivat äiti ja Naimi
täydessä rakkaudessa.
Naimin sanat estivät kiusallisen tilanteen jatkumisen. Pojat
hymähtelivät tyytyväisinä, emäntä hymyili, mutta Naimi pysyi totisena
katsoen tiukasti isäänsä. Ukko purskahti nauruun.
— Se oli nasevasti sanottu, Naimi, — virkkoi hän vihdoin hihittäen. —
Sinäpäs katsot ankarasti ja peloittavasti kuin mikäkin totinen jumala.
Ei helkkarissa — onko tämäkin taas jumalanpilkkaa?
Hän kääntyi vaimonsa puoleen. Tämä nyökäytti hymyillen.
— Olipas onni, että voitiin hyvissä ajoin lopettaa ateriointi, — sanoi
ukko, kun he heti tämän jälkeen nousivat pöydästä. — Ties mitä pilkkaa
vielä olisi tullut lörpötellyksi.
Hän läksi kiskotellen talliin, ja pojat kuulivat, hänen palattuaan
keittiöön ja vetäessään ajurin kappaa ylleen, hänen pärpättävän
emännälleen, että ei suinkaan se mahda olla jumalan pilkkaa ja syntiä,
jos hän nyt menee ja istuu kuskipukilleen keskellä sunnuntaipäivää.
* * * * *
Pojat selailivat läksykirjojaan haluttoman ja ikävystyneen näköisinä.
Simon ajatukset pyörivät Kurkinevassa, kotona ja Naimissa. Kalle
taas käveli lattialla kirja kädessä siihen kuitenkaan vilkaisematta;
enimmäkseen hän salaa vilkuili Simoa, joka istui pöydän ääressä
kyynäräisillään katsellen syksyn punertamia vaahteran lehtiä
puutarhassa akkunan alla.
Keittiössä emäntä ja Naimi pesivät astioita, sieltä kuului hiljaista
kilinää ja kilahtelua. Hetken kuluttua saivat työnsä valmiiksi, ja
kuuluivat heti sen jälkeen lähtevän kaupungille, tai kirkkoon.
Kalle tuiskahti vihaisesti. Simo kääntyi päin suu auki, ikäänkuin
odottaisi jotain tai aikoisi sanoa jotain.
— No? — kysyi Kalle jatkaen kävelyään.
— Mitä?
— Mitä? Sinähän aioit sanoa jotain.
— En minä, luulin sinulla olevan sanottavaa.
— Ei minulla ole mitään, mutta sinulla näkyy olevan. Sano pois vaan.
Simo hymyili onnellisena.
— Ymmärrätkös sinä, Kalle, sitä, että Naimi ei ole ollut tänä syksynä
niin pilkkaavainen kuin aikaisemmin. Tänäänkin hän asettui meidän
puolellemme.
— Ymmärrän.
Simo seurasi suurin silmin Kallen edestakaista kävelyä.
— Sanos se minullekin, — pyysi hän melkein kuiskaamalla.
Kalle paiskasi kirjansa pöydälle.
— Etkös sinä sitten ymmärrä sitä, Naimia, ja hänen metkujaan.
Simoa loukkasi Kallen puhetapa: Naimia ja hänen metkujaan! Hän karahti
kiukunpunaiseksi kasvoiltaan.
— Älä puhu tuolla lailla tai...
— ... tai sinä rupeat itkeä tillittämään hahhah... Vahinko, ettei Naimi
ole näkemässä, hihii...
Simo hyppäsi Kallen kaulukseen, ja kamarissa alkoi nyt ankara
kauluspaini. Siinä temmellyksessä kirjat lentelivät lattialle, pöytä
ja tuolit kolisivat, kunnes hiljainen ja ujo Simo sai Kallen lopulta
vyörytetyksi sänkyyn istuen itse tämän selkään. Molemmat pojat
puuskuivat ja läähättivät.
— Mitäkö näkemässä? Sano! Tätäkö Naimin pitäisi olla näkemässä?
— Sinä olet hassu, — sanoi Kalle kömpiessään sängystä Simon hellitettyä
otteensa. — Hassu ja rakastunut olet.
Simo katsoi kysyvästi häneen.
— Etkös sinä vieläkään ymmärrä? — sanoi Kalle korjatessaan kravattiaan
peilin edessä.
— Puhu selvemmin...
— No, Naimi on rakastunut sinuun. Sen olen huomannut jo aikoja sitten,
vaikken ole tullut sanoneeksi sitä sinulle. Luulin sinun käsittävän
semmoiset asiat sanomattakin.
— Sinä se hassu olet, — keskeytti Simo kiihkeästi.
— Ei, kyllä se olet sinä. Ja myöskin rakastunut olet, rakastunut juuri
Naimiin. Minä ymmärrän nämä tämmöiset asiat, — vaikka äsken jouduinkin
häviölle, mutta sinä karasitkin kuin nuoli kaulukseeni. Rakkaus — se
sellaisia voimia antaa, niinkuin olet lukenut romaaneista sinäkin.
Simo oli ymmällä mielin. Taisi Kalle puhua sittenkin totta. Ainakin
hänen sydämessään oli outo, levoton tunne Naimia kohtaan. Miten sitten
Naimin?
— Ei tapella enää. Kättä päälle.
Kalle naurahti.
— Täss' on käsi, joka ei vapise.
— Lähdetään kävelylle, — ehdotti Kalle. — Äskeisen nurjuuttamisen
jälkeen tekee raikas ilma hyvää, niinkuin voimistelunopettaja paasaa.
— Lähdetään vaan, mutta odotas ensin silmänräpäys. Täytyy vähän siistiä.
Hän korjaili peilin edessä — niinkuin Kalle äsken — kravattinsa oikeaan
asentoon ja harjasi tukkansa.
— No nyt sinä olet oikea sulhasmies, — arvosteli Kalle.
— Ole vait. Sinä olet sittenkin hassu.
— No olen, kun sanot, ja rakastunut myös olen.
Simo katsoi epäluuloisesti häneen. Kalle nauroi.
— Ei, älä pelkää, että se on Naimi. Se on vallan toista maata,
hiljainen ja ujo — melkein kuin sinä.
Heidän päästyään portista kadulle Kalle kertoi, että se hänen tyttönsä
— tyttökoululainen hänkin muuten — on oikeastaan hänen ensimmäinen
rakkautensa. Hän oli kyllä Naimiakin ajatellut aikoinaan, mutta
tullut sitten huomaamaan, ettei Naimi ollut hänelle sovelias, — Naimi
näet oli liian villi ja iloinen hänelle, joka piti vain hiljaisista
ja vakavista — ja heti tämän havainnon tehtyään hän oli sydämessään
tuntenut, ettei hän rakastanutkaan Naimia. Simo pitäköön hänet
hyvänään. Kallen mielestä Simo ja Naimi vastakohdillaan täydentävät
toisiaan — romaaneissahan vakuutetaan vastakohtien tekevän niin —,
joten kaikista merkeistä päättäen Naimista ja Simosta tulisi onnellinen
pari samoinkuin hänestä ja hänen tytöstään, joka hänelle on ensimmäinen
ja viimeinen rakkaus — jos Jumala suo sen, lopetti Kalle.
Simon mielestä tuo oli kauniisti kerrottu. Kumpikin omissa
lemmenunelmissaan he rinnakkain kulkivat katuja ja saapuivat
kirkkopuistoon tuomiokirkkoa vastapäätä. He istuutuivat penkille kasvot
kirkkoa kohden.
Vilpoinen tuuli puhalteli; pudonneet lehdet kahisivat kulkijain
jaloissa, ja nurmen nukat näyttivät vielä viimeisiä ihanuuksiaan,
melkein hehkuvan vihreitä värejään, mutta vaikka syksy teki tuloaan,
oli poikien sydämissä suvi.
Simo katseli kirkkoa.
Mistä johtuu — ajatteli hän —, että vaikka en nyt istukaan kirkossa
vaan täällä ulkona puiston penkillä, kuitenkin tuntuu, ikäänkuin
istuisin jumalanpalvelusta kuulemassa. Sisässäni soi ja veisaa,
niinkuin heleät urut soittaisivat ja joku puhuisi suloisesti,
lohduttaisi... Ikäänkuin lempeän, riemuitsevan jumalanpalveluksen
huminan Simo tunsi kumpuilevan syvältä sydämestään ja pyrkivän sanoina
ja sävelinä huulille.
Hän ihmetteli tätä mielentilaansa. Kalle kai tunsi samaa. Hän kysyi
Kallelta. Kalle ei osannut vastata, hän ei sellaista tuntenut.
— Mutta, — lisäsi hän miettivästi, — sinä olet varmasti ensikertaa
rakastunut.
— Niin olenkin, — tunnusti Simo. — Mutta niinhän sinäkin kerroit
olevasi?
— Niin, minun pitäisi olla, — sanoi Kalle hieman kateellisesti. — Mutta
en sittenkään kuule semmoista, mitä sinä kuulet. Minä kuulen aivan
toista.
— Mitäs sinä sitten kuulet?
— Kuulen vain maallista lemmensoittoa rinnastani, mutta ei sillä ole
mitään tekemistä jumalanpalveluksen kanssa.
Kirkkokansaa alkoi tulvia temppelistä.
— Etköhän sinä sentään tunne kuulevasi väärin? — jatkoi Kalle epäillen.
Simo ei vastannut. Häntä harmitti, että oli ollenkaan tullut
paljastaneeksi itseään. Mutta hän oli siitä varma, että hän oli
tuntenut kuulevansa lempeän jumalanpalveluksen huminan sydämessään ja
oli tuntevinaan vieläkin.
— Katso, tuolla hän tulee, — sanoi Kalle havahduttaen hänet
tönäisemällä häntä kylkeen.
Emäntä ja Naimi astelivat siellä muun kirkkoväen mukana. Tultuaan
käytävää pitkin poikien kohdalle he pysähtyivät istuutuen samalle
penkille huoahtamaan.
Emäntä lähti hetken kuluttua kotiin varoittaen nuoria tulemaan ajoissa
päiväkahville.
Kalle puheli luontevasti Naimin kanssa. Simo istui mykkänä ihmetellen
ja kadehtien Kallen mukautuvaa suulautta. Simosta tuntui, että Naimi
odotti hänenkin ottavan keskusteluun osaa, mutta kun hän yritti
työntää sanan ilmoille, se ei päässytkään huulien raosta, se ikäänkuin
takertui jo kurkkuun, jota kuivi omituisesti. Vaikka hän aavisti Naimin
odottavan ja hänen pitävän sanoa jotain oikein herttaista ja mukavaa,
ei hän kuitenkaan saanut puserretuksi hampaittensa välistä muuta kuin
joitakin typeryyksiä, joille hän itse heti kiukutteli Naimin nauraessa
väkinäisesti.
Oli hyvä, että mukana oli Kalle, joka piti huolen keskustelusta. Mutta
äkkiä Kallekin nousi penkiltä.
— Minun täytyy nyt mennä. Koetan ehtiä päiväkahville.
Porthanin puistossa kävelevää koulutyttöä kohden suuntautuivat Kallen
askelet. Päästyään tytön kohdalle, joka näkyi odottaneen häntä, hän
lähti tämän rinnalla vilkkaasti puhellen kävelemään Uudenmaankatua
ylös, nähtävästi Kupittaalle.
Naimi oli katsellut suurin silmin.
— No niin. Emmekös mekin jo lähde?
Simo sävähti epämieluisasti Naimin tylyä äänensävyä, mutta totteli
sentään, varsinkin kun sanat tällä hetkellä olivat kuivuneet kurkkuun.
He kulkivat vaiteliaina. Kirkkosillalla Naimi kääntyi katsomaan
taakseen Uudenmaankadulle, jonka mäen päällä Kalle ja se tyttö
jatkoivat kulkuaan.
— Kallella taitaakin olla heili.
Simo kääntyi Naimin sanat kuultuaan hänen puoleensa. Naimin äänessä ei
enää ollut ivaa, se oli iloinen, ja se hiveli Simon korvia kuin ihana
soitto.
Nyt avautui Simonkin suu sen verran, että hän osasi puhella välttävästi.
— Anna anteeksi kömpelyyteni ja ujouteni, — sai hän sanotuksi heidän
pyörtäessään portista pihalle.
Naimin sanat hyväilivät Simoa hänen sanoessaan:
— Ne ovat autettavissa ja silitettävissä, kummatkin.
Heidän tultuaan eteiseen Naimi kääntyi silmästä silmään Simoon
kuiskaten puoliavoimien huultensa välistä:
— Sinä olet kultainen poika, sittenkin...
Simon päätä huimasi. Ensikerran elämässään hän oli joutunut näin
läheltä katsomaan nuorta, kaunista tyttöä kasvoista kasvoihin, ja
päällepäätteeksi tyttöä, jota hän rakasti.
Hän koetti tavoittaa tyttöä, mutta samassa tämä avasi oven keittiöön
livahtaen sinne, ja vain hänen iloinen naurunsa helisi Simon korviin.
* * * * *
Isä saapuikin syysmarkkinoille, ja kortteeritalon isäntä otti hänet
heti kuulusteltavakseen.
— Paikalla pidetyn poliisikuulustelun nojalla ei ole saatu selville
juuri sen valaisevampaa, kuin mitä siitä on ollut lehdessä.
— Jos lautamies kertoisi tarkemmin tuosta poliisikuulustelusta, — sanoi
isäntä.
Melkkilä karisti kurkkuaan.
— Miksen, hm. Asia on sillä lailla, että kun ukkoa ei alkanut kuulua
suuruksellekaan, tytär tuli levottomaksi ja kehoitti miestään menemään
katsomaan, olisiko ukolle tullut jokin vahinko tai muu sellainen. —
»Mene itse», oli tällöin mies sanonut. — No tytär menee, ja siellä
kiukaan vieressä makaa äijä pääkallo murskana.
— Kukas on, se johon epäluulot ovat kohdistuneet? — kiirehti isäntä
kysymään.
— Anttoni, Kurkinevan vävy ja sen tyttären mies.
— Anttoniko! — huudahtaa Simo. — Ja minä kun luulin, että se olisi —
Hän menee yhtäkkiä hämilleen huomatessaan kaikkien katseiden
kiinnittyvän häneen.
— Kuka? — tutkaisee isä.
Simo säikähtää isän vakavaa katsetta eikä uskalla jatkaa.
— No niin, Simo, parempi on, ettet puhele ajattelemattomia, — sanoo
isä. — Poliisikuulustelussa on tullut ilmoille seikkoja, jotka
tavallaan johtavat epäluulot Anttoniin. Kurkinevan ukko ja Anttoni
olivat eläneet kränäväleissä. Anttoni nähkääs olisi mielellään ollut
isäntä torpassa, mutta äijäpäs ei suostunut siihen. Piti komennon
omissa känsäisissä käsissään.
— Mutta nuo ovat mielestäni perin löyhiä epäluulon perusteita siihen
hirmutekoon, johon häntä epäillään syylliseksi, — tuumii isäntä.
— Malttakaa, malttakaa, kun kerron lisää. Illan ja aamun välillä,
joiden kuluessa rikos tehtiin, oli Anttoni ollut kotoa poissa,
niinkuin on saatu selville. Hän ei kielläkään sitä, mutta sanoo vasta
aamuhämärissä lähteneensä ulos.
— Tuo jo kuulostaa joltakin, — arvelee isäntä.
— Anttonin vaimo taas, kysyttäessä, sanoo nukkuneensa sinä yönä
niin sikeästi, ettei ollut kuullut, että Anttoni olisi ollut ulkona
laisinkaan, jollei hän olisi nähnyt miehensä palaavan metsästä luodikko
olalla.
Simo heristää korviaan, ja jokin epämieluisa muisto on nousemassa hänen
mieleensä.
— Oliko Anttoni ollut linnustamassa?
— Oli, ainakin väitti olleensa. Sanoo vähää ennen päivännousua, kun
metsot ja teeret kokoontuvat riihen ja metsän väliselle kaurapellolle
syömään, lähteneensä niitä kaahittelemaan, mutta palanneensa tyhjin
käsin, niinkuin tavallisesti — hän onkin muuten aina valitellut sitä,
ettei ole koskaan pystynyt appensa verroille linnustamisessa.
Simon muistin komeroista sukeltaa nyt esille heinänaikainen krapu- ja
sorsastusretki joitakin vuosia sitten. Kuva kirkastuu, ja hän muistaa
sen nyt yhtäkkiä selvästi: karkean kirotulvan ladon takaa ja sitten
Anttonin hurjistuneen muodon ladon ovella...
— Muuten on Anttoni tunnettu kulmakunnalla siivoksi ja tasaiseksi
mieheksi, — jatkaa isä. — Ja siksi ei tositeossa uskotakaan häntä
syylliseksi, vaikka hän toistaiseksi onkin pidätetty.
— Ei Anttoni ole siivo ja tasainen mies, — sanoo Simo jäykästi.
Toiset katsahtavat kummastuneina häneen.
— Mistäs sinä tiedät, — sanoo isä ankarasti. — Ei pidä puhua asioista,
joita ei ymmärrä.
— Tiedän minä, — alkaa Simo, mutta peläten toisten nauravan, jos
kertoisi, mitä tuona kesäyönä tapahtui ladossa ja joen liepeillä,
vaikenee kesken. Naimi katselee Simoa ensin uteliaasti ja sitten,
kun siitä ei tule sen valmiimpaa tälläkään kertaa, puolittain
pilkallisesti, ja Simo painaa katseensa lattiaan. Hän ei halua tulla
naurunalaiseksi.
— Äkkipikainen Anttoni on kylläkin, — selittää isä. — Mutta häijyksi ja
pahaksi ei häntä voida sanoa.
* * * * *
Jäätyään kahden kesken isän kanssa Simo kertoo, mitä silloin kesäyönä
oli sattunut hänelle ja Matille.
Isä tulee miettiväksi eikä hiisku pitkään toviin sanaakaan.
— No? — kysyy Simo kärsimättömästi.
— Älä ajattele tämmöisiä asioita. Ajattele vain läksyjäsi. Sinulla on
neljäs luokka menossa, ja olet sanonut sitä vaikeammaksi kuin edellisiä.
Sitten isä arvelee, että se silloinen Anttonin käytös voi olla yhtä
hyvin metsästysintohimon kuin äkkipikaisuuden synnyttämä, ja että sillä
ei tarvitse olla mitään tekemistä, ei edes viittaavaa merkitystä tähän
tekoon, josta nyt epäilykset ovat langenneet Anttoniin.
— Ketä sinä ensin luulit epäiltävän? — kysyy isä hetken kuluttua, —
Kerro minulle.
— Teille minä sen kyllä sanon. Heikuran Jussia minä ajattelin.
Isä pudistaa päätään.
— Heikuran Jussia?
— Niin, hän on puheissaan niin raaka, että voisi odottaa häneltä mitä
tahansa.
— Hän on ollut, mutta hän on muuttunut, tullut hiljaisemmaksi ja
sopuisemmaksi. Ja tiedätkös mitä. Hän koettaa nyt kaikin voimin hillitä
väkivaltaista luontoaan ja tämä johtuu vain siitä, — niinkuin Heikki on
minulle kertonut salaisuutena —, että kansakoulunopettajan pikkuinen
rouva kerran antoi Jussille terveellistä opetusta, ja lisäksi on
hänellä kova akka, joka kuranssaa häntä.
* * * * *
Samojen syysmarkkinain aikana isä osti kellosepältä Simolle pienen
hopeakuorisen Tobias-ankkurin.
Simo tunsi jo olevansa aikamies. Olihan hänellä nyt kello niinkuin
useimmilla toisillakin pojilla, ja kaiken lisäksi hän vielä ennen
joulua pääsi ripillekin. Ensikerran elämässään hän tällöin sai maistaa
viiniä, eikä se hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.
Naimi oli tullut Melkkilään seuraavana kesänä pariksi viikoksi.
Äiti tuntui pitävän Naimista paljon. Samoin isä. Heitä viehätti hänen
vilkkautensa.
Simo muistaa tältä ajalta varsinkin ensimmäisen päivällisen
Melkkilässä. Äiti ei olisi tahtonut tulla yhdessä syömään.
— Minä passaan teitä, — oli äiti sanonut.
— Ei sovi, — oli Naimi vastannut. — Antakaa minun passata sillä
ehdolla, että täti tulee pöytään ja minä myöskin.
Äiti tuli lopultakin pöytään. Pöydässä oli myös lusikat. Kun oli syöty
patapaistit, Naimi alkoi korjata matalat lautaset, mutta silloin äiti
säikähti:
— Mitäs sinä nyt teet, Naimi?
— Sen, miltä näyttää. Liemen tai makean sopan vuoro on kai nyt?
— Rakas lapsi. Meillä ei ole syviä lautasia...
— No ei haittaa mitään, — sanoi Naimi reippaasti, jättäen matalat
lautaset korjaamatta. — Syödään sitten yhteisestä vadista.
— Niin me ollaan aina ennenkin tehty, — sanoi isä nauraen. — Ei me
osata olla niin laareja näissä ruokakomennoissa, että syviä lautasia.
Äiti aikoi nousta pöydästä, noutaakseen kokkareliemen pakarista, mutta
Naimi sanoi:
— Kun minä nyt kerran olen emäntänä, niin täytän tehtäväni myöskin.
Joka tapauksessa Naimi valloitti äidin ja isän suosion. Niin reipas ja
vilkas hän oli, että äiti usein muisteli mielihyvällä hänen oleskeluaan
Melkkilässä.
* * * * *
Entä Helvi, Simon entinen uskottu?
Simo oli tavannut hänet kesä- ja joululomiensa aikoina, mutta oli
tavallaan unohtanut hänet.
Vain jonkin kerran he olivat puhelleet keskenään Simon tulevasta
toimesta ja yhteisistä muistelmistaan.
Kun Helvi sinä kesänä, jolloin Naimi oli ollut Melkkilässä, aloitti
puheen Simon papillisesta urasta, Simo keskeytti hänet jyrkästi:
— Älä viitsi.
Helvi katsoi kummastuneena häneen.
— Sinä olet muuttunut.
— Entäpä sitten?
— Sinä olet rakastunut, Simo.
— Vai niin, kehenkä sitten?
— Siihen Naimiin.
Simo sanoi, tylymmällä äänellä kuin olisi tahtonut:
— Mitäs se muille kuuluu? Vai koskeeko se sinuun?
Simon mieleen oli yhtäkkiä johtunut, lausuessaan nuo sanat Helville,
se likainen juttu, jonka Kalle kerran yöllä vuosia sitten oli hänelle
kertonut. Mistä se nyt tunkikaan hänen muistiinsa. Hän häpesi sanojaan
katuen niitä heti, kun oli ne lausunut.
— Ei suinkaan, omapa on asiasi, — sanoi Helvi ääni värähtäen ja poistui.
Simon teki mieli lähteä hänen jälkeensä ja sanoa, ettei ollut
tarkoittanut pahaa ja loukkaavaa, mutta hidasverisyytensä esti hänet
panemasta aikomustaan täytäntöön.
VII.
UUSIA ELÄMYKSIÄ.
1.
Keväällä Naimi jätti Simonkin ruveten kävelemään toisten poikien
kanssa, milloin minkin.
Simosta tuli nyt Kallen kohtalotoveri, mutta tämä seikka ei
erikoisemmin surettanut häntä, enemmän kuin se oli surettanut Kallea
tämän osalle aikoinaan langenneena. Simo oli tullut huomaamaan, ettei
Naimi sopinut hänelle sen paremmin kuin oli sopinut Kallellekaan.
Hänestä Naimi oli liian vilkas, villi, vaihtelevainen — samat viat ja
virheet oli Kallekin luetellut Naimin syyksi.
Simo ei silloin ollut uskonut. Nyt hän uskoi, kun kevät oli tullut ja
vieroittanut Naimin hänen rinnaltaan toisten, kehittyneempien poikien
rinnalle.
Simo ei enää ajatellut äitiä ja Naimia yhdessä viihtyväksi sydämessään.
Siitä ei nyt tullut mitään, vaikka joskus yrittikin. Ja tästä selvemmin
kuin mistään muusta Simo oli tuntevinaan, että Naimi ei voinut olla se
oikea, se hänelle määrätty. Myöskin se seikka, että hän saattoi puhella
Naimille hämilleen menemättä ja vastailla Naimin pilkkapuheisiin
vapaasti ja huolettomasti, tuntematta sydämessään semmoista hellyyden
värähtelyä kuin aikaisemmin, vahvisti häntä tässä käsityksessään.
Mutta se etu ja hyvä puoli hänelle oli koitunut seurustelustaan Naimin
kanssa, että hän oli oppinut välttävän seurustelutaidon, ja sitä hän
nyt rupesi sovelluttamaan toisiin tyttöihin.
Näihin aikoihin heräsivät myös hänen miehiset vaistonsa. Verenviettelys
kohisi ensimmäisiä kertoja hänen sydämessään ja hermoissaan.
Luonnollisesti Naimi havaitsi Simon loitonneen hänestä, hänhän itse sen
oli aiheuttanutkin, ja joskus hän ei voinut olla sanomatta leikillään
Simolle:
— No sinäpäs olet kaikkiruokainen tyttöihin nähden.
— Vai niin. Käykö kateeksesi? — sanoi Simo ja ihmetteli itsekseen,
ettei sydämessä edes koskenut.
— Ei ollenkaan. Pidä vain lystiä uusien heilojesi kanssa. Suon sen
onnen kernaasti sinulle.
— Kiitos jalomielisyydestäsi.
— Se on oikeata peliä se, — oli ukon tapana tarttua puheeseen. —
Sana sanasta, kaksi parhaasta. Sinä, Simo, olet oppinut penteleen
nasevasanaiseksi.
— Se on vain minun, hänen opettajansa ansio, — sanoi Naimi.
— On kai siinä minullakin jotain ansiota, ainakin niin paljon, että
olen ollut altis, hyvä oppilas.
— Se sinä olet ollut, mutta lähde nyt joskus minunkin kanssani vielä
ulos.
— En, kiitos.
— Sinä olet kiittämätön oppilas.
— Sinä voisit jättää minut yksin keskelle katua, kun joku mieluisempi
poika tarjoutuisi seuraasi.
Naimi purskahti nauramaan, iloisesti, vilpittömästi, johon toistenkin
oli pakko yhtyä.
— Älä, oletpa ovelampi kuin luulinkaan.
— Sekin ansio johtuu vain opetustavastasi.
— Kiitos tunnustuksestasi. On niin hauskaa ja sydäntälämmittävää
vanhasta opettajasta kuulla moisia tunnustuksia. Niin, niin, minä olin
hyvä opettaja, vaikka ma sen itse sanon.
— Ja minä hyvä oppilas.
Kalle vilkaisi pahankurisesti Naimia.
— Mutta mikä sopii miehille, niinkuin Simolle ja minulle esimerkiksi,
se ei sovi naisille, niinkuin esimerkiksi sinulle ja toisille sinun
laisillesi huithaperitytöille.
Naimi muikisti suutaan.
— Ja mikä se on, joka ei sovellu naisille.
— Se, että lentää pojasta poikaan... Naisen pitää olla uskollinen
yhdelle... Niin että pidä sinäkin, Naimi, vain tuosta Simosta, niin
voit joskus olla papin rouvana.