tunsi olonsa epävarmaksi. Miten hän jaksaisi kestää siellä yksin
ja omin avuin? Häntä jo melkein kadutti, että niin väenväkisin oli
tahtonut lyseoon. Olisi pysynyt vaan täällä kotona, näillä rakkailla
jokirannoilla ja pelloilla, elänyt täällä ikänsä ja kuollut kuolemansa.
Niin olisi säilynyt rauha rinnassa, varmuus mielessä ja hyvä tahto
sydämessä, kun sen sijaan nyt on edessä levottomuus ja epävarmuus.
Kun lähdön hetki oli käsissä, oli Simo niin ikävänsä vallassa, ettei
ollut saada sanaa suustaan. Kartanolla seisoi hevonen valjastettuna
rattaiden eteen, joiden perällä Simon tavarat olivat köytettyinä.
Heikki piteli hevosta. Isä, joka kyyditsisi hänet asemalle, tulisi
kohta kamaristaan.
Oli vielä varhainen huomenhetki.
Ilma väreili ja ikäänkuin savusi auringon kirkkaissa säteissä. Talon
ympärillä kasvavat puut lepattivat hiljalleen viriävässä tuulessa,
joka kantoi kerallaan kosken kohua ja läheisen, niitetyn apilapellon
tuoksuja.
Simo kadehti niitä, jotka saivat jäädä tänne. Seisoessaan kuistilla
äidin, siskojen ja veljien kanssa isää odottaen hän jo rupesi
toivomaan, että isä viimetingassa sanoisi, että mitäs, jos sinä, Simo,
et sittenkään lähtisi sinne lyseoon, pysyisit vain täällä kotona maata
tonkimassa minun laillani ja esi-isiesi lailla. Jos isä vain sanoisi
noin, niin hän varmasti suostuisi olemaan lähtemättä.
Mutta kun isä tuli ja oli koetellut, olivatko hevosen rinnustimet ja
länget ja vatsavyöt oikein asetetut, sanoikin hän vain:
— Jahaa. Jos sitten lähdettäisiin.
Silloin pakkasi ikävä Simon kurkkuun, se ikäänkuin salpasi sen, hän
nieli ja nieli, kunnes sai työnnetyksi esiinpyrkivät kyynelet takaisin.
— Mene nyt Jumala silmiesi edessä, — hyvästeli äiti, jonka ääni myös
vapisi.
Simo sijoittautui isän viereen. Siskot ja veljet kirmaisivat hevosen
rinnalla äidin jäädessä kartanoveräjälle katsomaan poistuvia sumein
silmin.
Maantielle ehdittyä isä läiskäytti ohjien perillä tammaa lautasille, se
läksi pyyhältämään ripeätä ravia, ja siskot ja veljet, jotka läähättäen
juoksivat rinnalla, jäivät jälkeen toinen toisensa perästä. Tuossa
vilahti ohi toe ja myllynruuhi, kosken pienet saaret jäivät jälkeen,
suvannossa uiskenteleva sorsa, rantaliejussa ja kaislikossa ylenevät
nipukat ja lumpeet, krapu- ja onkimatkojen muistot — kaikki ne jäivät
jälkeen ja taakse. Haikeus kasvoi hänen sydämessään niin suureksi,
että hänen piti katsella taakseen vielä, niin kauan kuin oli aikaa,
ennenkuin tienmutka estäisi näkemästä.
Hän näki pihaveräjällä seisovan äitinsä viemässä esiliinaa silmilleen,
näki siskot ja veljet palailemassa kotiin — näki yhdellä silmäyksellä
koko rakkaan kodin koskineen, peltoineen. Hänen tähänastinen elämänsä
vierähti siinä hänen ohitseen, jäi hänen taakseen. Ne rajapyykit,
joiden välillä se oli liikkunut ilossa ja rauhassa, häipyivät
todellisuudessa pois hänen elämästään, mutta eivät hänen muististaan,
jossa ne päinvastoin kasvoivat saaden sitä ihanampia muotoja, mitä
useampia vuosia liittyi toinen toiseensa. Hänen elämänsä oli kulunut
tähän asti näillä rakkailla rannoilla, ja vavisten hän astui niiden
uusien, tuntemattomien rajapyykkien sisälle, jotka maailmalta käsin
ennenpitkää sulkisivat hänet piiriinsä.
Hän ei jaksanut kauempaa, kyynel tipahti silmistä, tipahti toinen,
kolmas... Isä huomasi sen, mutta ei puhunut sanaakaan, ei lohduttanut,
ei moittinut. Sitten vasta kun he ajoivat kirkkomaan ohi, jossa palon
jälkeen kohosi entistä upeampi temppeli, hän vilkaisi miettivästi
Simoon.
— Ei ollut yhtään hullummin sanottu, — sanoi hän.
Simo katsoi kysyvästi isää.
— Mikäkö? No, tietysti se äidin vastaus rehtorille silloin keväällä.
Kai muistat sen?
Simo muisti hyvinkin.
— Ajatteles, poika, sitä paikkaa, että joskus valmiina pastorina
saarnaat meidän omassa kirkossamme. Se se vasta olisi jotain.
Simon mieli kirkastui, ja tästä suuresta, pyhästä asiasta riitti heille
puhelemista ja pohtimista niin, että Simo unohti surunsa, ja kun se
jälleen sukelsi mieleen, olivat he jo ehtineet asemalle, johon juna
kohta porhalsi.
Oli sovittu niin, että pojat lähtisivät samassa junassa, koska kerran
heillä tulisi olemaan yhteinen kortteerikin kaupungissa erään tuttavan
talonomistajan luona. Kalle oli asunut edellisetkin lyseovuotensa
samassa perheessä, ja hänen toverikseen oli luvattu ottaa Simo, kun
Melkkilä oli keväällä puhunut.
Kalle oli astunut junaan edelliseltä asemalta. Poika seisoi vaunun
portailla junan puhkuessa asemalle ja auttoi Simon tavaroita sisälle
vaunuun. Simo näki isänsä astuvan hevosen luo ja alkavan irroitella
riimunvartta puomin renkaasta, mutta samassa juna nytkähti liikkeelle,
ja sinne jäi isäkin — viimeinen side, joka häntä vielä yhdisti kotiin.
Sekin nyt katkesi. Nyt ei ollut enää mitään jäljellä, ja äskeinen
yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne valtasi Simon uudelleen. Hän painui
akkunaa vasten tuijotellen ikävissään ulos.
Kalle vilkuili häneen uteliaasti. Lopulta nyhjäisi häntä kyynärpäästä.
— Sinulla taitaa olla ikävä?
Simo ei viitsinyt vastata. Hänestä Kallen ääni oli ollut pilkallinen.
— Noo, ei se ole mikään ihme, että on ikävä, — jatkoi Kalle.
Yhä akkunan pieleen painuneena Simo kysyi: — Eikös sinulla sitten ole?
— Ei minulla ole enää, mutta mukulana oli minullakin.
Nyt vaikeni Simo kokonaan.
* * * * *
Yöllä hän valvoi myöhään. Uudessa ympäristössä ja vieraiden ihmisten
parissa ei uni tahtonut tulla.
Hänellä oli oma, itsesepittämänsä ehtoosiunaus, jonka hän luki
kolmeen kertaan. Se rukous ja siunaus oli aina ennen tepsinyt, se
oli hänen omasta mielestään kaunis ja ihana, ja se kuului näin: »Oi
Herra Jeesus Kristus! Yksinomaan Sinun käsiisi annan minä omaiseni
ja itseni, onnemme, terveytemme, menestyksemme, tulevaisuutemme,
kaikkemme. Minä kiitän Sinua kaikesta, mitä Sinä ollut ja suonut
meille olet; ole vastakin meidän kanssamme, Sinä joka kaikki voit,
haluat ja tahdot meidän kaikkinaiseksi parhaaksemme, onneksemme ja
ikuiseksi autuudeksemme kääntää, ohjata ja johtaa. Tee minusta hyvä
poika — (ja pappi, lisäsi hän tällä kertaa) —, siunaa minun työni ja
koulunkäyntini. Anna minulle anteeksi, mitä minä Sinua, äitiä, isää ja
muita omaisiani sekä lähimmäisiäni vastaan rikkonut olen tunteilla,
ajatuksilla, sanoilla ja teoilla. Ole armollinen meille ja meidän
sieluillemme nyt ja aina iankaikkisesta iankaikkiseen, aamen.» Ja joka
kerta kun hän luki tämän, hän kokosi rakkaimpansa, joiden puolesta hän
tässä rukoili, sielunsa silmien eteen.
Kun hän rupesi lukemaan tätä neljänteen kertaan, vuotivat viljavat
vedet hänen silmistään, ja hän itki itsensä nukuksiin.
2.
Ensimmäisinä viikkoina hän kuljeskeli koulutyön päätyttyä kaupungin
mäillä ja vuorilla tähyillen sinnepäin, missä tiesi rakkaan Melkkilän
sijaitsevan. Sinne oli linnuntietä kuuden-seitsemän penikulman matka,
mutta sielunsa silmillä hän näki kotinsa aivan selvästi... Näki äidin
hyörivän ehtooaskareissa, siskojen ja veljien pelmuavan kartanolla,
isän palailevan kauramailta ja Heikin ja... näkipä lauantaisin
saunankin siinä joen rannalla lämpiävän, kuuli vihtojen läiskeen ja
kivien sihinän löylyä heitettäessä...
Kalle kohautteli hartioitaan nähdessään Simon yhä kuljeksivan
kotimuisteloissa.
— Sinulla kestää penikkatauti kauan, — hän huomautteli usein, vallankin
heidän maatessaan samassa sängyssä ja Simon piehtaroidessa unettomana.
— Anna kestää vaan. Se on kai minun asiani.
Kalle purskahti nauruun.
— Sinun asiasi, tietysti. Jokaisella on omat asiansa, siis täytyy
sullakin olla sellainen. Muuan meidän luokkalainen kertoi muuten tänään
hauskan jutun, jossa jokaisella — herralla, rouvalla ja piialla — oli
oma asiansa.
— Mikäs juttu se sitten oli?
— Se oli vaan sellainen, että rouva oli huomannut piian olevan
pikkusiin päin kertoen siitä herralle, joka sanoi, että se oli piian
asia. — »Mutta sanotaan, että hän on sinusta», virkkoi rouva tällöin.
— »No, se on minun asiani», sanoi herra. — »Mutta minä panen sen piian
pois meiltä», uhkaili rouva. — »No, se taas on sinun asiasi», vastasi
herra. — Sen pituinen se. Ja nyt hyvää yötä.
Kalle painoi päänsä peiton alle, ja Simo tunsi, kuinka hän nauraa
hytkytteli edelleen. Simo katseli suurin, kummastunein silmin kuuta,
joka paistoi syyskuun taivaalta suoraan kamariin, hän melkein punastui
sen edessä alkaen hädissään jupista ehtoosiunaustaan.
Peitto liikahti, ja Kallen pää ilmautui näkyviin.
— Mitäs ihmettä sinä supiset ja sipiset? Olen ollut kuulevinani
ennenkin ehtoisin sinun pitävän tuota peliäsi. Mitä se on?
Simo ei voinut olla rehellisesti vastaamatta:
— Siunaan vain tässä omaiseni ja itseni uneen. Se on samalla rukous
pahoja voimia vastaan.
Hän ei olisi kehdannut tunnustaa tätä päivällä, mutta yöllä, kun
hiljaisuus oli suuri ja hiiskumaton, tuli häneen ihmeellinen rohkeus.
Kalle yritti ensin nauraa, mutta sitten hän pyysi:
— Onko se jokin erikoinen, jota ei löydy ehtoosiunausten joukossa?
— On, se on minun tekemäni.
Kalle kohoutui kyynäspäälleen.
— Ohoh. Lues se minullekin.
Simo ujostui yhtäkkiä, mutta sai sen luetuksi kumminkin. Kalle kuunteli
hiljaa, ja kun Simo oli lopettanut, ei hän puhunut enää sanaakaan.
— Sinä et saa tehdä pilkkaa minusta, — sanoi Simo vihdoin.
Kalle kääntyi selittäin häneen. Simo kuunteli, nauroiko Kalle. Kohta
Simo sitten nukahtikin.
Seuraavana aamuna Kalle kouluunmenossa sanoi Simolle:
— Sinä taidat olla parempi papinkokelas kuin minä.
Simon mielestä ei Kallen sanoissa soinut pilkkaa, jota hän yhä pelkäsi.
Pikemmin niistä uhosi alakuloisuus.
He kulkivat pitkin Läntistä Rantakatua.
Ilmassa ja luonnossa oli jo syksyn tuntua ja väriä. Aurajoen savisella
pinnalla kohahteli kylmiä vihurinpuuskia. Vartiovuoren puistossa
vuorottelivat kellastuneet lehdet kilvan vielä kesänvehreiden lehtien
ohella, ja katu kopisi poikien askelten alla niinkuin jo aavistellen
syksyn routaa.
Simo aikoi kysyä, mitä Kalle tarkoitti noilla sanoillaan, mutta heidän
kerittyään alisillan kohdalle liittyi seuraan toisia kouluunmenijöitä,
ja kysymys jäi tekemättä siltä päivältä ja seuraaviltakin. Simo oli
liian ujo ja Kalle liian vaihtelevainen luonteeltaan. Kun Kalle ei enää
puuttunut tähän asiaan sen koommin, sulkeutui Simo kuoreensa. Mutta
Simolla oli sentään se tunto mielessään, että hän tämän jälkeen oli
saanut Kallesta toverin, joka ei enää ivailisi häntä, vaan ymmärtäisi.
Ja kun tämä oli selvinnyt Simolle, hän vähitellen vapautui
koti-ikävästäänkin. Sitäpaitsi ikävä unohtui osaksi läksyjen
lukemisessakin, jotka tosin oli pian luettu, niin että iltaa jäi vielä
tähteeksi pitkältikin. Kalle tuli hänelle avuksi. Hän ehdotti, että
menisivät lainaamaan kansankirjastosta kirjoja. Niitä lukemalla saa
varmasti kulumaan aikansa — siellä on niitä joka lajia ja laatua:
romaaneita, seikkailukirjoja, runoteoksia — mitä vain.
Nyt Simolla ei enää ollut ikävä. Kun läksyt oli luettu, otettiin
muut kirjat käsille ja luettiin puoliyöhön asti, kunnes emäntä tuli
toruen ja puhalsi lampun sammuksiin, mutta milloinkaan Simo nytkään
ei laiminlyönyt ehtoosiunauksensa lukemista, vaikka siinä tällöin
tavallisesti heiluivat punanahkojen tomahawkit ja rapisivat valkoisten
metsästäjäin tarkasti ampumat rihlakuulat.
Mutta joka talvi ja joka syksy, palattuaan joulu- ja kesälomaltaan
kaupunkiin, hän kuljeskeli kuin unissaan pari ensimmäistä viikkoa.
Koti-ikävä piti häntä lumoissaan. Se oli hänen säännöllinen uhrinsa
kodille ja kotiseudulle; siitä hän ei päässyt ja se seurasi häntä vielä
täysikäisenäkin.
* * * * *
Isäntäväkikin huomasi Simon levottoman ikävyyden hänen kotoa
palattuaan, ja varsinkin huomasi sen talon tytär, tyttökoulua käyvä
Naimi.
Syödessä riitti siitä puheen ja ilon aihetta Naimille. Toiset eivät
viitsineet ottaa siihen osaa, mutta Naimi oli sitä väsymättömämpi.
Hänhän oli kaupunkilaislapsi, ja hänestä, joka itse oli vilkas ja
notkea, oli hauskaa kiusoitella kömpelöitä maalaispoikia.
— No, Simo, — puheli Naimi, veitikan karehtiessa suupielissä. — Vielä
puuttuu parista viikosta joku päivä vai kuinka?
Simo painoi päänsä lautasensa yli vastaamatta.
Toiset hymähtelivät.
— Älä viitsi! — koetti rouva estää Naimia, ja kääntyen Simon puoleen
hän sanoi:
— Älä välitä, Simo, Naimin turinoista, hänhän on semmoinen...
— Mimmoinen, mimmoinen, mamma-kulta? — tiukkasi tyttö.
— Semmoinen tuuliviiri ja suunsoittaja, joka puhuu mitä tuuli suuhun
tuo.
— Hyi mamma sinua! Etpäs sinä juuri kaunistele tytärtäsi.
— Tuuliviiri sinä olet, — vahvisti ukko lautasensa takaa.
— Siinä toinen hyväkäs! Mutta sinulta, Simo, kysyn nyt minä, että yhäkö
sulla on mammaasi ikävä?
— Ei minulla ole mammaa, — sanoi Simo jäykästi, nostamatta katsettaan.
— Minulla on vain äiti.
— Vai ei sinulla ole mammaa. Mutta nosta toki silmäsi taivasta päin
ja minua päin, että näen, vuotavatko kyyneleet silmistäsi ikävästä
saada nähdä äitiäsi... Voivoi sentään, mitä minä näen: yhden suuren
kyyneleen. Pitäisi kirjoittaa mamma-äidille, että Simo potee
raskasmielisyyttä... Etkös sinä ottaisi ja kirjoittaisi, Kalle.
— En viitsi, — sanoi Kalle. — Mutta kirjoita sinä itse, koska sinulla
on niin kova halu muutenkin lohduttaa Simoa.
— No, kakarat, olkaa siivolla! — jorautti ukko. — Älkää alkako siinä
nyt taas riidellä kesken syönnin.
Kallella ja Naimilla oli hyvä halu näykkiä toisiaan. Kallea harmitti
Naimin nenäkäs ja ylimielinen käytöstapa häntä itseään ja Simoa kohtaan
ja ennen kaikkea se, että Naimi vain harvoin viime talvena oli tullut
luistelemaan hänen kanssaan, vaikka hän usein oli kärttänyt Naimia
mukaansa. Naimi oli kyllä ollut joka ilta siellä, mutta tavallisimmin
ylempiluokkalaisten seurassa. Ja keväällä, kun jäät olivat lähteneet
ja puistojen puut ruvenneet tekemään lehtisilmuja, Naimi iltaisin
käveli milloin minkin yläluokkalaisen rinnalla ja vain aniharvoin hänen
rinnallaan — ja nekin kerrat kuin armosta vain.
— Riidellä! — sanoi Naimi. — Rakkautta tämä on minun ja Kallen välinen
sananvaihto.
— Peijakas, vai rakkautta.
Naimi taputti ukkoa karvaiselle poskelle.
— Älä suutu, pappa-kulta.
Ukko hymyili leveästi.
— Mikäs sinuun voi suuttua. Hupakko olet ja tuuliviiri.
— Oikea tuuliviiri hän onkin, — sanoi Kalle. — Pieni tuulenhenkäys
vain, ja kohta se kääntyy myötätuuleen.
— Luuletkos, että aina käännyn myötätuuleen, — sanoi Naimi. — Ohoh, jos
niikseen tulee, saatan minä kääntyä vastatuuleenkin, — vallankin jos
tuulenhenkäys on epämiellyttävä.
Vanhemmat nauroivat, ja ukko lausui Kallelle:
— Älä lähde hänen kanssaan kilpasille. Se on sama kuin lähtisit tuulen
kanssa kilvoittelemaan — helmat siinä vaan liehuvat ja jalat väsyvät.
— Se on varma se, — sanoi Naimi pöydästä noustua. — Koetas ottaa
kiinni, jos voit.
Äiti katsoi paheksuvasti Naimia, joka nyrpisti vastaukseksi nenäänsä
jatkaen:
— Minä tiedän, että Kalle kävelisi rinnallani hyvin, hyvin mielellään.
Ja ottaisi myös minut kiinni, jos vain voisi ja uskaltaisi. Eikös niin,
Kalle?
Kalle paiskasi kiukustuneena oven kiinni, vetäytyessään Simon kanssa
omaan huoneeseensa, mutta oven takana helisi tytön iloinen nauru.
Lukemisesta ei sinä päivänä tahtonut tulla mitään. Simo istui
koti-ikävissään, Kalle murjotteli muuten vain, harmissaan tytölle.
Isännän lähdettyä toimeensa issikkakuskipukilleen ja emännän asioilleen
ei poikien huoneeseen kuulunut pitkään aikaan muuta kuin hiljaista
lukemisen hyrinää viereisestä kamarista. Naimi siellä luki läksyjään.
Kallea kismitti Naimin yliolkaisuus, mutta mitä enemmän hän kuunteli
Naimin hyrinää, sitä nopeammin rupesi hänen mielensä sulamaan. Ja kun
Naimi lopuksi paiskasi kirjansa pöydälle, niin että rasahti, niin
rasahti sykähtäen myös Kallen sydämessä. Naimin kamarista alkoi nyt
kuulua iloista laulunhyräilyä, ja hetken kuluttua Naimi ilmaantui
kynnykselle.
— Kas poikia, jotka istuvat totisina ja juhlallisina kuin kirkossa.
Simo pysyi sanattomana. Kalle koetti olla vihaisen ja loukatun näköinen
sanoessaan:
— Me emme ole vielä lukeneet läksyjämme.
— Mutta minä olen, — sanoi Naimi, ilkamoiden katsellen toisesta
toiseen. — Simoa pukee tuommoinen äänettömyys, se tekee hänet niin
viisaan ja miettivän näköiseksi.
Simo murahti.
— Sinäpäs muriset kuin karhu, — jatkoi kiusanhengetär.
— Etkö sinä voi jättää minua rauhaan, — sanoi Simo karahtaen punaiseksi.
— Herra varjelkoon! Sullapas taitaa olla lällä lähellä.
Hän poistui eteiseen, jonne Kallen silmät pälyilivät levottomina ja
odottavina. Naimi raotti ovea, hänellä oli kappa yllään ja vallaton
nauru huulillaan.
— Tule, Kalle, ja mennään yhdessä kävelemään. Jätetään Simo yksikseen.
Minä en kestä nähdä ison pojan itkemistä.
Kalle yritti panna vastaan, vaikka sydämessä lauloivatkin satakielet
ja kaikki taivaan sulosäveliset piipittäjät. Hänellä oli läksyjen luku
vielä kesken, sanoi hän, muuten hän kyllä olisi lähtenyt.
— Minä en rupea itkemään, — sanoi tyttö ylpeästi. — Tulet jos tulet;
uskallan minä lähteä yksinkin ja seuraa saan, kuinka paljon vain
haluan. Ja Simo itkeköön minunkin puolestani. Hyvästi.
Hän niiasi veikistellen painaessaan ovea lukkoon.
Kalle heitti kirjansa pöydälle rynnäten eteiseen.
— Odota, Naimi! — huusi hän. — Minä tulen...
Simo hengähti helpotuksesta jäätyään yksin, omaan rauhaansa.
Simo ei voinut saada päähänsä sitä, miksi Naimi oli hänen pahin ja
oikeastaan ainoa kiusaajansa, Naimi, joka hänestä oli maailman kaunein
tyttö: sellaiset suuret, loistavan ruskeat silmät ja ruskea palmikko,
hyvyys koko olemuksessaan on sillä. Ja sittenkin saattaa hänen suunsa,
joka on niin suloinen ja pieni, syytää ilmoille sanoja, jotka syvästi
haavoittavat Simoa, melkein itkun rajoille ne häntä repelevät aivan
kuin pistävät orjantappuran okaat.
Niinkuin tapahtui esimerkiksi äsken ja niinkuin tapahtuu aina, milloin
Naimi alkaa kiusantekonsa Simon ajatusten kierrellessä kodin vaiheilla.
Sinne ne nytkin painuvat uudelleen, vastustamattomasti ne vievät Simon
mukanaan heti, kun hän vain saa sielunsilmiinsä äidin kuvan.
Silloin haihtui hänen mielestään kaikki muu, vain koti ja kotiseutu eli
hänessä, haihtui Naimikin olemattomiin.
Hänellä ei tällöin ollut Naimia, oli vain äiti. Mutta ne olivat
kumpikin sentään rakkaita ja kauniita kuvia hänelle. Sen Simo tunsi
joka kerta, kun katseli Naimia ja muisteli äitiä.
Mutta joka kerta kun Naimi ivaili ja härnäili häntä, tapahtui niin,
että äidin kuva kasvoi Simon sydämessä kaikkivaltiaaksi työntäen Naimin
sieltä pois, ja niin hävisi Naimi taas näkymättömiin.
Simo kummasteli tätä sydämessään vallitsevaa kaksintaistelua pääsemättä
selville sen syistä. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että nuo
molemmat rakkaat olennot asuisivat hänen sydämessään sovussa, viihtyen
siellä yhtaikaakin.
Yhtaikaa ja yhtämittaisesti. — Sitä Simo halusi.
Mutta eipäs vain.
Joskus ne tosin saattoivat olla siellä yhtaikaa, jopa useita
viikkojakin, mutta heti kun Naimi aloitti julman leikkinsä, oli Naimi
ikäänkuin pyyhkäisty sieltä näkymättömiin, ja siellä vallitsi yksinään
vain äiti.
* * * * *
Simo oli yksikseeneläjä.
Hänen luonaan ei käynyt keitään koulutovereita eikä hän käynyt toisten
poikien luona.
Sillä tavalla hän kasvoi jossain suhteessa vinoon. Hänestä tuli
epäilevä, umpimielinen olento.
Hän epäili kaikkia, yksinpä opettajiaankin. Opettajat muka antoivat
hänelle huonompia numeroita kuin muille, vaikka hän uskoi osaavansa
yhtä hyvin kuin muutkin. Ne opettajat taas, jotka antoivat hänelle
hyviä numeroita, olivat Simosta kunnioitettavia.
VI.
HIRMUTYÖ.
Simon kotikulmalla tehtiin erään syyskuun vaiheilla hirmutyö, joka
saattoi rauhallisen paikkakunnan asukkaat kauhun valtaan, ja sitä mukaa
kuin se tuli tiedoksi laajemmaltikin, tunsivat ihmiset vilunväreitä
selkäpiissään.
* * * * *
... Kurkineva, sen Anttonin appiukko, oli murhattu. Pääkallo
isketty kirveellä mäsäksi, äijän omalla kirveellä, jota hän aina
käytti mukanaan riihenlämmitysaikana. Äijän huolena oli ollut
niinkuin aina ennenkin riihenlämmitys, ja hän oli mennyt, syötyään
ehtoollista perheensä parissa, takaisin riiheen, jossa hänellä oli
tapana nukkuakin lämmitysaikana... Ukolla tiedettiin olleen rahoja,
joita hän aina säilytti matkassaan. Yksinpä silloinkin, kun hän oli
riihenlämmitystoimessa, hän käytti niitä mukanaan työnnettyinä mekkonsa
ja rintansa väliin vyöhihnan yläpuolelle: siinä ne roikkuivat kaulasta
pienessä lujassa pussissa, ja se oli hänen rahansäilytyspaikkansa.
Niin kertoi hänen tyttärensä kuulustelussa... Kyseessä on nähtävästi
ryöstömurha, sillä kun tytär miehensä Anttonin kehoituksesta oli
käynyt hakemassa isäänsä suurukselle, ei tällä, niinkuin myöhemmin
todettiin, ollut jäljellä kristuksenkillinkiäkään... Kuka on rikokseen
syypää, sitä ei vielä tiedetä... Onko se tehty jo illalla, yöllä vai
aamuvarahilla, sitäkään ei tiedetä... Mutta joka tapauksessa on sen
tehnyt henkilö, joka tiesi äijällä olevan rahoja ja joka myös tunsi
hänen tapansa.
Ukko on murhattu nähtävästi istuvassa asennossa. Riihi näet on kiukaan
kohdalla niin matala, että kirvestä ei ole voitu muuten kohottaa
sellaiseen valtavaan lyöntiin, että ukko kaiken todennäköisyyden mukaan
todettiin poliisikuulustelussa kuolleen yhdestä ainoasta iskusta...
Ukko lienee istunut matalalla makuulavitsallaan kiukaan pesän edessä
selin oveen, kun hänen oman kirveensä kamara on hirvittävällä voimalla
paiskautunut kalloon murskaten päälaen, takaraivon ja otsaluut
sirpaleiksi, aivojen ja verimöykkyjen riekaleina singahdellessa riihen
maalattialle. Tappavan petkeleen kajahtaessa pääkuoreen ukko on ollut
joko laskemassa rahojaan pesän edessä tai syyttämässä kekäleellä
piippuaan, joka löydettiin hänen vierestään veren ja aivonsirpaleiden
seasta. Minkäänlaisia taistelun jälkiä riihessä ei ole havaittu. Ukko
makasi suullaan permannolla.
Onko murhaaja hiipinyt riiheen salaa vai onko hän ensin kaikessa
rauhassa pakissut äijän kanssa ja sitten tämän kumartuessa ottamaan
tulta piippuunsa salamannopeasti tarttunut kirveeseen? Nämä ovat
kysymyksiä, joihin vain murhattu osaisi vastata, mutta toistaiseksi
eivät ainakaan elävät ihmiset. Rikos on näin ollen salaperäisyyden
verhoomana, mutta toivottavasti ja varmaankin se kerran paljastuu, kun
sitä aletaan tutkia oikeudessa.
Epäluulot kyllä kohdistuvat jo nytkin erääseen vissiin henkilöön, jonka
nimeä ei vielä tahdota mainita, koska ei haluta häiritä ennenaikaisilla
maininnoilla viranomaisten työskentelyä rikoksen selvittämisessä.
Oikeuslääketieteellistä ruumiinavausta ei ole vielä, tätä
kirjoittaessamme, ehditty toimittaa. Kenties sekin tuo jonkinlaista
valaistusta tähän kaameaan rikokseen...
* * * * *
Sellainen oli uutinen, jonka kortteeritalon isäntä luki sunnuntaipäivän
sanomalehdestä kirkkaana syyskuun aamuna.
Luettuaan uutisen ukko ampaisi keinutuolistaan poikien huoneeseen,
jotka vielä nukkuivat, osoitti sormellaan uutista ja jäi silmälasiensa
yli tuijottamaan.
— Sinä tietysti tunnet Kurkinevan väen? — sanoi ukko Simolle.
Tunsihan Simo sen, niinkuin naapuritalon torpanväet yleensä ovat
tunnettavissa. Hyviä, työteliäitä ihmisiä ovat. Muuta ei Simo voinut
heistä sanoa.
— Kuka mahtaa olla se, johon epäluulot ovat kohdistuneet? — arveli ukko
edelleen.
Sitä Simo itsekin arvaili eikä voinut päätyä arvailuissaan kehenkään
muuhun henkilöön kuin Heikuran Jussiin. Simo muisteli kirkonpaloa
varhaisimman lapsuutensa päiviltä ja sitä kammoa, jonka Jussi jo
silloin oli herättänyt hänen mielessään raaoilla, jumalattomilla
puheillaan.