vain, ja niin hän istui lujasti selässä. Pieni sivallus ohjien perästä
ja Polle kirmasi juoksuun. Hevosen kaviot mätkähtelivät pehmeästi
hyllyvää niitunpintaa vasten, mutta sen ehdittyä kovalle maalle,
kivikkoiselle, kurjalle tielle, alkoivat kaviot kopsaa tasaisesti, ja
hiljainen, uneksiva yö kantoi sen kopseesta syntyvän äänen kauan aikaa
Simon korviin, kunnes se lopulta painui kuulumattomiin.
Simo kaivautui heiniin.
Hämärä tuli vähitellen niin tiheäksi, ettei enää, vaikka Simo koetti
tirkistellä seinänraoista, silmä kantanut kunnollisesti joelle, jonka
päällä sitäpaitsi keinui paksu usvakerros.
Sorsatkin olivat jo lakanneet ääntelemästä.
Ulkona kuului toisinaan yksinäisen yölinnun siipien suhahtelua, joka
nahkeutensa tähden vaikutti ilkeältä. Vesi vilisi hiljalleen kaislojen
välitse, ja kauempaa kantautui korviin kosken kohina hillittynä ja
salaperäisenä. Ladon niitunpuolista sivua kiertävä pajupensasryhmä
liikahteli silloin tällöin hiljaisessa yötuulessa, kahisuttaen
seinänrakoihin tunkeutuneilla oksillaan kuivia heiniä ladossa.
Simo joutui omituiseen pelonsekaiseen tunnelmaan.
Hänhän oli nyt ensikertaa yksin, makasi täällä harmaassa,
harvaseinäisessä ladossa ypöyksinään, seuranaan vain tuhatkunta krapua,
jotka siinä käden ulottuvilla liikahtelivat kopissaan. Mutta nekin
peloittivat enemmän kuin rauhoittivat.
Simo olisi juossut kortteeripaikkaansa, jos vain olisi uskaltanut astua
ladon hämärästä yön hämärään, olisi juossut, pinkaissut niin, että
kylmä, niitusta pursuva vesi olisi roiskinut kintuissa.
Mutta ulkona kaartaisi hänet yö joka puolelta; täällä sisällä oli
sittenkin turvallisempaa.
Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin hän sai selville, miksi heinät
kahisivat. Lopulta hän uskalsi kohottaa päätään sen verran, että käsin
kopeloimalla pääsi selville pajupensasryhmän salaisuudesta. Se vahvisti
hänen rohkeuttaan kelpolailla, uskalsipa hän jo naurahtaakin.
Mutta kun sitten ulkoa taas kuului siipien suhahtelua, semmoista
nahkeata ja puistattavaa, kyyristyi hän uudelleen heiniin niin
pieneksi kuin taisi. Yhtäkkiä juolahti hänen mieleensä vielä sekin
pelimanni-Antti ja hänen kuolemansa Puukan talvikylmässä riihessä.
Hän ei kyennyt sanomaan, mistä tämäkin muisto vierähti nyt hänen
muistiinsa. Mutta kenties veden hiljainen solina kaislikossa aiheutti
sen. Niin, varmaankin se oli tuon solinan ansio.
Hänestä oli oikeastaan koko ajan tuntunut, ikäänkuin veden vieno
heliseminen olisi pehmeätä, hivelevää viulunsoittoa. Hän kuvitteli
tämän niin todenperäiseksi, että unohti ulkona uhkaavan yön, siipien
suhahtelut, vieläpä Viulu-Antinkin.
Hän uskoi kuvitelmaansa, niin ettei enää muistanut pelätä. Hän
rauhoittui ja kuunteli levollisena veden hiljaista solinaa joessa
kaislojen välitse. Se soi hänen korvissaan kehtolauluna, johon hän
hiljalleen nukahti.
* * * * *
Matti karautti sillävälin Pollellaan hiljaisten töllien ja talojen ohi,
joiden asukkaat raskaan työpäivän uuvuttamina lepäsivät suvisen yön
hämyssä.
Kaviot kopsivat, maantie mätkyi, mutta lähestyessään kotiaan Matti
hiljensi Pollen käyntiä. Siellä talossa oli kotimiehenä vanha tallimies
Kustaa, jonka nähden ei ollut hyvä leikitellä hevosilla.
Se oli aina hevosten puolesta, toisinaan isäntääkin vastaan. Se oli
tarkka ja äreä äijä.
Matti ei tahtonut ajaa kartanolle saakka, vaan sitoi Pollen
maantienviereiselle heinäsaralle, jossa se alkoi ahnaasti hamuilla
ruohoa.
Loppumatkan Matti kulki jalkaisin.
Hän pujahti varovasti pirttiin, mutta Kustaa kuuli kuitenkin oven
käyvän kurkistaen peittonsa alta.
— Pahustakos siinä kuhkit yökausia.
Matti ei ollut kuulevinaan Kustaan mutinaa. Otti vain seinältä
haulikon, ruutisarven, haulipussin ja nallilaatikon.
— Sinä rakkari! — ärisi Kustaa edelleen. — Et suinkaan sinä vain ajele
selkähevosella, häh?
Kustaan ääni oli epäilevä, mutta Matti livahti jo ulos, vastaamatta
äijälle.
Kuitenkaan hän ei uskaltanut hypätä Pollen selkään vielä siinä
heinäsaralla, vaan talutti sitä pitkän taipaleen maantien ruohoista
syrjää pitkin, ennenkuin kiipesi selkään.
Ja sitten sitä taas mentiin, niin paljon kuin Pollen kavioista heltisi.
Tie oli yhtenä tasaisena töminänä, kunnes ehdittiin takaisin niitylle,
jossa se muuttui hiljaiseksi tassutukseksi. Lopulta se lakkasi
tykkänään.
Matti oli nyt perillä.
Hän asetti suitset aidanseipääseen, josta ne oli ottanutkin, taputti
huohottavaa Pollea kaulalle ja riensi sitten ladolle.
Raivattuaan oviaukosta liikoja puita sivulle hän kysyi hiljaisella
äänellä:
— Oleks sää siellä vai...?
Kun ei kuulunut vastausta, kömpi hän latoon vetäen haulikon mukanaan.
— Kravut ovat sentään täällä, — tuumi hän itsekseen, kun kuuli niiden
äännähtelyjä kopista.
Hetken hän kuunteli tarkkaavasti ja kuulikin Simon siinä lähellä
hengittävän. Pojan koko ruumis oli kaivautuneena heiniin, ainoastaan
pää oli näkyvissä.
Matti tönäisi Simoa hiljaa. Simo kavahti istualleen, kunnes pääsi
selville siitä, että Mattihan siinä oli.
— Sorsat jo alkavat lenneskellä, — sanoi Matti ladatessaan
kaksipiippuista haulikkoansa. — Kohta kai niitä ilmaantuu näkyville, ja
sitten hui hai vaan — kuti molemmista piipuista. Ja ihme olisi, jollei
jäisi.
He hiivittäytyivät joenpuoleisen seinän viereen. Siinä oli sopivalla
kohdalla hirsien välillä tarpeeksi korkea rako, josta pyssy mahtui.
Matti sujutti haulikkonsa siihen, joten se oli valmiina laukaistavaksi,
heti kun vain tarjoutui tilaisuus. Yläpuolella oli toinen rako,
jonka ääreen he asettuivat kyykkysilleen tähyilemään joelle. Heillä
oli oivallinen tirkistysreikä ja ampuma-aukko, ja hiljaa nauraa
hiiskutellen he nyt henkeä pidätellen tähyilivät hiljalleen valkenevaan
aamuun.
Joessa, kaislikon keskellä oli melkoisen laaja lampare. Matti selitti
kuiskaamalla, ettei kaislojen seassa rämpivään sorsaan hyödytä ampua,
vaikka silmä sen erottaisi hyvinkin sieltä. Kurkinevan vaari, jonka
kanssa Matti oli edellissyksynä tehnyt metsästysmatkoja, oli sanonut
niin — ja vaari kyllä tietää, koska hän on aikoinaan präiskäytellyt
sorsiakin. Pitää olla suora, esteetön linja, ampui sitten metsoa tai
sorsaa, muuten on osuminen onnenkauppaa.
Kun Simo yritti puhella kovalla äänellä, kielsi Matti heti. Hiljaa
pitää olla, sanoi Matti, ettei saalis säikähdä, hiljaa liikkua,
kuiskaamalla puhua tai sitten olla vallan ääneti. Niin oli sanonut ja
neuvonut Kurkinevan vaarikin, joka ymmärtää näitä asioita.
Simo kuunteli ihmeissään Matin kuiskauksia. Hänen mielestään oli
kummallista, outoa ja jollain tavalla nurinkurista, että Matti,
joka tavallisesti oli raisuimpia ja villeimpiä poikia kulmakunnan
poikaparvesta, jaksoi hillitä itseään tämmöisen jännityksen vallassa.
Sorsien rämiseviä, karheita äännähtelyjä oli jo hetken aikaa kuulunut
kaislikoista ja ruohoisilta rantaäyräiltä, suhisivatpa jo siivetkin
jossain kauempana, mutta tähän kohdalle tuohon lampareeseen ei niitä
vielä ollut riittänyt.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennenkuin siihen laskeutui iso syöttiläs
ruveten siinä hiljalleen kellumaan, aina vähänväliä ääntäen lyhyesti ja
äkäisesti.
— No, ammu jo! — hoputti Simo.
Matti pälyili sorsaa, mutta ei näyttänyt aikovan tarttua pyssyyn. Simo
katseli ihmeissään häntä ja vuoroin sorsaa joella.
— Ei, ei vielä, — sopotti Matti vastaan. — Odotetaan vielä hetki,
kenties sille tulee tovereita.
— Mutta jos sekin lentää tiehensä.
— Älä sipise, kun et ymmärrä. Kurkinevan vaari, joka ymmärtää, kertoi
paukauttaneensa yhdellä laukauksella pari kolme sorsaa, jopa joskus
neljä viisikin.
— Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
— Pidä suus kiinni! — sähähti Matti hyvätuulisesti. — Kyllä minäkin
muistan sananlaskuja, jos niikseen tulee... Mutta ajatteles, jos tuossa
kohta keinuisi pari sorsaa lisää — ja missä on yksi, siinä voi olla
kaksikin. Eikös tämäkin ole jonkinlainen sananlasku myös... Sissoo,
siinä jo onkin.
Kaislikon helmasta ilmaantui toinen sorsa, toveri tuolle ensimmäiselle.
Simo vilkaisi Mattiin, joka ei enää jaksanut hillitä kiihkoaan, vaan
painoi haulikon perän tukevasti olkaansa vastaan ja tähtäsi.
Sorsat olivat suuria ja pyöreitä kelluen joen pinnalla kuin
rasvamöhkäleet mutta silti sirosti ja kevyesti. Juuri kun
viimeksisaapunut sorsa, joka vaikutti korealta kuin pyntätty mamselli,
purjehti maikaillen äkäistä vaaria kohden sattuen suoraan linjaan
vaarin kanssa, silloin Matti laukaisi.
Kaislikko ritisi ja ratisi, vesi pärskähteli, kun haulit läiskähtäen
iskivät sinne sekaan.
Mutta laukauksen kajahdusta, jonka jylyä jokilaakso paiskeli sinne
tänne metsän kallioihin, seurasi karkea kirotulva, joka kuului ladon
ulkopuolelta. Mitä se oli?
Pojat katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa. Vaikka heidän sydämensä
pamppailivat pelosta, eivät he kuitenkaan malttaneet toisella
silmällään olla vilkuilematta ovelle, toisella joelle, jossa toinen
sorsa jo makasi selällään vedessä, toinen hypähti korkealle koettaen
kohoutua siivilleen, mutta ei jaksanut, vaan pudota mäiskähti takaisin
veteen läiskyttäen sitä poikkiammutuin siivin, kunnes kellahti
selälleen sekin jääden liikkumattomana makaamaan toverinsa rinnalle.
Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä: laukaus, kirotulva ulkoa ja
sorsien kuolema.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli selitys kirotulvaan. Ladon ovelle
hypähti mies, jonka pojat tunsivat Kurkinevan vävypojaksi Anttoniksi.
— Mitä perhanan roistoja täällä on! — kuului ovelta.
Hän oli täydessä raivossa. Hän ei heti huomannut ladossaolijoita,
kun nämä peloissaan kyyristyivät heiniin. Hän oli aivan hurjimuksen
näköinen. Mutta nähdessään poikien krapukopat hän hillitsi itsensä
ruveten nauramaan.
— Vai niin, — sanoi hän muuttuneella äänellä. — Tekös, junkkarit,
siellä olettekin.
Pojat katsoivat kummissaan häneen ja toinen toiseensa. He eivät koskaan
ennen olleet nähneet Anttonia tuommoisena raivopäisenä. Päinvastoin hän
oli tunnettu hiljaiseksi siivomieheksi, joskin vähän pikavihaiseksi.
Mutta mistäs nyt kiukku ja raivo?
— Se kyttäili kai meidän lintuja, — kuiskasi Matti Simolle, joka
nyökkäsi myöntävästi. Sitten he molemmat vilkaisivat toisiinsa
ymmärtävästi: siitä se oli nyt noin raivo.
— No, tulkaa ulos. Mitäs te minua pelkäätte, tuttua miestä.
Ääni oli nyt ystävällinen niinkuin tavallisesti.
— Olin tässä minäkin vaaniskelemassa sorsia, mutta te ehditte edelleni,
— puheli Anttoni. — Ja hyvin saittekin sattumaan, näemmä, koska tuolla
makaa kaksi.
Pojat kävivät lautalla noutamassa sorsat, ja yhdessä Anttonin kanssa he
sitten painuivat kortteeripaikkoihinsa.
— Sinusta taitaa tulla hyvä kyttä, — arveli Anttoni Matille. — Sinä kai
laukaisit.
— Minä. Olen käynyt oppia appivaarisi luona.
Anttoni rypisti vihaisesti kulmakarvojaan.
— Tiedän sen. Hän on hyvä kyttä.
Senjälkeen he jatkoivat matkaansa vaiteliaina. Pojilla oli sitäpaitsi
täysi työ retuuttaessaan krapukoppiaan, sorsia ja pyssyä, eikä
Anttonillakaan tuntunut olevan erikoisempaa puhelemisen halua, jos lie
ollut aihettakaan.
IV.
KOHTALOKAS VAIHE.
Simo oli jo päässyt kansakoulun kolmannelle osastolle, kun hänen
elämässään sattui vaihe, joka aikaa voittaen siirsi sen uusille urille.
Sinä vuonna kesäkuussa äidin veli tuli emäntänsä ja poikansa kanssa
sukuloitsemaan Melkkilään. He asuivat kaukana toisessa pitäjässä käyden
harvoin sukulaisissaan. Tämän takia oli Simollekin orpanapoika Kalle
outo ilmestys.
* * * * *
Oli lauantaiehtoo vieraiden saapuessa.
Simo oli tapansa mukaan mennyt koskelle ahvenia onkimaan, mutta ne
eivät syöneet tällä kertaa matoa. Hän kaivoi kivien alta krapuja,
taittoi niiden pyrstön kuorien sen ja asettaen koukkuunsa. Tähän
syöttiin ahvenet tarttuivat hanakasti, Simo veteli niitä yhden toisensa
jälkeen maalle ja tällä tavalla onkien hän siirtyi hiljalleen saaresta
toiselle, joissa kasvoi leppää, pajukkoa ja jokin pihlavakin vuokkojen,
rentukkain ja lemmikkien seassa.
Ylenipä eräällä saarella haapakin, ja sinne Simo siirtyi viimeksi,
katsottuaan ensin tokeen ylitse, nousiko saunasta vielä savua, ja
todettuaan, että niin oli asian laita, hän heittäytyi haavan juurelle
pidellen ongenvapaa hiljaisessa, melkein tyynessä sivujuovassa, jonka
toista, vastakkaista puolta kiersi maantie.
Haavan lehdet värisivät, vaikka oli miltei tyven. Simon mieleen
juohtui runo, jossa kauniisti kerrottiin, minkä vuoksi ne värisevät ja
lepattavat aina, maailman loppuun asti. Runossa sanottiin, että Jeesus
oli naulittu haavasta tehdylle ristinpuulle, ja tämän vuoksi haapa ei
saa koskaan rauhaa. Sen täytyy väristä ja itkeä ihmiskunnan suurinta
syntiä, jonka välikappaleeksi se pakoitettiin, kauhu täyttää sen
olemuksen vuosisadasta vuosisataan, tuuli tai oli tyven — ikuisesti se
on tuomittu värisemään. Lepattaa, värisee, kohisee, mutta ei ole ääneti
milloinkaan: milloin se vaikeroi hiljaa, milloin kohisee kumeasti
vääntelehtien kuin elävä ihminen tuskissaan, joilta ei saa lepoa, ei
rauhaa...
Vesi vieri hiljaa ja unettavasti, ja Simo oli niin kiintynyt
haapa-taruun, ettei ollut huomata kalan nykimistä siiman päässä,
ennenkuin se jo oli soluttamaisillaan vavan hänen kädestään. Samaan
aikaan rupesi maantieltä kuulumaan rattaiden jyminää ja hetken
kuluttua näkyi sieltä pölähtävän tomupilven keskellä rattaat, joiden
etuistuimella istui kaksi aikuista, mies ja vaimo, pojan keikkuessa
takana.
Ne eivät olleet omankulmalaisia. Sen havaitsi Simo heti. Tunsihan hän
kaikki paikkakunnan hevoset ja taatirattaat. Hän seurasi katseillaan
ajavia, jotka poikkesivat Melkkilän tielle, ja siinä kohta ahteen alla
oli silta, joka Simon katselupaikalta käsin näytti riippuvan taivaasta,
syystä että saari, jolla Simo seisoi, oli paljon alempana joessa kuin
silta. Välillä oli toe, joka pidätti yläjuoksun veden korkeammalla
alaallaolevaa, ja toe oli melkein keskimatkassa sillan ja Simon saaren
väliä. Usein Simo oli täältä katsellut siltaa, ja aina hänestä oli
tuntunut, ikäänkuin se riippuisi taivaan ja veden vaiheilla.
Nyt he ajoivat sillalle. He olivat varmaan menossa heille, sillä heiltä
lähtevää kujaa ei voi ajaa hevosella ja siksi toiseksi kuja päättyi
metsään heti talon takana. Niillä näkyi olevan välkkyvät valjaat ja
korskuva ori.
Simo kirmaisi kartanolle. Äiti komensi hänen pukeutumaan
pyhävaatteisiin ja sitten tervehtimään sukulaisia. Kallella, joka oli
lyseon toisella luokalla, oli kovat kaulassa, ja ne olivat Simolle
uutta. Hän ei ollut ennen nähnyt sellaisia poikien kaulassa, eikä Kalle
kumminkaan ollut häntä pitempi. Kuului olevan samanikäinen. Oli hän
tosin joskus nähnyt niiden riippuvan opettajan, pappien ja isänkin
kaulassa tämän ajaessa kirkkoon tai kuntakokouksiin, mutta ne olivat
semmoisia matalia, pitkin rintapieliä leviäviä, joihin solmittiin
pieni, valkea tai musta nauha — melkein kuin vaimoväen kengänrihma.
Mutta Kallellapas oli kaulus korkea ja nauha paksu, monivärinenkin.
Kalle oli muutenkin etevä poika joka suhteessa, hän voimisteli ja
käveli käsillään, ja kun yhdessä käytiin saunassa, hän juoksi lavolta
suoraa päätä jokeen uiden taitavasti kuin hylje. Simo ei piisannut
hollillekaan hänen rinnallaan, vaikka luuli olevansa jo koko mestari
hänkin.
Mutta äläpäs. Kun Kalle vetäisi käsillään ja potkaisi jaloillaan
kiemurrellen, niin jäipä siinä peräpuoleen Simo ja Heikkikin, joka
sentään oli ollut Simon uimaopettajana.
Koko seuraavan sunnuntaipäivän he pulikoivat joessa tai vehtasivat
kartanolla. Simo oppi jo uimaan Kallen tavalla ja kävelemään käsillään
Kallen tavalla, vaikka kumpikaan taito ei vielä käynyt niinkuin
oppimestarilta. Heikki sanoi olevansa liian kankea käsilläkävelyä
opetellakseen, kun Simo kehoitti häntä mukaan.
Kalle kertoili lyseosta yhtä ja toista. Sieltä pääsee ylioppilaaksi ja
sitten vaikka miksi, suurmieheksikin.
— Mihin virkaan sinä aiot? — kysyi Simo. — Millaiseksi suurmieheksi?
— Hei, papiksi tietysti. Mutta eikös isäsi pane sinuakin lyseoon?
Simo sanoi, että opettaja on kehoittanut isää niin tekemään ja että
hänellä omastakin puolestaan on halu lyseoon, mutta isä ei ole vielä
sanonut asiasta sitä eikä tätä. Kalle sanoi Simon olevan parasta pyrkiä
ajoissa lyseoon, jos häntä kerran aiotaan sinne, vaikkei olekaan vielä
käynyt kansakoulua loppuun. Ei hänkään, Kalle, sanonut käyneensä sitä
lopuilleen, mutta lyseoon hyväksyttiin, jotta paukahti. Simo vastasi,
että niin se puhuu opettajakin.
Simon isä ja Kallen isä, Jalkalan isäntä, palasivat talon peltoja
katselemasta tullen poikien luo, jotka makailivat pihalla piilipuun
juurella vastatusten kyynärpäihinsä nojaillen ja jutellen näistä
tärkeistä asioista.
— No, mitäs orpanukset nyt pohtivat? — kysyi Jalkala.
— Simon lyseoonlähtöä, — vastasi Kalle.
— Vai sitä, — hymähti Melkkilä. — No jokos hän on kuinkakin pitkällä
sillä matkallaan?
— Sisareni kertoi aamulla, että semmoinen on ollut meininki, — sanoi
Jalkala kysyvästi langolleen.
— Niin tuo opettaja on hopannut sitä, — myönsi Melkkilä. — Eikä
minullakaan tietysti ole vastaan itse asiassa. On kai hyvä, että kansan
lapsetkin pääsevät virkamiehiksi ja päälle päätteeksi omalla kielellään.
— Tekeekö Simon itsensä mieli lyseoon?
— Tekee, — vastasi Simo katsellen Kallen kaulusta ja koreata kravattia.
— Tietysti pojan tekee mieli, — sanoi Melkkilä. — Mutta tässä ei
mieliteko yksin saa olla määräävä seikka, vaan ainoastaan se, onko
pojalla terävä pää ja hyvä muisti.
Jalkala kääntyi Simoon.
— Onkos sulla?
Simo ei vastannut. Häntä hävetti puhua itsestään. Hän vetosi
katseellaan isään, joka virkkoi:
— Kuuluvat ne olevan... hänellä sellaiset.
— No hiivatissa, anna hänen sitten lähteä, — huudahti Jalkala. —
Kansasta nousevat virkamiehet, niinkuin esimerkiksi nuo pojat kerran,
ovat sentään jotain toista kuin herrasväkien jälkeläiset.
— Niin kai. Jolleivät he vaan ala herroiksi tultuaan tahria sitä pesää,
josta ovat lähteneet.
— Älä pelkää peikkoja keskellä päivää. Ei ainakaan Kalle, josta tulee
pappi, ole koskaan tekevä semmoista, enkä usko Simostakaan niin
sikamaista. Vai mitä, pojat?
— Herra hyvästi varjelkoon! — sanoi Kalle papillisella äänellä. — Pois
semmoinen hapatus minusta! Ja olkoon kaukana sellainen ajatuskin, että
joskus tulisin ja tahrisin isän pesän!
Tuo oli Jalkalan mielestä niin sukkelasti sanottu, että hän alkoi
nauraa hohottaa, vatsaansa pidellen, mutta Melkkilä kävi vakavaksi.
— Näätkös nyt, lanko, kuinka nokkelaksi lyseossa oppii, — puuskutti
Jalkala naurunsa välistä. — Menes vaan sanasotasille lyseoherrain
kanssa, niin vastauksen saat.
— Noo, kyllä kai tuommoista viisautta oppii kansakoulussakin, jos vaan
on hyvää halua, — sanoi Melkkilä. — Mitä muuten Simon lyseoonlähtöön
tulee, ei siitä kannata puhella ennenkuin vasta sitten, kun hän on
käynyt kansakoulun loppuun.
Isät nousivat ja kävelivät saliin, jossa heitä odotti kahvi.
— Minun mielestäni Kallen sanoissa oli melkein rivosti sanottu tulevan
papin suusta, — virkkoi Melkkilä matalalla äänellä langolleen.
— Mitä! Oikeaan kansanomaiseen vanhaan tapaan se oli sanottu, ei muuta,
hahhahaa. Ei sinun pidä pahentua lapsille.
* * * * *
Niin tuli syksy, ja kun opettaja huomautteli yhä uudelleen Melkkilän
haltijoille, että pankaa, hyvät ihmiset, Simo lyseoon, kun teillä on
mahdollisuus kouluttaa häntä ja kun hänellä on hyvä pää ja kova halu,
niin suostui Melkkilän haltija väki lopulta. Simo saa ensi keväänä
sitten yrittää.
— Mutta vain sillä ehdolla hän yrittäköön, että hän kevääseen
ehdittäessä suorittaa kolmannen ja neljännen osaston lukemiset, niin
että hänellä mennessään lyseon sisäänpääsytutkintoon on kansakoulun
päästötodistus lakkarissaan.
— Se hänellä on oleva, ja kunnialla olevakin, — vakuutti opettaja.
— Jos hän jaksaa suorittaa kaksi luokkaa yhdessä vuodessa, tiedän
hänellä olevan hyvän pään ja muistin.
Opettaja otti huolehtiakseen siitä, että Simo suorittaisi urakkansa
kunnialla. Simo pani parastaan ja opettaja pani parastaan.
Kärsivällisesti opettaja valvoi Simon lukuja, ja Simo yhtä
kärsivällisen ahkerasti lueskeli. Sillä lailla he suoriutuivat urakasta
menestyksellisesti, molemminpuoliseksi tyydytykseksi.
Siinä sivussa opettajan rouva hankasi Simon päähän ruotsinkielen
aakkosia sillä seurauksella, että Simo oli melkein rakastunut häneen.
Hänen iloinen hymyilynsä ja vilkkautensa saattoivat monesti Simon
sanattomaksi, jos hän vain vilkaisi rouvaan. Kotona Simo osasi
läksynsä, mutta ei ollut osata niitä opettajan rouvan edessä. Hän
tankkaili, häkeltyi, ujostui, kunnes jäi varsin äänettömäksi. Mutta kun
hän sitten hoksasi olla katsomatta rouvaan katsellen vain lattiaan tai
ulos pihalle, luisti läksy kuin pulpetista pudotellen. Mutta aina hän
ei jaksanut olla yhtä vahva ja varovainen, ja silloin oppitunti usein
pirstautui rouvan hymyilyyn tämän ystävällisistä auttamisyrityksistä
huolimatta.
* * * * *
Helvi oli ainoa, jolle Simo rohkeni puhua tulevaisuuden aikeistaan.
Tällöin Helvi saattoi sanoa:
— Sinä juttelet minulle nyt aikeistasi, mutta entä sitten, kun sinusta
tulee herra?
— Niin minä juttelen sinulle sittenkin.
Helvi lausui:
— Kyllä kai. Minä vain kansakoulun käynyt, ja sinä vaikka jo pappikin
joskus.
— Älä sano niin, herraksi en aio koskaan tulla, mutta kyllä
sellaiseksi... yhdeksi kaikkein pienimmistä.
Helvin silmät loistivat.
— Niin minäkin ymmärrän oikean sielunpaimenen kutsumuksen, yhdeksi
vähäpätöisimmistä.
Tästä riitti heille puheenaihetta, ja Helvistä tuli nyt Simolle
uskottu, jolle hän luottautui huolineen ja toiveineen.
V.
ETEENPÄIN OPIN TIELLÄ.
1.
Simolla oli äidin ja isän seurassa saapuessaan lyseon
sisäänpääsytutkintoon mukanaan kansakoulun päästötodistus ja päässään
yhtä ja toista tietoviisautta.
Pyrkijöitä oli paljon. Kaikki eivät tulleet hyväksytyiksi, mutta
Simo tuli. Orpana-Kallekin oli kuuntelemassa, kun rehtori julisti
juhlasalissa hyväksyttyjen nimet.
— Miltäs tuntuu nyt lyseolaisena oleminen? — kysyi Kalle Simolta
käytävässä.
Simo sanoi, ettei se hänestä tunnu sen kummemmalta kuin että kova
korkea kaulus ei oikein taida olla terveellinen hänen kaulalleen, se
pusertaa ja panee hikoilemaan. Kalle nauroi sanoen siihen tottuvan.
Rehtori, joka oli menossa kansliaansa, pysähtyi.
— No mikäs tästä pojasta sitten oikein tehdään? — kysyi hän Simon
vanhemmilta, jotka seisoivat poikien parissa.
Äiti vilkaisi isään, mutta tämä seisoi osaamatta vastata näin
äkilliseen kysymykseen. Silloin äiti niiasi vastaten:
— Henoh, pappi, kuinkas sitten muuta.
Rehtori naurahti.
— Niin tietysti. No koetetaan sitten leipoa sinusta pappi, äitisi
toivomuksen mukaan. Siinä vieressäsi on toinenkin papinkokelas, jos
oikein arvaan, tuo Jalkalan Kalle, hehee...
Niillä sanoilla oli Simon elämänura viitoitettu. Papiksi vaan hehee,
niinkuin rehtorikin sanoi. Simon mieltä ei siinä asiassa kysytty, mutta
jos olisi kysytty, niin hän olisi valinnut juuri saman uran.
Pappihan on kaiken alku ja loppu, ja papin toimi miellytti Simoa.
Oli ihmeellistä, että Simosta, joka lapsuudestaan alkaen oli oppinut
pelkäämään Jumalaa eikä rakastamaan, nyt tulisi pappi, jonka tehtävänä
olisi lohduttaa ja virkistää ihmisiä, mutta hän tahtoi koettaa olla
yksi kaikkein vähäpätöisimmistä Herran viinamäen työskentelijöistä,
niinkuin hän oli luvannut Helvillekin.
Hän tahtoi myöskin oppia rakastamaan Jumalaa, jolta kaikkinainen hyvä
ihmislapsille tulee.
* * * * *
Simo oli nyt lyseolainen.
Vaikka hän oli sanonut Kallelle keväällä, ettei tämä olo tunnu
hänestä sen ihmeellisemmältä kuin, että kaulus vähän kiristää, alkoi
se sittenkin nostattaa rintaa sitä mukaa, kuin syksy ja lähdön aika
lähestyi.
Mutta samalla tuntui sangen oudolta ajatellessa, että oli lähdettävä
kotoa ja jätettävä äiti, isä, sisaret ja veljet. Ja Heikki ja opettaja
ja opettajan rouva.
Jo paljon ennen elokuun loppua hänestä tuntui, ikäänkuin silmiinsä
olisi silloin tällöin laskenut sumua ajatusten kääntyessä edessäoleviin
aikoihin, ja niissä ne enimmäkseen askartelivat, mitä lähemmä ehti
lähtöpäivä.