opettajatar oli mukana. Vaikka he eivät paljon kavaksuneetkaan häntä,
niin hän sittenkin opettaja-arvollaan sitoi heitä sen verran, etteivät
he kehdanneet mekastaa mielin määrin. Mieluummin he vetäytyivät
leikkimään omia rajuja leikkejään, kiekon lyöntiä ja sen semmoista.
Kun opettajatar kerran käski, että hekin nyt tulisivat juoksemaan
leskeä, vilkaisi Akseli yli olkansa kesken rajuinta pallonlyöntiä
leskisillä oleviin pareihin, joiden etunenässä opettajatar seisoi
leskenä.
— Mitäs virkaa meistä olisi siellä, kun teillä jo näkyy olevan
joukossanne Melkkilän Simo, joka on aika Potifaari.
Pahikot alkoivat virnistellä, opettajattaren ensin ymmärtämättä Akselin
tarkoitusta. Mutta kun hän sen sitten ymmärsi, lehahtivat hänen
kasvonsa punaisiksi ällistyksestä ja harmista.
— Katsokaas, hänkin punastuu, — supatteli Matti.
Opettajatar pyysi Uotilan Helmi-tytön tilalleen huutamaan viimeistä
paria ulos kävellen sitten Akselin luo tanhualle.
— Sinä olet liiaksi kehittynyt ikäiseksesi, — sanoi hän tyynesti,
vaikka äänessä värähteli suuttumus. — Sinä voit turmella ympäristösi,
jollei sinusta kitketä ajoissa noita liikoja.
Akseli katseli ynseästi jalkoihinsa.
— Kukas niitä sitten kitkee?
— Minä. Ja nyt me mennäänkin tästä paikasta suoraan kitkemistyöhön.
Ääni oli käskevä ja ankara. Se oli niin outoa opettajattaren suusta,
että tanhualla ja pihalla syntyi hiljaisuus. Akseli vilkaisi kyräten
häneen, mutta ei liikahtanut paikaltaan.
— No, ala marssia vaan sisälle!
Samassa tuli siihen talon isäntä ja kysyi, minkä vuoksi nyt
komennellaan noin tiukasti, aivan kuin sotaväessä. Opettajatar selitti
matalalla äänellä syyn. Isäntä sanoi silloin Akselille:
— Mars mars, kun opettajatar käskee.
Akseli mutisi, ettei hän piittaa käskyistä eikä kielloista. Isäntä
tarttui muitta mutkitta Akselin takinkaulukseen.
— No koska sinä et piittaa käskyistä, niin minä vien sinut sinne, mihin
käsketty on.
Hän kuljetti vastaanpyristelevän pojan pirttiin. Opettajatar seurasi
perässä pysähtyen valikoimaan eteisessä viruvasta luudasta vitsaa.
— Opettajatar valitsee nyt oikein tukevan, — kehoitti isäntä. —
Poika-vintiö tarvitsee niin että... Antakaas minä autan.
Isäntä pudotti pojan housut hiukan alemmaksi.
— No nyt opettajan passaa sivaltaa. Kyllä se ansaitsee kelpo
selkäsaunan niin rivoista meiningeistä.
Opettajatar käänsi päänsä poispäin lyödessään. Isäntä pani piippuunsa
ja hymähteli, mutta Akseli seisoi yrmeänä, kunnes opettajatar väsyi
toimitukseen heittäen vitsan nurkkaan.
— Ettepäs te jaksanut paljoa, — sanoi isäntä pojan poistuttua. — Poika
ei edes porannut.
— En jaksa antaa ruumiillista kuritusta, — sanoi opettajatar
alakuloisesti. — Hyvän sanan pitäisi tepsiä varmemmin kuin vitsan.
— Niin kai sen pitäisi, — myönteli isäntä. — Mutta tepsiikös se
tuommoisiin pojanviikareihin.
— No tulipa nyt sitten koetelluksi kerran vitsaakin, — sanoi
opettajatar. — Kenties sillä jossain tapauksissa on parempi vaikutus
kuin olen otaksunut, vaikka en tähän asti uskonut.
Se sillä olikin aikaa voittaen.
Akseli kanteli kohta isälleen selkäsaunastaan, mutta isä ei halunnut
puuttua koko juttuun. Kysyipähän vain, mistä rangaistus oli saatu.
Akseli kierteli ja kaarteli, mutta silloin lahtari koppasi pojan
rintapielistä kiinni pakottaen hänen kertomaan asian sellaisenaan. Isä
nauroi niin, että kyynelet tippuivat rasvaisille poskille ja leuoille.
— Se oli sinulle oikein, rakkari. Olisi pehmittänyt selkärankasi vielä
lujemmalla kädellä. Sitä parempi vain. Mitäs sinä muuten koulussa
olisitkaan, jollet selkääsi saamassa.
Poika irvisti.
— Se ei sattunut ollenkaan kipeästi.
— Häh, miksei sattunut?
— Opettajatar katseli poispäin hutkiessaan peräpakaroitani, ja minä
pidin varani, ettei monikaan lyönti sattunut muuhun kuin — käteeni.
— Perhana, minun pitää lähteä sanomaan sille fröökynälle, että toiste
katsoo tarkemmin, mihin lyö. Jos minä pääsisin piiskuriksi, osaisin
varmasti lyödä oikeihin kohtiin, niin että tekisi kipeää vielä ensi
viikollakin.
Kun Akseli ei edes isästä saanut liittolaista, ei hän sellaista
viitsinyt hakea muualtakaan. Häntä hävetti sitäpaitsi syvästi se,
että oli saanut selkäänsä vaimoihmisen kädestä — miehen läsnäollessa.
Semmoisen kohtalon hän olisi suonut vain pahimmalle vihamiehelleen, jos
hänellä olisi ollut semmoinen. Hän tosin ei huomannut minkäänlaista
ilkkua tovereissaan, vaikka he selvästi tiesivät, mitä pirtissä oli
tapahtunut.
Päinvastoin hän oli havaitsevinaan, että toisiakin poikia hävetti
opettajatarta kohtaan harjoitettu ilkeys ja kiusanteko.
Opettajattaressa ei näkynyt muutosta tapahtuneen. Hän oli aivan
entisensä lainen, yhtä tyyni, hyvä ja tasapuolinen kaikille lapsille,
jollei jonkin verran hyvempikin pahikoille, jotka tästä olivat melkein
hämillään.
Matti, joka piti itseään osatoverina Akselin rikkomukseen, koska oli
sanoillaan ollut mukana siinä, murjotteli pari päiväkautta. Sitten hän
astui opettajattaren tykö.
— Antakaa minullekin vitsaa.
Opettajatar kysyi, minkä takia sitä pitäisi antaa. Matti tunnusti.
Opettajatar tuli liikutetuksi.
— Ei, rakas lapsi. En jaksa heiluttaa vitsaa.
Matti vaikeni epäröiden.
— Mutta jos te kumminkin antaisitte, — pyysi hän hiljaa. — Minulla on
niin paha mieli.
Opettajatar taputti häntä päälaelle.
— Jumala sinua ruoskikoon, jos näkee syytä olevan, en minä. Minulle
riittää, että omatuntosi on herännyt. Jumala kyllä vitsoo sen jälleen
rauhalliseksi.
Matin lähdettyä hän istui kauan kohdallaan, sydämessään kiittäen ja
ylistäen Luojaa, jolta kaikkinainen hyvä tulee. Vaikka se joskus
viipyykin, niin lopulta se sentään tulee langeten sieluihin, niinkuin
lankee kuivaan maahan siunattu, hedelmöittävä suvisade.
2.
Kansakoulussa jouduttiin jälleen miesopettajan koulittavaksi, mutta
tämä oli melkein yhtä hyvä kuin kiertokoulunopettajanainen. Helvikin
oli mukana kansakoulussa.
Kansakoulunopettaja oli jäntevä eikä suvainnut kurittomuutta ja
laiskuutta, mutta hän oli samalla tasapuolinen ja oikeudentuntoinen. Ei
hän turhanpäin antanut tukkapöllyä ja jälki-istuntoa, mutta vitsa oli
hänelle outo opetuskapine.
Hän oli iloluontoinen, vilkas mies, ja yhtä hilpeä oli hänen
rouvansakin. Molemmat olivat nuoria. Ilokseen katseli heitä
kulmakuntakin heidän kävellessään kujilla ja teillä käsikoukkua, joka
oli outo tapa näillä mailla. Tuntui kuin se onnellisuus, joka veti
heitä toinen toiseensa, olisi säteillyt riemua ympäristöönkin, niin
että se pakotti asukkaat hymyilemään ystävällisemmin, kuin näihin asti
oli ollut laita.
* * * * *
Kellään ei ollut halua puhua heistä pahaa. Heikuran Jussi kerran
yritti, mutta se päättyi nolosti. Opettajan väki oli kävelemässä.
Tapansa mukaan käsikkäin. Nähdessään heidän lähestyvän sanoi Jussi
Heikille:
— On tuokin kiimaista laiskoittelua, p—le. Viitsisivät edes tehdä
työtä, mutta tuskinpa osaavatkaan.
Heikki vilkaisi tulijoihin, jotka varmasti olivat kuulleet Jussin
korkealla äänellä sanotut sanat, ja kumartui häveten lapionsa puoleen.
Saavuttuaan kohdalle he tervehtivät miehiä ystävällisesti, ja kun
nämä panivat tupakaksi, he pysähtyivät alkaen jutella kaiken maailman
asioita. Opettaja pyysi Jussin lapiota ruveten pistelemään ojaa kuin
tottunein kaivuri. Jussi katseli ääneti.
— Opettaja osaa, — sanoi Heikki ihmeissään.
— Tietysti osaan, kun olen torpan poika, — sanoi opettaja naurahtaen.
Jussi silmäili ällistyneenä häntä.
— Mieheni ei ole yhtään parempi teitä, — sanoi rouva herttaisesti. —
Tavallinen maatiaistallukka.
— Kun yhdeksänteentoista ikävuoteensa saakka on saanut puskea
torpantöitä ja talonkin taksvärkkiä, niin kyllä ne silloin osaa, —
sanoi opettaja ojentaessaan lapiota takaisin Jussille.
Heidän lähdettyään kysyi Heikki Jussilta:
— No, mitäs nyt tuumit? Opettaja osasi tehdä työtäkin.
Jussi katseli vaiteliaana poistuvia.
— Eikös sinua vähäsen hävetä?
Jussi ei vastannut nytkään. Painoi vain vihaisesti tuhahtaen lapionsa
maakamaraan.
* * * * *
Pitopaikoissakin liikkuessaan he loivat hilpeyttä ja vapautuneisuutta
ympärilleen. Jäykät emännät ja hitaat isännät vilkastuivat heidän
parissaan.
Oli kuin hymy ja hyvämieli, jonka he toivat kotimailtaan Savon
sinisiltä vesiltä ja päivänpaisteisilta harjuilta, olisi liikkunut
heidän mukanaan tähän jäyhään länsisuomalaiseen kulmakuntaan.
3.
Kansakoulussa Simo ensikerran pääsi Maamme-kirjan, ihmiskunnan
historian ja Vänrikki Stoolin Tarinain esimakuun.
Hän oli nyt täynnä isänmaallista pyhää henkeä. Vallankin Vänrikin
Tarinoihin hän oli innostunut, lausuili niitä milloin ääneen milloin
itsekseen koulussa, kotona ja koulu- ja muilla matkoilla, posket
hehkuvina, sydän paisuvana. Hän oli yhteen aikaan eläytynyt niihin
niin, ettei kiinnittänyt huomiotaan mihinkään muihin ympäristössään
sattuviin tapauksiin.
Uskollinen renki-Heikkikin saattoi toisinaan unohtua. Niin tapahtui
silloin, kun pikku sisko hänen palattuaan koulusta kertoi Heikin sormen
menneen mäsäksi tappurissa. Simo ei muuta kuin hymähti, että vai niin
jassoo, vai meni se mäsäksi, ja alkoi kohta lausuilla:
— Rovasti lausui: »Varman kadotuksen
tuo Tööpel uskoton saa kuoltuaan.
Mä tulen, neuvon, sanat lohdutuksen
tuon hälle, hänpä hetken kuultuaan
nouseepi vuotehella ryntäillensä,
'prelaatti pois!' hän huutaa rengillensä,
'ja laita, ettei täällä liehakoi.'»
— Etkös sinä edes kuuntele Heikin onnettomuutta, — sanoi sisko
tuohtuneena.
— Ei mulla ole aikaa. Mutta kuuntele sinä minua: — »Haa, kuulkaa!
Tykkein jyske Juuttahalta — — —»
— enkä kuuntele, — huusi sisko kilpaa hänen kanssaan. — Mutta sinun
pitää kuunnella minua.
Heikki oli mennyt kopeloimaan jotakin tappurin remmiä, mutta käsi
likistyikin pyörän ja remmin väliin niin tiukkaan, että Heikki
viskautui kattoon, ja hänen pudotessaan sieltä permannolle oli peukalo
riekaleina ja toikko poikki melkein juuresta asti. Ja hän makaa nyt
pirtissä.
— Mikäs sankari tuo nyt on, — sanoi Simo. — Jos hän olisi haavoittunut
isänmaan puolesta sotatantereella, »miss' ankarimmin luodit soi,
taajimmin tulta salamoi» — se se vasta olisi ollut jotain.
— Mutta ajatteles, jos hän olisi halkaissut kallonsa paiskautuessaan
kattoa tai lattiata vastaan.
— Tai katkaissut koipensa mätkähtäessään alas — ihme ettei katkaissut.
— Älä pilkkaa. Se olisi helposti voinut tapahtua, niin sanoi isäkin.
— Kun se nyt ei kumminkaan tapahtunut, niin mitäs siitä kannattaa
tehdä laulua. Ja vaikka se olisi tapahtunutkin, ei siitä sittenkään
olisi saanut laulupuita. Tappurissa ja pelkkä onnettomuus — pyh! Miltä
maistuisi semmoinen runo.
— Sinä olet häijy ja kovaluontoinen, — huusi sisko itkien juosten pois.
— Minä menen sanomaan isälle.
Simo lähti pirttiin Vänrikit huulillaan.
Heikki makasi vaalenneena kuin täysin tuleentunut ruiskuhilas
hengittäen lyhyesti ja katkonaisesti.
Simo säpsähti.
Hän istuutui varovasti sängyn reunalle ja näki Heikin oikean käden
olevan siteissä.
— Koskikos sinuun kovasti? — kysyi hän hiljaa.
Heikki avasi silmänsä.
— Koski minuun vähän. Luulin pääni halkeavan lentäessäni kattoon.
— Mutta nyt ei koske enää. Eikös vaan?
Heikki hymyili sulkien väsyneenä silmänsä.
— Koskee vielä nytkin. Tuntuu kuin olisi sisuskuntani järähtänyt
paikoiltaan, päästäkin viemää yhä vielä.
* * * * *
Heikki huomasi sairautensa aikana yhtäkkiä, ilman omaa ansiotaan,
joutuneensa koko talonväen yhteisen huolenpidon alaiseksi. Mutta
kaikkein parhaimmalta tuntui Heikistä se, että hän silloin sai parempaa
ruokaa kuin talon muu väki. Sulavimmat ruokapalat emäntä kantoi
hänelle, kestitsi usein kahvilla, nisusella ja kermallakin, oikein
semmoisella paksulla kermalla, jommoista Heikki ei tähän asti ollut
saanut maistaa edes unissaan.
— Sitä sairastelisi mielellään aina, jos vaan kehtaisi, — sanoi Heikki
haikeasti, toivuttuaan.
Simo, joka ei näihin saakka vielä ollut kokenut sairasta päivää ja
sairauden aiheuttamaa hellyyttä ja huolehtivaisuutta, kysyi, miksei
kehtaisi.
Heikki naurahti.
— Kun ei ole todenperästä sairas, niin ei ilkeä. Rengin taas ei kannata
sairastaa terveyttään.
Simo alkoi nyt toivoa tulevansa sairaaksi, vaikka vain yhdeksi
päiväksi. Saisi silloin omalta osaltaan hänkin koettaa, paljonko on
perää sairauden tuottamissa riemuissa. Ja mitä hartaasti toivoo, se
tavallisesti toteutuu. Niin kävi Simonkin toivomuksen.
Eräänä aamuna hän tunsi pientä pahoinvointia, vilutti ja särki päätä.
Äiti tuli sängyn laidalle, koetteli päätä, kysellen, mitä Simo
haluaisi. Ennenkuin Simo ehti vastata, sanoi isä:
— Anna hänelle kiniiniä ja mikstuuraa. Ne ovat vilustuksen ja päänsäryn
roppia.
Simo pärski ja nieli vastahakoisesti lääkkeet. Ei tämä alku ainakaan
tuntunut perin ihanalta. Mutta kun äiti sitten toi kuumaa maitoa
sipulin kanssa, alkoi se jo käydä laatuun.
— Mitäs sinä vielä tahtoisit? — tiedusteli äiti.
— Suttua.
Äiti sotki suureen höyryävällä kahvilla ja paksulla kermalla täytettyyn
mukiin nisusta ja korppua, sirotteli lisää sokeria näin syntyneeseen
seokseen, suttuun, tarjoten sen Simolle, jonka kurkusta se luisti
sangen liukkaasti. Nautittuaan pari tällaista mukillista Simo olikin jo
terve aikoen nousta ylös ehtiäkseen kouluun. Mutta silloin sanoi isä:
— Makaa sinä vaan, poika, tämä päivä alallasi. Ei saa nousta jalkeille
liian varhain, ettei sairaus uusiintuisi.
Simon oli — niinkuin koko talonväen — toteltava isää. Isä oli tohtorin
hyvä tuttava, joka tämän tuttavuuden perusteella piti olevansa selvillä
lääketieteellisistä tapauksista, ja lisäksi isä oli lautamies ja
kuntakokouksen jäsen. Simo kärsi kohtalonsa tyynesti, ja tämä oli
hänestä oikeastaan mieluista ja huokeata kärsimystä, jota sopivalla
tavalla lievensivät äidin kantamat moniaat suttumukilliset — eikä
kiniinistä ja mikstuurasta puhuttu enää.
Milloin Simo tämän jälkeen tunsi pahoinvointia aamuisin, hän ei
siitä hiiskunut, ennenkuin vasta ehtoopäivällä koulusta palattuaan.
Hän ei tahtonut menettää toista kertaa koulutunteja eikä myös äidin
huolenpitoa kahvin ja muun paremman ravinnon muodossa.
Mutta tämä viaton sairaudella-leikkiminen oli kääntyä kohtalokkaaksi
Simolle. Hän oli näet kerran eräänä aamuna mennyt kouluun vilustuksesta
ja raskaasta olosta välittämättä ja niistä äidille hiiskumatta. Vasta
koulusta palattuaan hän ajatteli ruveta sänkyyn, mutta palatessaan
hän oli jo täydessä kuumeessa eikä hänen enää tarvinnut _ajatella_
sänkyynmenoa, hän horjui sinne suoraa päätä ja alkoi hourailla.
Vanhemmat hätääntyivät, kun kotilääkkeistä ei ollut apua. Isän piti
noutaa tohtori, joka totesi taudin keuhkokuumeeksi.
Houraillessaan Simo oli paljastanut edellisten sairauksiensa
perimmäisen syyn: saada suttua ja kaikkea muuta hyvää, äidin
huolenpitoa ja hoitoa. Kun Simo, vapauduttuaan hourailusta, kuuli äidin
kertovan tästä hänelle, painoi Simo kasvonsa peiton suojaan.
— Älä ujostele yhtään, — sanoi äiti hymyillen. — Suon sinun
tästälähtien alkavan sairastaa jo aamulla paljon mieluummin kuin
iltapäivällä. Kannan mielelläni sulle, vekkuli, suttua ja kaikkea muuta
hyvää jo aamusta alkaen — paljon mieluummin kuin iltapäivästä alkaen,
jolloin jo voi olla kuolema lähellä.
4.
Ylempänä joen varrella, missä rantamaat rehoittivat lakeina, vehmaina
luonnonniittuina, sijaitsi talollisten torppakulma.
Siellä oli kesäisin ennen ja jälkeen heinäväen tulon niin hiljaista,
että jo kauaksi niitulle kuului kaislojen kahina joessa, ja niin
yksinäistä, että istuessa joen rannalla ja katsellessa pyörryttävään
korkeuteen teki mieli itkeä.
Metsä haroi pajupensaineen toisin paikoin rantaliejuun asti. Siellä
täällä niitulla pilkahteli ruskeita vesisilmiä ja kohosi mataloita,
harmaita, ikäänkuin huiskin haiskin heitettyjä latoja, joiden suurista
seinänraoista toisinaan tunki päivä tai sade sisään, toisinaan huuteli
tuuli. Jossakin edempänä metsän reunassa, niittuaukean laidassa,
saattoi näkyä jokin pahanpäiväinen tölli, jonka levällään olevan
navetan oven päällä kiekui yksinäisyydestään kärsivä kukko. Joskus
kantautui tänne joelle töllikulman lasten kirkuna ja iloittelu, joka
tavallisesti katkesi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin, ja sen sijaan
rupesi kuulumaan kohottavaa porua.
Joki mateli täällä laiskasti eteenpäin matalapohjaisena ja savisena, ja
sen pinta oli melkein rantojen korkeudella — keväisin ja syksyisin se
tulvi ylikin peittäen laajat alat niittua alleen.
Ainoastaan siinä kohden, jossa joki erkani varsinaisesta metsästä, se
hiukan virkistyi ja sai vilkkautta juoksuunsa muodostaen siihen pienen
kosken. Sen vesikin kirkastui silloin. Se helisi iloissaan kosteiden,
tumman- ja ruosteenruskeiden kivien kylkiin ja loisteli valkoisissa,
sinisissä ja punervissa väreissä, mutta suvannossa kosken alapuolella
se väsyi ja sameni jälleen, soluen sen jälkeen taas hitaasti uomassaan
ikäänkuin häpeissään tuosta äskeisestä ilonpidostaan, johon se oli
tottumaton ja johon syntiin se lankesi seuraavalla kerralla vasta
Melkkilän kohdalla.
* * * * *
Täällä ylempänä joen varsilla oli kravuilla ja sorsilla oikea otollinen
paratiisi.
Joki oli liejuista, savipohjaista ja kaislikkoista, ja krapu viihtyi
siinä niin hyvin, että se toisinaan kasvoi oikeaksi hirviöksi, jota
eivät kaikki pikkupojat uskaltaneet katsoa silmiin.
Sorsilla taas oli suloista paistatella päivää kaislikon keskellä
olevissa pienissä lampareissa, joita saarsi joka puolelta niin tiheä
kaislikko, ettei tarkinkaan silmä erottanut sen läpi. Ja jos tuli
hätä ja kiire, ei tarvinnut muuta kuin sukeltaa, ja niin oli kohta
suojaavan kaislikkometsän helmassa, jota myöten hiljaa ja äänettömästi
pääsi pujottelemaan piiloon pitkien taipaleiden taakse. Kaislojen
huiput vain silloin vähän liikahtelivat, mutta nehän häälyivät
miltei aina pienimmänkin tuulenhengen käydessä, ja virin, jonka uiva
ruumis synnytti, esti taaja kaislikko leviämästä rantaan asti, mistä
vihollinen olisi päätellyt uijan pakosuunnan.
Mutta harvoin liikkui täällä sorsien vihollisia. Vain jonkin kerran
kesällä heilahteli rannoilla ketun tuuhea häntä tai katseli kolostaan
rantamättään alta saukon kiiluva silmäpari.
Rannat eivät olleet saukon mieleisiä, ne olivat matalia ja tasaisia,
niin ettei niiden suojaan voinut laittaa mukavaa asuinkoloa, mutta
kosken partailla, missä ne olivat jyrkempiä- ja veden kovertamia, oli
hauskempi ja helpompi tulla toimeen, ja siellä saukot viihtyivätkin
käyden vain aniharvoin alempana joessa niittuaukean kohdalla ja
silloinkin useimmiten palaten tyhjin suin. Jokin särki tai haiseva
made, siinä saalis.
Ja sitäpaitsi sorsilla oli järjestetty vartiopalvelus. Kun kettu tai
jokin muu vaan oli lähestymässä, silloin kuului kohta varoitushuuto,
tai kun haukka, joka liikkumattomin siivin oli kauan vaaniskellut
poutapilven alapuolella, alkoi äänettömästi pudottautua kaislikkoon,
sama juttu: joku vanha ja viisas sorsa, joka tunsi elämän, päästi
rämeän kirahduksen, ja silloin täytyi olla tavallista vikkelämpi
ehtiäkseen pelastautua sukeltamalla — haukka näet putosi kuin luoti,
nopeasti ja suoraan niskaan.
Mutta kun siinä heinäkuun puolivälissä, jolloin sorsat jo olivat
pyöreitä ja lihavia, ihminen pyssyineen tuli rantamille, joutui moni
niistä ampujan saaliiksi. Häntä vastaan eivät sorsat osanneet olla
varuillaan, vaan elettyään pitkät ajat hyvillä päivillä ne olivat
unohtaneet edellisen suven kokemukset.
Onneksi ei sentään näillä syrjäisillä mailla liikkunut paljon
pyssymiehiä, ainoastaan joku torpanmies tai kyläseuduilta joku
levoton poika, jonka isällä oli täällä niittua, eikä näilläkään ollut
koskaan koiraa, tuota valpasta, terävävainuista hirviötä, joka potki
tiheimmänkin kaislikon ristiin rastiin pelästyttäen sorsat lentoon,
josta niitä putoili ampujan haulikuuron tavoittamina.
* * * * *
Melkkilän ja Puukan väet olivat tulleet tänne takamaille heinään, mutta
poikien mieli paloi kesken kiireisintä työntekoa joelle kravustamaan.
Isät eivät kuitenkaan päästäneet heitä. Heidän oli opittava ensin
tekemään työtä ja sitten vasta huvittelemaan.
Siinä kuuden tienoissa ehtoopuolia isät antoivat heille luvan lähteä
joelle. Simolla ja Matilla oli kummallakin lehmän suolia ja kieltä
syötiksi, noita kravun herkkupaloja, ja kummallakin oli syöttiä niin
paljon, että riitti pariinkymmeneen keppiin.
Kosken niskasta he alkoivat, toinen toisella, toinen toisella
puolella jokea, ja siitä he vähitellen siirtyivät yhä alemmaksi,
kunnes saapuivat niille tienoille, jotka olivat ylt'yleensä kaislikon
peitossa, sorsien paratiisiin.
Tällöin oli kummallakin jo neljä—viisisataa krapua. Ne olivat suuria
kuin sahaäijät, pienet ja mitättömät oli heitetty takaisin jokeen,
ja koppa painoi jo kelpolailla. Simon nuorempi veli samoin kuin
Matinkin, jotka olivat olleet kopan kantajina, olivat jo väsyneet ja
lähteneet itkien matkoihinsa, niihin torppiin, joissa heinäväet pitivät
kortteeria.
— Eikös mekin jo lakata? — kysyi Simo yli joen Matilta ehtoohämärän
laskeutuessa maille.
— Lakataan vaan, sillä eipäs nuo enää tunnu syövänkään, mutta onpa
niitä jo kertynytkin kopan reunojen tasalle.
Siinä oli lautta, jolla Matti työnsi itsensä kimpsuineen kampsuineen
toiselle rannalle Simon luo.
Suuri parvi sorsia nousi säikähtäen lentoon, niitä oli siinä pulikoinut
pitkin ehtoota, lentääkin suhahdellut sinne tänne, mutta aina palaten
näille kaislikkovesille.
Matti oli omasta mielestään jo olevinaan aikamies, jonka vuoksi hän
viljeli aikamiehen tapojakin. Hän oli myös nuoresta iästään huolimatta
innokas metsämies, joka viime syksynä oli kävellyt saloja pyssy kädessä
ja jo onnistunut pudottamaankin jonkin metson ja oravan oksaltaan.
Simokin tunsi veressään voimakasta vetoa metsiin, varsinkin silloin,
kun Matti kertoili hänelle metsästysmatkoistaan, mutta Melkkilän isäntä
ei ollut antanut pyssyään Simon käytettäväksi, vaikka tämä oli joskus
pyytänyt sitä. Olipahan isä vain sanonut vakavasti, että pyssy ei ole
lasten leikkikalu, vasta kun Simo tulee niin järkiinsä, että oivaltaa
tämän, saa hän pyssyn, jos hän nimittäin enää silloin haluaa sitä.
Pojat katselivat vaiteliaina sorsien liikehtimistä joella, ne olivat
niin kesyjä, että ne pujottelivat kaislikossa melkein heidän editseen,
pitkällä riu'ulla olisi niitä tavoittanut hyvinkin.
— Saakuli, kun en muistanut ottaa haulikkoa kotoa mukaani, — sanoi
Matti.
— Mahtaisiko sorsan liha maistua hyvältä, — arveli Simo.
— Isä sanoo, ettei se maistu niin maukkaalta kuin metson ja teeren
liha, mutta lysti olisi koettaa sorsaakin.
Hän vilkaisi Simoon, joka nyökkäsi myöntävästi.
— Mitäs, jos minä kipaisisin kotiin, — sanoi Matti yhtäkkiä. — Parin
tunnin matka edestakaisin.
— Missäs minä sen ajan odottaisin? — empi Simo.
Matti vilkaisi ympärilleen.
Siinä vähän matkan päässä rannalla oli lato, johon he kantoivat
krapukoppansa ja onkensa. Lato oli erään naapuripitäjän talollisen
maalla, täällä näet yhtyivät kahden pitäjän rajat, ja heinä oli jo
tehty ja korjattu latoon.
Matti irroitti ovipuut paikoiltaan ja kurkisti sisään.
— Täällä sinun on hyvä odotella ja vaikkapa maatakin, — sanoi hän.
He nostivat nopeasti tavaransa sisälle, jonne Simo kömpi perässä.
Jossain lähellä hirnahti hevonen.
— Se oli meidän Pollen ääni, — sanoi Matti iloissaan, ja hänen
mieleensä näytti syntyvän jokin uusi tuuma. Hän nauroi iloisesti.
— En viitsikään juosta omilla koivillani, — sanoi hän. — Panen Pollen
juoksemaan. Siten ehdin nopeammin takaisin.