heidän sydämiään. Tosin moni heistä oli tätä ennenkin kuullut kuoleman
vierailleen milloin missäkin lähitienoilla, olipa se käynyt jonkun
kotonakin, ja Simolla oli hämärä muisto eräästä kerrasta, kun hän
äitinsä kanssa oli käynyt katsomassa kuollutta, muuatta torpan
vaimovainaata. Mutta kuolla tuolla lailla, paleltumalla, se oli jotain
kauheata heidän mielestään.
Matti ja Simo tallustivat lopulta kahdestaan toisten lasten
erkaannuttua omille teilleen. Matti, joka oli rohkeampi toisia, oli
voittanut pelkonsa pikemmin, yrittipä jo laskea leikkiäkin, mutta kun
toiset lapset kävelivät vaiteliaina, rupesi hän ikävissään viheltämään.
Simo muisti, mitä äiti oli sanonut viheltämisestä, ja hänen tuli vaikea
olla. Olisi kieltänytkin, mutta ei kehdannut. Silloin tuli muuan poika
hänen luokseen sanoen vakavasti Matille:
— Anna olla. Simo on joukostamme ainoa, jonka täytyy kulkea riihen ohi.
Matti vilkaisi poikaan ja lakkasi viheltämästä, sillä tuo poika oli
häntä rotevampi ja vahvempi.
Kun Matti ja Simo nyt olivat kaksin talvisella tiellä, kasvoi Simon
pelko sitä mukaa, kuin he lähenivät Puukan riihtä. Hätäkös oli Matilla,
jonka kotitie poikkesi pari kivenheittoa ennen riihtä; se nytkin
hölyili kaiken maailman pikkuasioita, vaikka Simon sydämellä oli iso
asia painamassa: miten päästä riihen ohi näyttämättä pelkoaan Matille.
Matin pysähtyessä kotitiehaaraansa pysähtyi Simokin salaisesti toivoen,
että joku samaan suuntaan kulkeva saavuttaisi hänet. Mutta tie oli
autio ja tyhjä, ei näkynyt tulijoita eikä menijöitä. Riihen sivu
vievän maantien molemmilla sivuilla ja pelloilla levisivät paksut
lumikinokset. Ilta hämärtyi. Lumi narskui poikien jaloissa heidän niitä
samoilla seisomasijoillaan hiljaa liikutellessaan.
— Mitäs nyt? — kysäisi Matti, vaikka aavistikin Simon pysähtymisen syyn.
— Alkaa tulla vilu, — sanoi Simo jotain sanoakseen.
— Niin minunkin. Mitäs jos vihellettäisiin lämpimiksi...
— Älä, älä!
— Sää tairat peljätä?
— Eks sää sitte pelkää?
— E-en.
— Em määkä.
— No mitäs tässä sitte seisotaan, paleltumassa. Hyvästi.
— Hyvästi vaan.
Simo lähti hitaasti riihtä kohden, jonka musta oviaukko häämötti häntä
vastaan. Hän aavisti Matin silmillään salaa seuraavan hänen kulkuaan
riihen ohi, mutta hän päätti, ettei anna Matille aihetta nauraa hänen
pelolleen, tulkoon mitä tuli.
Pakkanen paukkui, lumi narskui, ja jokijää kumahteli niinkuin
silloinkin, kun pelimanni-Antti paleltui kuoliaaksi. Ja tuossa oli,
aivan tuossa edessä nyt se riihi, jossa... Simo sulki silmänsä ja
porhalsi juoksuun sydämen tykyttäessä melkein haljetakseen.
Huh, mitäs se oli?
Eikös sieltä luuvasta, jossa se kuoli, soikin soitto! Mitä? Ja eikös
sieltä kuulu askelten kopinaakin, niinkuin tanssittaisiin! Se lähestyy
nopeasti... Nyt, nyt — se on jo aivan lähellä... se huokuu kylmyyttä ja
kuumuutta...
Simo avasi silmänsä selkoselälleen ja pysähtyi kauhistuneena keskelle
tietä parkaisten käheästi. Samassa huudettiin hänen takanaan:
— Simo hoi, väistyppäs hiukan syrjään ja hyppää tänne rekeen!
Se oli isän ääni.
Simolta pääsi turvallisuuden huokaus tuntiessaan niskassaan Pollen
turvallaan huokuvan siihen lämmintä.
— Mitäs sinä pelästyit? — kysyi isä peittäen Simoa vällyihin. — Sinä
parahdit, aivan kuin olisit saanut selkääsi.
— Niin pelästyinkin, mutta nyt en pelkää enää. Pelkäsin kummittelevan...
— Minä ymmärrän. Mutta kuka on sinulle kertonut, että riihessä
kummittelee Viulu-Antti.
— Lassi kertoi.
— Vai sillä lailla Lassi opettaa teitä lukemaan ja viisastumaan, —
sanoi isä.
— Mutta kummitteleeko riihessä? — tiukkasi Simo.
— Ne ovat asioita, joita en itsekään osaa selittää, — vastasi isä
muuttuen salaperäisen näköiseksi. — En ole kuullut muuta kuin toisten
kertomalta. Ovatko ne toiset sitten kuulleet soittoa, en minä tiedä,
joka en itse ole kuullut.
— Mutta minä kuulin äsken.
— Sinä?
— Niin, soittoa kuulin.
— No jaa, minkälaista soittoa?
Simo selitti, ettei se hänen mielestään ollut niin erikoisen ihanaa,
kuin hän oli kuvitellut viulusta lähtevän, pikemminkin se oli ollut
jonkinmoista kitinää ja kiikutusta.
Isä aprikoi pitkän tovin.
— Jospa se olikin auki jääneen oven saranoiden vinkunaa, jota korvasi
luulivat soitoksi, — arveli isä verkalleen. — Nyt käy näes tavallinen
tuuli, ja sekin voi soittaa ruostuneita saranoita.
Simo katsoi silmät pyöreinä isää.
— O-olikos ovi auki?
— Oli. Etkös sitä huomannut?
— En, juoksin silmät kiinni. Pelkäsin niin, mutta sitten tulitte te
enkä pelkää enää.
— Vai sinä, poika, joka kuljet milloin silmät kiinni milloin silmät
pyöreinä. Ei se semmoinen sovi. Sinun pitää oppia vaeltamaan silmät
avoinna. Muuten ei sinusta tule miestä.
Simo ei päässyt selville, puhuiko isä leikkiä vai totta.
— Uskottekos te, isä, kummituksiin? — hän senvuoksi kysyi.
— Sanoin jo, etten osaa sanoa.
Muuta vastausta Simo ei saanut isältä eikä äidiltäkään. Molemmat
vastailivat vältellen, ikäänkuin peloissaan hekin, ja olivat
salaperäisen näköisiä.
* * * * *
Simon mennessä seuraavana päivänä Lassille oli kirkas,
kylmän-kimmeltävä aamu. Senvuoksi hän uskalsi vilkaista riihen luuvan
oveen.
Se oli todentotta auki.
Mutta mitäs siitä. Siellä oli kumminkin Viulu-Antti kuollut.
Ja Simo luotti, puhukoon isä ja Lassi mitä hyvänsä, enemmän omiin
korviinsa: hän _oli_ kuullut soittoa riihestä, vaikka se olisi ollutkin
semmoista vaivaista kitistämistä, jonka isä oli arvellut saranoiden
aiheuttamaksi. Mutta voihan asia yhtä hyvin olla semmoinenkin, että
viulu, jolla näkymättömät kädet soittelevat, oli hoidon puutteessa
tai jostain muusta syystä ränsistynyt niin, että siitä ei lähde sen
parempaa ääntä kuin ruosteisten saranoiden kitkutusta muistuttava.
Eikä isäkään sitäpaitsi ollut tahtonut sanoa valheeksi kummituksen
olemassaoloa. Ei vaan ollut suoraan myöntänyt, jos ei kieltänytkään.
Simo luuli melkein, että isä ja Lassi ja äiti uskoivat
kummittelemiseen. Hän, Simo, uskoi, kun oli kuullut omin korvin. Jos
isä ja äiti ja Lassi olisivat myös kuulleet, uskoisivat hekin varmasti
eikä heidän tarvitsisi sanoa: »olen kuullut toisten kertovan kuulleensa
— — — ja ne ovat asioita, joita en osaa selittää, koska en itse — — —,
mutta olen kuullut toisten —».
Mutta Simo oli kuullut itse...
Puukan Matti seisoi tienhaarassaan odotellen Simoa. Matin silmät
paloivat uteliaisuudesta.
— Mitäs sulle nyt kuuluu? — huusi hän jo kaukaa.
Simo ei pitänyt kiirettä vastatessaan. Vasta kun ehti Matin luo, sanoi
hän:
— Kuuluu! Mitäs mulle sitte pitäisi kuuluman?
— Jotain erityistä, — tunnusti Matti. — Kun kuulin porusi eilen
ehtoolla riihen luota, sain jalat alleni.
Simo kohotti päänsä pystympään. Hän nautti tästä Matin tunnustuksesta.
— Pelkäsitkös?
— E-en pelännyt, — sanoi Matti sanojaan venytellen. — Muuten vain
juoksin kotiin, kun oli vilu ja kun näin isäskin ajavan tästä ohi. Mut
sää taisit peljätä?
— Empäs mää, mut sää.
— Em mää.
— No em määkä.
— No mitäs sitte porasit?
Simo mietti tuokion. Koska tuo Matti ei tunnusta pelänneensä,
ei hänkään, vaikka pelkäsikin, mutta nyt aamulla kirkkaassa
päivänpaisteessa hän ei pelkää enää.
— No ilosta parkasin.
Matti vilkaisi häneen epäillen.
— Ilosta?
— Niin, kun pääsin isän rekeen.
Lassin tölliin oli enää vain muutaman kiven heiton matka, ja Matille
tuli kiire jatkaa kyselyitään.
— Sanos, kuulitkos riihestä mitään.
Simo heilutteli eväsnyyttiään.
— Mitäs olisi sitte pitänyt kuuluman?
— No soittoa esimerkiksi ja sen semmoista, joista Lassi kertoi.
— Jassoo, vai sitäkö?
— Niin, soittoa, soittoa, — sanoi Matti kärsimättömästi.
Simo kumartui maahan pusertaen lumipallon ja alkoi pureskella sitä.
— Et sää tainnu kuullakkaan mittään, — sanoi Matti vihdoin
halveksuvasti.
— Kuulinpas, kuulinpas, — vastasi Simo tekeytyen yhtä salaperäisen
näköiseksi kuin isä ja Lassi. — Soittoa kuulin, Matti.
Simo kertoi nyt eilisillan kohtauksen riihen edessä. Matin kävi vähän
kateeksi Simoa, joka oli kokenut tuommoista salaperäistä, outoa ja
peloittavaa, eikä hän itse ollut päässyt kokemaan samaa. Hän tunsi
tällä hetkellä olevansa paljon Simon alapuolella.
— Kyl kai sää sentään pelkäsit.
— No pelkäsin mää vähä, mut olsit sääki peljänny, jos sää olsit ollu
mää. Eiks nii?
— Olsin tainnu peljätä vähä määki, — myönsi Matti.
Simo sai selittää Lassin mäellä toisille lapsille seikkailunsa Matin
heti luihkatessa, että Simo oli kuullut soittoa riihestä eilisiltana.
No, Simo kertoi mielellään.
— Enkä mää peljännykkä paljo, vähä vaa.
Lassi, joka oli tullut ulos huutaakseen lapset sisälle, oli myös jäänyt
kuuntelemaan. Kun Simo oli päässyt loppuun, komensi Lassi lapset
tunnille.
— Vai niin, — sanoi hän hymähdellen Simolle, pysäyttäen hänet luokseen.
— Kuulitkos sinä todellakin?
— Kuulin, vaikka isä arveli sitä saranoiden kitisemiseksi. Mutta ei se
ollut sitä.
— Mistäs sinä tiedät?
— Tiedän mää.
Lassi katsoi Simoa pitkään.
— Vai niin, hm, no kun tiedät, niin tiedät, mutta et sinä taida
ollakaan arkalasta kotoisin etkä kananlannasta luotu, kosk'et pelännyt
muuta kuin pikkuisen. Vai pelkäsitkös?
Simo vaikeni.
— Vastaa minulle, poika.
— Mää pelkäsin kamalasti, — sanoi Simo hyrähtäen itkuun.
— Sitä arvelinkin. Ei saa koskaan valehdella ehdoin tahdoin. Muista se,
Simo.
* * * * *
Tämän jälkeen Simo vielä monia vuosia eteenpäinkin oli peloissaan
joutuessaan kulkemaan pimeässä Puukan riihen sivu ja kiersi mieluummin
mutkateitä.
Se riihi maantien varrella oli synkkä ja salaperäinen.
* * * * *
Toinen pelon aihe näihin aikoihin oli muuan iso, vihainen sika, joka
kevätpuolella tonki ja röhki teillä, kujilla ja tienvieripelloilla.
Mutta se ei ollut kauhuksi ainoastaan lapsille; sitä kavaksuivat
toisinaan aikuisetkin, milloin se oli villimmällä päällään. Se oli
omituisen kirjava väriltään, sen nahassa kierteli ja juovitteli
mustaa, likaisenkeltaista ja ruskeanharmaata sikinsokin, ja kun se
oli kooltaan iso rumilus ja ryvettynyt alinomaisesta tonkimisesta, se
oli röhkiessään ja päin karatessaan hirvittävän näköinen. Ja se oli
vihainen.
Kun lapset näkivät sen ensikerran, tiesi joku heistä sanoa, että sika
on pahantapainen.
— Millä lailla se on pahantapainen?
Tietäjä ei sanonut tietävänsä siitä sen enempää, oli vain kuullut
sanottavan.
— Pureekos se?
— Kiljuukos se?
— Potkiikos se?
Lapset kyselivät nauraen, mutta Akseli, kylän lahtarin poika, joka oli
rohkeampi ja myös pahantapaisempi muita, sanoi:
— Koetetaas, kumpi meistä on pahantapaisempi, minä vai sinä sika.
Hän heitti sitä kerran kivellä, joka mäiskähti sen kuvetta vastaan,
mutta toista kertaa hän ei heittänytkään, sillä sika karjahti
kiukkuisesti karaten oitis heitä päin.
Lapset saivat liukkaat jalat alleen.
— Juostaan meille, juostaan meille! — huusi Akseli porhaltaen
etunenässä.
Oli onni, että lahtarin tölli oli siinä lähellä, aivan tien laidassa.
Pihalle kerittyään sulkivat he veräjän jälkeensä. Kellään heistä ei
ollut enää halua härnäämiseen, vaikka sika tungetteli kärsäänsä veräjän
rakoihin.
Lahtari tuli vajastaan, jossa teurasti parhaillaan lammasta; verinen
veitsi oli hänellä kädessä. Hän tempasi toiseen käteensä kalikan, lyödä
läiskäytti sikaa päin kärsää, joka pyrki tunkeutumaan veräjän alitse
pihan puolelle. Sika pakeni vinkuen ja kiljuen tiehensä, kun mies oli
uudistanut lyöntinsä useampaan kertaan.
— Se on kiukkuinen sika, — sanoi lahtari miettiväisesti. — Se pitäisi
tappaa.
— Kenenkäs sika se on? — kysyi Matti.
— No tuon Heikuran Jussin kuuluu olevan.
— Miten se antaa sikansa juoksennella pitkin kyliä, — ihmetteli Simo. —
Antaisi sen natustella torppansa kujilla.
— Se on itsekin sika, yhtä hurja ja vihainen, — sanoi lahtari. — Se on
koko peijakas mieheksi. Mutta menen kuin menenkin tekemään kauppoja
tuosta nelijalkaisesta hurjimuksesta. Se pitää sentään lihoittaa ensin,
ennen teurastamista.
Mies astui veristä veistään välkytellen takaisin vajaan jatkamaan
keskeytynyttä jaloa ammattiaan mutisten itsekseen:
— Se on saakurin isokokoinen sika; siitä saa pienellä
lihoittamisvaivalla kauniin, ymmyrkäisen possun.
Mutta nähtävästi sian omistaja ei ollut halukas lihoittamaan sitä näin
keväällä, jolloin oli muita kiireellisempiä töitä. Se juoksenteli
lasten ja vaimoväen kauhuna koko kevään, kesänkin, ja vasta syksyllä se
tuli teurastetuksi.
Mutta silloinkaan se ei joutunut lahtarin saaliiksi. Heikuran Jussi
kellisti sen omaan lihatiinuunsa, hän kun piti sianlihasta enemmän kuin
mistään muusta ruoasta, ja melkeinpä yksinomaan hän pitikin siitä.
* * * * *
Lassilla oli myös leikkisät puolensa.
Mutta niinkuin kaikki viisaat ja järkevät koulumestarit hamasta
Mooseksesta alkaen tahtoi hänkin yhdistää leikin ja hyödyn, huvin ja
kurin toisiinsa, niin ettei siinä ainakaan hänen omasta mielestään
tainnut erottaa jyrkkiä saumoja.
Eritoten yhtä lajia leikkiä hän rakasti, koska siinä vitsa näytteli
pääosaa, ja se vitsa oli hänen kädessään, ja se käsi oli olevinaan
Herran käsi, joka rakkaudesta penseihin ja uppiniskaisiin lapsiin
vitsoi kuria ja järjestystä.
Vaikka Lassilla ei kai ollut paljonkaan käsitystä lasten
terveydellisistä tarpeista, oli hänellä kuitenkin tapana aina silloin
tällöin ja varsinkin kevätpuolla ajaa lapset pihalle leikkimään.
Tämä tapahtui päivällisen päälle, kun hän tahtoi rauhassa kuorsata
ruokaunensa.
Leikkiminen vapaassa, raikkaassa ilmassa tuntien väliajoilla on kyllä
hyvä ja hyödyllinen tapa, niinkuin nyttemmin on todettu, vaikka Lassi
harrastikin sitä oman päivällisunensa rauhoittamiseksi, mutta jos
lapset tällöin sattuivat ratkeamaan liian äänekkääseen riemunremakkaan
herättäen mestarin kesken uniaan, suuttui hän ja ryhtyi jatkamaan
leikkiä omalla tavallaan, joka oli yhtä itsekästä kuin hänen
päivällisunensa turvaaminen lasten huudoilta.
Hän astui koivunvitsaa heilutellen pihalle komentaen jonkun vahvimmista
lapsista — se saattoi olla yhtä hyvin poika tai tyttökin — seisomaan
oven sisäpuolelle kädessä nokeen ja poroon kastettu märkä riepu.
Ovi oli suljettu, ja nyt täytyi jokaisen lapsen vuoronperään pujahtaa
sisälle sulkien oven jälkeensä, ja tuon nokikolariksi määrätyn piti
rangaistuksen uhalla pyyhkeillä hänen kasvonsa nokisiksi. Jos jonkun
onnistui livahtaa niin vikkelästi sisälle, ettei riepumies ehtinyt
noeta hänen naamaansa, nokesi Lassi omin käsin riepumiehen kasvot, ja
siinä oli rangaistus hänelle, yhtä tasapuolinen kuin toistenkin, ja
niin täytyi lasten istua mustina kuin murjaanit koko jäljelläoleva
päivä. Jos joku lapsista kieltäytyi alistumasta moiseen leikkiin, ei
siitä ollut pelastusta, vaikka olisi porata kollottanutkin. Lassi
nautti ilmeisesti tästä oivallisesta leikistä, ja hänen vitsansa
pakotti niskuroivan lapsen alistumaan.
Se oli tavallaan eräänlaista kujanjuoksua, niinkuin Lassi tyytyväisenä
selittikin nokinaamoille leikin loputtua, ja se oli hänen omaa
keksintöään.
— Te olette rikkoneet kuria ja hyvää järjestystä vastaan jumalattomasti
huutamalla ja melskaamalla. Mutta semmoinen ei sovi, kuri pitää
olla, järjestys pitää olla, ja tämä nyt oli rangaistuksenne, sillä
katsokaas: rikosta seuraa aina rangaistus. Muuten elämä ja koko maailma
kiepahtaisi tuossa paikassa hornantuuttiin.
Sitten hän kertoi, että sotaväessä rangaistiin ankarasti törkeistä
kuria vastaan tehdyistä rikoksista, jommoiseen lastenkin tekemä
vivahti, rangaistiin kujanjuoksulla.
— Jaa niin, tietääkös joku teistä, mikä kujanjuoksu on? — kysyi hän
silmälasiensa yli tirkistellen.
Ensikerralla lapset eivät tienneet, mutta kyllä sitten, kun olivat
olleet leikissä mukana. Äijän ei auttanut muu kuin selittää, ja sen hän
tekikin rintaa röyhistellen kuin mikäkin suuri ja ankara sotapäällikkö.
— Katsokaas, se on ollut ja taitaa vieläkin olla sotaväessä suuresti
arvossapidetty ja rakastettu ruumiillinen rangaistustapa. Katsokaas,
se käy näin, tällä tavalla: sotilaat asetetaan kahteen vierekkäiseen
riviin, ja kullekin annetaan raippa käteen. Rikollisen täytyy kulkea
selkä paljaana ja kädet sidottuina rinnalle rivien välissä olevaa kujaa
pitkin, katsokaas, tällä lailla.
Äijä tepasteli lasten edessä havainnoillistuttaen opetustaan.
— No nyt on asia niin, että jokaisen rivissäseisovan sotilaan on
rangaistuksen uhalla sivallettava rikollista selkään. — Niinkuin
huomaatte, rakkaat lapset, on tämä minun säätämäni kujanjuoksu heikko,
lempeä kajastus oikeasta kujanjuoksusta, mutta kenties ei teidän
rikoksennekaan sentään ollut yhtä törkeätä laatua, jotta se olisi
ansainnut oikean kujanjuoksu-rangaistuksen. Ja sitäpaitsi te olette
vielä lapsia, teidän selkänne ei kestäisikään raipan iskuja, mutta
nuorena on silti vitsa väännettävä, vanhana se tekee kovin kipeää —
tämä on minun kasvatusmeininkini alku ja loppu eli niinkuin kreekin
kielellä sanotaan aa ja oo, aamen...
* * * * *
Rakasti Lassi sentään vielä harjoittaa erästä toistakin leikkiä, joka
oli lapsista yhtä vastahakoista kuin se oli huvittavaa Lassista.
Jos tyttö ja poika tunnilla vilkuilivat toisiinsa hymyillen ja
tirskuen, oli tuomio heti valmis tunnin loputtua.
— Koska sinä, vekkuli, — sanoi Lassi pojalle, — tirkistelet tirskuen
tyttöjä, vaikka et vielä tunne tyttöväen ominaisuuksia ja oikkuja,
niin panen minä nyt sinun tutustumaan hiukan niihin... Ja koska sinä,
kekkuli, — sanoi hän tytölle, — hymyilet pojille, vaikka et vielä
pojista mitään tiedä, panen minä sinunkin nyt tutustumaan niihin
selkäpuolelta.
Ja niin pani äijä asianomaisen pojan kantamaan selässään vuoronperään
jokaisen tytön kerran huoneen ympäri. Meni siinä hämilleen tyttö ja
poikakin, mutta vitsan voimalla, joka läiskähti mieluisasti tytönkin
ulottimiin, sujui sentään tämäkin leikki.
Tytöt punastelivat, pojat katselivat alta kulmiensa, mutta Lassi oli
iloinen kumarruksissaan seuratessaan leikin kulkua.
* * * * *
Kevyellä mielellä Simo siirtyi Lassin pakarin peräkamarista
kiertokouluun.
III.
KIERTO- JA KANSAKOULUSSA.
1.
Kiertokoulunopettajatar oli nuori, hento nainen. Hän opetti tasaisesti
ja lempeästi, ja hän oli Simon mielestä oikea opettaja, semmoinen
kuin hän kuvitteli opettajan pitävän ollakin. Ei mitään vitsaa eikä
uhkauksia, raakoja, inhoittavia leikkejä ei ollenkaan, mutta kumminkin
kävi opetus kuin leikki, kaunis ja suloinen leikki.
Hyvä sana ja kärsivällinen ohjaus tuntui vaikuttavan lapsiin enemmän
kuin Lassin ankaruus ja koiranleikki.
Tosin oli kiertokoulussakin pahikkoja, villejä ja vallattomia poikia,
joihin ei näyttänyt tepsivän hyvyys ja kärsivällisyys. Nämä pitivät
niitä opettajattaren heikkoutena ja käyttäytyivät sitä mukaa.
Opettajatar puhui jotain lapsille outoa murretta, mutta kaunista se
oli ja pehmeältä se sointui korvissa. Simo saattoi toisinaan unohtua
kuuntelemaan sen ihmeellistä sointia, se hyväili hänen korviaan kuin
raikkaan puron hopeainen kilinä. Opettajatar oli kotoisin kaukaa
Karjalan mailta, ja siellä hänen kertomansa mukaan vielä paimentorvet
soivat ja kanteleet helisevät. Kenties oli hänen äänessään pisara
paimentorven luritusta ja kanteleen helähtelyä. Ainakin Simon korvissa
se kaikui ikäänkuin ihanainen soitto.
Simo ei voinut ymmärtää, että jotkut pojista saattoivat olla häijyjä
ja ilkeitä opettajattarelle, joka oli niin hyvä ja herttainen. Hänen
mielestään oli sydämetöntä, jopa suorastaan järjetöntä kiusata häntä,
joka lempeästi neuvoen koetti oikaista tottelemattomia.
Kun Simo itseensä vaipuneena kuunteli hänen ääntään ja mietiskeli
lapsensielussaan näitä asioita, saattoi hän joskus havahtua vasta
sitten, kun opettajatar katsoi hymyillen häneen. Silloin hän joutui
hämilleen ja punastui.
Akseli tönäisi, huomattuaan hänen hämminkinsä, vierustoveriaan kylkeen.
— Katsos, hän punehtuu, raukka.
Ilkimysten joukko alkoi tirskua ja harjoittaa vallattomuutta. Simo oli
melkein kyynelet silmissä katsellessaan opettajatarta tämän istuessa
murheellisena pöytänsä takana.
Kerran Simo ei malttanut olla poikajoukossa sanomatta, että oli väärin
kiusata ja härnätä opettajatarta tyhjän takia.
— Sanos, sanos, miksei saisi yhtä hyvin kuin Lassiakin? — kyselivät
kiusaajat.
— Sen vuoksi, — sammalteli Simo, — sen vuoksi, kun ei ole mitään syytä,
mutta Lassissa oli.
— Miksi punastelet nytkin? — sanoi Akseli virnistellen.
— Simo taitaa olla rakastunut, — arveli Matti.
Kiusaajat purskahtivat nauramaan, ja toisetkin pojat vetivät suunsa
hymyn väreeseen.
Simon silmät leimahtivat.
— Sen vuoksi että se ei ole miesmäistä, — huusi hän. — Kun hän ei
koskaan kosta pahaa pahalla, ei käytä vitsaa eikä —
— Hän ei uskalla, — sanoi Akseli. — Hän on yhtäläinen pelkuri kuin
sinäkin.
Simo käänsi ylenkatseellisesti selkänsä hänelle.
— Ja sinä et uskalla kiusata häntä, — sanoi Akseli. — Sinä olet kakara
vielä, vaikka luulet olevasi mies.
— Saat syödä vielä monta puurokupillista, ennenkuin sinusta tulee
miestä, — jatkoi muuan toinen. — Ja ennenkuin uskallat tehdä
mieliharmia rakkaalle morsiamellesi, niin kysytään miestä siinäkin.
Pilkkahuudot satelivat vasten Simon kasvoja, jotka kalpenivat
peloittavasti. Häntä oli kosketeltu arkaan kohtaan.
Vai hän ei uskaltaisi.
Hän päätti näyttää, että hän on mies siinä kuin toinenkin.
— Saattepas nähdä, — mutisi hän heille. — Minussa on miestä siihenkin.
Hän oli muutamien päivien ajan vallattomimmista vallattomin ja
ilkeimmistä ilkein, vaikka sydäntä kirveli. Toiset ilkimykset rupesivat
jo pitämään häntä päämiehenään.
— Mennäänkös taas sinne ja sinne, vaikka opettajatar on kieltänyt
menemästä, — kyselivät he häneltä. — Tai tehdäänkös taas se ja se, joka
harmittaa ja surettaa opettajatarta.
— Mennään! Tehdään! — huusi Simo.
Muut lapset katselivat arastellen heidän hurjaa rehkimistään, ja
opettajattaren silmissä oli usein kyyneleinen häivä.
Vihdoin sanoi muuan tytöistä suoraan Simolle, että hän oli raukka. Simo
piti tästä tytöstä, jonka nimi oli Helvi, enemmän kuin muista tytöistä.
Helvi sanoi moitteensa hiljaisella, tasaisella tavallaan, ja se jäi
kirvelemään Simon mieleen. Jos Helvi olisi sanonut sanansa töykeästi,
niin Simo olisi voinut vastata hänelle samalla mitalla, mutta kun Helvi
sanoi noin, jäi Simo aseettomaksi.
Tästä kaikesta johtui, että Simo oli kuin sairas, joka koettaa
piilottaa sairautensa kovaan huutoon ja teennäiseen reippauteen. Ja
sairas hän itse asiassa olikin, sillä palattuaan kotiin tämmöisten
päivien päätyttyä, hän itki katkerasti.
Tämä tyhjänpäiväinen kiusanteko ei miellyttänyt häntä kauan. Hän
lakkasi siitä vetäytyen vähin erin irti ilkimystovereistaan, ja suurin
osa pojista, jopa joku häijyistäkin, joka oli väsynyt hänen laillaan
turhaan kiusantekoon, liittyi häneen alkaen kartella yhä edelleen
paatuneiksi jääviä.
Opettajattaren katsanto muuttui jälleen iloiseksi ja hymyileväksi,
niin oli Simo huomaavinaan, ja tämä havainto tuotti hänelle tyydytystä
kylliksi.
Nyt hän ei välittänyt enää pilkasta eikä kiusanteosta, jotka tämän
jälkeen kohdistuivat yhtä paljon opettajattareen kuin häneen ja muihin
hiljaisiin poikiin.
Oli suloista olla marttyyri, kärsiä toisen takia sekä rakkautensa
ja uskonsa takia. Se sellainen rehellinen ja horjumaton — niin oli
opettajatar kertonut raamatunhistorian tunnilla — oli marttyyri,
joka ei kieltänyt uskonsa, kunnioituksensa ja rakkautensa taivasta
vaikeimmissakaan paikoissa, tuli vaikka kuolema kohtaloksi. Ja Simo
tahtoi myös olla marttyyri kestäen ja kärsien.
Oli siellä toisiakin lapsia, jotka ajattelivat samalla lailla, kaikki
tytöt esimerkiksi olivat hänen kannallaan.
Välitunneilla opettajatar otti usein osaa lasten leikkeihin. Oltiin
milloin hippasilla, milloin leskisillä, ja talven tullen käytiin
laskemassa kelkoilla tai suksilla. Leikeistä ei suinkaan ollut puutetta.