— Nonoo, kuinkas sinä olet tuommoinen haperi, — lohdutteli Lassi
työntäessään Simoa edellään.
Simo liittyi hiljaa niiskuttaen toisten lasten pariin, mutta äiti joi
vielä kahviakin, ennenkuin lähti. Simon eväsnyytin hän aikoi antaa
Simolle, mutta Lassin eukko huomautti:
— Emäntä antaa vaan sen minulle, niinkuin on toistenkin lasten eväät
annettu, minun hoidettavakseni. Pidän huolen siitä, että lapsi saa
syödä ajallaan.
Äiti naurahti ojentaessaan senkin nyyttinsä Lassin vaimolle.
Kun äiti oli lähtenyt, käveli Lassi hyräillen, aina silloin tällöin
vilkaisten lapsiin.
— Kuules, muori, — sanoi hän. — Me emme ole tainneet vielä syödä
suurusta.
— Tässä sitä kokkaan parhaillani.
Lassi kääntyi lapsiin.
— Mars mäelle siitä, että herrasväki saa syödä. Syötyämme tekin saatte
kukin eväspussinne.
Mäeltä Simo näki äidin kulkevan jo kaukana maantiellä. Mutta silloin
tuli Matti hänen luokseen ja alkoi vihellellä.
— Älä viitsi! — sanoi Simo kiusaantuneena.
— Osaan minäkin, jos vain tahdon.
Matti lakkasi.
— Et sinä vielä osaa! — sanoi hän härnäten.
Simo innostui ja vihelsi pitkään, kauniistikin. Matti kuunteli ja
arvosteli:
— No käy se nyt jotenkuten, mutta sylkäistä sinä et osaa yhtä hyvin ja
yhtä kauas kuin minä.
Hän ruiskautti hampaittensa välistä roima syljen. Simo koetti seurata
esimerkkiä, mutta ei saanut lentämään aivan yhtä kauas.
— Mutta viheltää minä osaan yhtä hyvin kuin sinäkin, — intti Simo.
Pojat alkoivat viheltää kilvan, ja kun siihen ympärille kerääntyi
toisiakin poikia, jotka ottivat osaa kilpaviheltäjäisiin, muodostui
siitä semmoinen konsertti, että Lassin akka syöksähti säikähtyneenä
portaille huutaen selkänsä yli pakariin:
— Käy sinä, Lassi, hillitsemään noita jumalattomia, jotka eivät anna
ihmisille ruokarauhaa.
Lassi pistäytyi pihalle pannukakun pala suussaan ja luki nopean
tuomion. Koska kaikki, yksinpä tytötkin, olivat olleet suut torvella,
niin he eivät saa syödä tällä kertaa lainkaan.
— Mars vaan takaisin sisälle ilman ruokaa tavailemaan aapiskirjaa.
Kyllä minä, kyllä minä teidät opetan, te junkkarit.
Lapset painuivat kamariin. Mutta Simo ei ujostellut enää eikä paljon
pelännytkään. Hän oli näet tuntevinaan, että hänet oli nyt tunnustettu
toverien keskuudessa yhdenvertaiseksi heidän kanssaan. Varsinkin tämä
Lassin antama rangaistus lähensi heitä toinen toisiinsa.
— Kas, — sanoi Simo hiljaa Matille. — Lassi näkyy pureskelevan äidin
tuomaa pannukakkua.
— Mistäs tiedät, — vastasi Matti yhtä hiljaa, — että se on sinun äitisi
tuoma pannukakku. Minun äitini toi myös sellaisen.
He purskahtivat molemmat hiljaiseen nauruun, mutta tultuaan kamariin
Simo hätkähti, sillä oven pielessä keksi hänen silmänsä muutamia
norjia koivunoksia.
Hän tiesi, mihin niitä käytettiin kotona, ja aavisti, mikä virka niillä
olisi oleva täällä Lassin töllin peräkamarissakin. Hän painoi nöyrästi
päänsä aapiskirjaansa, ikäänkuin hänen selkäänsä nyt jo siveltäisiin
koivunjuustoa.
Kun hän sitten nosti katseensa, säpsähti hän uudestaan. Vastakkaisella
seinällä riippui isokokoinen, monivärinen kuva, joka esitti lihavaa,
pitkäpartaista äijää. Jos se olisi ollut laihempi ja luisevampi, olisi
se ollut ilmetty Lassi: yhtä ankaran ja peloittavan näköinen se oli.
Lasten vihdoin päästyä eväsnyytteihinsä käsiksi Simo palasi takaisin
kamariin kierrellen ja kaarrellen kuvaa.
— Se on Jumalan kuva, — sanoi Lassi osoittaen piipunvarrellaan sitä.
Tuossa siis oli Jumala, joka kirjoitteli ihmisten mieliin mitä tahtoi.
Olipas se kovin julman ja ankaran näköinen. Ja julman paksu oli sillä
kädessä kirjoituskynäkin, paksu kuin keppi, johon se melkein nojasi.
— Etkös sinä ennen ole nähnyt Hänen kuvaansa? — kysyi Lassi huvitettuna
pojan mielenkiinnosta.
Ei, Simo ei ollut nähnyt. Lassi sanoi sen olevan kyllä Melkkilässäkin,
ainakin vanhempain kuvaraamatussa, jonka tiesi heidän omistavan, mutta
se on sellainen suuri ja raskas kirja, jota ei semmoinen pieni poika
kuin Simo kykene vielä liikuttelemaan.
Simo muisti kotonaan olevan suuren ja paksun kirjan, se oli
isän kamarin ylähyllyllä, ja se varmaan oli raamattu. Siinä oli
lujannäköiset kiiltävät helatkin, mutta se oli niin korkealla, ettei
hän koskaan ollut yltänyt siihen, ja aina kun hän oli tavoitellut sitä
käsiinsä, olivat vanhemmat sanoneet:
— Se on vielä liian raskas sinulle.
Lassikin sanoi samalla lailla. Simon kielellä pyöri kysymys, ovatko
kaikki Jumalat yhtä hirmuisia kuin tuo seinällä riippuva, mutta Lassi
oli jo mennyt luikkaamaan lapset mäeltä sisälle.
Simo päätteli mielessään kotona katsoa raamatusta, onko Melkkilän
Jumala yhtä ankaran ja julman näköinen kuin tämä täällä. Tai jollei
itse jaksaisi nostaa raamattua hyllyltä, pyytäisi isää avuksi.
Ehdittyään illan hämyssä kotiin Simo pyysi ensi töikseen saada katsella
raamattua.
— Mitäs sinä tahtoisit siitä katsoa? — kysyi isä. — Et sinä kai osaa
lukeakaan vielä yhden päivän opissa oltuasi.
Simo sanoi tahtovansa vain nähdä Jumalan kuvan, Lassi oli kertonut sen
olevan raamatussa.
— Ohoh, vai Jumalan kuvan, — sanoi isä nauraen. — Niin, kyllä se on
tässä.
Hän asetti raamatun polvelleen avaten sen. Simo katseli kuvaa.
— Mutta tämä ei olekaan yhtä peloittava kuin Lassin seinällä oleva.
Eikä muutenkaan saman näköinen.
Isä hymähti.
— Vakava se on tämäkin. Jumala on vihassaan ankara, rakkaudessaan
lempeä.
— Mutta onkos sitten useampia Jumalia? — kysyi Simo.
— Herra varjelkoon! Jumala on yksi ja ainoa, mutta kuvia voi olla ja
onkin useammannäköisiä.
— Sitä en ymmärrä.
— Et vielä, mutta odotas, jahka kasvat ja miehistyt. Sitten ymmärtänet,
jos sinulla riittää voimia ja uskoa niin kauan, että jaksat ymmärtää.
Simon mielestä oli Melkkilän Jumala mukavampi, koska se oli lempeämpi
Lassilla olevaa. Ja hänestä tuntui, että Jumalia olisi useampia,
vaikkei hän vielä tuntenut muita kuin kotona ja Lassilla olevat.
Tästä lähtien hän iltaisin, siunatessaan itsensä Jumalan nimeen,
muisteli aina omaansa, sitä joka oli heidän raamatussaan — Lassin
Jumalan hän tahtoi unohtaa.
* * * * *
Lassi oli vielä pari vuotta sitten, niinkuin Simo sai monesti kuulla
Lassin töllissä opiskellessaan, ollut laajan kiertokoulupiirin
opettaja, oikea opinkäynyt koulumestari, mutta näihin aikoihin hän oli
jo vanha ja raihnainen.
Rovastin mielestä Lassi ei enää ollut jaksanut kunnolleen pitää
koulua talosta taloon: yhdeksän viikkoa vuorollaan kussakin talossa
varhaissyksystä myöhäiskevääseen saakka.
Oikeastaan Lassi omasta mielestään olisi jaksanut, mutta niinkuin
sanottu rovastin mieli oli toinen, ja sitä oli Lassin ja seurakunnan
toteltava.
Rovasti näet tiesi Lassin ryypiskelevän — niinkuin muidenkin
kirjanoppineiden ja tietoviisaiden — ja janon yhä vain lisääntyvän sitä
mukaa, kuin vanhuus kasasi vuosia Lassin hartioille.
Mutta rovasti ei tahtonut sentään heittää altishenkistä vaikka samalla
heikkolihaista Lassia oman onnensa nojaan.
Hän taivutti kiertokoulupiirin myöntämään pienen muonan Lassille ja
tämän vaimolle, niin kauaksi aikaa kuin he eläisivät, ja Lassi taas
puolestaan sitoutui — tietysti eri palkkiosta — opettamaan kulmakunnan
lapsia aapiskirjan ja vaikkapa katkismuksen ja raamatunhistoriankin
viisauksiin. Näin vapautuivat näihin aikoihin monet vanhemmat lastensa
opettamisen vaivoista: isät veistivät vain aapistikut, työnsivät kirjan
kainaloon, ja äidit tarttuivat lapsiaan kädestä, ja niin kävi matka
Lassin tölliin eväsnyytti ja kyläkakkunyytti toisessa kädessä.
Kun sitten kiertokoulu ehti taas niin lähelle, että lapset jaksoivat
käydä sitä kotoa käsin, niin Lassin-opin käyneet lapset osasivat
paukuttaa läksynsä täydellisellä saarnanuotilla, joka oli Lassin
opetusjärjestelmän aa ja oo. Mutta nykyisellä kiertokoulunopettajalla,
joka oli saanut uusmuotisemman opettajakoulutuksen ja sitäpaitsi oli
nainen, oli luonnollisesti toinen meininki: ei saarnanuottia ollenkaan,
ainoastaan selvää, tavallista lukemista.
Mutta mitäs se semmoinen oli Lassin mielestä — tyhjän haukkailemista,
ei yhtään sen parempaa. Siitä ei kostu korva eikä virkisty sielu. Kun
kerran lukee, niin lukee, jotta sen kuulee, täytyy osata ja oppia oikea
saarnanuotti.
Se oli Lassin opetusmetodi, mutta kiertokoulunopettajatar oli yhtä
jyrkkä omassaan eikä aivan syyttä.
Olihan hänellä täysi työ kitkiessään lapsista irti tuota nuottia,
jonka Lassi oli istuttanut heihin hänen huomautuksistaan huolimatta.
Hän kanteli siitä joskus rovastillekin, joka kumminkaan ei halunnut
puuttua koulumestareitten välisiin riitoihin, niin kauan kuin ne eivät
herättäneet pahennusta seurakunnassa. Rovastin mielestä he saivat
tehdä, niinkuin heitä kumpaakin halutti, pääasia olisi, että lapset
tulisivat totiseen kristinopin tuntemiseen, tapahtuiko se sitten
saarnaten vai lukien, se ei merkinnyt sitä eikä tätä.
Mutta rovastin syy ja ansio oli, että nainen, ensimmäistä kertaa
näillä main, oli vallannut mieheltä kiertokoulunopettajan paikan ja
päällepäätteeksi miehisestä arvostaan erikoisesti aran Lassin paikan,
jota seikkaa Lassi ei voinut antaa rovastille anteeksi. Se kaiveli
yhä hänen mieltään, ja hän teki voitavansa opettajattaren uhallakin
päntätessään hirveätä saarnanuottiaan lasten päihin, joista se sitten
ampaisi kuin kiduttava haulikuuro opettajatar-raukan kasvoille. Niin
teki Lassi, vaikka opettajatar oli nuori ja kaunis — tai kenties juuri
sen takia Lassi tekikin niin.
Rovasti oli, ihme kyllä, ennakkoluuloton ja kaukokatseinen mies eikä
senvuoksi kallistanut korvaansa opettaja-kysymyksessä seurakunnan
puoleen, joka siihen opetettuna oli tottunut sanomaan, että naisen
pitää vaieta seurakunnassa. Hän oli tullut huomaamaan, että naisen työ
on kaikkialla miehen työtä halvempaa. Hän ajatteli tällöin renkien ja
piikojen palkkain välistä erotusta. Tähän yksinkertaiseen totuuteen hän
perusti laskelmansa, jotka tietenkään eivät pettäneet.
Rovasti oli jalo ja seurakuntansa parasta harrastava mies tässäkin
asiassa. Hän julisti paikan haettavaksi sillä lailla, että siihen
saattoi tarttua nainenkin. Rovasti ajatteli näin:
Kun sille Lassi-rääpällekin nyt on maksettava jonkinlaista eläkettä,
niin on aivan kohtuutonta rasittaa piiriläisiä niin suurella
palkalla, mikä täytyisi maksaa miehelle, ja koska nainen, jos hän
vain on kunnollinen ja pätevä toimeensa, tulee halvemmaksi kuin mies,
tekee saman työn kuin mies — ja tässä tapauksessa paremmankin kuin
ryypiskelevä Lassi-rahjus —, niin on toimeen valittava nainen, jos
niitä vain ilmaantuu hakijain joukkoon.
Niitä ilmaantui.
Tuntui ensi alussa vähän oudolta seurakuntalaisista ja Lassista
lisäksi nololtakin se mahdollisuus, että vaimoihminen valittaisiin
kiertokoulunopettajan virkaan. Mutta kun rovasti selitti kirkkoraadin
jäsenille tämän jumalallisen — ettei hän sanoisi jumalisen —
halpuus-ajatuksen verrattomuutta, niin he kohta oivalsivat ja läksivät
käsiään hykerrellen koteihinsa, toimitettuaan vaalin.
Kuultuaan miehiltään, minkä vuoksi oli valittu nainen, emännät
naksuttelivat sorminiveliään, ja koko seurakunta veisasi halleluijaa
paitsi Lassi, joka ei voinut poiketa korkeakirkollisesta
katsantokannastaan naiseen ja naisen asemaan nähden, vaikka rovasti oli
poikennut. Lassi ymmärsi sitäpaitsi, miksi rovasti oli tehnyt hänelle
tämmöisen tempun.
Ei ihme, että Lassi kantoi kaunaa rovastille, vaikka se hyvin harvoin
pääsi ilmenemään sanoiksi saakka. Joskus vain, milloin lukusijoilla,
milloin häissä, milloin maahanpaniaisissa, joissa Lassi oli sattunut
kallistamaan liiemman ryypyn, hän tunsi rohkeutensa nousevan ja rupesi
taistelemaan hengen ja järjen aseilla katsantokantansa puolesta
rovastia vastaan, joka ei tällöin tavallisesti muuta kuin myhäili ja
muhoili vain. Ja se ärsytti Lassia yhä enemmän, hän alkoi käyttää liian
tuttavallista kieltä, mutta silloin rovasti osasi parilla terävällä
sanalla asettaa Lassin aisoihinsa saaden samalla naurajat puolelleen.
Kun sitten Lassi istui myrtyneenä jossain pirtin tai salin nurkassa,
osasi rovasti saada Lassin taas hyvällekin tuulelle.
— Muistaakos koulumestari, kuinka monta vuotta me yhdessä ollaan
työskennelty Herran viinamäessä?
— Kolmekymmentä, muistaakseni, — murahtaa Lassi loukostaan, hymyn
väreen ilmestyessä suupieliin.
— Jokos siitä todella on kulunut niin pitkä aika? — on rovasti
ihmettelevinään alkaen muistutella vuosia mieleensä.
— On, varmasti on, uskokaa pois vaan, rovasti. Kyllä minä muistan.
— Pitänee sitten uskoa, — hymähtää rovasti. — Mihinkäs sitä uskoisi,
ellei Lassin muistiin, joka on melkein voittamaton.
Ja sitten alkaa rovasti puhella menneistä vuosista, yhteisestä
työskentelystä ja taas Lassin hyvästä muistista, kunnes tämän naama
rupeaa paistamaan tyytyväisyydestä ja hän katselee ympärilleen
ikäänkuin tahtoen sanoa: »näättekös nyt, meillä on sentään mainio
rovasti... sitä olen aina pärmäntännyt teille... ja minä olen ollut
hänen työkumppaninsa ja olen vieläkin vähäsen. Mitäs te tiedätte, mutta
rovasti ja minä — me tiedämme...»
2.
Lassi tiesi paljon enemmänkin, kuin mitä sisältyi tietoviisauden
piiriin, vaikka hän opetustunnilla ei vahingossakaan tehnyt
syrjähyppyjä kulloinkin käsilläolevasta aiheesta, mutta väliajoilla hän
jutteli kaikenlaisia.
Lassin hyvän muistin lisäksi tuli se, että hän oli taitava kertoja,
jota lapset mielellään kuuntelivat, mieluummin kuin tunnilla,
jolloin hän oli ankara tarttuen helposti rankaisutoimenpiteisiin:
nurkassaseisottamiseen, joskus yhdelläkin jalalla, vitsaan,
korvatillikoihin, tukistuksiin ja nipistyksiin, yleensä kaikkeen, joka
hänen mielestään oli omiansa kiihoittamaan lasten lukuhalua joko häpeän
tai kipeää tekevyyden avulla. Mutta kun hän joskus välitunnilla oli
hyvällä päällä, oli hän kuin toinen mies.
Hän osasi kertoilla nokkelasti kulmakunnan asioista, oloista ja
ihmisistä vanhojen hyvien aikojen valossa. Lassin tapana ei ollut
panna kynttiläänsä vakan alle ottaessaan päiväntekstikseen milloin
minkin aikoja sitten tapahtuneen asian. Hymy suupielissä, mistä lisäksi
roikkui rakas piippu, Lassi kertoili.
Mikäli Simo muisteli myöhemmällä iällään, ei Lassi puhellut ilkeästi
tai pahentavasti kestään tai mistään. Se oli tuommoista hyväntahtoista
leikinlaskua ja vakavaa, hymähtelevää pärinää, joka on ominaista
vanhoille viisaille äijille. Valitettavasti Lassi arvioi pienten
kuulijainsa henkisen havainto- ja kokemuspiirin yhtä suureksi kuin
aikuisten, vaikka hänen, joka itse oli jälleen tulemaisillaan lapseksi,
olisi luullut ymmärtävän lapsia ja lapsen kykyjä vähän paremmin.
Niin menivät Simoltakin nämä väliaikajutustelut suurimmaksi osaksi
toisesta korvasta sisälle, toisesta ulos, mikä muuten ei itse asiassa
tainnut olla suurikaan vahinko. Ainoastaan jokin aniharva niistä
piirtyi mieleen, mutta siihen tarvittiinkin sitten jokin erikoisempi
syy ja aihe, esimerkiksi sellainen, joka pani hiukset nousemaan pystyyn
kauhusta ja salaperäisestä pelosta.
Lassilla oli tapana, kerrottuaan jonkin hauskan jutun, nauraa hihittää
sille makeasti, mutta jos lapset eivät älynneet yhtyä nauruun, Lassi
tokaisi silloin:
— No naurakaa kans tekin.
Kun he olivat kilttejä ja tottelevaisuuteen kasvatettuja lapsia,
ei heitä tarvinnut monta kertaa käskeä niin lystiin työhön kuin
nauramiseen. Se alkoi kohta sujua kuin komennuksesta, aivan kuin
ulkoluku, yhteen ääneen, yksitoikkoisesti ja väsyttävästi mutta sitä
Lassi ei huomannut tai ei ollut huomaavinaan.
Kun Lassi syönnin päälle painautui sänkyyn ja ensimmäiset sanat
johonkin juttuun pirahtivat hänen suustaan tupakkasyljen mukana, olivat
lapset valmiita nauramaan. Melkkilän naapuritalon Puukan Matti oli koko
mestari hirnumisessa, ja vähitellen pulpahti Simonkin huulilta iloinen
nauru.
— Kas vaan Melkkilän Simoa, joka osaa nauraakin kuin aika poika, —
sanoi Lassi kerran.
Lassin ryppyiset kasvot ja pienet tihrusilmät olivat niin lystillisessä
vireessä, että Simo tirskui yhä kovemmin. Häneen yhtyi Matti ja
vähitellen koko lapsiparvi.
Lassi hymähteli miettien hetkisen.
— Uskaltaisitko sinä, Simo, nauraa kulkiessasi joskus pimeässä Puukan
riihen ohi? — kysyi hän sitten.
Simon nauru tyrehtyi äkkiä. Lassin ääni oli ollut kolea ja vakava.
— Mikäs etten uskaltaisi, — tuumaili Simo epävarmasti.
— Vai niin, vai ettäkö uskaltaisit, hoo hoo...
— Uskaltaisin, vaikka viheltääkin...
— Älä, poika, sano niin. Voit tahria hyvässä lykyssä vielä housusi
siitä ohikävellessäsi.
Puukan Matti ja jotkut toisetkin purskahtivat nauramaan, vaikka Lassi
ei itse nauranutkaan.
— Olen minä siitä kävellyt monesti ohi, — sanoi Simo.
— Mutta pimeässä, poikaseni, pimeässä?
— En minä pimeässä...
— Se ei ole naurun asia, Puukan riihi, — sanoi Lassi pojille.
— Tää Simo ei taida tietääkään, että meidän riihessä kummittelee, —
virkkoi Matti.
— Tiedätkös sinä mukamas?
— Olen kuullut kerrottavan. Joku vanha pelimanni on palelluttanut
siellä itsensä kuoliaaksi.
— Niin onkin, — sanoi Lassi noustessaan istumaan sängynlaidalle,
heilutellen kädessään letkuvarsipiippuaan, ikäänkuin piiskaisi
hereille vanhoja muistoja. — Muistan hyvin Viulu-Antin, olin hänen
ystävänsä. Hän kummittelee Puukan riihessä. Itse en tosin koskaan ole
kuullut hänen kummittelevan, kuljinpa yöllä sysipimeässä tai päivän
kirkkaudessa riihen ohi, mutta monet luotettavat ihmiset väittävät
kuulleensa.
— Mitä... mitä he kuulevat?
— Soittoa, poikaseni, soittoa: välistä jumalatonta, joka pakottaa
kulkijan tanssimaan polskan tahdissa riihen ohi, välistä valittavaa,
ja tällöin kulkija astuu rukoillen ja itkien siitä sivuitse. Mutta
minun korviini ei ole koskaan sattunut viulunsoitto riihestä, vaikka
oltiinkin Antin kanssa parhaita ystävyksiä. Kenties ne näkymättömät,
jotka soitattavat Antilla vielä hänen kuoltuaankin, tietävät minun
vaeltelevan Jumalan kasvojen edessä eivätkä jaksavansa horjuttaa
askeleitani polskan kiemuroihin.
— Monta lystiä, joista tekin pääsette osallisiksi miehiksi
vartuttuanne, jos Jumala niin suo, pidin minä Antin kanssa ja seurassa,
— jatkoi Lassi. — Hän oli ihmeellinen viuluniekka; sanoivat että
hänellä oli pirulta saatu viulu. Kenties oli, kenties ei, vaikka en
minä huomannut viulussa kenenkään puumerkkiä, en ainakaan erikoista
pirun puumerkkiä, mutta Antilla kyllä oli niinkuin paholaisen sormet,
herkät ja kevyet, ja ne tanssivat viulun kielillä senkin seitsemää
pirunpolskaa. Oli oikea ihme katsella ja kuunnella hänen soittavan.
Toisinaan hän loihti viulustaan niin ihania ja suloisia, samalla kertaa
liikuttavia ja valittavia säveleitä, että heltyneiden kuulijain mieliin
pakottautui Jumala ja kadotettu paratiisi ilmielävinä, semmoisina
kuin ihmiset parhaimpina hetkinään uneksuvat niiden olleen aikojen
alussa... On vaikea sanoa, kuinka paljon Antissa oli pirua ja kuinka
paljon Jumalaa, — vai oliko hänessä pelkkää edellistä vai paljasta
jälkimmäistä, eikä se tieto ole tarpeellinenkaan muulle kuin Jumalalle,
joka sen tietääkin —, mutta minun täytyy sanoa, että parempaa ja
vilpittömämpää ihmistä olen harvoin tavannut matkani varrella. Ainoa
vika — jos se nyt oli tuomion ansaitseva vika ollenkaan — oli hänen
rakkautensa viinaan, ja se kai lopulta valmisti hänelle kylmät paarit
Puukan riihessä.
— Älä kaunistele juoppoutta, — sanoi Lassin vaimo. — Äläkä peloittele
lapsia tuommoisilla loruillasi.
— Loruillasi! Totta kerron, eikä tämä vahingoita lapsiakaan, jotka
pääsevät kurkistamaan vähän pitemmälle pientä nokkaansa. — No niin no,
muutamat pitivät Anttia hieman hassahtavana, eikä hänen olennostaan
voinut tullakaan juuri muuhun käsitykseen. Hän oli rääsyisesti puettu,
ja rääsyinen oli pussikin, jossa hän kantoi rakasta viuluaan. Viulu oli
monesta paikasta halkeillut ja lohkeillut, mutta Antti oli paikkaillut
varovasti rikkeimet kohdat, niin että siitä kaikui yhä edelleen tuo
ihmeellinen ääni, joka houkuttamalla houkutti nuoret tanssiin ja
vanhojen silmät kyyneleihin... Muistan hyvin eräänkin tapauksen, kun
Antti soitollaan hellytti Töykkälän rusthollin komean ja kovaluontoisen
emännän. Pidin nähkääs silloin kiertokoulua Töykkälässä; niin sattui
samaan aikaan kuolema käymään talossa vieden isännän mennessään.
Samana päivänä kuin isännälle pirtissä höylätään ruumisarkkua,
tulla kyhnyttelee Antti taloon. No, kuultuaan, kuinka asiat oli,
hän vetäytyy tanhualle, jossa jo paistoi lämmin toukokuu. Siellä
hän istuutuu pölkylle, ottaa lakin päästään, ja rupeaa soittamaan
niin liikuttavasti, ettei riuska emäntäkään raskitse kieltää. Ei se
ollut virttä eikä polskaakaan, mutta kaunista se oli, siinä oli kai
kummastakin niiden parasta. Äijä istuu siinä pölkyllään rankaläjän
vieressä ryysyisenä ja tutisevana soitellen, sävelten kantautuessa
kammioon asti, jossa isäntä tuskin kylmenneenä lepää laudoillaan.
Olivat nähkääs vanhoja ystäviä ja viinaveikkoja hekin, isäntävainaa
ja Antti. Ja nyt tahtoi Antti, sillä tavoin kuin osasi, soittamalla
saattaa isäntää hänen viimeisellä matkallaan, koska hänenlaisensa
risamekko ei olisi mukamas kyllin sovelias kulkemaan saattoväen ja
papin seurassa kirkkotarhan veräjältä haudalle... Niin no, emäntä istuu
kaivon kivellä vielä senkin jälkeen, kuin Antti jo on lopettanut, istuu
ääneti ja mietteissään. Vihdoin hän havahtuu, hakee kamarista pullon
ja pikarin ja ojentaessaan ne Antille sanoo kyynel silmänurkassa:
»Heh, siinä peijaisryypyt. Olen sinut monesti kyörännyt talosta
pihalle, kun mellastitte isäntävainaan kanssa vuorokausmääriä, mutta
onpas sulla sentään muutakin kuin janoinen suu ja tuo pelikoppasi.»
— »Paljon kiitoksia, emäntä», vastaa Antti, »vaikka mulla ei liene
muuta kuin sanomanne, mutta ryyppy maistuu kyllä silti». — Monta muuta
samantapaista kohtausta kerrotaan Antin vaelluksista, ja minäkin olen
nähnyt ja kuullut, vaikka en muista useampia tällä haavaa. Mutta
tutkimattomat ovat Herran työt ja tuomiot. Vaikka Antti olikin hyvä
ja vilpitön mies, niin pitipäs vaan hänellekin käydä loppujen lopuksi
onnettomasti. Oli, katsokaas, päissään poikennut, kai lämmittelemään,
Puukan riiheen; oli tämmöinen kova joulukuun ehtoopuoli niinkuin
nytkin, nurkat paukkuivat pakkasessa ja jokijää vonkui ja ulvahteli.
Sinne äijä paleltui, nukkui sikeään uneen, josta ei herätä. Joku päivä
myöhemmin meni Puukan renki noutamaan kauranpahnoja karjalle ja äläpäs
huoli: niiden seassa makaa Antti kylmänä ja kankeana pusertaen viuluaan
rintaansa vastaan ja oikeassa kädessä pidellen käyrää, ikäänkuin olisi
soittaen lähtenyt tuonelan tuville. Viulua irroitettaessa käsistä alkoi
se omituisesti — niin kertoivat paikallaolijat — soida, se soi tuokion
hurjasti, tuokion valittavasti, kunnes lakkasi yhtäkkiä, niinkuin oli
alkanutkin, mutta sen jälkeen ovat monet ohikulkijat kuulleet riihestä
kummallista, milloin mieltä hekuttavaa, milloin sielua rukoiluttavaa
soittoa. Mikä näkymätön se lienee, joka soitattaa Antti-paralla, sitä
en tiedä eikä sitä osaa sanoa rovastikaan, vaikka kysytty on, ei
osaa sanoa sillä tavalla, että häntä uskottaisiin, sillä rovastikin
on näissä suurissa asioissa omantunnontarkka mies, joka ei mene
langettamaan umpimähkäistä tuomiota toisesta syntisestä...
— Minne joutui viulu? — kysyi joku lapsista.
— Se meni kappaleiksi, sitä irroitettaessa Antin kädestä, ja kappaleet
ja käyrä pantiin Antille seuralaisiksi ruumisarkkuun.
* * * * *
Kun lapset illan hämyssä palailivat koteihinsa, olivat he hiljaisia ja
totisia.