language: Finnish
MAAN SUOLA
Romaani
Kirj.
VÄINÖ KOLKKALA
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1926.
»Särjettyä ruokoa hän ei muserra,
ja suitsevaa kynttilänsydäntä hän ei sammuta,
ennenkuin saattaa oikeuden voitolle.»
SISÄLLYS:
I. Pojan varhaisimpia muistoja.
II. Ensimmäisessä opinsaunassa.
III. Kierto- ja kansakoulussa.
IV. Kohtalokas vaihe.
V. Eteenpäin opin tiellä.
VI. Hirmutyö.
VII. Uusia elämyksiä.
VIII. Uudessa asuinpaikassa.
IX. Yliopistossa ja pappina.
X. Valo koittaa.
XI. Murhamies ja pastori.
I.
POJAN VARHAISIMPIA MUISTOJA.
1.
Simon ensimmäinen muisto lapsuuden varhaisimmilta vuosilta oli kirkon
palo.
Hän muistaa sen ja siihen liittyneet edellisen ehtoopäivän tapahtumat
aivan selvästi, vaikka hän silloin oli vasta pieni poika, isän
pitkävartista saapasta hiukan pitempi, ei osannut vielä aapiskirjaansa
saati sitten katkismustaan.
Ja kuitenkin ovat tuon ehtoopäivän ja yön tapaukset kietoutuneet
lähtemättömiksi Simon mieleen. Ne ovat ikäänkuin häviämättömästi
kirjoitetut muistiin, josta hän voi ne poimia milloin tahansa, jo heti
seuraavana aamuna yhtä helposti kuin nuoruutensa, miehuutensa ja
vanhuutensa päivinä.
* * * * *
Sinä elokuun ehtoopäivänä — viime vuosisadan viimeistä edellisellä
vuosikymmenellä — oli tuskallisen kuuma ja hiostava helle.
Äiti oli tullut panneeksi leivinuunin lämpiämään leipoen parhaillaan,
kun isä pistäytyi kartanolta pakariin sanoen huolestuneena äidille:
— Olisit jättänyt leipomisen huomiseen.
— En paljoa leivokkaan, tämmöisen pienen taikinan vain. Uutisleipää
noille lapsille, joiden tekee sitä mieli.
Kaukalon ääressä istuvat lapset, joista Simo on vanhin, syöden
taikinapötkyjä.
Isä kävelee akkunaan tähyillen taivaalle.
— Pelkään, että siitä nousee kova ukonilma.
Saanetko uunia ajoissa kuumaksi, niin että pellit voidaan sulkea,
ennenkuin ukkonen räjähtää.
Äiti kohentelee uunia.
— Se on tuossa paikassa valmis.
— No se on hyvä. Tuolla näkyykin jo ensimmäisiä ukkospilviä.
Isä lähtee koettelemaan toisten huoneiden peltejä varmistuakseen siitä,
että nekin ovat kiinni.
Simo paapertaa akkunan alla olevalle penkille vilkaisten ulos. Taivaan
äärimmäiselle kannelle on ilmaantunut musta, uhkaava pilviröykkiö.
Se näyttää seisovan paikallaan. Vaikka Simo siristäisi silmiään millä
lailla hyvänsä, se ei vain ota liikkuakseen sinne tai tänne. Se
loikoo kapeana ja pitkänä kuin musta jättiläiskäärme taivaanrannalla,
synkkänä, liikkumattomana ja vaanivana.
Aamusta alkaen aurinko oli porottanut tukahduttavasti, ja iltapäivällä
ilmaantui kipinöitsevän taivaan laitimmaiselle rannalle pikimusta
pilvirykelmä. Ja vaikka elopelloilla nääntyvät ihmiset miten hyvänsä
katselivat sitä, se ei lähtenyt mihinkään. Se pysyi paikallaan.
Niin Simonkin mielestä. Poika väsyy ennen pitkää sen katselemiseen.
— Äiti, mikäs se on se ukkonen? — kysyy hän hypättyään penkiltä
permannolle.
— Jaa, että mikäs se on?... Se on... se on Jumalan ruoska, jolla Jumala
rankaisee meitä, — selittää äiti hämillään. — Niin luulen ja uskon, ja
kyllä sinäkin vielä opit pelkäämään sitä, jahka kasvat.
Kun vastaus ei tunnu tyydyttävän Simoa, joka kärttää lisää, hätistää
äiti neuvottomana pojan luotaan.
— Ei mulla ole nyt aikaa olla selittäjäsi, tässä kun kohta alkaa
leipäin kypsentäminen. Mene siitä jaloista pois, mene vaikka kysymään
isältä, hän tietänee selvittää enemmän.
Simo lähtee, mutta kun ei löydä isää huoneista, pistäytyy pihalle,
jossa pysähtyy tirkistelemään jättiläiskäärmettä taivaanrannalla. Se
on hänen mielestään yhä entisellä paikallaan, ei ole noussut jos ei
laskenutkaan, vaikka isä sanoi sen nousevan.
Simo kävelee ikävissään kosken rannalle, jossa on mylly ja tappuri,
veden voimalla käyviä, ja siellä kosken rannoilla ja itse koskessa ovat
hänen mielipaikkansa.
Siellä on useita pieniä saaria, joihin näin vähän veden aikana voi
kahlailla jalkojen paljonkaan kastumatta, kun vain tietää sopivat
ylimenopaikat, ja Simo kyllä ne tietää. Hyppää vain veden pinnan
alapuolella näkyvältä kostealta kiveltä toiselle, ja jos sattuu
liukastumaan tai vaikka kaatumaankin, ei siitä ole muuta haittaa kuin
housujen kastuminen.
Mutta kosken alla olevaan suvantoon asti ei ole hyvä ulottaa
löytöretkeilyjään. Siitä ovat äiti ja isäkin varoittaneet. Siellä on
vesi syvää.
Simo seisoo myllynruuhessa, joka nyt on aivan kuivillaan, seisoo
hajasäärin ja yrittää vihellellä, niinkuin on nähnyt ja kuullut kylän
toisten poikien tekevän, mutta hän ei osaa vielä, vaikka kuinka
koettaisi. Hän panee suunsa torvelle ja pullistaa kasvojansa niin,
että tulee melkein paha olla, hän asettaa suunsa suppuun ja tekee
kaikki mahdolliset tehtävät, joita on nähnyt toisten poikien tekevän,
mutta eipäs siitä synny sittenkään semmoista kirkasta ja huoletonta
lirkutusta, jommoiseen esimerkiksi naapuritalon Matti on koko mestari.
Simo suuttuu lopulta yrittelyynsä ja jää huuli lerpalla katselemaan
koskea. Ei häntä nyt haluta noihin saariinkaan. Eipäs niissä ole muuta
kuin kukkia ja ruohoja ja leppiä ja pajuja. Niitä hän saa nähdä missä
hyvänsä, puutarhassa ja kartanollakin, tuommoisia kukkia ja puita
parempiakin.
Simon katse siirtyy kosken alapäästä yläpäähän. Siinä on toe poikki
joen ja tokeen alla, myllyruuhen ja vastarannan välillä, on toinen
suvanto, semmoinen vain pienenpieni, jonka tokeessa olevasta
varaluukusta paljon veden aikoina päästetty vesiryöppy on kaivanut
siihen.
Heikki, talon nuorin renki ja innokas onkimies, on sanonut tuon
pikkusuvannon olevan parhaita kalalammikoita koko joessa. Ja tietäähän
Simokin sen, vaikkei vielä ole saanut istua onkimassa. Isä on
kieltänyt. Mutta matosia Simo on keräillyt Heikille, ja istunutkin
Heikin rinnalla tämän onkiessa; Heikki on kyyköttänyt tuolla kivellä,
Simo toisella, tarkasti silmillään seuraten, miten Heikki on pujottanut
madon koukkuun. — »Koukun nirkku ei saa olla näkyvissä», on Heikki
neuvonut, »kas näin sen pitää olla: madon pään pitää lisäksi lerppua
luontevasti, ettei kala havaitse petosta». — Sylkäistyään matoon Heikki
on heittänyt siiman veteen, ja sieltä on noussut kalaa, ahventa,
säynästä ja särkeä.
Simo saa yhtäkkiä päähänpiston nähdessään Heikin ongen myllyn
seinämällä. Hän kipaisee lastukolle, joka on syntynyt pärehöylän
käyttämisestä, tonkii siellä hetken pannen löytämänsä madot
housunkierteeseensä, sieppaa ongen käteensä ja hivuttautuu varovasti
Heikin istumakivelle. Käärii sitten siiman auki, asettaa madon
koukkuun, josta ei nirkku saa näkyä, kokoo suunsa täyteen sylkeä
ja yrittää sen roiskauttaa madon päälle, vaikka siitä suurin osa
tipahtaakin likaisen paidan rinnuksille.
Mutta sitä Simo ei nyt huomaa. Innosta vavisten hän heittää siiman
veteen ja odottaa jyskyttävin sydämin.
Kauan hänen ei tarvitsekaan kököttää turhanpäiten. Jo rupeaa nykimään,
jo tärppii aikalailla, mutta Simo on sittenkin liian hätäinen, vaikka
Heikki on monesti sanonut, ettei koskaan pidä hätäillä, vaan antaa
kalan nykiä ja ärsyttää sitä hiljaa vetämällä ja taas laskemalla
siimaa, mutta Simo ei muista nyt Heikin kaikkia neuvoja: tempaisee,
ennenkuin koho on painunut veden alle, ja saa ainoastaan rikkirevityn
madon.
Hän pujottaa koukkuun uuden syötin tehden sille samat temput kuin
äsken ja koettaa toistamiseen, siima läjähtää viuhuen veteen ja nyt...
nyt koho heilahtelee, kohtapas heilahteleekin... Simo vetää onkea
luokseen ja nyt yhtäkkiä koho painuu pystysuorassa asennossa veteen...
on jo veden alla... liikkuu siellä vimmatusti sinne tänne, kunnes
alkaa liikkua poispäin... yhä poispäin... antaa sen vain liikkua,
Simo ei tällä kertaa hätiköikään, vaikka mikä tulisi... hän ojentaa
vapaansa niin pitkälle kuin yltää... nyt ei enää yllä; hän tempaisee,
ja komeassa kaaressa läiskähtää pieni ahven siihen tokeen leveälle
lankkulaudoitukselle Simon luiskahtaessa kiveltä veteen ja vavan
irroittuessa käsistä.
Mutta onneksi siinä on matala, ja heti on Simo kivellä jälleen,
loikaten parilla hyppäyksellä tokeelle. Tämähän kävi melkein ikäänkuin
Heikki olisi ollut vavan päässä, yhtä nokkelasti ja uljaasti. Simolta
pääsee iloinen tirskahdus hänen irroittaessaan kalaa koukusta.
Asettaessaan uutta matoa koukkuun hän on niin mielissään, että huulet
menevät suppuun ihan itsestään — ja moitteeton vihellys puhkeaa
ilmoille.
Simo ensin säikähtää, sitten epäilee omia korviaan.
Oliko se oikea vihellys?
Hän yrittää toistamiseen ja saa kuin saakin, vaikkei tällä kertaa
niin remseätä vihellystä kuin äsken, mutta kuitenkin koko lailla
mukiinmenevän lurituksen huuliensa välistä. Yhä uudelleen yrittäen hän
pääsee varmuuteen siitä, että hän osaa jo viheltää.
Oikea, oikea oli se hänen ensimmäinen vihellyksensä, vaikka hän sitä
säikähti ja epäilikin. Oikea. Ei kukaan voi sitä vääräksi sanoa. Ja
jahka hän tottuu, niin kyllä vaan hän.
Kuulkaas vaan, kylänpojat, naapurin Matti varsinkin!
Simokin osaa jo viheltää.
Ja kalastaa, kalastaa myöskin.
Hän heittää uudestaan siiman veteen ja viheltelee, ja hänestä on
tuntuvinaan, että rannatkin raikuisivat hänen vihellyksestään.
Hän osaa lopulta jo vaikka mitä, omasta mielestään...
* * * * *
Äiti huutelee levottomana pihalla, kävelee rannallekin ja havaitessaan
Simon istuvan kivellä ongenvapa käsissä näkemättä tai kuulematta mitään
rientää tokeen luo ja kovistaa pojan maalle.
— Selkääsi tarvitsisit, tottelematon, senkin junkkari.
Mutta Simo tulee ilosta hypellen äidin luo.
— Äiti, katsokaas näitä.
Hän riipottaa kädessään kahta ahventa.
Äiti hymyilee hieman lempeämmin.
— No jopas sinä olet koko kalaäijä. Mutta ukonilma puhkeaa jo tuossa
tuokiossa.
Hän tarttuu Simoa kädestä.
Pilvet olivat vähitellen lähestyneet Simon ollenkaan huomaamatta,
taivas oli jo laajoilta aloiltaan mustana, jopa melkein jo heidän
päittensä päällä, ja pilvillä näytti nyt olevan toisenmoisempi vauhti
kuin taannoin. Ilmassa risteili nopeasti valkoinen ohut vaaja kadoten
yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Simo katselee sitä ihmeissään:
äsken se oli, nyt ei ole enää — mikäs se oli? Se lenteli sinne tänne
ja hävisi äkkiä, mutta ennenkuin poika ehtii kysyä äidiltä, tämä sanoo
siunaten oikealla kädellä silmänsä:
— Siinä löi ensimmäinen salama.
— Olikos se salama?
— Oli, oli, — vastaa äiti kiirehtiessään suojiin.
— Äiti, mikäs se on salama? Ja mitäs se tekee?
— Mistäs minä sen tiedän. Se on kai Jumalan vihan lieska...
Jumalan vihan ruoska — ukkonen, Jumalan vihan lieska — salama. Kyllähän
Simo puolittain ymmärsi, että Jumalalla pitää olla ruoskansa ja
lieskansa, samoinkuin ihmisilläkin näytti olevan.
— Äiti, — sanoo Simo. — Jumala on kai samanlainen kuin ihmisetkin, kova
ja lujakouraisempi vaan.
— Mitäs sinä, lapsikulta, nyt puhelet.
Simosta äidin ääni kuulostaa pelästyneeltä. Hän tahtoo lohduttaa äitiä,
ja kartanolle ehdittyä hän muistaa mielestään lohduttavan tiedon.
— Älkää yhtään surko, äiti, minä osaan jo viheltääkin. Kuulkaas vaan!
Äiti päästää Simon käden ja sanoo ankarasti: — Älä vihellä! Se
on pirun kutsumista.
Simon pää painuu. Hän on melkein itkuun purskahtamaisillaan. Hänen
koko ilonsa on menemäisillään, yksinpä ahvenetkaan eivät nyt tunnu
hänestä minkään arvoisilta.
Mutta päästyään pehmeän uutisleivän makuun, jolle äiti on levittänyt
paksulti voita, hän saa takaisin entisen mielensä. Hän kehuu
pikkusiskolle ja nuoremmalle veljelle, jotka natustavat voileipäänsä
siinä pakarin permannolla, äidin mentyä pirtin puolelle, kehuu ja
hönkäisee:
— Osaan jo viheltää, osaan jo vaikka mitä, kalastaakin.
Toiset katselevat kateellisesti häntä. Simo yrittää pala suussa, mutta
eihän siitä synny mitään vihellystä.
— Eppäs ossaa, eppäs! — pitittelee veli.
— Mitä tinä ottaat? — sopertelee sisko.
— Viheltää, viheltää.
— Koetas taas, koetas! — yllyttää veli.
Simo nielaisee palan yhdellä nykäyksellä, ja sitten se jo käy. Toiset
lapset kuuntelevat ammossa suin, kunnes hekin innostuvat yrittämään.
Simo nauraa.
— Ette te vielä opi. Te olette vielä kakaroita.
Kun äiti palaa pakariin, jokeltaa pikkusisko: — Äitii, Timo ottaa
viheltää.
Äiti luo paheksuvan katseen Simoon, joka äkkiä muistaa pirun.
— Hyh, — sanoo äiti. — Jumala pudottaa kuuman kiven viheltäjän päälle,
muista se, Simo.
Simo vetäytyy peloissaan pirttiin, jossa alkaa ikävissään katsella
taivaalle, sillä aikaa kuin väki syö vaiteliaana ehtoollista pöydässä
ja torpparit penkeillä.
* * * * *
Ulkona on jo alkanut ukkosilma, jyrähtelee ja lyö salamaa hiljalleen,
mutta ei vielä sada paitsi muutamia suuria, yksinäisiä pisaroita, joita
myrsky hakkaa ruutuja ja maata vastaan. Kartanoaidan vieressä kasvavat
puut vääntelehtivät niinkuin painajaisen kynsissä, ja yhä kiihtyvä
myrsky lennättelee jo niistä joitakin lehviä sirotellen niitä sinne
tänne pihalle. Omenapuut ryskivät ja aivan kuin valittelisivat.
Heikki tulee syötyään Simon viereen kysyen, miksi pikkumies on
surullinen. Simo kääntyy päin ja muistaa, että Heikin onki unohtui
sinne kivelle. Kertoo sitten koko asian Heikille: vihellystäkö ja kaksi
ahventa yhden päivän osalle.
— Noin vain mätkäytin kalat kuiville, — sanoo hän lopuksi, käsillään
säestäen sanojaan.
Heikki arvelee, että Simo on jo aikamies.
— Mutta se sinun onkesi jäi sinne sellaisenaan, kun äiti tuli hakemaan
minua. Pitäisi lähteä se korjaamaan talteen, ettei tuuli veisi sitä,
jos vaan uskaltaisi lähteä.
— Antaa olla. Mitäs siitä, vaikka tuuli kiikuttaisikin sen virran
vietäväksi. Tehdään uusi ja parempi, teen minä sinullekin, jos isäsi
antaa luvan.
Samassa isä tulee pirttiin kamaristaan ja vetää Simon pois akkunan
pielestä viereensä penkille sanoen, että on vaarallista istua siinä,
koska salama saattaa iskeä akkunasta helpommin kuin muualta. Simo
kysyy, mitä ukkonen ja salama oikeastaan ovat, mutta isä ei paremmin
kuin muutkaan miehet ryhdy sen pitempiin selittelyihin, kuin mitä Simo
oli kuullut äsken äidiltään.
— Kyllä sen kohta saat kokea, — sanoo isä vain.
Siihen pitää Simon tyytyä ja hän tyytyykin, sillä hänen mielestään, kun
hän nyt oikein ajattelee ja kuuntelee ulkona riehuvaa ukonilmaa, äiti
oli oikeassa sanoessaan ukkosta Jumalan ruoskaksi ja salamaa Jumalan
vihanlieskaksi.
Outo, sokea pelko hiipii nyt Simonkin mieleen hänen omin korvin ja omin
silmin seuratessaan ukonilman kehittymistä, ja tässä mielentilassa hän
unohtaa senkin tärkeän kysymyksen, että saako, isä, Heikki laittaa
hänellekin ongen.
Miehet puhelevat hiljaisella äänellä, ja se lisää Simon pelkoa.
Hän tuntee vaistomaisesti, että hekin ovat peloissaan valtavan
luonnonvoiman edessä, joka jo hipoo melkein talon yläpuolella, möyryten
ja mylläten.
Äiti ilmaantuu pakarin ovelle molemmat toiset lapset kintereillään,
kysyy, eikö Santra vielä ole palannut lypsyltä.
— Ei näy palanneen, — vastaa Heikki. — Jos tästä pitänee lähteä
katsomaan ja auttamaan maitotonkan kantamisessa.
Mutta ennenkuin hän ennättää lähteä, räjähtää hirvittävä jyrinä
salamain valaistessa pirtin kauttaaltaan; se tuntuu kestävän hirveän
kauan, ja sitten taivaan akkunat revähtävät selkoselälleen, raivoisa
sade pieksää akkunoita, ropsii kuuluvasti seiniinkin ja pihalla lotisee
ja läiskii.
Äiti lyykähtää kauhistuneena ovisuusängylle.
— Herra Jumala armahtakoon! — pääsee hänen huuliltaan.
Hän painaa pikkusiskoa rintaansa vasten auttaen toisella kädellään
veljeä sängyn laidalle viereensä, ja Simon pää painautuu kuin itsestään
turvaa etsien isän polvelle.
Heikuran Jussi, Heikuran äijän ainoa poika, joka on tunnettu
ruokottomasta suustaan ja suurista voimistaan ja joka isänsä puolesta
tekee taksvärkkiä taloon, on juuri kallistumassa penkille sytyttämätön
piippu pivossa.
— Mistäs se taivaan herra on noin vihoissaan, koska jyrrää tuommoisilla
raskailla vankkureilla, — tuumii Jussi.
— Jussin ei pidä puhella raakuuksia, — sanoo isä jyrkästi. — Ei
ainakaan lasten kuullen.
Jussi naurahtaa pilkallisesti, mutta silloin jyrähtää ja valkenee,
jyrähtää ja valkenee, ja sitten kuuluu kova räiskäys aivan kuin
yhdellä väkivaltaisella vetäisyllä olisi sahattu jokin luja ja sitkeä
pitkin pituuttaan keskeltä halki. Heikki on jo menossa porstuaan, mutta
silloin lentää piika vaatteet läpimärkinä suinpäin hänen ohitseen
pirttiin, vaipuen penkille voivotellen ja läähättäen.
Sittenkuin piika on tointunut säikähdyksestään, hän kertoo niiskuttaen,
että hänen juostessaan tarhasta pirttiin salama yhtäkkiä oli iskenyt
hänen eteensä ja siitä se oli poukahtanut läheisen piilipuun kimppuun
halkaisten sen kerrassaan — niin oli valtava puu mennyt kahtia kuin
kuiva päre. Kerran vain väkevästi risahti, ja loppu tuli: toinen puoli
puuta retkottaa tanhuan, toinen kartanon puolella.
— Ohoo! — haukottelee Jussi. — Ettäkö näit senkin, että puu meni
kahtia, näit, vaikka pelkäsitkin.
Kaikki katsovat vihaisesti Jussiin.
— Näin, vaikka pelkäsinkin, — vastaa piika puristaen vettä märistä
vaatteistaan. — Minä ihan jäykistyin siihen paikkaan, en voinut liikkua
edes askelta, ja niin minun täytyi pakostakin nähdä, mitä tapahtui.
— Kas kun puu ei sattunut kaatumaan sun päällesi, — jatkaa Jussi.
Piika pillahtaa itkuun. Isä kieltää toisen kerran Jussia tekemästä
pilkkaa jumalanilmasta. Jussi vain hymyilee, mutta silloin alkaa taas
uusi, vielä mahtavampi jyrinä ja salamain kimaltelu, kunnes talo ja
koko maailma ovat yhtenä jyrinänä ja salamanvalkeana. Jyrinä etenee
hiljalleen, mutta pirtin valaisee sensijaan tavallista häikäisevämpi
ja pitkäaikaisempi salama, jonka kaameassa hohteessa Simo ehtii nähdä
Jussin kohottavan piippuaan valon sekaan.
— Tuikkaas tulta tohonkin, mun piippuuni...
Uusi ukkosen jyrähdys, pitkä ja repivä. Se koluaa pirtissä joka nurkan
ja sopen ikäänkuin vihapäissään hakien ulospääsyä, ja sitä auttaa
risteilevä vaaja sen etsinnässä. Jokin ruutu kuuluu pirstautuvan, jokin
ovi rempahtavan auki. Koko rakennus tuntuu keinuvan ja tärisevän.
Naisilta pääsee kauhunhuuto, miestenkin kasvot kalpenevat.
— Eipäs isäjumala pystynyt antamaan tulta piippuuni, — jorauttaa Jussi
hetken kuluttua. — Täytyy turvautua tulitikkuun.
— Jollet sinä, Jussi, ruokkoa suutasi, niin me miehissä viskaamme sinut
ulos, — sanoo isä, ääni suuttumuksesta ja pelosta vavisten.
— Sen me teemme, — yhtyy isäntärenki. — Jollet sinä pelkäisikään
Jumalaa, niin häpeäisit edes ihmisiä.
Jussi sytyttää piippuaan, hänen tulitikkua pitelevä kätensä vapisee,
mutta hän sanoo ynseästi:
— Minun ei tarvitse hävetä ihmisiä, koska kerran en heitä pelkääkään.
* * * * *
Vähitellen siitä siirrytään makuutiloille, vaikka unesta ei tahdo tulla
paljoakaan.
Jyrisee ja salamoi yhä edelleen. Suuret ja raskaat vesirakeet hakkaavat
maata, akkunoita ja seiniä. Puutarhan ja kartanon puut taipuilevat
maan tasalle myrskyn ja yhtämittaisen, painavan sateen käsissä, jotka
valtavan, lakaisevan nuijan lailla pieksevät niitä.
Yöllä äiti nousee levottomana. On ikäänkuin jokin suuri tuska olisi
hänen sydämellään, epämääräinen pelko, josta ei tiedä, mistä se
johtuu. Se ei ole syntyisin yksinomaan jumalan ankarasta ilmasta, joka
raivoaa ulkona kuin mielipuoli, riehuvana ja murskaavana, se on jotain
salaperäistä ja kauheata, joka ei anna hänen nukkua. Se on kyllä hänen
vaistoissaan sulautunut jollain lailla ulkona huohottavaan, salamoivaan
ja jylisevään luontoon, mutta se ei ole sittenkään aivan samaa, —
siihen on lisäksi kiemurtautunut jotakin muuta, joka panee sydämen
hakkaamaan kahta pelokkaammin juuri sen vuoksi, ettei hän vaistoa
pelkonsa perimmäistä syytä ja olemusta. Käsittämättömyydellään se
vangitsee hänet.
Tavantakaa äiti nousee, kuuntelee ja katselee ymmällä mielin, kunnes
vihdoin herättää isän, joka juuri on vaipunut unenhorrokseen. Äiti
kertoo isälle salaperäisen pelkonsa, ja Simokin, joka makaa isän
vieressä, herää.
Isä nousee.
— Olisiko ehkä tulipalo meillä tai naapureissa? — arvelee hän kävellen
akkunaan.
— Sitä minäkin ensin luulin, mutta ei ulkona näy mitään merkkiä
tulipalosta, kävin äsken kuistilla katsomassa.
Isä avaa akkunan, joka rempahtaa auki hänen käsistään. Kumartuessaan
panemaan sitä kiinni isä yhtäkkiä jäykistyy kuuntelemaan.
— Kuuletko, äiti! — sanoo hän. — On kuin kirkonkellot soisivat.
Äiti kiirehtii akkunaan.
— Niin, ne moikaavatkin, — kuuluu isä sanovan omituisen hätääntyneesti,
pitäen akkunanpuolikasta raollaan. — Mitäs tämä nyt oikein on?... Tuo
valonpunerrus kirkon kohdalla... ei, eihän se vain nouse...? Katso
sinäkin, muori...
— Herra Jeesus varjele! — parkaisee äiti. — Kirkko palaa.
Isä rientää kuistille. Myrsky on jo hiljalleen vaimentumassa, ja
kirkolta myötätuuleen kantautuu selvästi hätäkellojen kumea moikina.
Simokin sen jo kuulee noustuaan vuoteesta. Metsän yli kohoavan tornin
huipusta syöksyy tulenkielekkeitä, jotka toisinaan peittyvät sakeaan
savuun, toisinaan hulmuavat kirkkaammin.
Isä herättää talon miesväen, josta joku jo on itsekin havainnut
tulipalon. Kirveet, ämpärit ja palohaat mukanaan he sitten kokoontuvat
kartanolle, jossa toiset ovat valjastamassa hevosia.
— Ajatteles, äiti, — sanoo isä lähtiessään, — ajatteles sitä paikkaa,
että sade sattuisi lakkaamaan juuri nyt, kun siitä olisi jotain hyötyä.
Simo seisoo kuistilla ja kuuntelee henkeään pidätellen.
— Ei suinkaan Jumala anna kirkkonsa palaa, — vastaa äiti luottavaisesti.
— Hyvä olisi, ettei antaisi...
— Niin, ja mihinkäs tiili- ja kivikirkko palaisi? — sanoo isäntärenki.
— Niinpä, mihinkäs se, — sanoo isä. — Mutta minusta tuntuu sentään,
ikäänkuin sade tekisi loppumistaan.
Simon mielestä lotisee ja läiskii niinkuin ennenkin. Äiti on samaa
mieltä.
— Hyvä olisi, jos sade jatkuisi, — jupisee isä ja lähtee etumaisen
hevosen rattailla Heikin seurassa; toista hevosta ajaa isäntärenki. —
Kirkossa on sentään puisiakin osia.
* * * * *
Ukkonen salamoineen on jo mennyt menojaan. Jäljelle on vain jäänyt
tiheä rankkasade. Simo istuu kamarin toisen akkunan ääressä, äiti
toisen. Äidillä on akkunapöydällä avattu virsikirja edessään, josta hän
talikynttilän lepattavassa valossa hyräilee hiljakseen.
Simo nojaa ryntäisillään akkunaan ja katselee vaiti pimeään yöhön,
josta kumottaa vain yksi, suuri valo: kirkon palo.
Niin kuluu puolisen tuntia. Koko ajan äiti hyräilee aivan kuin
rukoukseen vaipuneena.
Äkkiä Simo heristää korviaan.
Mitä? Eikö siellä enää sadakaan?
Hän kuuntelee tarkkaan.
Kyllä, kyllä siellä sataa vielä, mutta paljon, paljon hiljemmin kuin
taannoin. Hän vain oli niin unohtunut tuijottamaan kirkon paloa, sen
erivärisiä liekkejä ja tulta tupruavia savuja, ettei ollut huomannut,
kun rankkasade oli vaihtunut hiljaiseksi ja tyyneksi.
Mutta mitäs isä taas olikaan sanonut äidille?
Että jos sade sattuisi lakkaamaan, niin silloin... Mitä silloin?
Simo kuuntelee, niin että henkeä salpaa.
Hänestä tuntuu, että sade hiljenee ja hiljenee yhä edelleen.
Hän kääntyy äitiin.
— No? — havahtuu äiti kysymään, vihdoin huomatessaan pojan rukoilevan
katseen. — Mitäs sulla nyt taas on asiaa?
— Eikös sade jo ole melkein lopussa? — sanoo Simo.
Äiti kuuntelee ja hätkähtää, käy kuistillakin palaten herpaantuneena
takaisin tarttuen jälleen virsikirjaansa.
Simon mieleen juolahtaa jotain, hän ikäänkuin pureskelee sitä kauan
suussaan, ennenkuin uskaltaa kysyä sitä äidiltä, joka istuu kirjansa
ääressä niin peloittavan totisena ja surullisena, että Simon mieltä
vihlaisee kipeästi. Mutta aamu näyttää jo tekevän valkenemistaan.
Kartanolla näkee selvästi puiden hahmot ja kuistilta talliin johtavan
polun alkupään. Tämä virkistää Simoa, niin että hän vihdoin arkaillen
uskaltaa kysyä:
— Äiti, antaakos Jumala nyt kirkkonsa palaa, kun sade on lakannut.
— Mistäs minä tiedän, lapsikulta, Jumalan aivoitukset, — sanoo äiti
vältellen. — Mutta mistä semmoinen juolahti mieleesi?
— Kun äiti itse sanoi, että jos...
Äiti sävähtää.
— Sanoinko. No, jos sanoin, en sano enempää etkä sinäkään saa kysellä
enempää sellaista, se semmoinen vain vihoittaa Jumalaa.
Hetken kuluttua Simo sanoo:
— Kirkonkellot eivät soi enää.
— Eivät soi, eivät, — toteaa äiti kuunneltuaan.
— Mutta mikseivät ne soi, kun kumminkin siellä loimuaa ja palaa vielä.
Näkeehän äiti itsekin vai mitä?
— Näen, näen, mutta en ymmärrä tästä mitään.
Katsellessaan kirkon suuntaan hän puhelee enemmän itselleen kuin
Simolle:
— En ymmärrä... mutta jospa palo jo on ennättänyt niin pitkälle, ettei
kukaan uskalla olla kellotapulissa enää.
— Niin mutta silloin kirkko palaa.
Äiti tarttuu nöyrästi virsikirjaansa.
— En tiedä, niin... kukaties tapahtuu ennen aamua jokin ihme.
— Ihme, äiti, mikäs se on? — kysyy Simo.
Mutta äiti, joka ei joko kuullut kysymystä tai ei tahtonut siihen
vastata, aloitti hyräilynsä jälleen, ja siihen Simo sitten nukahtikin;
väsyneenä nukkui poika istualleen tuolille niin sikeästi, ettei edes
herännyt pudotessaan lattialle.
Äiti kantoi hänet sänkyyn.
Toiset lapset nukkuivat raskasta lapsenunta, jota eivät ukkonen ja
kirkonpalo jaksaneet häiritä. He eivät olleet edes hievahtaneet
tilallaan, vaan makasivat rauhallisina — pitkulaisiksi mytyiksi
heitä olisi voinut luulla, elleivät vaaleat hiukset olisi kiertäneet
päänalusta.
* * * * *
Kun Simo heräsi, oli jo täysi päivä. Aurinko paistoi suoraan silmiin.
Pikkusisko ja veli olivat jo nousseet, heitä ei näkynyt ei kuulunut
koko kamarissa.
Ensin Simo ihmettelee, kuinka he niin hiljaa ovat voineet poistua,
ettei hän ole kuullut, mutta sitten hän alkaa muistella, että yöllä oli
tapahtunut jotakin, niin että hänkin oli herännyt ja valvonut pitkän
aikaa pikkusiskon ja veljen vetäessä rauhallisia unia koko yön. Hätäkös
heidän oli ollut nousta tavalliseen aikaan, jotavastoin hän nukkui
raskaasti näin myöhään.
Mutta mitä tuo jokin, joka oli tapahtunut yön kuluessa, mahtoi olla?
Hän taisi vielä olla vähän unenpöpperössä, koska ei heti muistanut
sitä. Mutta sitten, vähitellen, palautui hänen tajuntaansa muistoja
salamasta ja ukkosesta, kunnes koko asia yhtäkkiä selvisi hänelle.
Herrajee kirkko! Oliko kirkko palanut?
Simo hyppäsi sängystä ketterästi, veti housut jalkaansa ja lähti
pakariin.
Siellä pöydän kulmalla isä joi parhaillaan kahvia, äidin istuessa isän
vieressä. Molemmat istuivat selin Simoon. Isä oli nähtävästi vasta
palannut, hän oli nokinen ja väsyneen näköinen vieläkin.
Kirkko oli palanut, vaikka se olikin rakennettu osittain tiilistä,
osittain kivestä, mutta kattotuolit, lattiapalkit, penkit ja kuorit
olivat puusta, ja ne olivat tyystin palaneet.
Salama oli iskenyt tornin huippuun tulen singahtaessa sieltä ensin
sen puisiin sisäosiin, joissa se sai rauhassa kyteä, ennenkuin se
huomattiin.
Se huomattiin vasta sitten, kun se oli ehtinyt välikattoon, josta alkoi
nousta sakeaa savua tulenkielekkeiden pistäytyessä ilmoille ylhäältä
katonraja-akkunoista.
Heti pantiin kellot moikaamaan, ja sammutusväkeä saapuikin paikalle.
Läheisen naulatehtaan työmiehet ja johtajat ennättivät ensimmäisinä
palopaikalle ja ryhtyivät järjestämään sammutustyötä. Ämpärit ja
kiulut kulkivat tyhjiltään miehestä mieheen joen rantaan asti, missä
reunimmaiset miehet täyttivät ne ja panivat tulemaan toista miesketjua
myöten täysinäisinä kirkkomäelle, jossa ruiskut sijaitsivat. Se oli
hikistä, raskasta souvia se.
Isä vaikeni hetkeksi ja pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin siinä yhä olisi
ollut kirvelevää hikeä.
— No kun tästä ei näyttänyt olevan apua, — jatkoi hän sitten, —
ehdotti tehtaan norjalainen insinööri, että torni sahattaisiin
poikki, ennenkuin tuli putoaisi itse kirkkoon; tarjoutuipa miehineen
katkaisemaan tornin keskilaivan yläpuolelta, mutta papit ja
kirkkoraadin miehet vastustivat insinöörin ehdotusta pitäen sitä
mahdottomana, järjettömänä... — »Minä vastaan siitä, että se on
mahdollinen toteuttaa», sanoi insinööri, »ja myöskin siitä, että se
tässä tapauksessa on eduksi seurakunnalle.» — Mutta papit ja raadin
jäsenet epäilivät toimenpiteen tarkoituksenmukaisuutta sanoen synniksi
semmoista kirkon paloittelemista. — »Tuli sen paloittelee kumminkin,
joka tapauksessa», tokaisi insinööri, joka kai oli punninnut mielessään
tulen nopeutta ja veden vähäistä, hidasta saantia palopaikalle... No,
mitäs ämpäreillä ja kiuluilla, vaikka niitä olisi sujauteltu kuinka
rivakasti hyvänsä kädestä käteen muutaman ruiskun täytteiksi, voi
paljonkaan semmoiseen roihuun. Ja hevosmiesten saavilliset olivat
vain pientä sihinää tulelle. Ja vihoviimeisintä oli, etteivät letkut
kantaneet niin yläälle, kuin olisi tarvittu.
— Olisi pitänyt antaa sen insinöörin koettaa hullulta ja uhkarohkealta
näyttävää temppuaan, niin meillä kenties olisi nyt vielä kirkko,
vaikkapa vain tornitonkin. Mutta tottapa rovasti tiesi mitä teki.
— »Silloin se on Jumalan asia, ei vajavaisten ihmisten», vastasi
näet rovasti insinöörin viimeisiin sanoihin, ja hankittiin, rovastin
neuvosta, vastalypsettyä maitoa, joka siunattiin, ja sitten sitä
yritettiin pirskoittaa palavaan torniin ja kirkon ympäri seiniin,
mikäli riitti, mutta eipäs vaan tuli toennut. Sähisi ja savusi, räiskyi
ja paukahteli niinkuin ennenkin, pikemmin se tuntui yltyvän vain.
Silloin rovasti antoi määräyksen valella siunatulla ehtoollisviinillä
kirkon seinämiä. Insinööri purskahti nauruun. — »Mitäs», se sanoi,
»mitäs jos pirskoitellun maidon ja viinin lisäksi vielä kaadettaisiin
kaukalollinen öylättejä tuohon palavaan helvettiin, jotta laki ja
evankeliumi tulisi täytetyksi — eiköstä silloin mahtaisi tepsiä».
— Se oli nyt vähän rumasti sanottu, mutta kiukkupäissä sitä tekee
tyhmyyksiä kuka hyvänsä ja varsinkin tuommoiset insinöörit, jotka
eivät kai usko Jumalaan eivätkä perkeleeseen, ainoastaan omaan
itseensä. Kuitenkin hänellä mahtoi olla hyvä tarkoitus, koska, tulen
yhä raivotessa entisellä voimallaan, toistamiseen ehdotti tornin
katkaisemista. Mutta papit, jotka seisoivat kädet ristissä odottaen
ihmettä tapahtuvaksi, eivät suostuneet nytkään. Insinööri käänsi
tällöin vihoissaan selkänsä heille ja karkasi miehineen savun läpi
urkulehterille, jonka kattoa liekit jo nuoleskelivat... On ihme ja
kumma, että meillä vielä on urut jäljellä. En ymmärrä ja tuskin
ymmärtää kukaan muukaan sammutustyössä ollut, miten ne saivat
pelastetuksi urut melkein ehjinä kirkon mäelle, tosin paloiteltuina,
mutta sillä lailla, että ne kanttorin sanojen mukaan on helppo koota
yhteen. Mitään varsinaisesti rikottua kappaletta ei niissä liene.
Ne kannettiin siitä mäeltä pappilaan, jossa ne nyt ovat paremmassa
säilyssä kuin palaneessa, katottomassa ja akkunattomassa kirkossa.
— Niin, sellainen nyt on meidän uhkea kirkkomme, kun tuli vihdoin
viimein oli saatu taltutetuksi: tornin huippu on kaartunut revähtäen,
niin että sen alaosa on halkeillut sisään- ja ulospäin, itse kirkko
on pahasti tärveltynyt muistuttaen mustaa ja nokista rauniokasaa, ja
päivä paistaa esteettömästi sisälle kaikkialta: ei ole akkunoita, ei
ovia, ei edes kattoa — on ainoastaan katoton raunio, jonka rosoisten,
hiiltyneiden reikien, halkeamien ja aukkojen läpi päivä paistaa
valaisten tätä hävityksen kauhistusta; entistä komeaa kirkkoamme.
— Katsellessaan tulen tekemää tuhoa sanoi insinööri: »Ja kuitenkin
olisin voinut miehineni säästää pitäjän tämmöiseltä vahingolta, jos
olisitte suostuneet ehdotukseeni.» — »Se oli Jumalan tahto, että näin
piti käymän, arvatenkin ihmisten pahuuden takia», virkkoi rovasti. —
»Ihmisten pahuuden takia», kertasi insinööri tuimasti, viitaten toisiin
pappeihin ja raadin jäseniin; »erehdytte, hyvä rovasti, se oli teidän
ja noiden pappien ja raadin jäsenten tahto eikä suinkaan Jumalan, joka
ei varmastikaan tahdo semmoista järjettömyyttä kuin teidän osoittamanne
oli — niin luulen minä.» — Sen jälkeen hän komensi miehensä pois, oli
jo aamu ja tehtaan torvi huusi väkeään työhön. — »Valvokoot papit ja
pipit», sanoi hän hypätessään väsyneenä rattailleen, »ettei tuli enää
tuostaan pääse leviämään, ja luulenpa, että siihen pystyvät hekin,
vaikka rukoillen ja siunaillen tekisivät sitä, sillä piru soikoon»,
niin, hän kirosi oikein, »ei kirkossa ole enää paljoakaan kytemistä,
se on melkein klaari nyt, ja samoin nuo kirkkotarhan puutkin,
kärventyneitä ja palaneita ovat nekin». — No, eipä hän sanonutkaan
liikoja. Jokainen näki omasta kohdastaan. Kuitenkin jätettiin sinne
varovaisuuden vuoksi osa sammutusväestä; Heikki ja Heikuran Jussi
jäivät meidän miehistä...
Isän mainitessa Jussin nimen muistui Simon mieleen eilinen ilta.
— Eikös se mahtanut olla Jussin syy? — sanoi hän ääneen.
Vanhemmat katsahtivat hämmästyneinä häneen, sillä he eivät olleet
huomanneet Simon olevan huoneessa.
— Mikä niin? — kysyi isä.
— No se kirkonpalo.
Äiti vilkaisi tuohtuneena isään.
— Kuinkas sinä puhelet semmoisia, — sanoi hän sitten hiljaa Simolle.
— No kun Jussi ehtoolla pilkkasi Jumalaa...
— Mene matkaasi, senkin tietoviisas! — torui isä.
Simo asteli ovelle. Siinä hän pysähtyi epäröiden.
— No mitäs nyt vielä? — kysyi äiti hymyillen.
— Jospa Jussi ei teekkään tehtäväänsä hyvin siellä kirkon raunioilla.
Nyt hymyili jo isäkin.
— Ole huoleti. Siellä on muitakin miehiä, jotka pitävät aisoissa niin
tulen kuin Jussinkin.
* * * * *
Yhtäkaikki Simo uskoi, että kirkonpalo oli Jussin syytä, koska Jussi
oli härnännyt Jumalaa. Ei hänkään, Simo nimittäin, olisi voinut antaa
anteeksi noin vain ilman muuta sitä, jos Jussi olisi pilkkaillut häntä
samalla lailla. Ei Simo jaksanut käsittää ollenkaan taas sitä, että
palo olisi Jumalan syy, se oli hänen pikku aivoistaan järjetöntä:
kuinkas Jumala olisi rangaissut itseään polttamalla oman huoneensa. Hän
oli tosin äidin puheista yöllä saanut jonkinlaista vihiä siitä, että
se muka olisi Jumala, joka... mutta hän ei uskonut sitä sittenkään, ei
vaikka.
Ei, Jussi se oli — siitä nyt ei päästä mihinkään.
Kuistille tultuaan, Simo näkee, näkee hävityksen kauhistuksen, niinkuin
isä oli sanonut äsken.
Jussin syytä ovat nuokin vaivaisiksi menneet omenapuut. Ja nuo pihamaan
koivut ja piilipuut, joista yksi on aivan murskana.
Pikkusisko ja veli leikkivät lehvillä ja oksilla, joita on kasoittain
pitkin pihaa ja kuistin pieliä.
— Timoo, Timoo, tuu tinäkin krattaamaan, — solkkaa sisko nähdessään
Simon portailla.
Simo ei nyt ole leikkituulella. Simon katse kohoutuu kartanoaidasta,
joka on rusahtanut rikki siltä kohdalta, jossa salaman murskaama
piilipuu on kaatunut sen yli, hän räpyttää vihaisesti silmiään supisten:
— Jussin syy...
— Tuu, tuu tinäkin...!
Simo ei vastaa. Hänen katseensa tapailee kirkontornia, joka vielä eilen
oli kohonnut metsikön yli. Nyt sitä ei näy enää.
— Hävityksen kauhistus, — alkaa Simo hokea kovalla äänellä. — Ja se on
Jussin syy, Jussin...
Isä tulee pakarista pihalle ja kuulee koskelle tallustelevan Simon
huutelevan, että Jussin syy.
— Et sinä, Simo, saa jutella tuommoisia, — sanoo isä ankarasti,
mennessään Simon sivu. — Se on synti. Ei se ole Jussin syy paremmin
kuin minun tai sinunkaan.
Mutta Simo uskoo mitä uskoo, vaikka totteleekin, kun isä kieltää. Vai
isän syy tai hänen! Hyh-hyh, kylläpäs isä puhelee pehmoisia — sellaista
hän ei ikänä usko.
Sitten hän jo onkin kosken rannalla.
Joessa on nyt vettä, oikein paljon vettä, myllynruuhikin on sitä
kukkuroillaan, ja saariin ei ole yrittämistäkään. Vihaiset juovat
hyppivät kaikkialla koskessa.
Yhtäkkiä Simo jäykistyy.
Onki, Heikin onki! Missä se on?
Sitä ei näy missään, ei edes näy kiveä, jolle Simo oli sen eilen
unohtanut, kun äiti oli tullut kovistamaan hänet rannalle.
Virta, joka syöksyy tokeen yli kohisten ja vaahdoten, on peittänyt
kiven ja vienyt ongen, pyyhkäissyt sen veden alle.
Hyvä onki se oli ollutkin. Hänkin oli saanut sillä kaloja, kaksi
ahventa.
— Jussin syy! — huutaa Simo itkussa suin. — Jussin syytä kaikkii-i-ii...
* * * * *
Kun Heikki ja Heikuran Jussi sitten palaavat ehtoopäivällä, selittää
Simo Heikille vahingon tapahtuneen: onki on nyt tipotiessään.
Heikki hymähtää.
— Se ei ole suurikaan vahinko.
Huomattuaan, ettei isä ole kuulemassa, sanoo Simo:
— Niin, mutta se on Jussin syy.
— Mitäs perhanaa mulla on tekemistä teidän onkenne kanssa, — ihmettelee
Jussi.
Simo kävelee Jussin eteen sanoen painokkaasti.
— Se _on_ sinun syysi, usko pois.
— Hähäh, — naurahtaa Jussi hätistäen Simoa tieltään.
— Sinun syysi, — jatkaa Simo hellittämättömästi. — Sinun syytäsi oli
kirkonpalokin.
— Häh! Mitäs sinä horiset, peukaloinen?
— Sinä pilkkasit Jumalaa eilen, ja sen vuoksi paloi kirkko.
Jussi ratkeaa kovaan nauruun, vedet silmistä kihoavat.
— Ja sen takia Jumala murskasi piilipuunkin, omenapuita ja... ja... —
luettelee Simo edelleen.
— Voi p—le sinua, mukula! — sanoo Jussi.
Hän tavoittaa karvaisella kämmenellään poikaa, leikillisesti tavoittaa,
mutta tämä nyt ei ymmärrä pilaa: hän saa jalat alleen aikoen taas
huutaa, että Jussin syytä kaikki, kun samassa tulee isä paikalle, ja
huudosta ei synny muuta kuin Juss-juss-jusu...
2.
Simolla oli näihin aikoihin jo aikaisempiakin elinvuosia. Äiti näet
sanoo hänen olevan kohta kuudennella, ja Simo ei kuitenkaan muista
noilta vuosilta juuri paljon mitään.
Mikä kumma se on, joka pani hänen muistamaan kirkonpalon ja sen
edellisen ehtoopäivän ja yön näin selvästi.
Siitä Simo ei pääse selville. Hän kysyy äidiltä.
— Se on Jumala, joka kirjoitti muistiisi.
Simo kyllä tietää, mitä kirjoittaminen merkitsee: riipustaa
kaikenlaisia merkkejä paperille. Hän on itse nähnyt, kuinka isä, jonka
sanotaan olevan kirjoitusmies, on istunut kamarin pöydän ääressä
kirjoittamassa.
— Mutta miksi Jumala ei ole kirjoittanut minulle tätä ennen?
— Kyllä hän on, mutta sinä vaan et muista.
— Mitäs semmoisesta, jota ei muista. Pitäisi kirjoittaa niin, että
muistaisi.
Äiti nostaa Simon syliinsä,
— Voi lapsikulta. Elämässäsi tullee tapahtumaan paljon sellaista, jota
et muista kauvoja aikoja, ja taas sellaistakin, jota et tahtoisikaan
muistella.
— Mutta kuinka voi Jumala tulla kirjoittamaan tuolta taivaasta, joka
on niin korkealla? Ja millä tavalla hän pääsee tulemaan — tikapuitako
myöten?
— Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Hän on kaikkivoipa.
— En edes huomannut, kun hän kävi kirjoittamassa. Äiti, olettekos te
nähnyt hänen kirjoittavan?
— En, poikani, Jumala on näkymätön.
— Mutta kuinka hän sitten voi kirjoittaa, äiti?
— Vaikka Hän on näkymätön, on Hän silti kaikkialla läsnäoleva, ja kun
Hän samalla on kaikkivoipa, on Hänelle mahdollista myös kaikki, sekin
jota ei ihmisäly jaksa käsittää.
— Se on ihmeellinen mies...
— Se Hän onkin, — sanoo äiti ja lähtee askareilleen ikäänkuin pakoon,
päästäkseen vastailemasta pojan uteluihin. — Älä kysele enempää. Ensi
vuonna joudut Lassin luo oppimaan aapiskirjaa ja sitten myöhemmin
kiertokouluun.
Silloin pääset, aikaa myöten, selville Jumalasta ja paljosta muustakin.
* * * * *
Simo rupesi nyt odottamaan, milloin hän pääsee Lassin luo oppimaan,
mutta monesti äiti tällä välillä joutui kovalle koetukselle
vastaillessaan Simon kyselyihin. Isän puoleen Simo harvoin uskalsi
utelemisineen turvautua. Isällä näytti sitäpaitsi olevan ainainen
kiire. Milloin hän päivät pääksytysten oli pelloilla, milloin
kamarissaan kirjoittamassa, ja silloin hän oli niin tärkeän ja
miettiväisen näköinen, ettei Simo rohjennut muuta kuin oven raosta
katsella — otsa rypyssä istui isä ja kirjoitti.
Sentähden äiti sai vastailla kyllästymiseen saakka.
Varsinkin seuraava kesä toi uusia kysymyksiä Simon kielelle. Lojuessaan
kosken rannoilla ja saarilla tai pihalla hän kädet pään alla tirkisteli
taivaan pyörryttävään korkeuteen, jossa Jumala asui, tirkisteli
toisinaan niin kauan, että päätä alkoi pakottaa, mutta sieltäpä niitä
sitten tipahtelikin kyselyn aiheita vaikka minkä verran.
Äiti oli helisemässä pojan kanssa, tuskitellen tästä isällekin. Vihdoin
äiti, päästäkseen vastailemasta pojan kyselyihin, alkoi turvautua
vähäiseen satuvarastoonsa. Mutta ne olivat pian kerrotut, vain kolme,
neljä kappaletta niitä taisi olla. Ainakin Simo myöhemmällä iällään
muisteli niitä sen verran olleen.
Yksi niistä painui erikoisesti Simon mieleen, ja sen nimi oli
_Ylpeä tytär_.
Olipa kerran, kertoi äiti, nuori ja kaunis mutta ylpeä tytär, vaikka
ei ollutkaan synnyltään ja arvoltaan suuren-suuri. Olipahan vain hyvin
tavallinen tyttö: köyhän mökkiläispariskunnan ainoa tytär.
No niin no.
Mutta vaikka hän olikin varsin varaton, ansaiten työllään elatuksensa,
piti hänellä sentään aina olla hienot kengät, hienommat ja
muodinmukaisemmat kuin esimerkiksi talontyttärillä.
No annapas olla, miten kerran kävi.
Hän oli ollut maanantaista alkaen töissä eräässä talossa, ja nyt
oli lauantai-ilta. Talon emäntä oli päivällä leiponut uutisleipää
ja pyysi tyttöä viemään mukanaan lämpimäisiä äidilleen, joka sillä
hetkellä makasi sairaana mökissään, kun hän muutenkin menisi kotiinsa
lauantai-iltana. Saadessaan kaksi reikäleipää ja kirpaleen voita tyttö
sanoi jotakin hyvin rumaa leivistä, mutta voikäärön hän pani taskuunsa.
»Jestas siunatkoon!» päivitteli emäntä silmät renkaina päässä. »En ole
vielä mokomaa kuullut sanottavan jumalanviljasta, niin vanhaksi kuin
olen elänytkin.»
Tytär nakkasi niskojaan ja läksi kotimökilleen leivät kädessään.
Oli sateinen ilta, ukkonenkin jyrähteli, ja kujissa oli vettä
lätäköittäin. Synkkä, sateinen ilma suututti tyttöä yhä enemmän, ja
varsinkin se seikka, että hän sai hypellä lätäkköjen yli estääkseen
kenkiensä kastumista, raivostutti häntä äärimmilleen. Hän kirosi ja
noitui heleästi, niin että ihmiset, jotka sattuivat tämän näkemään,
sanoivat jälkeenpäin, että, jos kirotulva oli kujalla ankara, vielä
ankarampi oli kuran roiskuminen tytön kengistä, noista hienoista ja
muodinmukaisista. Hän kiroili leipiä, jotka muka haittasivat hänen
kulkuaan. Ne ihmiset, jotka tämän kuulivat, pudistivat päätään
arvellen, ettei tästä mitään hyvää tule.
No älähän huoli.
Vihdoin tyttö saapui niin suuren lätäköin reunalle, ettei hän
mitenkään silmämääräseltä katsellen jaksaisi loikata sen yli kenkiensä
likomäriksi kastumatta.
Kun hän siinä kiukutteli itsekseen, heilutellen kädessään olevia
leipiä, pysäytti hän yhtäkkiä kätensä ja jäi kuin noiduttuna
katselemaan leipiä. Hän punnitsi niitä käsissään, vilkuili ikäänkuin
peloissaan ympärilleen ja mutisi epäselviä sanoja. Jos joku olisi ollut
lähellä, olisi kuultu hänen jupisevan jotenkin tähän tapaan:
»Näissä on minulla pelastus, näissä... Puhdistan ja hankaan nämä sitten
kurasta ja liejusta... Äiti-muorin ei tarvitse sitten huomata mitään,
ei tarvitse...»
Näin tuumi, näin teki:
Toisen leivän hän asetti niin kauaksi kuin kyykkysillä kädellään
saattoi, toisen viskasi edellistä kauemmaksi. Sitten hän astui
ensimmäisen leivän päälle ja siitä kohta toisenkin kääntyen ja
kumartuen ottamaan käteensä sitä ensimmäistä, nyt virattomaksi
joutunutta leipää, jonka onnistuikin saamaan pivoonsa. Kun hän nyt
nousi kumaraisesta asennostaan kääntyen jälkimmäisen leivän päällä
menosuuntaansa, huusi hän iloisesti, heiluttaen kädessään leipää:
»Hehei!»
Mutta ukkonen jyrähti silloin vastaukseksi: »Hei-hei-hei!»
Kolmasti ukkonen sanoi hei, ja samalla sattui jotakin kummallista,
outoa ja kamalaa.
Maa avautui tyttären jalkojen alta ja samassa silmänräpäyksessä se taas
sulkeutui, — kuului vain kauhun kiljaus, ja maasta nousi tulikiven
katkua.
Kun mentiin katsomaan, oli tyttö kadonnut jäljettömiin. Maa oli niellyt
sekä tyttären että leivät.
No niin no, sen pituinen se.
* * * * *
— Onko äiti itse nähnyt tämän? — kysyi Simo peloissaan.
— En ole nähnyt, vaan kuullut toisilta, jotka ovat nähneet. Mutta se on
opettavainen kertomus, koska siinä kerran ilmenee Jumalan järkähtämätön
tahto.
— Eikö Jumala sitten olekaan armelias? — sanoi Simo.
— Kyllä, lapsi, nöyrille ja lempeille Hän on armelias, mutta
kovakorvaiset ja penseät sydämestä tulevat säälimättömästi tuhotuiksi.
Simo kätki päänsä äidin syliin.
— Tahdotkos sinä olla hyvä ja nöyrä?
— Tahdon, tahdon! — huusi Simo itku kurkussa.
— No sitten ei sinulle tapahdu mitään pahaa.
Äiti tyynnytteli ja lohdutteli Simoa, kunnes tämä oli päässyt pelostaan.
* * * * *
Äiti sai kertoa satuvarastonsa moneen kertaan, mutta hyvin harvoin
hän sentään kertoi tätä »Ylpeä tytär»-nimistä, koska huomasi sen
ensikertomalla tehneen järkyttävän vaikutuksen Simoon.
Ja kuitenkin se toisia satuja pysyvämmin kiinnittyi Simon muistiin.
Lapsesta alkaen Simo siis oppi pelkäämään Jumalaa, tuota kostavaa
ja säälimätöntä, joka ei anna anteeksi, ei unohda mitään, vaan
järkähtämättömästi täyttää aina oman julman tahtonsa.
Simo pelkäsi Jumalaansa, mutta ei parhaalla tahdollaankaan jaksanut
rakastaa häntä. Se oli hänelle vain kostaja.
II.
ENSIMMÄISESSÄ OPINSAUNASSA.
1.
Vihdoin isä tuo kylän puodista aapiskirjan, vuolee kauniin, lovistetun
tikun pistäen sen kannen ja ensimmäisen lehden väliin ja sanoo äidille:
— No alahan jo viedä Simoa lukutielle. Lassi kuuluu aloittavan koulunsa
huomisaamuna.
Simo kääntelee ja katselee aapiskirjaa. Sen viimeisellä lehdellä
komeilee kenokaulainen, itse tietoisen näköinen kukko. Mikähän sekin on
olevinaan.
Seuraavana aamuna äiti pukee pyhävaatteet itsensä ja Simon ylle lähtien
kädestä pitäen taluttamaan häntä Lassin töllille, joka haamoittaa
harmaana joen rannalla kohoavalla pienellä mäellä, virstan verran Simon
kotoa.
Matkalla äiti juttelee, että siellä on muitakin lapsia samoilla
asioilla, ja kehoittaa Simoa olemaan ahkera, ettei tuottaisi
vanhemmilleen häpeätä.
— Jos olet ahkera, niin aapiskukko munii sinulle yhtä ja toista hyvää.
Ähää, juolahtaa Simon päähän, vai sitä se kukko tarkoittaakin. Mutta
kuinka kukko voi munia?
Hän aikoo kysyä sitä äidiltä, mutta samassa he jo ovatkin Lassin
mäellä, äiti työntää aapiskirjan hänen käteensä astuen edellä sisälle,
Simon pyörähtäessä ujona äitinsä jäljessä.
Siellä istui pitkin seinävieripenkkejä toisia lapsia odottaen
totisina ja oudostellen. Ne olivat hänen kokoisiaan, joku niinkuin
naapuritalon Matti häntä pitempikin. Näkyipä joukossa olevan joitakuita
tyttölapsiakin. Yhteistä kaikille oli se, että jokaisella heistä oli
aapiskirja kädessä.
Äiti ojensi tuomansa kyläkakkunyytin Lassin vaimolle, joka kiidätti
sen monin kiitoksin ja niiauksin ruoka-aittaansa. Lassi itse, vanha,
kurttuinen äijä, tuli tökkäämään kättä.
— Jassoo, jaa, vai tässä se nyt on Melkkilän nuori isäntä. Eikös se
vielä osaa lukea?... Hähää... vai ei vielä, mutta ei hätää mitään...
kovin on nuorikin vielä. Mitä?... Jassoo, alun seitsemännellä vasta...
juu, kyllä minä vaan opetan hänet, juu-uh...
Lassi käski äitiä astumaan pakarin perällä olevaan kamariin, jonka
seiniä peittivät likaiset sanomalehtiriekaleet ja koreat enkelinkuvat.
Simo seurasi äitiä hameesta kiinni pidellen.
— Onks toiki miäs, ku roikkuu äitinsä hammeissa, — sanoi Matti niin
kovaan, että Simokin kuuli.
Toiset lapset tirskuivat Matin sanoille, ja Simo ujostui entistä
enemmän. Mutta Lassin akka vilkuili tyrskähteleviä lapsia vihaisesti.
— Mitäs siinä melskaatte, — sanoi vihdoin. — Olkaa hiljaa, kakarat,
tai...
Hän viittasi kamariin, josta Lassi kurkisti vaientaen tirskujat yhdellä
ainoalla uhkaavalla katseella, joka kulki nopeasti lapsirivin päästä
päähän.
— Siinä näitte, — sanoi akka lapsille hyväntuulisesti hihittäen.
Lassi laski kätensä Simon päälaelle toisella kädellään ohjaten häntä
takaisin pakarin puolelle.
— No, nuori mies, käyppäs hieromaan tuttavuutta tulevien toveriesi
kanssa.
Simo melkein vavahti tuntiessaan Lassin käden omassaan. Se oli nihkeä
ja luinen.
— Se on niin kovin vierasteleva ja ujo, — sanoi äiti. — Lähde nyt, kun
käsketään.