Tulossa siellä kuitenkin etumiehet olivat, vaikkakaan eivät vielä
silmän kantamissa. Mutta vähäksi oli eturyhmä huvennut, neljäksi
mieheksi; Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen pojat. Pois olivat
muut vähin erin tippuneet. Pitkäsauvainenkin mies, joka tulomatkan
alkupäässä oli vielä viidentenä rimpuillut, oli vähin erin jälemmä
jättäytynyt.
Mutta aina vaan jaksoivat Hepomäen pojat kuulujen hiihtäjien
kannaksilla pysytellä. Tuota pohjalaisetkin ihmettelivät. Tiesiväthän
he tarkoin maan paraat hiihtäjät, mutta noita poikia eivät koskaan
muistaneet kilpailuissa nähneensä.
Ritolaa alkoi poikien imeytyminen hänen kanta päihinsä jo lopulta
sisuttaa. — Sepä nyt merkillistä, ettei noista takkiaisista eroon
pääse, — hän murisi, parantaen vauhtinsa vallan hirmuiseksi. Nyt olikin
toisten pakko jäädä, niin toisen pohjalaisen kuin Hepomäenkin poikain.
Antti ei sentään mielinyt hevillä hellittää, vaan paiskautui Ritolan
jälkiin sivuuttaen toisen pohjalaisenkin, jota ei näyttänyt huvittavan
kiistellä viimeisestä kuuluisan toverinsa kanssa; kai tunsi voimansa ja
väkensä ennestään. Ylivoimaisesti ponnistellen voikin Antti hidastuttaa
kaulan kasvua, mutta onnettomuus seurasi. Riehkaistessaan hän ei
jaksanut tahtia tasaisena hallita, sokkiloi sauvoillaan, horjahti,
tapasi tasapainoa toiselta puolelta, jolloin sauva paiskautui pahasti
ladun kovaan syrjään, rusahti somman kohdalta poikki ja — Antti kaatui.
Pohjalainen suhkaisi hymähtäen ohitse, mutta Ville seisautti.
— Mikä sinulle, pistikö?
— Ei, vaan sauva raato meni poikki...
— He, tuossa on minun!... sinä jaksanet paremmin perässä pysyä.
Antti katsasti kuuraista, huohottavaa veljeään, koppasi mitään
virkkamatta ojennetun sauvan jättäen katkenneen Villelle ja lähti
saavuttamaan hyvän matkan edennyttä toista pohjalaista.
Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Äskeisessä seisauksessa Antti kyllä
tunsi saaneensa kuin lisää voimia, mutta sittenkään edellä nyökkävä,
musta selkä ei näyttänyt lähenevän, kuvastuipa joskus kuin olisi
etääntynytkin. Antti puri hammasta, puri ja lykki hartiavoimin. Mutta
siitä hän ei hetkeksikään silmiään hellittänyt: edellään nyökkävästä,
mustasta selästä; siihen hän oli uponnut silmineen, sieluineen, eikä
mitään muuta tietoa ja tunnetta hänellä ollut kuin tuo musta selkä.
Ei edes sitä, että mitä varten hänen se pitää saada kiinni ja mitä
seurauksia sen tapaamisesta on.
Mutta kiinni hänen se vaan pitää saada, pitää, vaikka lavat
repeäisivät, ja Antti puri hammasta, puri, potki jaloillaan ja tyrkki
hartiavoimin.
Ja viimein hän sen saavutti... tuossa se nyt oli aivan edessä musta,
höyryävä selkä...
Mutta mitään iloa hän ei sen saavuttamisesta tuntenut, niin oli kauhea
ponnistus hänet turruttanut. Vasta hetken hiihdettyä aivan pohjalaisen
suksien kannoilla alkoivat Antin ajatukset taas selvitä. Hän huomasi
jonkin matkan päässä mustan ihmisjoukon. Nyt välähti Antin mielessä,
mitä varten tämä riehtominen — ja parilla kolmella voimakkaammalla
potkaisulla ja työntäisyllä hän oli pohjalaisen rinnalla.
Pohjalainen säikähti ja lähti menemään kuin pahaahenkeä peläten,
päästämättä Anttia ohitseen. Näin rinnan lähestyivät miehet väen
muodostamaa kujansuuta äärimmilleen ponnistellen ja kumpikin tuskin
muuta tajuten kuin olla päästämättä toista sivuitse.
Kuin usvan seasta kuului silloin Antin korviin Heikin ääni:
— Kahden käden, Antti!... kahden käden!... kovemmin, Antti!...
kovemmin!... sillä lailla, sillä lailla... kahden käden, kahden
käden... kovemmin... kovemmin... hurraa... hur... aa... aa...
Yhtäkkiä huomasi Antti olevansa huutavan joukon keskellä. Että hän oli
voittanut muutamalla metrillä, sen hän vasta tiesi, kun selitettiin.
Heikki, joka juosten ehätti paikalle, sitä toimensi ja taas hurrasi,
jotta molemmat hammasrivit kauaksi paistoivat. Tuli paikalle myös
toimihenkilöitä, naisia ja miehiä ihailemaan sitä tuntematonta
nuorukaista, joka oli kuulun pohjalaisen voittanut. Yltä päältä
kuuraista, höyryävää ja raskaasti läähättävää Anttia pyöriteltiin ja
ihailtiin joka puolelta ja siinä sivussa kiskottiin pöytien luo. Vähään
aikaan ei Antti-paha käsittänyt, mikä siinä oli oikeastaan touhussa,
nieleksihän vain, kun tunsi lämmintä juomaa suuhunsa tukittavan...
nieleksi ja läähätti ja taas joi...
Setä-Mooseksen mieleen juolahti Ville.
— Ei Ville pysynyt mukana?
— Sa-hauva kat-katkesi, — läähätti Antti juoniinsa lomassa. — Mu-hulle
antoi...
Samassa syöksähti pari uutta tulokasta, ja Heikistä näkyi kuin Ville
olisi vähän tuonnempana tulla kammennut.
— Ville tulee tuolla! Ville tulee! Ville!...
Ja huutaen, kiljuen hyökkäsi Heikki Villeä vastaan pukaten mennessään
pari kansalaista nurin...
— Tuo mies elementissään on...
— Hyppii ja huutaa kuin hullu myllyssä.
Mutta ei joutanut nyt Heikki syrjäsanoja onkeensa ottamaan, sillä
Villeä piti lopussa vielä kiirehtää ja opastaa, vaikkei siinä isoakaan
hätää ollut.
Kovin oli Ville-paha näännyksissä perille päästyään, kalpea aivan.
Saatuaan kuumaa juomaa ja selittyään kertoi hän tarkemmin tulonsa:
poikkinaisella sauvarauskalla tikutessaan oli pakostakin pitänyt
päästää pari miestä ohi, se pitkäsauvainen ja joku toinen. Mutta
miten monta vielä olisikaan päässyt, ellei muutamalta pojalta olisi
vuorostaan ehjää sauvaa lainaksi saanut.
— Kuudenneksi kumminkin jouduit ja Antti toiseksi, se on sentään jotain
se... sitä ei tapahdu joka talon kohdalla, — iloitsi Heikki.
— Mutta sinun piti onnettomuudeksi jättää kesken... — ja Villeä
säälitti Heikin kova kohtalo, sillä jos kenen, niin Heikin olisi
pitänyt ensi palkinto saada, kun heidätkin hiihtämään oli opettanut ja
setä-Mooseksellekin palkinnot vielä hankkii. — Ei sinuun enää pistä?
— Kohta se alkoi lauhtua, kun lakkasin... hiukan vain tuntuu vielä
kyljen alla hellältä.
Hepomäen miesten selvitellessä asiain menoa tuli hiihtäjiä lakkaamatta
pitkältä, raskaalta taipaleelta, tuli yksitellen, tuli pari, kolme
parvessaan.
Jotkut olivat vallan voivuksissa, toiset taas vielä hyvinkin
voimissaan. Setä-Moosesta ei asia enää huvittanut, kun kerran oli
saanut omat pojat hoimeniinsa, ja hän otti puheeksi pois lähdön.
— Eiköhän jo uskota ja lähdetä kalakukon liisteitä nikkaroimaan? Ne
aamulliset munaripellokset lienevät jo teidänkin suolistanne haihtuneet.
Setä-Mooseksen huomautus johtikin poikien ajatukset maallisempiin
asioihin. Jokainen tunsi vatsassaan vihaisen hiukaisun, ja miehet
lähtivät painumaan kaupunkiin, mielissään päivän tuloksista.
* * * * *
Päivemmällä, kirkkoajan jälkeen, oli mäenlaskukilpailu
pojille Hietaharjun rinteellä elikkä »housunkannatin- ja
tuppipuukkokomennuskunnan akkaharjoitukset», kuten pojat niitä itse
nimittivät. Ylijohtajana siellä oli opettaja Heikkilä, joka juuri
poikien puolta oli pitänyt »koko maata käsittäviä» päätettäessä.
Paljon oli väkeä keräytynyt mäenlaskua katsomaan; alamittaisiahan
enimmät kyllä olivat, mutta olihan joukossa aikuisiakin, kuten Hepomäen
miehet ja monet muut. Osanottajia oli ehken puolisen sataa, toiset jo
aikamiehen mittaisia huiskaleita, toiset hyvinkin pieniä naskaleja.
Ylen oli opettaja Heikkilällä, vaikka hänellä muutamia apulaisiakin
oli, puuhaa saadakseen levottoman, hilpeän kilpaväkensä nimet kirjoihin
merkityiksi ja pysymään asianmukaisessa järjestyksessä. Jos yhdessä
paikassa sai solmun selville, jo toisessa ja kolmannessa muodostui
uusia sykkyröitä; missä kiisteltiin kovaäänisesti, missä veitikat
kellistelivät toisiaan hankeen tai pukkivat jyrkkää rinnettä alas
tulemaan.
— Soh, pojat so soh!... mitä te vintiöt kiistelette!... siivolla siellä
hyppyrin takana!... Mikä sinun nimesi olikaan, Kuhanenko?
— Ei kun Kiiskinen, Pekka Kiiskinen!
— Kala kun kala, kuha tai kiiski, — viisasteli muudan vekara.
— Suus kiinni sinä!... mutta mikä nujakka taas tuolla!... ettekö pysy,
siivolla siellä! — kyllä heidän kanssaan...
Tulivathan lopulta kaikki halukkaat kirjoihin merkityiksi, — ties
sitten Luoja, mikä nimi minkin viikarin kohdalle sattui. Yhteisvoimin
saivat myös toimihenkilöt levottoman laumansa mäen päälle säkeytellyksi
ja hyvinkin tunnin ohi määräajan kuluttua päästiin vihdoin varsinaiseen
alkuun.
— Jussi Kettunen! — huusi opettaja Heikkilä seisten karskin näköisenä
kirjat kourassa hyppyrin vaiheilla.
— Jussi Kettunen, — toisti parturi Lindh, joka taas toimihenkilönä piti
poikia aisoissa mäen päällä. — Jussi lähtee!
Jussi Kettunen alkoi sovitella suksiaan menon mukaan toisten viikarien
evästellessä.
— Jussi, Jussi, ala joutua akkaasi vastaanottamaan, se jo vilkuttaa
mäen alla!
— Mutta muista pitää suusi supussa, muuten se antaa kohta lunta
tuliaisiksi!
— Älkää hätäilkö, jää niitä »akkoja» teillekin! — ja Jussi lähti
viilettämään alas, jotta väljät housut lepattivat kuin irti
manttaalistaan pyrkien. Hyppyriin asti pysyi Jussi pönkillään, mutta
sen alapuolella hän hävisi maailman näyttämöltä lukuunottamatta paria
korttelia säären piileksiä, jotka jäivät Jussilta muistomerkiksi
hangelle törröttämään.
Apumiehet kaivoivat Kettusen Jussin hangesta taas ihmisten ilmoille ja
tasailivat kuopan.
— Olli Kymärinen! huusi taas opettaja Heikkilä.
Hyvin olivat Ollin silmät pyöreinä ja suu torvella alas tullessa, mutta
tirskahti vain istuilleen, kömpipä vielä vauhdissa ollen pystyynkin.
— Ei kelvannut Ollille »akka», vaikka niin tarjolla oli, — tuumi joku.
— Kihloihin meni kuitenkin, sillä ei tuota puhtaasta oteta, — tiesi
toinen selittää.
Ensimmäinen, joka leikkasi aivan puhtaasti, oli sama kirkassilmäinen
maalaispoika, joka aamulla oli Kumurin Kustin miehisen kunnian
akkainkengillä kavennellut. Katsojat ensin hölmistyivät, mutta kohta
päästivät raikkaan »hurraan», ja arvosteltiin:
— Sillä pojalla onkin pihlajaiset pohkeet...
— Ja rukiiset ryntäät...
— Putosi pehmoisesti kuin kinnas uunilta...
— Akkaväestä vähääkään välittämättä...
Kauan ei kuitenkaan joudettu yhtä puheen alaisena pitämään, sillä
toisia tuli alas ehtimiseen, ja itse kukinhan sanasen, pari ansaitsi
osakseen. Useimmat saivat puhtaita, väärentämättömiä »akkoja», toiset
puolitekoisia, vain jokunen lankeamatta selvisi sylen korkuisesta
hyppyristä.
Kun jokainen osanottaja oli kolmasti suilauttanut, lopetettiin
poikien osuus »koko maata, käsittäviin» ja opettaja Heikkilä julisti
korkealla äänellä, että palkinnot jaetaan illalla Seurahuoneella
lopettajais-iltamassa, kuten aikuisillekin hiihdosta ja
suksinäyttelystä.
Ja tuokos se alamittaisten rintaa kohotti, että pääsivät aikamiesten
kanssa samaan palkintojoukkoon, vaikka kilpailussa olikin pidetty kuin
vasikoita eri karsinassa.