Sen hyvin arvaa, että ken vain Pihkasalmessa kynnelle kykeni, hän
riensi Seurahuoneelle »koko maata käsittävien» lopettajais-iltamaan.
Yksinpä ajuri Heikkisen vanha mummokin, joka ei ottanut enää
yhteiskunnallisiin asioihin ja yhteisiin rientoihin muuten osaa,
kuin että katseli kadunkulmassa hautajais-rosesseja, mennä köpitti
illan hämärtyessä juhlapaikalle. Sisälle ei mummo kyllä mennyt, vaan
seisoskeli peitehuivi hartioilla monen muun kanssa kadulla juhlahuoneen
edustalla ihastellen monista akkunoista tulvivaa valoa ja salista
kuuluvia soitonsäveliä. Juhlaan paltautuvaa väen paljoutta mummo myös
osaltaan ihmetteli ja arvioi sen melkein runsaammaksi, mitä syksyllä
oli titularooti Ryönper-vainajan hautajaisissa.
Mutta jos katu jo oli mustanaan juhlavieraita, niin paljon niitä
karttui sisällekin. Kaupunkilaisia hienon hienoissa ja ohuen ohuissa
pukimissaan oli viljavammin, mutta olipa maalaisiakin sarkatakeissaan
ja pitkävartisissa pieksuissaan, likkuen ujoina tai paikan saaden
istuivat totisina kädet ristissä, tuskin uskaltaen kuin salakättä
silmäillä juhlasalin koristuksia, lippuruusukkeita ja köynnösmakkaroita.
Rusettirintaiset toimihenkilöt juoksentelivat salin poikki ja pitkin
hyvin tärkeillä asioilla; mikä etsi sitä, mikä tätä henkilöä, kuka
johdatteli ökyvieraita arvopaikoille, ken muuten mukana touhusi ilman
määrätympää asiata.
Näyttämölavalla, jonka edestä esirippu oli ylös kiskottu, oli V.P.K:n
soittokunta valmiina juhlan alkumarssin torvillaan töräyttämään,
kun vain ylijohtajalta, maisteri Teräkseltä sanan saisi. Ja sitä
vartoillessa jakeli tirehtööri Lindström soittajille määräyksiä toinen
toistaan tärkeämpiä.
Tirehtööri Lindström olikin varsin tärkeä henkilö Pihkasalmessa. Pitkin
vuotta, aina tarpeen tullen istutti hän ensimmäisellä ikävuodellaan
oleviin Pihkasalmen kansalaisiin panorokkoa ja tämän toimensa
ohessa hän kesäisin kaunisteli Pihkasalmen julkisempia paikkoja
puutarhaistutuksilla, saaden näistä virkatoimistaan kaupungilta palkkaa
yhteensä tuhannen markkaa sekä oikeuden tehdä yhden lehmän heinät
Rantapuistosta.
V.P.K:n soittokunnan johtaminen oli sitä vastoin Lindströmin osalta
»vapaaehtoista, palavaa hengen työtä» — kuten hän tapasi sanoa, sillä
saamansa vapaan asunnon V.P.K:n kalustohuoneella arvioi hän palkkioksi
siitä, että varjeli kunnan neljään paloruiskuun kuuluvia hevosvaljaita,
etteivät niitä pistelleet rotat parempiin suihin, kuten ennen
Lindströmin tuloa tulipalon sattuessa oli saatu usein ikäväksi havaita.
Tirehtööri Lindströmin suuri merkitys Pihkasalmen yhteiskunnallisessa
elämässä tunnustettiinkin yleisesti, mutta hänen musikaalisten
ominaisuuksien vuoksi vielä erikseenkin. Ilman häntä soittokuntineen
tuskin olisi mistään ylevämmästä juhlatilaisuudesta tullutkaan mitään.
Tämä asia oli hänellä itselläänkin täysin selvillä; siksi hän myös pani
parastaan tiristellessään musikaalisessa suhteessa hyvin epämääräisistä
soittaja-aineksista ja vanhoista, Jerikon valloituksen aikuisista,
piellä ja saippualla tukituista torvista mahdollisimman suloisia
sävelluirotuksia.
Pitkästä ajasta oli Lindströmillä taas tilaisuus leikata laakereita.
Asema oli siis tärkeä, mutta myös vaarallinen. Siksi hän nyt kuin
merelle lähtevän laiva-rotiskon huolellinen kapteeni tarkasteli ja
tutki, ovatko kaikki valmiina, onko pahimmat vuotopaikat tukittu,
ovatko pumput ehjät, taakelit ja touvit lujissa solmuissa ja laivaväki
merikelpoisessa kunnossa.
— Lähtö pitää tapahtua yhtaikaa, sitähän olen teille kerrankin
teroittanut. Alkuvaikutus on sillä kertaa pilalla, jos tullaan sisälle
yksi tiistaina toinen torstaina kuin Lautamäen vasikat haan veräjästä.
Kun minä koputan tahtipuikolla, silloin torvi suulle joka mies, ja kun
luen _et, tut, trii_ ja triin kohdalla huitaisen puikolla, silloin ei
ole enää aikaa tupakanpanoon, se painakaa mieleenne!
— Ja kun taas lopetetaan, — hän jatkoi, — niin ei kukaan saa enää
liittää omatekoisia luirotuksiaan, kuten sinulla, Kekkonen, on pahana
tapana. Jos jokin kappale loppuun lirauksen vaatiikin, niin kyllä
minä sen sinne osaan sovitella, mutta mikä on kirjoitettu, se on
kirjoitettu, eikä tikkiäkään lisää. Tiedättehän sen vanhastaan, että
vähää ennen lopputahtia minä aukaisen suuni ja viimeisellä huitaisulla
lumsautan kiinni ja silloin, aivan sillä sekunnilla loppukoon kaikki
sohina ja suhina, luritus ja liritys.
Nämä yleiset ohjeet taas muistiin painettuaan siirtyi tirehtööri
yksityiskohtaisempaan tilkkimiseen:
— Miten sinun torvesi on terve, Makkonen? Viime harjoituksissa se
pihisi ja puhisi kuin ruotimummo saunanlauteilla.
— Minkä sille vaivaiselle taitaa; saippuatukot tahtovat puhaltaessa
tipahdella, vaikka kämmenpäälläkin varaa.
— Olenhan sinua neuvonut käyttämään pikeä, se on aina varmempaa
kuin kitti ja saippua. — Ja sitten, Kokkarinen, älä vain nyt jää
muista jäljelle tahdissa. Ikäsihän olet ollut vähän hidaskasvuinen —
(neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei näet maalari Kokkarinen
ollut vielä ehtinyt venyä kahta kyynärää pitemmäksi) — mutta ei sinun
siltä ole pakko hidastella paria tahtia jäljempänä. Jos et muuten
mukana pysy, niin vähennä vaikka vaatetta.
— Makkonen ei myös nyt saa missään tapauksessa, niinkuin
kauppaneuvoksen nimipäivillä, aivastella keskellä soolo-osaa, vieläpä
kaikkein hempeimmällä paikalla, — varoitteli tirehtööri edelleen.
— Ei mikään tee musikaalisesti epäedullisempaa vaikutusta kuin
aivasteleminen ja kakisteleminen sooloa soittaessa...
— Minkäs sille mahtaa, kun sattuu aivastuttamaan, — puolustelihe
Makkonen.
— Mahtaa! Kyllä sille mahtaa, kun vain tahtoo. Kun minä ollessani
soolonpuhaltajana Ruotsin kuninkaallisessa orkesterissa — (ikävä kyllä,
tirehtööri ei ollut koskaan käynyt Viipuria kauempana) — soitin soolon
kruunausjuhlassa, lensi kärpänen silmääni, mutta minä en kertaakaan
keskeyttänyt, vaikka se raato kierteli silmämunuaisen ylt'ympäri ja
tutki tarkkaan kuin olisi perunkirjoitusta pitänyt, ja tuli toisesta
ulos... Jaha, sieltä tulee maisteri, joko aletaan?
— Saatte alkaa!
— No, pojat, nyt kaikki yht'aikaa, sanoi Karjulan Kaisa kangaspuille...
_et... tut... triiii!_ — johtaja huitaisi tahtipuikolla, »poikien»
posket pullistuivat laskiaispulliksi, silmät pyöristyivät ja ilmoille
törähtivät sävelet ukkosen pauhuna...
Hepomäen poikiin, niin Anttiin kuin Villeenkin, teki torvisoitto
valtavan vaikutuksen. Ensi kerran eläissäänhän he nyt kuulivat mokomata
törinää, siksi he henkeään pidättäen, kädet ristissä istuivat tuntien,
miten tuo tavaton pauhu ajautui sisään korvista, silmistä, sieraimista,
vieläpä takin hihasta ja kaulan juuresta kauluksen alta, kierrellen
läpi ruumiin ja kohottaen sitä ylemmä ja ylemmä...
Hyvin myös veti soitto setä-Mooseksenkin silmät sikkaralleen. Mutta
Heikki puolestaan istui hyvin tukevana jalat ristissä ja toinen käsi
tuolinselkämystän takana; toisen käden peukalolla ja sakarilla Heikki
taas — edullisemman yhteisvaikutuksen aikaan saamiseksi — koetti
suostutella sovintoon viittä, kuutta vaaleata harjasmaista karvan
tojokkia, jotka rantasalmelaista piipunkoppaa muistuttavan nenänykerön
alapuolella olivat kuin toistaan vieroen ottaneet itsekukin omaperäisen
kasvusuuntansa.
* * * * *
Soiton jälkeen piti maisteri Teräs puheen.
Hänelle rakkaista muinaiskreikkalaisista rakenteli Teräs tukevan
historiallisen pohjan. Tuolle pohjalle hän mukavasti kuljetti
esi-isämme selittäen heillä myös olleen urheiluharrastuksia, vaikkeivät
kreikkalaisten lailla olleetkaan täysin tietoisia niiden korkeudesta ja
syvyydestä, pituudesta ja leveydestä. Ottaen pari kolme vauhtiaskelta
siirtyi Teräs kauniilla kolmiloikkauksella nykyisempään aikaan ja
tuoreempiin tapahtumiin. Kuvasi muutamin rohkein vedoin nuorison
elämää, selitellen, miten nuoriso jouto-aikoinaan joko nurkissa
nyhjöttää tai raitilla mellastaa, harjoittaen kaikenlaista koirankuria,
niin turmellen itsensä ja samalla häiriten yleistä, hyvää elämää. Näitä
asioita sanoi Teräs viimeaikoina pidetyn paljonkin puheenalaisena
ja samalla esitetyn keinoja nuorison elämän ohjaamiseksi oikeille
laduilleen. Pienellä sivuaskelella pääsi Teräs taas käsin urheiluun
yleensä ja siitä hiihtoon erikseen, jonka vakuutti jos minkään
urheilumuodon soveltuvan suomalaisille, koska heillä siihen on jo kuin
verissään esi-isiltä peritty pohja. Lopussa puristi Teräs asian juonen
Pihkasalmen hiihtoseuraan ja »koko maata käsittäviin».
Näistä kaikista asioista terhakka Teräs elävästi puheli, ja
hartaasti häntä yleisö tarkkasikin. Päätökseksi esitti Teräs
»eläköön»-huudon kaikkien niiden kunniaksi, jotka olivat hiihto- ja
mäenlaskukilpailuihin sekä suksinäyttelyyn osaa ottaneet.
Ja kajahtipa silloin Seurahuoneen suuressa salissa huuto, joka
tärähytti koko rakennusta ja ulkopuolella olevat jo puoleksi
peljästyksissään arvelivat, että mikähän niitä nyt rupesi leikkelemään,
kun moisen älinän päästivät.
Kun huuto vaikeni, päätteli setä-Mooses pieksunvarsiaan virutellen:
— Sulavapuheinen mies, ulosanti kuin paraalla papilla.
— Paikalleen sanoi, aivan rikulleen joka sanan... tuota samaa olen
minäkin usein ajatellut, — ja Heikki oli haltioissaan Teräksen puheesta.
Iltaman loistonumero oli palkintojen jako. Silloin olikin remua ja
riemua, kun jokaisen palkinnonsaajan kunniaksi »eläköön» huudettiin
soittokunnan soittaessa juhlatoitotusta. Hiihdossa sai ensimmäisen
kuuluisa Ritola, ja varmoin askelin ja elein hän asteli salin poikki
palkintoaan ottamaan. Eipä ollutkaan hän ensimmäistä kertaa pappia
kyydissä...
Mutta aivan yhtä varma asiastaan ei ollut Antti Hepomäki, joka toisena
mainittiin. Kun hän kuuli nimeään huudettavan, särähtivät Antin
sisukset oudosti, ja löi kuin turraksi koko ruumiin. Vasta kun vierellä
istuva Heikki oli antanut tuntuvan pukkauksen kylkeen, selvisi Antti
lumouksesta ja sai puutuneet jalkansa liikkeelle. Yleisö kurkisteli
hyvin uteliaana tuota tanakkaa tänpuolen nuorukaista, joka oli pystynyt
pohjalaisista toiselle tepsimään.
Ville sai kuudennen palkinnon, ja kovin humisivat Villen korvat,
ja posket hohtivat hänen sitä noutaessaan. Miten se kaikki kävi,
sen muisti Ville jälkeen päin kuin ihanan unen näön. Heikki kertoi
kuitenkin asian käyneen aivan jullilleen, vakuuttipa Villen
sommitelleen jotain kumarruksenkin tapaista sille taivaansinisissä
pukimissa olleelle neitoselle, jolta sai palkinnon. Sen Ville sentään
kielsi, sanoen Heikin omiaan laskettelevan.
Setä-Mooses sai ensimmäisen palkinnon suksistaan, jotka mallilleen
ja teolleen kiitoksella mainittiin. Ja virauttaen tapansa mukaan
ensin pieksujensa varsia kävi setä-Mooses rauhallisesti astellen
palkintorahat, 50 markkaa, hakemassa.
Heikki oli ainoa, joka oli hiihtokurpposia näytteille tuonut, ja
tietysti ne myös palkittiin.
Mutta jos oli ääntä ja riemua aikuisten palkintoja jaettaessa, niin
puolella se vielä paisui, kun tuli mäkipoikien vuoro. Ken vähänkin oli
alle miehisen mitan iltamassa, se otti kuin omaksi asiakseen huutaa ja
jyskyttää jalkojaan koko ryhmänsä edestä.
Ja kukaties koska siitä olisi loppu tullut, ellei eräs neitonen
olisi sivuhuoneesta tuonut pyssyä, asettaen sen Teräksen eteen
palkintopöydälle. Silloin melu katkesi kuin puukolla, ja kaikki
alkoivat ihmeissään arvella, että mitä nyt tulee, joko ampua
täräytetään vai...?
Ei pyssyllä kuitenkaan ammuttu nyt sen kovempaa kuin sillä oli ammuttu
ainakin kahdenkymmenen viimeisen ikävuotensa aikana, jonka se oli aivan
rauhallisesti riippunut postineiti Forsströmin keittiön seinällä,
vaikka tosin ainaisena kauhuna keittiön vanhalle valtiaalle Marketalle.
Pyssy oli postineidille jokin salaperäinen muisto »serkulta» ja
siksi pyhä, ettei hän sitä voinut myydäkään, vaikka pyssyjä vieläkin
pahemmin kammoten kuin vanha Markettansa ei uskaltanut pitää omassa
kamarissaankaan. Päästäkseen vihaamastaan pyssystä vihdoinkin
eroon, samalla loukkaamatta siihen liittyvää serkku-muistoa, oli
Marketan päähän juolahtanut ehdotus lahjoittaa se palkinnoksi »koko
maata käsittäviin», joihin neitikin oli hyvin innostunut; ja kolmen
vuorokauden sielullissydämellisten ristiriitojen jälkeen oli postineiti
Marketan kavalaan ehdotukseen suostunut.
Aivan näin ei Teräs pyssyä ja sen palkintopöydälle ilmestymisen
merkitystä selittänyt. Vallan tarpeetonta olisikin ollut kaivella esiin
pyssyn nuoruuden muistoja, ja tuskinpa Teräs niitä tiesikään, ja tokko
muutkaan kuin postineiti ja vanha Marketta.
— Hiihtoseuran ennakolta määräämien palkintojen lisäksi, — näin Teräs
esitti asian, — on jälkeenpäin eräs hiihtourheilun lämmin harrastajatar
lahjoittanut tämän pyssyn annettavaksi sille, joka toimikunnan mielestä
on sen parhaiten ansainnut. Asiata harkittuaan on toimikunta päättänyt
antaa tämän kuin kunniapalkintona suutari H.G. Kanervalle, joka
Pihkasalmen seutukuntaan kuuluvista on monipuolisimmin tänä talvena
työskennellyt hiihtourheilun edistämiseksi.
Miten korkeita ennätyksiä pyssy lienee nuoruudessaan lennättänytkään,
mutta nyt se ainakin poksautti Heikin kuin seitsemänteen taivaaseen.
Olihan Heikillä ollut eläissään juhlahetkiä ennenkin: silloin kun
sai poikasena ollessaan sukulaiseltaan Mattilan isännältä lahjaksi
markan rahan ja elonsa iltaan kallistuvan huopahatun; samoin silloin,
kun mestari Lindström antoi oppilahjaksi kaksikymmen-rubiinisen,
hopeakapselisen ankkurin — mutta koskaan ei Heikin mielestä onni ollut
näin korkealle hypännyt. Vuoroin olisi Heikin tehnyt mieli vetäytyä
pyssyineen johonkin nurkkaan ja istua siellä hyvin hiljaa, vuoroin
taas häntä olisi haluttanut juosta pyssy kourassa ympäri salia, hyppiä
pöydillä, kiipeillä seinillä, kiikkua kattokruunussa...
Varsin paikallaan oli myös poikien ja setä-Mooseksen mielestä, että
kunniapalkinnon sai Heikki. Nyt myös setä-Moosekselle selvisi kuin
syy, että mitä varten ne herrat häneltä Heikistä aamulla kaikenlaista
utelivat. Ei setä-Mooses tuosta asiasta kuitenkaan mitään virkkanut,
johan nyt.
Oli jo ohi puolenyön, kun Hepomäen miehet iltamasta lähtivät, ja
sukkelasti olikin aika livahtanut seuratessa ohjelmaesityksiä ja
välillä jutellessa hiihdosta ja palkinnoista.
Seuraavana päivänä kiertelivät miehet kaupungilla koti-ostoksilla.
Heikki osti kääryn nahkatavaroita ja äidilleen huivin, Ville
silasuitset nimikkotammalleen, sillä tarvitsihan sekin jotain
palkkiokseen. Antti osti säkin suoloja taloon ja itselleen kirjavan
kaulahuivin ja setä-Mooses vaimoväelle kahvia ja sokeria ja kaksi
kinkoa lettivehnästä sekä Taavetille sikaritupakoita.
Ja ostokset tehtyään lähtivät miehet ajamaan taas Hepomäkeen hyvillä
mielin, sillä olihan tehty varsin kunniakas ja rahakas matka.
Se, mitä terhakka Teräs oli ennustellut, toteutui vähin erin. »Koko
maata käsittävistä» lähti hiihtourheilu Pihkasalmessa ja sen seutuvilla
kuin uusille urille. Taitavia suksimestareita ja uljaita hiihtäjiä
alkoi yhä useampia ilmestyä, vaikkakin Hepomäen miehet pysyttelivät
etukynnessä vielä kauan aikaa.
Mutta eivätpä Pihkasalmen seuraavantalviset edustajat enää joutaneet
kesken kilpahiihdon tupakoimaan ja selkäpiillään tuumailemaan
laivakulusta ja muista mukavista kulkukeinoista.