Mutta kaukana Pihkaselällä lykki tuimasti hiihtäjien satainen, monen
viittavälin pituiseksi ujunut ja paikkapaikoin katkeillut jono.
Eturyhmän muodosti kymmenkunta miestä, joukossa kuuluisa Ritola ja
toinen pohjalainen sekä Hepomäen miehet. Alkumatkasta oli etujoukko,
ollut lukuisampikin, mutta matkan varrella oli mies silloin tällöin
tipahtanut, jääden hitaammin jäljestä tulemaan.
Keli oli hyvä ja sukset luistivat melkein käsivoimin. Kaikkein
etumaisimpana hiihti kaksin käsin tyrkkien muudan laihahko,
pitkäsauvainen mies, kuka lienee ollut. Ritola antoi pitkäsauvaisen
»soutajan» — kuten kuultiin hänen sanovan — pitää etumaisen kunnian,
itse painellen vuoro-ottein rauhallisesti, mutta voimakkaasti kuin
olisi tavallista arkityötään tehnyt. Joutipa hän juttusillekin
lähimpien kanssa, juuri kuin olisi halunnut tarkemmin tutustua,
minkälaiseen seurakuntaan hän oli tällä kerralla joutunut.
Mutta eipä siinä juuri muiden tehnyt mieli aukoa suutaan. Vaikka ei
tuullut, leikkasi vauhdin aikaansaama viima kasvoja ja pakkautti henkeä
sekä huurti valkoisiksi villaisemmat paikat. Sitä paitsi oli meno
mielessä jokaisella ja työ, tuska pysytellä mukana.
Varsin vaivaksi ei Antti hiihtoa ottanut, ja hyvin pysyi joukossa
sorja, pitkän huiskea Villekin. Heikki muutteli tavan takaa
hiihtotyylihän sanoen pojille sillä tavalla paremmin voimien säästyvän
sekä varoitteli Villeä väkipakolla aivan etu-kynteen riehumasta,
vakuuttaen olevan vauhtia vallan tarpeeksi 30 km varten.
Perillä olevan merkkilipun ja sen juurella värjöttävän kirjamiehen
kiersivät hiihtäjät peräkanaa ja hetkeäkään huokaisematta lähtivät
takaisin painaltamaan. Menomatka tuntuikin rattoisammalta.
Vastaantulijoita tuli ehtimiseen, ken virkeämmin viheltäen, ken
raskaammin laahustaen, jopa jokunen hyvinkin vaivalloisesti hoippuen ja
horjuen...
Pihkasalmen varsinaiset edustajat, maisteri Sarvela, suutari Kämäri
ja Magnus-herra, olivat kuin yhdestä tuumasta jääneet jo alussa
ruorimiehiksi ja tuskin olivat puolitiessäkään, kun etujoukko jo
takaisin porhalsi. Näky vaikutti Pihkasalmen edusmiehen perin oudosti.
Näihin asti heissä oli vallinnut se ajatus, että antaahan hätäisimpien
harnaista äkkihupeeseensa, kyllä siitä talttuvat ennen merkkilippua
— ja nyt jo riiviöt vastaan hakittivat eikä väsymyksestä ollut
tietoakaan, mikäli näytti.
Tuota ihmettä he jäivätkin oikein seisahtuen katselemaan, ja siinä
toisten menoa töllistellessä alkoi Pihkasalmen edustajien jäsenissä
tuntua omituinen raukeus. Lyöden sauvansa hankeen pystyyn Magnus-herra
ehdotti:
— Mitähän jos istuttaisiin hetkinen ja pantaisiin tupakaksi?
— Ei yhtään hullumpi ajatus, minusta on tätä touhua jo tullutkin
tehdyksi kuin tupakan edestä, — ja Kämäri paiskautui istumaan Mallun
viereen, ottaen vastaan tarjotun tupakan.
Maisterista oli toisten ehdotus täysin sopusoinnussa hänen joka
jäsenensä kanssa, mutta kunniapuolen kirkkautta silmällä pitäen asetti
hän kyseenalaiseksi, että mitenkäs käy loppumatkan, kun jo näin
alussa ruvetaan istuksimaan ja tupakoimaan — istuutuen esittämästään
näkökohdasta huolimatta toisten vierelle ja halusta ryhtyen sauhuja
pöllyttelemään.
Urhot tupakoivat hetkisen äänettöminä, kukin mielessään harkiten
kiusallista lopputaivalta, joka alkoi tuntua sitä harmillisemmalta,
kuta useampi hiihtäjä tulla suhkaisi takaisin.
— Ehken pyörrämme tästä takaisin ja käymme lopun kolmeen mieheen joskus
toiste suorittamassa, — ehdotti Magnus-herra.
— Tai jätämme tykkänään ensi talveen, vaikka ei minulla ole sitäkään
vastaan, jos vielä tämänkin kelin aikana, — arveli puolestaan Kämäri.
— Pääasia on minusta vaan se, että pyörrämme tästä takaisin, silloin
joudumme edes hiihtomiesten mukana ihmisten ihmeille; mutta jos tuolla
perillä asti koluamme, niin vielä sula meidät tapaa takatulossa.
Näin tarkemmin harkiten alkoi Mallu-herrasta heidän yhteiseen asiaansa
ilmautua huvittaviakin puolia. Heittäytyen selkäpiilleen hangelle ja
oikoen laiskasti puutuneita jäseniään hän Kämäriä vielä särvinteli.
— Kyllähän laivalla olisi mukavampi kuljeksia, jos sulaa odottaisimme,
vai mitä arvelee maisteri minun ja arvoisan urheilutoverimme Kämärin
ehdotuksista?
Mutta maisteri ei arvellut mitään, kohosi vaan hiljan verkkaan
koivilleen, kiinnitti sukset jalkaansa ja lähti hiihtää nytkyttelemään
kohti — kaupunkia.
Ja toiset Pihkasalmen arvoisat edustajat seurasivat esimerkkiä,
jutellen mennessään laiva- ja junakulusta sekä lentokoneista...
* * * * *
Tällävälin läheni hiihtäjien etujoukko lähenemistään lähtöpaikkaa ja
rannalla oleva ihmisjoukko suureni suurenemistaan heidän silmissään.
Lienevät olleet vielä parin kilometrin päässä, kun kuulu Ritola
hihkaisi yli joukon:
— Mitähän jos parantaisimme vauhtia, ettei ilta tavoita! — ja puheensa
vahvistukseksi hän alkoi lykkiä hirmuisin ottein, puulautuen kohta
eellimmäiseksi.
Ritolan yllytys jälkivahvistuksineen oli piiskan isku toisille. Miehet
olivat vielä voimissaan eikä kukaan olisi halunnut häntimäiseksi jäädä
tuhantisen joukon päältä katsellessa. He kaapaisivat Ritolan perästä,
minkä lavoista ja kintuista irtosi, ja niin mentiin loppumatka kuin
lentäen.
Lisäponnistus koitui kuitenkin turmioksi Heikille. Yhtäkkiä vihlaisi
hänen sisuksiaan pahasti ja jatkoksi alkoi vatsassa kuin kipeää kerää
kiertää. Heikin täytyi hiukan hellittää vauhtia. Poikien pyyhkäistessä
ohitse ennätti hän sanoa:
— Minun täytynee lakata, rupesi pistämään; mutta pitäkää te puolenne!
Antti ja Ville vilkaisivat Heikkiin tuskin tajuten hänen puhettaan.
Ei siinä myös ollut aikaa tarkempiin kyselyihin, sillä merkkilippu
oli tuossa tuokiossa nenän edessä ja se oli taiten kierrettävä, ettei
sotkeutunut ja toisten jalkoihin jäänyt.
Vasta kun pojat olivat uudelle kierrokselle oijenneet ja jo muutaman
matkan hiihtäneet, eivätkä Heikkiä mukanaan nähneet, heille asia
selvisi.
Heikin jääminen vaikutti Villeen oudosti, hänestä tuntui melkein
turvattomalta.
— Heikki jäi pois! — huomautti hän Antille hätäisesti.
— Valitti pistosta... sitähän se juuri aina pahimmin pelkäsikin.
Vähän ajan perästä Antti tiedusteli:
— Miten sinä vielä olet voimissasi?
— Ei minulla mitään hätää ole; ei pistä, eikä nosta.
— Niinpä painellaan sitten tuonne toisten mukaan! Kahden meidän on nyt
tässä juttu loppuun vietävä... ja tule ja puserra, täällä lavoissa on
vielä pontta pohjalaistenkin varalle!
Antin varmuus antoi Villelle uutta intoa. Heikin jääminen ei hänestä
enää niin oudolle tuntunut, ja kuin norjentuneena ponnisteli Ville
veljensä perässä, ja kohta olivatkin veljekset taas etumiesten
joukossa...
— Pistämään rupesi, ei voinut jatkaa, — selitti Heikki lyhyesti
uteliaalle joukolle, joka keräytyi renkaana kuuraisen, hikeään
höyryävän hiihtäjän ympärille. Setä-Mooses, joka seisoi yleisön seassa
poikien turkkiröykkiö olalla, oli myös älynnyt Heikin pois jäännin ja
riensi luo. Hänelle Heikki selitti asian tarkemmin.
— En tuntenut pistosta koko matkalla. Vasta vallan viimeisellä
nikaralla, kun löylyä lisättiin ja minäkin härnäsin täysin voimin,
säräytti yhtäkkiä sisuksissani kuin tylsällä sirpillä jurskauttaen ja
jatkoksi rupesi kipeää kerää käärimään tuonne vasemmalle puolelle. Ja
silloin on lopetettava, sen tiedän vanhastaan, sillä riiviökö siinä
enää hiihtää, kun on kuin puukko sisuksissa.
— Olipa se vahinko, kun vielä ensi kierros meni niin hyvin, tunnissa ja
viidessä minuutissa, — säälitteli Teräs, joka paikalle saapuen oli myös
rehevän suutarin selityksen kuullut.
— Minkäs vahingolle taitaa, mutta jäipä sinne meistä vielä pari potraa
poikaa painelemaan, ja niiden sisukset ovatkin lujemmista nahoista
kuin istumatyössä vaivautuneen suutarin, sen tiedän. Jos siis mestari
putosi rummulta, jäivätpä sällit jäljelle, — tuumi Heikki taas vanhaan
tapaansa saatuaan hyvän tuulensa, kun keräkin tuntui jo kyljen alla
sulavan.
— Niinpä niin, mutta tulkaa nyt juomaan kuppi kuumaa, se tekee hyvää
sisuksille! — kehoitteli Teräs. — Sitten on kai paras mennä lämpöiseen
kuivailemaan; tuo Koiviston sauna rannalla on juuri hiihtäjiä varten
tilattu.
Mutta eipä se ollut Heikki ainoa, joka uskoi asian yhdellä
kierroksella. Niitä jättäytyi tuon tuostaan muitakin. Tietty syynsä
ja selityksensä myös jokaisella oli: ketä pisti, ketä nosti, kenen
sisuksia muuten mutristeli, jonkun jalassa taas vanha kirveen arpi oli
ärtynyt, jonkun lapa, ennen rouhiutunut, tenän teki. Ties sitten minkä
verran kelläkin vikaa oli, vai laiskansuontako pakottamaan rupesi.
Mutta entisestään ehjänhän sen ruumiin pitää ollakin, joka 30 km
kilpahiihdossa ei rakoilemaan rupea.
Ei Heikki malttanut Koiviston kuumaksi porotetussa saunassa kauan
kuivailla, kun jo turkkinsa hartioilleen kietaisi ja jäälle palasi.
Hän tunsi tarvetta kuin vieläkin syvemmin yleisölle selitellä tuota
äskeistä pistostaan, ja liikkuipa hän parvessa missä hyvänsä, siinä
hänellä puheen juuri ja latva.
Ja yleensä Heikin vakuutuksia, ettei mikään muu, enemmän laiskuus
kuin väsymyskään, hänen menoaan seisauttanut, uskottiin. Muutamassa
miesryhmässä rupesi kuitenkin eräs miehen kehveli, laiva- vai mitä
miehiä lienee ollut, laskemaan kuin koiranleikkiä rehevätuumaisen
suutarin kustannuksella, tokaisten muutamakseen:
— Ja johan on syytä kuin huiliakin puolen matkaa tehtyään. Pakkoko sitä
on kaikkea viikon ensimmäisenä päivänä pullistaa.
Heikki ei tuosta huomautuksesta pitänyt enemmän kuin huomauttajan
virnottavasta, suurisuisesta naamastakaan.
— Mutta niitä on sellaisiakin vouhakkeita, joilla on kyllä suuta,
vaikkeivät uskalla puoltakaan taivalta yrittää.
Virnake katsahti ympärilleen:
— Paljonhan täällä näkyy olevan, jotka uskovat yrittämättä, katselevat
päältä vaan. Samaten olisi sopinut tehdä jonkun yrittäneenkin
tietäessään sylinterinsä huonouden.
Heikkiä alkoi jo sisuttaa, ei niin miehen puhe kuin sen hävittömän
näköinen naama ja toisten tirskuminen.
— Mutta mikä se on oikeastaan tuo kokkelikuono, joka ihmisiä alkaa
leuvoissaan vedellä? Onko täällä ollenkaan järjestystä! — hoikkasi
Heikki.
— Liiaksikin, jos aikoisit niinkuin nahkoistasi pois hiihdellä, —
nuljutteli mies edelleen huolimatta kiivastuvan hiihtäjän äänen
kovenemisesta.
Pykäläisen järjestyskorvaan oli osunut Heikin huudahdus:
— Mikä tässä on kysymyksessä?
Irvake osoitteli Heikkiä rukkaskädellään:
— Tämä hirmuisen näköinen mies tässä vaan tiedusteli, että voisivatko
järjestysmiehet häntä hillitä, jos hän sattuisi niinkuin riehautumaan.
Pykäläinen tunsi vanhastaan irvihampaan ja älysi maalaisen joutuneen
sen uhriksi.
— Aina sinunkin pitää leipäläpeäsi aukoa joka paikassa, — torui
Pykäläinen, mutta jatkoi lauhkeammalla äänellä Heikille, jonka oli
nähnyt toimiherrojenkin kanssa juttelevan:
— Tulkaa pois ja jättäkää koko reuhake, eihän se ole vallan
täysipäinenkään!
— Sitä minä jo ajattelinkin, kun alkaa syyttä, pakotta nälviä. Minä
selvitin...
Ja mennessään Pykäläisen mukana Heikki jutteli asian sisunpistoksien
kanssa juurta jaksain...
— Nyt ne tulevat! huudahti joku joukosta.
Yleisö pöllähti selälle päin katselemaan.
— Jotain sieltä on tulossa...
— Muita lienevät...
— Jopa ovatkin, eikähän nyt ole vielä aikakaan, tuskin on kaksi tuntia
mennyt, — selitti joku, joka oli olevinaan asiantuntija.