Väkeä oli jo mustanaan jäällä ja toista vain valui kaupungista
katkeamattomana nauhana keräytyen uimahuoneen edustalle pystytetyn
V.P.K:n lipun ympärille.
Sinne Hepomäen miehetkin seisahtuivat arvaten sen lähtöpaikaksi.
Jokunen rusettiniekka toimihenkilökin oli jo ennättänyt ja toisia tuli,
nuoremmat hiihtäen, vanhemmat herrat issikoilla ajaen. Kokoonnuttuaan
ne keskenään haastelivat tärkeän näköisinä. Toiminnan keskiön
muodostivat terhakka Teräs, viskaali Patama ja entinen ruotuväen
kapteeni Karsten, joka toimikuntaan oli valittu sotilaallisten
ansioittensa vuoksi ja nimen omaan vielä siitä syystä, että hänellä
oli kovin ääni Pihkasalmessa. Matalakaplainen, jämäkkäniskainen ja
turpea kapteeni olikin lyhyessä remmiturkissaan ja pitkävartisissa
pohjapieksuissaan hyvin karskin näköinen. Joskus karautteli hän
kurkkuaan, jota oli vielä lähtiessään parilla aamutäräyksellä
karaissut, juuri kuin koetellakseen sen käyttökelpoisuutta.
Punanenäinen viskaali antoi taas puolestaan määräyksiä Pihkasalmen
neljälle poliisille, jotka taasen saattelivat tärkeät virkasanomat
neljälle ylimääräiselle, tilaisuuteen varta vasten otetulle
apupoliisille. Ja ihme kumma, verraten pian saivatkin nuo kahdeksan
miestä salaisessa joukossa varsin huomattavan hälinän aikaan.
Minuutilleen kello kuusi alkoi hiihtäjien järjestely.
Kapteeni Karsten sai Teräkseltä luettelon hiihtäjistä. Hän haaristi
lyhköset koipensa, ojensi käsivartensa suoriksi, katsoen paperiin,
ensin toiselle sitten toiselle puolelle, rykäisi, marssi juhlallisin
askelin lipusta kymmenkunnan askelta ja kiipesi pakkasen kovaksi
pureman lumiröykkiön harjalle.
— Hiihtäjät!!! riviin!!! — karjaisi kapteeni äänellä, jota juntan
esiveisaaja olisi kadehtinut.
Kapteeni tarkasti mitä oli saanut aikaan ja nähdessään äänensä voiman
vaikutuksesta yleisön käännähtävän häneen päin, paitsi ne, jotka
säikähdyksestä olivat tiksahtaneet hangolle istualleen ja selvittelivät
olemustaan pystympään, sipaisi hän tyytyväisenä harmahtavia viiksiään
jatkaen äskeistä uljaammin:
— Numero yksi asettuu tuon lipun lähelle, naama tänne päin; hänen
rinnalleen numero kaksi, sitten numero kolme ja niin edespäin, rivi
jatkuen tuota Myhkyrin saarta kohti... ymmärrättekö?
— Mars!!!
»Mars» tärähti kuin tykistä, ja tärähtipä sitä ulos tyrkätessä koko
kapteenin paksu olemus karvalakista lapikkaiden pohjiin asti. Mutta
sillä seurauksella, että lumiröykkiöstä lohkesi kapteenin jalan alta
palanen, hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kupertui läjälle selkä
edellä, ja samassa katselivat kapteenin lapikkaan pohjat ylenevätä
aurinkoa.
Väki rähähti nauramaan, pojat oikein ulvoivat riemusta, sommittelivatpa
jotkut kanaljat »hurraan» tapaistakin.
Viskaalia ei naurattanut. Hän oli luvannut vastata hyvästä
järjestyksestä, mutta väkijoukon ilonpito toimihenkilön
onnettomuudesta, vieläpä keskellä tärkeätä toimitusta, ei ollut enää
sukuakaan hyvälle järjestykselle; rikos se oli, raskas rikos.
— Suunne kiinni, tolvanat; mitä siinä hohotatte!
Poliisit avustivat esimiestään.
— Hiljaa, nulikat! Vai siinä hirnutte, kanaljat!
Näin oli järjestysvalta osaltaan tehnyt sen, mitä niissä oloissa oli
mahdollistakin.
Kapteeni myös puolestaan teki, mikä hänelle kuului: alkoi kömpiä
koivilleen, katkoen siinä sivussa hammastarhassaan muutamia ruotuväen
aikuisia komentosanoja.
Rivin järjestelyä jatkettiin. Vallan kuin sotaväessä se ei kuitenkaan
ottanut luonnistuakseen. Joku tuli kyllä paikoilleen ensi huudolla,
mutta useimmat olivat hyvin epätietoisia, että minkä puntarin nokassa
siinä kiikutetaan; vasta pitkien selitysten jälkeen älyynsä pääsivät.
Jotkut taas pökertyivät niin pyörälle päästään, että järjestysmiesten
piti paikoilleen autella, toinen kiskoen turkin kauluksesta, toinen
selkäpuolelta asiaa autellen.
Kapteeni oli äänessä ehtimiseen, viittoili kaukaisemmille, oikoi sulin
käsin lähimpiä, ketä työntäen taakse, ketä lähemmäksi temmaisten. Mutta
eipä vain rivi tahtonut suorana pysyä; milloin oli lipun lähellä vikaa,
milloin Myhkyrin puoleisessa päässä, konsa keskempää mutkaa muokkaisi.
Mutta oli siinä sentään jonoakin, kun rivi valmiiksi saatiin.
Ja monenlaista oli moskulata tuossa sataisessa joukkueessa; oli
nuorukaisia, vasta miesten kirjoihin päässeitä, oli tuuheaviiksisiä
uroita, jopa siellä täällä jäkäläisiä jääräpartojakin.
Hiihtovehkeitä oli myös monenlaisia. Uivelokärkisiä kajaanilaisia
oli useimmilla, mutta olipa joukossa pitkiä haapaveteläisiäkin
ja Tornion-mallisia suksia. Olivatpa muutamat uskaltaneet lähteä
yrittämään Pihkasalmen mallisillakin jäykillä jämiläillä ja leveillä
latuskoilla, käsi-apunaan vain yksi vitsasompainen, paksupuinen sauva.
Rivin jotakuinkin valmistuttua suhisi Teräs taas jotain kapteenin
korvaan. Kapteeni nyökäytti päätään, sipaisi tuuheata huulisutiaan,
asteli vähän loitomma, haaristi koipensa ja hihkaisi:
— Seis!!! Hiljaa!!!
Miten suuriarvoinen apu näissä »koko maata käsittävissä» oli kapteenin
kovasta äänestä, tuli taas loistavasti ilmi. Hiihtäjien rivi sekä sen
takana oleva yleisö vaikeni samassa sorisemasta, jääden jännittyneenä
odottamaan mitä lisää tulee.
— Hiihtolinja juoksee suoraan halki selän tuolla kaukana häämöittävää
nientä kohti... Ymmärrättekö? Joka kilometrin päässä on merkkinä
punainen lippu... ymmärrättekö? Tuolla niemen luona tästä seitsemän
ja puolen kilometrin päässä on suuri sinivalkoinen lippu ja mies...
ymmärrättekö? Sekä lippu että mies on kierrettävä ja tultava tänne
samaa tietä takaisin... ymmärrättekö? Ja sitten yhteen painoon taas
uusi kuti... ymmärrättekö?
Tämän ohjeen jälkeen kapteeni vaikeni ja huokasi. Hän oli kyllä kuin
nyrkillään tyrkännyt jokaisen momentin hiihtäjien ymmärryslaatikkoon,
mutta että ohjeet ehtisivät oikein laatikon pohjaan painua piti
kapteeni pienen paussin. Sitten taas:
— Seis!!! Hiljaa!!!
Samassa lakattiin rivissä solisemasta ja viittilöimästä selälle päin.
— Kun minä kohta sanon »valmistukaa!» niin silloin myös valmistukaa,
sillä lähtöön on vain kaksi minuuttia vatalji-aikaa... ymmärrättekö?
Lähtömerkki annetaan pyssynlaukauksella... ymmärrättekö?
Ja heitettyään silmäyksen yli rivin lipusta aina Myhkyrin puoleiseen
päähän ja taas takaisin, kohotti kapteeni hitaasti molemmat kätensä,
huutaen harvakseen, mutta painokkaasti:
— Siis, val-mis-tu-ka-aaa!
Rivi kiehui ja suhisi kuin käärme pihdissä, turkkeja ja takkeja
lenteli takana oleville tutuille, lakkeja vedettiin korville,
housuja kohennettiin, pieksuja ja kurpposia varmennettiin kiinnemmä
varpaallisiin, vartalot taipuivat jännitettyinä etukumaraan ja sauvat
painettiin tanakasti hankeen...
Lähtölaukauksen tärkeän jäsäyttämisen oli toimikunta useamman
asiallisen harkinnan jälkeen uskonut Pihkasalmen kuuluisimmalle
jänismiehelle, raatiherra Oikemukselle; hän kerran oli ketunkin
jänisjahdilla ampunut, josta merkkitapauksesta oli aikoinaan
paikkakunnan sanomalehdissä seikkaperäisiä pääkirjoituksia.
Nytkin raatiherra Oikemus täytti hänelle uskotun tehtävän sillä
järkähtämättömällä varmuudella, joka on ainoastaan synnyltään
lahjakkaille jänismiehille ominaista. Niin pian kuin kapteeni,
marssittuaan pois rivin edestä, antoi kelloonsa katsoen
merkkiviittauksen, silloin — hetkeäkään epäröimättä, arvelematta ja
aristelematta nykäisi raatiherra Oikemus aina pettämättömällä oikean
käden sakarillaan kohti avaruutta suunnatun kaksipiippuisen haulikkonsa
etuliipasinta... puksss...!
Hiihtäjärivi vavahti, syöksähti eteenpäin, notkistui, mutkistui,
katkeili osiin, pirstoutui sälöiksi...
Samassa yleisökin rupesi kiehumaan. Osa töytäsi hiihtäjien jälkeen,
toiset töytäilivät sinne tänne kuin päättömät kanat, hosuen ja hihkuen.
Mutta järjestysmiehet, jotka pitäessään etualaa puhtaana sieltä
täältä puikkelehtivista pojista olivat saaneet pinnistää hikensä ja
väkensä, eivät yleisöä enää aituustelleet, vaan sallivat yleisen
hälisemisvapauden.
Johtomiehet keräytyivät lipun luo asetettujen pöytien ympärille, mikä
miltäkin suunnalta. Tuli punanenäinen viskaali, pyrstönään neljä
Pihkasalmen vakituista poliisia, tuli kapteeni kurkkuaan karautellen,
niin että tuuheat viikset tutisivat, juuri kuin olisi tahtonut
huomauttaa, että kyllä täältä turpeesta vieläkin ökää irtoisi, jos
tarve vaatisi; tuli myös raatiherra Oikemus metsästyspukimissaan,
olallaan pyssy.
Toimikunnan naiset häärivät vikkelinä pöytien vaiheella, jouduttaen
sydämen lämmikettä niin asianomaisille toimihenkilöille kuin
kierrokselta palaaville hiihtäjille. Terhakka Teräs autteli naisia
nauraen, ilakoiden ja jutellen.
— Hyvin se meni, vaikka olikin satanen sommallinen joukko. Vain jokunen
sotkeutui lähtiessä ja kaatua kupertui, mutta en huomannut kenellekään
pahempaa vahinkoa tapahtuneen, suksia tai sauvoja särkyneen.
— Paraansa siinä sai kuitenkin torvestaan töristää saadakseen ne riviin
ja ymmärrykseensä...
— Samoin kuin pysyttääkseen syrjäisiä loitommalla, — pisti väliin
viskaali, josta yleisen järjestyksen pidon ei mitenkään tarvinnut olla
sen varjoisemmassa asemassa kuin kapteeninkaan karjumisen. Samaa mieltä
oli myös lähellä seisova Pykäläinen, Pihkasalmen poliiseista vanhin ja
turpein, vaikka hän tulkitsikin yhtymisensä esimiehensä mielipiteeseen
ääneen ähkämällä ja pyyhkimällä kaljahtavata otsaluutaan.
— Hyvin sentään yskän ymmärsivät, kun pamahti — ja hymyillen siveli
raatiherra Oikemus haulikkonsa kiiltäviä piippuja.
Näin kiertelivät puheet, itsekunkin huolehtiessa, etteivät vain
hänen ansionsa pimentoon painuisi. Saivat naisetkin valmiiksi
kuumaa sitroonavettä, kehoitellen herroja ottamaan. Kapteeni kaivoi
povellukseltaan omituisen näköisen, nahkaisen tupen, josta puolittain
kuin salavihkaa jotakin lorisutti lasiinsa. Saman loritustempun
tekivät vuoroonsa viskaali ja raatimieskin, mutta Teräs puisti päätään
kehoittaen kapteenia pistämään sylivauvansa poven lämpimään, ettei
palellu.
Mutta Pykäläis-paha seurasi herrojen loritusta hyvin kaihoavin katsein,
ja varsin ankarasti alkoivat sylkirauhaset hänen suussaan toimia.
* * * * *
Näissä puuhissa herrojen häärätessä, oli muutaman matkan päässä
muodostunut jotain kärhämätä, jota katsomaan yleisö ryntäsi. Viskaalin
järjestykseen tottunut korva eroitti kohta, että siellä on juonessa
jotain, jota ei ole sallittava, jos ei muun, niin periaatteen s.o.
hänen läsnäolonsa vuoksi.
— Menkääpäs, pojat, katsastamaan, mikä meno tuolla ja selvittäkää
solmu! — Viskaali tapasi aina hyvällä hatulla ollessaan nimittää neljää
alaistaan »pojiksi». Mutta pahalla päällä ne olivat asian laadun mukaan
»köntsiköitä», »jukuria», »nuhturoita» j.n.e.
»Pojat» läksivät, paksu Pykäläinen edellä, toiset jäljessä...
Kärhämän alku ja juuri oli seuraava:
Olipahan rykelmä poikia, käytyään hiihtäjiä jonkin matkaa saattamassa,
ruvennut lämpimikseen telmämään, toisiaan tyrkkimään ja hankeen
kellistämään. Siinä nujusi hetken kaikessa sovinnossa sekaisin
kaupunginpoikia sekä muutamia maalaispoikia. Näin ei tavallisesti,
sillä olipa kaupungin- ja maanpoikien kesken vanhaa känää olemassa,
ja vanha tapa oli rippikoulu- ja juhlapyhien aikoina nurkkajuurissa
toisiaan mukiloida, vaikkapa vain hyvän tavan vuoksi. Nyt oli kuitenkin
kuin »koko maata käsittävien» kunnioiksi lyöty rauhankämmen ja niin
kaikessa ystävyydessä nujuttiin.
Mutta osuipa yhteen joukkoon Pihkasalmen pojista pahasisuisin, kuuluisa
tappelija ja ilkikurin tekijä, nimeltään Kumurin Kusti. Hän nytkin
häiriön teki. Saatuaan itse muutaman hyvän tussosen toisilta, iski
sisunsa erääseen vilhakkaaseen, kirkassilmäiseen maalaispoikaan,
tyrkkien puolivihassa ja hokien: »pois mölhöt torilta! alas moukat
lehteriltä!»
Maanpoika lakkasi leikkimästä, sävähti punaiseksi ja moitti:
— Mitäs siihen tulit haukkumaan ja tappelua hangottelemaan!
Tuo oli vain yltyä Kumurille.
— Häh, mitä sinä moukka oikeastaan, mökötät? Onko sinussa miehen
vastus, jos niiksi tulee? — julmisteli Kumuri lähentyen nyrkki ojona.
Poikien joukosta kuului paheksumisen murinaa, kaupunkilaistenkin,
vaikkeivät rohjenneetkaan ryhtyä julkiotteluun, sillä kaikilla heillä
oli mustanpuhuvia muistiaisia Kumurin nyrkistä.
Huomatessaan, että kaikki muut ovat hänen puolellaan, ei toisten
ihmeeksi maanpoika säikähtänytkään Kumurin uhkauksia, päinvastoin
asetti kyseenalaiseksi:
— Sinäkö mies mukamas, jolla on jalassakin akkain kengät?
Pojat räjähtivät nauramaan ja kuului huutoja:
— Oikein, poika...!
— Anna Kumurin körmyrille, mitä se haluaa!
Mutta Kumuri hirmustui vallan... akkain kengät jalassa!! Tuo tunki
vallan sydänjuuriin... Vain veri voi tuollaisen häväistyksen jälkeen
miehisen kunnian ja arvon puhdistaa... Ja hammasta purren hyppäsi
Kumuri kiinni toiseen:
— Kuule, moukka, vastaatko puheesi! — ja sen pitempiä selityksiä
kuulematta Kumuri sivalti.
Mutta maalainen pitikin varansa: lyyhistyi, ja Kumuri hotaisi ilmaa,
keikahtaen omaa puhtiaan nurin, ketarat pystyyn. Maanpoika naurahti:
— Katsokaa nyt muutkin, eikö sillä ole akkain kengät! — ja pojat
riemuitsivat:
— Juuri niin... Turkki-Sohvin vanhat aporkat...
— Ja Tiina Siekin sukatkin...
Kumurin raivolla ei ollut enää rajoja... Tuota pikaa hän oli pystyssä
ja kiinni vastustajassaan, huutaen kauheasti ja kiroillen... Näin alkoi
käsirysy... Pojat kaatuivat ja kierivät hangessa, vuoroin toinen,
vuoroin toinen päällimmäisenä, ympärillä olevien yllyttäessä maanpoikaa
pitämään puolensa, näyttämään Kumurille kerrankin reuna...
Ja kukaties ettei Kumuri olisikin saanut loimeensa, ellei reunaviivaa
vetäisemään olisi Pykäläinen ehättäytynyt sen kuin lyhköset
jalkapassarinsa ja pitkähkö virkatakkinsa myötä antoivat. Hän halkaisi
poikajoukon kuin laiva keväisen jääsohjon:
— Mikä meno täällä on? Mikä tässä on hätänä ja huutona?
— Kumurin syy! Kumurin syy! Se alkoi haukkua ja tapella! — huusivat
ympärillä olevat pojat.
— Vai se rakkari tässä taas tappelee, johan se piti arvatakin!
Hellitätkö kintaasi irti, vai mitä? — kiljaisi Pykäläinen kouraisten
Kumurin Kustia kaulustavaroista.
Pojat erosivat. Maalaispoika loittoni häpeillen, Kumurin Kusti
syljeskeli lunta suustaan ja alta kulmainsa katsella killisteli
kauluksessaan jahottavaa Pykäläistä.
— Putkaan sietäisit, junkkari!... ettet häpeä tapella ihmisten silmien
edessä, kanalja! torui toinen poliiseista.
— Niin sietäisi, mutta olkoon tällä kerralla... Häviä kuitenkin täältä
jäältä liukkaasti, muutoin sinulle ei hyvä laula! Sutii, ala lapata!
— ja että Kumuri esivallan ajatuksen kaikkein lähimmästä tehtävästään
oikein ymmärtäisi, hotaisi Pykäläinen häiriön alkujuurta sapelin
tupella takapuolille ja pukkasi menemään.
Näin palautui taas järjestys Pihkaselän rannalle. Yleisö hajautui
aaltoillen, sinne tänne lämpimikseen hypellen ja käsiään, läiskytellen.