Muutamassa kadunkulmassa Heikki esitteli toisille, että koettaisivat
jonkin aikaa tulla toimeen omin töppösinsä, kun hän käväisisi
tervehtimässä entistä oppimestariaan, suutari Lindströmiä. Saadakseen
kuin tukevampaa pohjaa käynnilleen selvitti Heikki:
— Mukava ukko muuten se Lindströmin äijä. Usein kyllä murisi ja
marisi, koettipa joskus kuin jouduttaa suutaruutta pikemmin näkösälle
luimimalla tuonne selkäpuolelleni polvihihnalla, varsinkin kun
sattui ryyppypäälle. Ukon juonien perille tultuani pieksätin sentään
äijän omaa, kesän-eläneen nahasta tehtyä esiliinaa, jonka taitavasti
sovittelin pohjoispuolelleni housujen väliin, tietäessäni ukon
tulevan kotiin myrrystuulella. Niin annoin äijän muokata viattoman
eläimen nahkaa, jos kohta äänessä olinkin juur' julmasti, ettei hän
sotavarustuksistani perille pääsisi. Jäljestäpäin ukko kuitenkin kovin
katui menettelyään ja koki kaikin tavoin sovitella.
Heikki muisteli itsekseen, ja sanoi vielä:
— Joskin kovakourainen, hyvä mies siis kuitenkin, ja parastani
saunoituksellaankin tarkoitti. Hän minussakin suutaripuolen päällepäin
väänsi ja lisäksi monta muuta hyvää neuvoa kallooni vasarteli, jotka
matkan varrella kaikki ovat hyvään tarpeeseen olleet, etten ole
kylkiäni ryvettänyt maailman mustissa mujuissa. Niin onkin Lindströmin
ukko aina mielessäni hyvässä muistossa. Tiedän myös, että hän on hyvin
mielissään nähdessään entisistä oppilaistaan miehiä pöyhistyvän ja
siksi menen myös. Hyvästi siksi aikaa!
Heikin erottua tuntui pojista olo yksinäiseltä, melkeinpä kuin
turvattomalta. Tuo toinen toisissaan oleva talojen paljous ja ihmisten
ja ajajien kiehunta kadulla vaikutti niin rauhattomasti. Nuokin
sylen levyiset, yksiruutuiset ikkunat, joiden takana oli niin paljon
hempeitä ja särkyviä tavaroita, Villeä melkein pelottivat — sattuisi
jalka kulkiessa lipeöinään ja horjahtaisi vasten ikkunaa — ja Ville
väistyikin seinän vierustalta loitomma, ja niinpä teki Anttikin, vaikka
ei sanonut, että mistä syystä.
Mutta nähdessään setä-Mooseksen astuskentelevan vallan rauhallisesti,
ihan liki ikkunoitakin, että hipaisi, olostuivat pojatkin vähitellen.
Setä-Mooses ei ollutkaan mikään nahkapoika Pihkasalmessa. Harvat olivat
ne talvimarkkinat, ettei hän olisi nuorempana lintuja ja oravan- ja
ketunnahkoja tuonut. Siksi hänestä paikat tuntuivatkin kuin vanhoilta
tutuilta, joshan jotain uuttakin oli ilmestynyt. Katujen kulmauksissa
oli tuttuja kauppapuoteja. Kaparikin torin nurkassa, josta viime kerran
Taavetin kanssa käydessä oli suolat ostettu. Seinillä oli myös tuttuja
kylttejä: räätäli Airaksisen oviposkessa kuvatun miehen parta oli vielä
edelleen ajamatta, vaikka toinen oli edessä häärännyt Mooseksen muistin
ajan. Makkaramestari Röötin oven yläpuolella olevalle kullatulle
sianpäälle oli huonomminkin käynyt, kun oli sitten viime näkemän toisen
korvansa hukannut ja perunan suustaan.
Miehet suuntasivat kulkunsa kauppatorille, jossa kauppa oli parhaassa
käynnissä. Kaupunkilaisia, muijia enimmäkseen, kiehui maalaisten rekien
ympärillä mikä lihaa, mikä perunoita tai muuta ostellen. Erääseen
muijaan, joka hieroi voikauppaa, tinki hintaa ja välillä koukki pytystä
voita suuhunsa peukalon kynnellä, kiintyi setä-Mooseksen huomio.
Suu nauruun vetäytyen setä-Mooses tuota seurasi, sillä mieleensä
johtui Karilan vaarin tarina. Vaarikin oli kerran markkinoilla voita
kaupannut ja akat tinkineet ja koukkineet peukalollaan voita suihinsa,
silti mitään ostamatta. Lopulta oli vaari jo työlästynyt mokomaan
koukkimiseen ja ärjäissyt eräälle akalle, joka taas koukkasi aika
kyönikän suuhunsa tiedustaen, mitä se maksaa:
»Syö vaan mahas täyteen, ei se maksa mitään, niin ne ovat tehneet
muutkin!»
Tuo juttu oli setä-Moosesta aina huvittanut ja monesti hän sen oli
muille kertonut, kuten nytkin pojille kortteeripaikkaan mennessä
hevosta katsomaan ja itseäänkin ruualla rankaisemaan.
Illansuussa tulla tohusi Heikkikin kortteeriin ja kertoi, ettei
Lindströmiltä mitenkään päästetty, ennenkuin oli syönyt ja kahvia
juonut useampaankin kertaan — niin olivat olleet mielissään hänen
käynnistään.
— Mutta nyt, pojat, pitäkää kiirettä, että ehditään ajoissa
Seurahuoneelle nimenkirjoitukseen!
Pojat säikähtivät ja olivat tuossa tuokiossa valmiita lähtemään.
Setä-Mooses, joka jo oli ehtinyt panna pieksunsa uuninkorvalle
kuivamaan ja muutenkin riisuutunut puolittain kelteisilleen, jäi kotiin.
Pojat harppailivat kohti Seurahuonetta kiireen vilkkaa, Ville
eilimmäisenä. »Olisi se ollut aika jutkaus, jos kirjoista pois olisi
jäänyt», ajatteli Ville. »Koko talvi hiihtää jyrätty, suksia rustattu
ja pitkä matka monen miehen taivallettu, ja sitten lorun lopuksi,
vallan viime tingassa tipahda mies kirjoista kuin orava oksalta...»
— Eiköhän painella vikkelämmin! — Ville kiirehti.
— Hyvin ehdimme, tornikellon viisari näyttää vasta kuuteen tarjoutuvan,
joka on määräkin, — rauhoitteli Heikki, parantaen kuitenkin hivenisen
vauhtia.
Poikien saapuessa Seurahuoneelle oli toimitus jo alkanut. Miehiä
oli suuri sali vallan mustanaan, ei ihan täynnä, mutta eipä juuri
muutenkaan.
— Kyllä on aamulla suksen suhina ja sauvan napse, jos puoletkaan näistä
yrittää! — ihmetteli Antti.
— Paljon kuuluu saapuneen hiihtäjiä, — tiesi sanoa muudan lähellä oleva
mies, jonka korviin Antin puhe oli yltänyt. — Kuuluisa Ritolakin on
tullut, ja pari muuta pohjalaista.
— Sittenpä jo tiedän, minne ensi palkinto menee, mutta kun on kerta
tultu, niin mukaan silti, perässä hyvinkin pysyy. Painukaa vain pojat
jälessäni! — Ja kylki edellä lähti Heikki rynnistämään peremmä poikien
pysytellessä kannaksilla.
Kirjoitusherroja lähetessä tungos tiukkeni, välistä piti seisahtua,
välistä taas pakkautua puoli väkisen. Lähemmä päästyä kurkisteli toisia
pitempi Ville muiden päiden yli asian menoa. Kuin voudinlukua, jossa
Ville oli kerran isänsä kanssa käynyt, se oli: mainittiin ensin nimet,
pitäjät ja kylät, annettiin rahaa ja saatiin suuri numerolappu kuitiksi.
— Pitääkö sinne maksaakin? — tiedusteli korvaan kuiskutellen Ville
Heikiltä.
— Markka nokasta sisäänkirjoitusmaksua. Alkakaa vain kaivella rokunoita
pussistanne!
Ville suhisi jotain veljensä korvaan ja Antti nyökäytti päätään
kuiskutellen vuorostansa Heikille:
— Sano sinä meidänkin nimemme, kun olet siellä etummaisena, ja maksa;
tässä on rahat!
Heikki hymähteli. Taitaapa poikia aristuttaa... mutta eihän kummakaan,
ensi kerran ihmispaikoissa.
Vielä oli jokunen ujoisempi, joka ei niin äkkiä saanut selvitetyksi
nimeään ja kotipaikkojaan, sekä pari kolme muutakin Heikin edessä, kun
hän puikautti päänsä lomasta ja kiljaisi kuuluvasti:
— Henrik Gabriel Kanerva!
— Hoo, gee, Kanerva, — jamasi kirjoitusmies nimiä merkitessään. —
Ammatti?
— Suutari!
— Käsityöläinen... ja kotipaikka?
— Viitasyrjän Hepomäestä!
— Viitasyrjän pitäjästä...
— Ja Antti Optaatus Leppämäki, talollisen poika samasta paikasta!
ehätti Heikki yhteen menoon.
— Aa, oo, Leppämäki, maanvilj., Viitasyrjä...
— Ja Ville Eerikki Leppämäki, myös talollisen poika samasta pitäjästä!
— Mutta silläpä on pitkä rekisteri tuolla miehellä, — huomautti
eräs lähellä olevista, jota jo Heikin pakkaileminen etukynteen oli
harmittanut ja lisäksi ei nimistä näyttänyt loppua tulevankaan.
— Ja virkoja enemmältäkin, — tokaisi toinen.
— Leveämmät meiningit kuin Lanteenin lehmällä...
Mutta Heikki löi lantit pöytään, sai laput ja tuumi vain naureskellen:
— Pikemmin taival katkiaa, kun monen miehen edestä yrittää. Mutta
yrittäkääpäs te nyt vuorostanne lukea läksynne, sillä eihän tiedä
laiska lykkyään, vaikka hyvinkin osuisi nimenne muistiinne johtumaan.
Heikki sai naurajat puolelleen. Vetäytyivätpä toimitusmiestenkin
suut nauruun, vaikka he tietysti, ymmärtäen tehtävänsä ja asemansa
tärkeyden, hymähtelivätkin noin hillityn arvokkaasti.
Ovenpielessä olevan lampun loisteessa tarkasteltiin Heikin saamia
lappuja, ja pojat utelivat niiden merkitystä ja käyttöä lähemmin.
— Rintaan ne hiihtämään lähtiessä kiinnitetään, numeropuoli päälle
päin, — selitti Heikki. — Mistäs toimihenkilöt tuntisivat kaiken
maailman Pekat ja Paavot nimeltään, mutta kun on lappu rinnassa,
silloin ei mies häviä villavakkaankaan.
Olihan Heikki ennenkin kertoillut kilpailuhiihdosta ja lapuistakin
jotain maininnut, mutta nyt vasta pojille asia lopullisesti selvisi.
Totta tosiaan, lappunumeron näkee vaikka kaukaakin, ja kun kirjoissa
saman numeron kohdalla on nimi, niin eipä siinä vara kenenkään eksyä.
Se vain asia, etteivät laput häviä — siksipä Antti kääntelikin lappunsa
laskoksille ja paineli housuntaskuun rahakukkaron viereen. Kehoittipa
veljeäänkin niin tekemään. Kotiin mennessä Antti tuon tuostakin
koetti, että onko lappu pysynyt mukana, ja mihinkäpä se olisi mennyt
ehjäpohjaisesta taskusta.
Villen silmiin ei uni illalla ottanut tarttuakseen, vaikka kuin olisi
silmäluomia vastakkain puristanut, ja kylkiäänpä tuo käänteli niin
Antti kuin Heikkikin. Setä Mooses vaan kuorsasi, että seinähirret
jyräyttelivät. Päivälliset asiat ne vain Villen mielessä kiertelivät,
jos yksi väistyi, jo toinen sijaan tuli. Siinä sivussa pistäytyi
mielessä huominen yritys, — pääsevätkö he palkintomiesten joukkoon,
pääsevätkö kaikki vai ei kukaan, vaan palkinnot vievät vallan vieraat
miehet, tuiki tuntemattomat?
Näitä kaikkia asioita kierteli Villen päässä hänen unta
houkutellessaan, ja vuoroonsa hän kutakin aprikoi: aamullista suksen
vientiä... kävelyä kaupungilla... suuria ikkunoita... akkojen
voinsyöntiä... sitä silmälasi-herraa, joka liput antoi ... huomista
hiihtoa... ja taas lippuja housuntaskussa... kaupungin taloja...
* * * * *
Varhain olivat Pihkasalmen asukkaat jalkeilla sunnuntai-aamuna.
Jo auringon pilkistäessä Hietaharjun itäpään takaa ja kullatessa
kattoja ja päivänkäytäviä seinämiä, vaelsi väkeä sankkoina parvina
Pihkajärvelle. Enemmistö oli nuorempaa polvea, naisia ja miehiä,
tyttösiä ja pojan puikkaria ja useimmat hiihtovehkeissään. Mutta olipa
joukossa vanhempaakin väkeä vahvoissa turkeissa, ilman suksia ja muita
sorkottimia. Useimmissa parvissa oli myös puheenaiheena sama asia:
pohjalaiset. Vallan varmasti tiesivät muutamat niitä saapuneen useita
hevoskuormia, toiset tyytyivät vähempään, jotkut taas kaventelivat
pohjalaisten ansiot vallan mitättömiin, pariin, kolmeen mieheen.
Hyvin ristiriitaisia olivat muutkin tiedot pohjalaisista. Muutamat
kertoivat niiden olevan neljän kyynärän pituisia ja tavattoman väkeviä,
toiset taas vakuuttivat aivan oman näkönsä perusteella niiden olevan
vain kaksikyynäräisen räätäli Kuneliuksen mittaisia, mutta kaksi kertaa
niin paksuja kuin lahtari Pekki, joka oli Pihkasalmen turpein mies.
Samoin kuin pohjalaisista itsestään, liikkui kummallisia huhuja
myös heidän tavattoman pitkistä ja kapeista suksistaan ja niiden
ihmeellisistä ominaisuuksista.
Päivän kanssa olivat Hepomäenkin miehet nousseet. Heti ensi töikseen
oli Heikki tunnustellut ilman merkit ja sen mukaan ryhtynyt viimeisiin
valmistuksiin. Jo kotoa lähtiessä oli kyllä sukset taiten paahdettu,
monilla salaisilla rasvoilla voideltu ja hiottu ja hangattu käreviksi
kuin käärmehen kieli. Mutta sen tiesi Heikki tarkoin ja pojat myös,
että viimeinen ja kaikkein tärkein hitsaus on ilman laadun mukaan juuri
lähdön edellä suksien pohjille annettava.
Osasihan Heikki itse monenlaisia makuvoitehia valmistaa seitsemästä eri
aineenlaadusta, suksirasvoja sulavia, salaisia saattehia. Kahta lajia
ei vaan kunnolla koskaan syntynyt: vesikelin ja puolikovan pakkaskelin
voiteita. Jotain kyllä niitäkin varten tuli, mutta ei koskaan niiden
veroisia, mitä pötkyn kumpaakin lajia oli kerran eräältä kuuluisalta
hiihtäjältä saanut suuresta rahasta ostaa.
Niitä Heikki olikin säästäen kuin kultarahaa pitänyt ja arvionsa mukaan
oli juuri nyt viimemainittu parasta.
Sitä nyt pojat pihasalla suksiensa pohjiin hankasivat, niin että
nokat tohisivat. Viimeisen liippauksen antoivat vielä ruskealla
kämmenpäällään, ja kuin peilistä näki silloin suksen pohjasta kuvansa.
Kun sukset olivat valmiita, ryhtyi kaikki tietävä ja taitava Heikki
miehiä kilpakuntoon viimeistelemään. Kortteerin emännällä hän keitätti
kopareen kananmunia, itse 22-rubiininen ja hopeakapselinen ankkuri
kourassa munien kiehumista sivulla tarkaten — sekä tuopin maitoa
mieheen. Setä-Mooses kyllä arveli, että jos pojat kappaisen ruishutun
upottaisivat, se paremmin jyryn pitäisi kuin jonnin joutavat muna- ja
maito-lillutukset, mutta Heikki toimensi totisena:
— Niinhän se outo luulee, kun etäältä katsoo. Vankassa ruokossa se on
voiman pohja hevosessakin. Näin lähtiessä ei mitään liikaa kuormaa,
nousevan nälän kärsään vain kuin hivenisen hipleetä.
Näin kun Heikki oli voidellut koko komppanian sekä sisällisesti että
ulkonaisesti, komensi hän:
— Ja nyt ei muuta kun turkki niskaan ja taipaleelle koko Hepomäen
kaarti!
Rannalle tultua olisi Villen mieli jo tehnyt suksien menon makua
koettelemaan, mutta Heikki epäsi jyrkästi:
— Kanna vain olallasi, kunnes lähtemään käsketään! Tällä kelillä
kysytään kenen suksissa voiteet pysyvät.
— Ja kellä on selvä hengenkulku — sillä ellei vain pakkanen kohoaisi
jo pariinkymmeneen raatiin, — arveli setä-Mooses huuruista partaansa
kallistellen.
— Täällä jäällä tuntuukin kipakammalta kuin kaupungissa; paras painaa
myssy korvilleen, — kehoitti Heikki.