Mitenkään sitä ei olisi arvannut edeltäpäin, miten paljon tuollaisia
»koko maata käsittäviä» järjestellessä voi olla työtä ja puuhaa. Vasta
kun ryhdyttiin kaikkia asioita yksityiskohtaisesti selvimään, se ilmi
tuli. Hiihtoseura oli pitänyt kokouksia joka viikko, ja asioita oli
aina iltamyöhään jauhettu, mutta yhä vain ilmaantui uusia seikkoja,
joita piti yhteisesti harkita.
Väliin oli kokouksissa kimmastuttukin ja hyvinkin rajusti törmätty
yhteen, niinkuin silloinkin, kun harkittiin, ken Pihkasalmessa olisi
pätevin järäyttämään tärkeän lähtölaukauksen hiihtokilpailussa. Mutta
terhakka Teräs osasi aina ottaa näkökannoista tärkeimmät huomioon ja
ne yhteen sopivasti sulatella, joten kiihtyneet mielet tyyntyivät ja
kokouksesta erottiin rauhassa ja sovinnossa.
Hiihtoseuralla oli tietysti kannettavanaan päivän kuorma ja helle,
mutta varsin auliisti muutkin antoivat avustusta. Alussa oli kyllä
pelätty, että kiivaat puoluekiistat vaikuttavat hyvinkin haitallisesti.
Pihkasalmessa oli näet puolueensa kuten muuallakin näihin aikoihin, oli
vanhoilliset ja vapaamieliset eli »rehtorilaiset» ja »tohtorilaiset»,
kuten puolueita johtajiensa mukaan kutsuttiin. Pitkin syksyä oli
puolueiden äänenkannattajissa »Joukahaisessa» ja »Louhettaressa»
kiivaasti väitelty majatalon osoitepatsaan maalaamisesta, jota
vapaamieliset vaativat punaiseksi, mutta vanhoilliset entisen
pohjavärin perusteella valkoiseksi — »rehtorilaiset» vetosivat
periaatteensa mukaan vanhaan pohjaväriin, vaikka kukaan
pihkasalmelaisista ei tarkoin muistanut, minkä värinen patsas alkujaan
oli ollut, tai oliko sitä maalattu ollenkaan.
Juuri hiihtoseuran perustamis- ja »koko maata käsittävien»
päättämis-aikana oli — lähestyvien valtuusmiesvaalien johdosta —
majatalon patsasjuttu kaikkein kiivaimmillaan, jopa niin äärimmillään,
ettei värjäri Vekara ruvennut veljensä esikoiselle kummiksi, koska veli
kannatti »edesvastuuttomia yltiöpäitä, »tohtorilaisia».
»Rehtorilaiset» saivat vaaleissa voiton, vakavat pihkasalmelaiset
huokasivat helpotuksesta, kuin pahan vaaran välttäneet ainakin, ja
majatalon osoitepatsaan maalaaminen annettiin valtuuston valmistavan
valiokunnan lähemmin harkittavaksi vakaalla, »valkoisella» evästyksellä.
Jälkeenpäin kiisteltiin asiasta vielä katkerasti, kunnes »Louhetar»
ehdotti, että molemmin puolin haudattaisiin pienet perheriidat ja
kaikin yksimielisesti tuettaisiin »koko maata käsittäviä».
Ja pihkasalmelaisten jaloimpiin tunteisiin ei koskaan tarvinnut turhaan
vedota. Jokainen pihkasalmelainen otti »koko maata käsittävät» ja
niiden onnistumisen kuin omaksi asiakseen, aina pormestarista Kilurin
Pekkaan asti, joka kesäisin oli rantatöissä ja talvisin pilkkoi
herrasväelle halkoja ja jota arvoasteita määriteltäessä alhaalta ylös
päin oli Pihkasalmessa totuttu pitämään lähtökohtana.
* * * * *
Kilpahiihto oli määrätty sunnuntaiksi, mutta jo edellisenä perjantaina
tiedettiin hiihtäjiä saapuneen pitkien matkojen takaa. Hevosmies
Heikkiseenkin kerrottiin tulleen koko hevoskuorma miehiä, mukanaan
suksia kymmeniä pareja. Heikkisen ajuripoika sitä oli toisille
issikoille jutellut, ja ne taas vuorostaan jokaiselle kyydittävälleen,
kuten Pihkasalmessa oli hauska, kotoinen tapa. Näin oli asia tuotapikaa
tietona koko kaupungissa.
Ja samanlaisia puheita kuin Heikkiseen tulleista hiihtäjistä liikkui
perjantaina monista muistakin jo saapuneista.
Mutta se mikä vielä perjantaina oli osin kuin epävarmaa kohua,
oli lauantaina silmin nähtävä totuus. Jo aamulla varhain nähtiin
Pihkasalmen kaduilla astuskelevan oudon näköisiä miehiä, kaksi, kolme
ja useampiakin ryhmissään. Muutamilla oli uusia suksia parit tai kahdet
olallaan, ja Seurahuonetta ne tuntuivat tiedustelevan. Ja auliisti
pihkasalmelaiset neuvoivat kysyjiä, läksivätpä jotkut saattamaankin
perille.
Seurahuoneelle matkasi lauantai-aamuna Hepomäenkin komennuskunta.
Setä-Mooseksella ja pojilla oli suksia olallaan, Heikki kantoi
kurppospussia.
Suksien vastaanotto oli parhaassa käynnissä miesten saapuessa
Seurahuoneen avaraan saliin; useita pareja oli jo kirjoihin merkitty,
liputettu sekä katajaköynnöksillä koristetulle seinämälle rivitetty, ja
toisia vaan lisää tarjottiin.
Hepomäen miehiä ujostutti saliin tullessaan, mutta Heikki työntäytyi
rehevänä sinne, missä suksia otettiin vastaan, hoputtaen toisiakin yli
salin kuuluvalla äänellä:
— Kah, tulkaa vaan peremmälle, ei täälläkään purematta niellä!
Lähimmät kääntyivät tarkastelemaan ujoisia salolaisia ja heidän
rohkeata, pussiniekka opastaan. Kiintyipä suksia vastaanottavan
Teräksenkin huomio heihin.
— Painukaa vaan tänne päin! — kehoitteli Teräs. — Jahah... jahah...
siellähän onkin useita suksipareja tulossa... ojentakaa tänne... kas
niin! Kenen nämä ovat tekemiä?
Setä-Mooses harasi tukkaansa ja sukaisi partaansa sekä kolistelihe
parisen askelta lähemmä:
— Minähän niitä olen kaverrellut joutessani...
— Mooses Hepomäki, Viitasyrjän pitäjästä, — ehätti Heikki täydentämään.
Vilkaisi Teräs Heikkiin, vilkaisi setä-Moosekseen, kysellen kirjoihin
nimiä merkitessään:
— Onko sielläpäin jo pitemmänkin aikaa tehty ja käytetty Haapaveden
mallisia suksia?
— Ensimmäisiä ne minulta ovat, vaikka olen suksia paljonkin tehnyt.
Tuon Heikin suksien mukaan ne olen värkännyt, kun se yllytti.
— Matkustaessani Helsingistä kotipuolessa käymään toin niille oikean
suksen mallin. Ensin teki tämä setä-Mooses näille serkkumiehille, ja
kun näin, että ne vallan täydestä käyvät, kehoitin tännekin muutaman
parin tarjoksi tuomaan, — jutteli Heikki asian selvyyden vuoksi.
— Vai niin, taidatte ollakin vanhoja hiihtomiehiä, — alkoi Teräs udella.
— Olenhan joskus mukana ollut ja jonkun häntimmäisen palkinnon
saanutkin; mutta aamulla meillä olisi aikomus yrittää, ties sitten
miten käy.
Anttia ja Villeä hävettivät Heikin selittelyt, ja Antti pukkasi kylkeen
kuin varoitellen, ettei vain liikoja laskettelisi ihmisten kuullen;
vielä mitä heistä arvelevat. Mutta Heikki ei ollut tietävinäänkään,
pudisteli vain kurpposet pussistaan, jutellen edelleen rehevästi:
— Olisi täällä tällaisiakin tavaraa tarjolla, jos huolitaan; olen niitä
neuloksinut välitöikseni.
Mikäs siinä, varsin mielellään Heikin nahkatavarat otettiinkin vastaan.
Toimikunnalta oli kurppospuoli vallan unohtunutkin, joten Heikin
tarjoamat hiihtojalkineet olivat hauska lisä näyttelyyn. Esittelipä
Teräs, että kurpposet luovutettaisiin toimikunnalle — tietysti
maksua vastaani — jotta eri kulmakunnille saataisiin asiallisia ja
tarkoitustaan vastaavia hiihtojalkineen malleja.
— Joutavathan ne minulta ja oikeastaan myyntiä varten ne teinkin.
Samaten joutavat nuo suksetkin ja maksavat kymmenen markkaa pari. Mutta
jos saman vapriikin teoksilla huomenna palkinnoille päästään, niin
markka vielä lisää hintaan joka palkinnosta, — nauraa röhötteli Heikki
tutunomaisesti, poistuessaan toisten tulijain tieltä.
Mutta Hepomäen miehet vallan kauhistuivat Heikin puheita. Kymmenen
markkaa suksista!... johan tuo oli suoraa ryöväämistä, jos kuka hullu
kiihkopäissään niin paljoa maksaisikaan! Kolme markkaa aivan enintäin
oli Mooses ajatellut. Heikki oli kyllä kertonut omistaan kympin
antaneensa, mutta ei sitä aivan toden kannalta koskaan otettu, eikä
olisi arvattukaan ottaa.
Ovensuu-puolelle tultua arveli Ville arkaillen, että kukahan se mahtoi
tuo äskeinen herra olla.
— Ties hänen, vaikka olisi itse kaupungin pormestari ollut; mutta
kysäistään.
— Ehkä sentään jätetään! — ja Ville tarrasi Heikin käsivarteen. Mutta
Heikki vain naurahteli ja tiedusteli lähimmillä miehiltä, että mikä
tuo suksia vastaanottava herra on sukujaan ja laatujaan. Kuultuaan
ettei se sentään pormestari ollut, vaikkakin arvomies silti, kun lyseon
maisteri, tunsivat pojat olonsa kuin helpottuvan. Hyvillä mielin Antti
arvelikin:
— On se tuo Heikki aika poika, herrainkin kanssa juttelee melkein kuin
vertaistensa; ei minulla vaan olisi luontoa.
— Sitä tottuu maailmalla liikkuessaan tulemaan aikaan niin hullujen
kuin herrojenkin kanssa. Nököttäisipä siellä tuppisuuna, jopa kohta
arvioitaisiin: kas tuossa öllerö, joka on ikänsä kuin tynnörissä ollut
ja tapin rei'ästä ruokittu.
— Mutta jos herransa täälläkin, niin toista vielä siellä pääpaikoilla,
jossa on sinatyörit, asessyörit ja senkin seitsemät toistaan korkeammat
-syörit ja -nyörit. Siellä ei autakaan nuhkuroiminen, ei parane olla
»ölöllä yötä ja akkain puolella kirkossa», muutoin katsotaan mies
mitättömäksi, — jatkoi Heikki, haastellen edelleen:
— Mutta toisekseen, olenpa senkin merkille pannut, ettei
suutarille, olipahan sitten siellä tai täällä, korkeallekaan hattua
kohoteta, jollei tuohon liity jotain lisäsärvintä, vaikka hiihtäjä
esimerkiksi. Kas, jopa silloin arvo kimmahti pykälän korkeammalle, ja
herrasmiehetkin jo juttusille ryhtyvät.
— Näin se mukavasti miehen arvo ja merkitys keikahtelee täällä
matoisessa maailmassa ja miehen mukana edustamansa ammattikin.
— Saatte sen vielä omin silmin nähdä huomenna, kun palkinnot
jaetaan. Jos setä-Mooseksenkin osalle joku roiskahtaa, jonka
myös varmasti uskon, niin ettepä sen jälkeen enää olekaan pelkkä
Hepomäen setä-Mooses, joka kesät kaloja ja syksyt lintuja pyytää
ja talvipuhteilla akkaväelle astioita vannehtii ja hiki hatussa
niiden kanssa kiistelee hyvistä ja pahoista ilmoista, vaan olettepa
merkkimies, jonka nimi kiertelee pöytäkirjoissa ja sanomissa yli
Suomen. Samaten pojatkin, Antti ja Ville, jos vain huomenna jaksatte
tarpeeksi pinnistää, jopa lakkaatte olemasta pelkkiä junnuluokkaan
kuuluvia, pitkätukkaisia otuksia, joita on lupa kenen hyvänsä avossa
suin töllistellä ja sormellaan osoitella.
Näin jutteli Heikki miesten harvakseen astellessa Pihkasalmen
»Valtakatua».
Ja mukavasti Heikin puheet Hepomäen miesten mielessä kiertelivät, ja
pojissa koveni entistään luisemmaksi päätös, että huomenna on viimeiset
voimatkin tiristettävä, vaikka siihen sitkahtaisi.