Vihdoin oli kauan odotettu lähtöpäivä käsissä, ja ylen oli Hepomäessä
touhua niin lähtevillä kuin kotiin jäävilläkin.
Pihasalla sitoivat setä-Mooses ja Heikki liisterekeen avaraa,
vahvoista ja sitkeistä pajuista tehtyä reslaa. Antti toi rantaladosta
kastikasheiniä, ja niitä paineltiin reslan pohjalle vahva kerros.
Heinien varaan järjesteli Heikki suksia varovasti, hyvin varovasti.
Setä-Mooses ei kyllä arvellut suksien mitään puteleita olevan, mutta
Heikki vakuutti pienenkin pisaman vaikuttavan, että palkinnot voivat
livahtaa sivu suun. Reen perästä ulkonevat suksien kannot Heikki kääri
säkillä ja köytteli tervanarulla.
Taavetti kantoi vilja-aitasta kymmenkappaisen pussin kauroja. Se
soviteltiin kuin istuimeksi reen perään ja paineltiin taas vahva
kerros kastikkaita päälle. Sepipuolelle sai sijansa Heikin punainen,
rautavanteinen arkku, jossa poikien hiihtopuvut olivat ja kymmenkunta
paria paulakurpposia, jotka Heikki oli tehnyt aikeessa tarjota ne
yleiseen suksinäyttelyyn ja sitten myydä. Sepipuolelle asetettiin
eväskoppakin, johon Ulla ja Heta olivat varanneet kymmenen leipää,
suolakaloja, pannurieskoja, voivakan, vuosikaspässin nivuset ja kuin
kaiken ruuallisen runsauden kukkuraksi puolileiviskäisen matikkakukon.
Näin kun kaikki matkavarusteet oli saatu paikoilleen sovituiksi,
lujaan köytetyiksi ja loimella peitetyiksi, talutti Ville ruunikon
nimikkotammansa, jota muutaman, päivän oli helpommilla ajoilla pitänyt
ja runsaammalla suuruksella ruokkinut. Miehissä valjastettiin ruunikko
reslan eteen, mikä luokkia sovitellen, mikä rinnusta kiinnittäen, mikä
hihnoja aisoihin kietoen, kuka tamman suuhun kuolaimia tyrkyttäen.
Käväistyään vielä tupasalla turkit päälle punaisilla lankavöillä lujaan
köyttämässä hyppäsivät miehet reslan laidalle istumaan, jättäen noin
toisen jalkansa matkamiesten tapaan reslan ulkopuolelle hauskasti
roikkumaan. Ville tarttui ohjiin, nykäisi, masautti suutaan, ja silloin
sitä lähdettiin matkalle, jota niin kauan ja hartaasti oli touhuttu.
Kotiin jäävät seurasivat matkamiesten menoa, Taavetti, Heta ja Ulla
ulkoisalla, mutta »Sepeli»-rukka tuvan ikkunasta surkeasti vikisten,
kun ei mukaan päässyt.
Hyvin harvasanaisia olivat matkamiehet järvitaipaleella. Minkä
virkkoivat, sen muista asioista huomauttelivat, Karilan uuden riihen
salvoksesta, tienposkessa pökköilleen jäniksen jäljistä, tamman karvan
lähdöstä, mutta siihen asiaan, joka jykevästi oli kaikkien mielessä,
eivät sanallakaan kajonneet.
Toiselle rannalle päästyä hypähti Ville reestä ja toiset samaten —
mikäs hullu sitä olisi itseään hevosella ahteessa kiskottanut, kun
edessä oli kuusipenikulmainen taival.
Mäen päälle päästyä huomautti setä-Mooses harvahkoon männikköön
viitattuaan:
— Tuossa oli ennen paraita metson soidinpaikkoja, mutta hetipä
lakkasivat laulamasta ja muuanne kaikkosivat, kun Karilainen metsän
hakkautti.
Tästä setä-Mooseksen huomautuksesta miehet pääsivät kuin paremmalle
juttutuulelle. Setä-Moosekselle olikin kuni läheinen sukulainen
jokainen mäentöyräs ja notkelma, jokainen tienposkessa oleva, ajan
hammastama tervaskanto ja kivenmöhkäle. Erillä kulkiessaan oli hän
saalista väijyen niiden kupeella tuhannetkin kerrat kuukkinut, ja
kaikkiin niihin liittyi hauskoja muistoja, jotka ohi ajaessa mieleen
virisivät ja joita pojat mielenkiinnolla kuuntelivat.
Puolenpäivän tienoissa sivuuttivat matkamiehet kirkonkylän. Kuin
yhteisen mielialan arvaten ajoi Ville juosten ohi asumusten. Mikäs
siinä olisi jäänyt kenenkään kanssa juttusille ja matkan selvityksille;
kukin kulkee minne haluaa, mitä se kehenkään kuuluu.
Pari rankakuormaa ajavaa miestä ehätti kuitenkin ohi ajaessa huomauttaa:
— Mitäs miehet ovat akkaansa reslan pohjalle noin riepu korviin
piilottaneet?
— Lienee sen näköinen, etteivät kehtaa julki kuljetella, — volmotti
toinen.
Eivät viitsineet miehet mitään virkkaa, vaikka Heikin luonto jo
kihahtikin. Päästyään miesten kuulumattomille huomautti vasta:
— Mitähän heittiöitä nuo olivat, jotka tuossa suutaan repivät?
— Kulkumiehiä; Kettulassa kuuluvat talvikorvaa oleksineen
kasakkamiehinä, — tiesi Antti kertoa.
Sen enempää ei viitsitty asiaan kajota; aihettapa nyt ottaa kaiken
maailman juoksumiesten roistopuheita korviinsa, oikeiden ihmisten! Ja
niin painuttiin taas tarinoimaan muista, mieluisemmista asioista.
Jonkun aikaa iltapuhdetta ajettuaan joutuivat miehet tarkkaamaansa
yöpaikkaan, Huttula-nimiseen taloon. Paljoa eivät miehet matkansa
tarkoitusta Huttulassakaan selvitelleet. Kevennettyhän illalliseksi
kotoista eväskoppaa muutaman kilon mieheen, painautuivat tuvan penkille
makuulleen, kullakin turkkinsa päänaluisenaan.
Heti aamulla varhain häärivät miehet taas hetkisen eväiden kimpussa ja
läksivät sitten ajamaan kohti Pihkasalmen kuuluisata kaupunkia...