Hepomäkeen toi sanain »koko maata käsittävistä» Heikki, joka suutarien
ryhdyttyä lakkoon, oli jäänyt työttömäksi ja niin ollen katsonut
parhaaksi kopistella pääkaupungin tomut kolvistaan ja lähteä taas
pitkästä ajasta käymään Hepomäessä, missä hänen äitinsä oli melkein
ikänsä ollut palvelijan nimillä ja hän itsekin viettänyt lapsuutensa
rattoisat päivät serkkujensa Antin ja Villen kanssa kisaillessa.
Jo tulon jälkipäivänä kiertyivät »koko maata käsittävät» puheeksi.
Heikki oli näet tuonut mukanaan, paitsi punaista, vahvasti raudoitettua
arkkuaan, sukset ja parin ruokovartisia, rottinkisompaisia sauvoja.
Olihan Hepomäessä toki ennenkin suksia nähty ja hiihtoa suonessa
pidetty, mutta sittenkään ei Heikin, aina pääkaupungista asti tuomia
suksia osattu kyllin ihmetellä — niin ne olivat kumman malliset,
hirveän pitkät ja kapeat uilottimet sekä keskeltä ketkat kämyrät.
Suksista johtui puhe »koko maata käsittäviin». Olipa Heikillä mukanaan
se sanomalehtikin, jossa niitä tarkemmin selostettiin, ja suurella
äänellä Heikki luki kirjoituksen kaiken väen hartaasti kuunnellessa.
Reipas, kiehtova kirjoitus tekikin syvän vaikutuksen, varsinkin
setä-Moosekseen ja poikiin: setä-Mooses kiskoi visakoppaisesta
piipustaan savuja kuin vihassa, Villen kourat puristuivat nyrkkiin, ja
Antti tunsi kuin salaperäisen voiman tunkeutuvan läpi joka jäsenen.
Heikki oli itsekin intoutunut lukiessaan, ääni kovennut kovenemistaan
ja vauhti kiihtynyt. Päästyään loppuun paiskasi hän sanoman pöytään,
kimmahti seisaalleen ja kuni jatkoksi kiljaisi:
— Siinä on miehen puhetta alusta loppuun!
— Joka sana paikallaan, — vakuutti setä-Mooseskin.
— Ja sinne sitä mekin mukaan menemme, oikein joukolla, vai mitä, pojat?
Antti ja Ville tuijottivat Heikin silmiin ikäänkuin saadakseen
selville, oliko Heikki täyttä totta tarkoittanut. Tuo ajatus oli kyllä
kummankin mielessä vilahtanut, mutta sittenkin sen julkituominen vähän
kuin säikäytti poikia, eivätkä he osanneet sanoa sitä ei tätä.
— Mutta onpa siellä suuret rahat tarjolla; johan niillä vaikka hevosia
ostelee, — ihmetteli isäntä Taavetti.
— Sepä se juuri antaakin yltyä asialle, — selitti setä-Mooses.
— Niinkuin sanomassa sanottiin, rahojen tiimalta tulee miestä
läheltä ja kaukaa näyttämään sivujensa sitkeyttä. — Menkää vaan,
pojat, hiihtämään; näyttäkää, etteivät teidänkään kinttunne ole
juoton lihasta. Ja kuka ties, vaikka tulisin itsekin mukaan, jos ei
muuten, niin joukon jatkoksi, — ja kuin puheensa ja mielipiteensä
vahvistukseksi sylkäistä ruiskautti setä-Mooses lähes keskilattialle
asti.
— Mutta kurssia siinä pitää olla miehessä, joka silloin mukana pysyy,
kurssia ja hyvät hiihtovehkeet, — alkoi Heikki käsiään viittoillen
selitellä. — Minä olen ollut kahdesti mukana ja tiedän, millainen
leitakka siinä on mennessä, kun paraat mestarit tietä näyttävät. Siinä
seuloutuvat jyvät akanoista jo alkutaipaleella, ja niidenkin, joilla
olisi sivuissa sitkeyttä, täytyy lopummalla jälkeen antaa, ellei vaan
ole tarpeeksi taitoa ja hyvät sukset ja sauvat ja sopivat pukimet.
Ja kun suoraan sanon, niin tuollaisilla kapustoilla ja leveillä
laudoilla, kuin näilläkin seuduilla on suksen malli, ei ole kilpailuun
yrittämistäkään.
Setä-Mooses kyllä myönsi mielessään Heikin puheessa jotain tolkkua
olevan, mutta sittenkin nuo »kapustat» ja »laudat» hiukan kuin
pistelivät. Olivathan Hepomäen sukset — niin omansa kuin poikien
— hänen tekemiään, eikä hän niissä näihin asti mitään vikaa ollut
huomannut. Kun olivat vaan hyvässä tervassa, uuvutti ilveksenkin, kuten
viimekin talvena poikien kanssa. Heikin suksivehkeitä setä-Mooses oli
kyllä tarkastellut, mutta itse mielessään päätellyt ne sellaisiksi
kojeiksi, joilla hän vain ei hiihtämään viitsisi lähteä; tuollaiset
pitkät, kapeat puikuttimet ja keskeltä kiverät kuin rovastin kiesien
aisat.
Niinpä ei Mooses malttanut olla tokaisematta puolittain todella,
puolittain leikillä:
— Ettäkö juuri tuollaisilla uiveloilla kuin sinulla paraiten pärjäisi?
— Varmasti, sillä ne ovat pohjalaisten hiihtomestarien tekemät.
— En tuota uskoisi koettelematta.
Näin sanat sakoivat, Heikki kiitteli omiaan, setä-Mooses paikkakunnan
mallisia, kunnes päätettiin heti paikalla lähteä Hepojärvelle
koettamaan, »kenen paidassa kaulus kestää».
Taavetti hymähti velimiehensä touhulle, ja emäntä Ulla päivitteli,
että vie nyt mieli miehen päästä ja lähde hurjapäisten ukulien kanssa
kilpasille, viisissäkymmenissä oleva mies.
— Vielä särkee kipeän jalkansa, — huomautteli Hetakin, joka poikansa
häviötä peläten toivoi kiistan loppuvan kilpailematta.
Mutta noita puheita eivät kilpasille aikovat ottaneet korviinsa,
vaan ryhtyivät kaahimaan hiihtovehkeitään. Setä-Mooses ja pojat
hakivat suksensa tupaan, sulattivat lämpiävän uunin edessä jäätierat
varpaallisten kohdalta, tarkastelivat hihnat, panipa setä-Mooses uutta
tuohtakin jalansijoihin.
Heikki oli pyörähtänyt porstuanpohja-kamariin, joka hänelle oli
luovutettu kuin hoteelleen, ja kun tupaan takaisin tuli, oli hänellä
yllään ohukainen, ihomyötäinen hiihtopuku, päässä tupsulakki ja jalassa
paularuojuiset, käykyränokkaiset kurpposet.
Eivätpä tuvassa olijat vähää hätkähtäneet Heikin nähtyään, mutta kuin
yksinkertaisinta ja luonnollisinta asiaa selitti Heikki toimessaan,
että hiihtäessä ovat kaiken maailman lumput ja tamut vain turhana
taakkana, jotavastoin kevyt ja lämmin puku antaa kuin puoli vauhtia
lisää.
Kehoittipa Heikki toisiakin vähentämään vaatteita, ja pojat
sukaisivatkin takkinsa penkille, mutta setä-Mooses vakuutteli takin
kulkevan siinä missä mieskin.
Lähdettiin rantaan.
Isäntä-Taavetti ja Heta lähtivät myös mukaan, mutta Ulla sanoi
uskovansa hullujen höyräykset näkemättäkin.
— Tästä painellaan suoraan toiselle rannalle, ja sieltä kukin omaa
latuaan takaisin, vai miten, miehet? — ehdotti Heikki, ja toiset
hyväksyivät. — No, sitten aletaan tarsia... kun luen kolmeen, niin
silloin, sutii!... yksi... kaksi... kolme?
Miehet syöksähtivät menemään. Sukset suhisivat ja sauvat napsahtelivat,
ja tuiskuna tuprusi lumi hiihtäjien jälessä. Setä-Mooses ja pojat mennä
hakittivat lyhyvin vuoropotkuin kuin juoksemalla, autellen yhdellä
sauvalla kulkua. Vallan pahoin ei hanki upottanut, mutta sittenkin
väkipakkomeno pani Hepomäen miehet kohta rannasta lähdettyä puhaltamaan.
Tykkänään toisella tavalla hiihti Heikki. Ponnahuttaen ensin
peräkanaa toisella ja toisella jalalla, samassa tahdissa sauvoja
käytellen, ja sitten liukuen pitkän matkaa, suljutteli Heikki kuin
leikiten hangella. Väliin suhautti hän edelle, väliin jättäytyi
jälemmä, väliin taas rinnalla rupatteli yllytellen pahoin puhkuvia
kilpaveikkojaan parastansa panemaan. Helposti hän olisi toiset
jättänyt, mutta ei tahtonut; hääri vaan toisten vaiheella kuin iloinen
pääskynen kesäiltana saattaessaan raskaasti lentää kahnustavia
siipirikko-variksia vainion poikki läheisen metsän laitaan.
Jotenkin yhdessä parvessa pääsivät hiihtäjät toiselle rannalle,
pyörsivät ympäri ja samassa selkäänsä oikaisematta painautuivat
takaisin, kukin omaa latuaan. Heti rannasta irrottua lisäsi Heikki
löylyä, puulautuen etumaiseksi, — sauvojaan huiskauttaen ilkkui vielä:
— Hyvästi vaan nyt, ja jos ikävä tulee, niin kirjoittakaa!
Tuo oli kuin piiskan isku toisille, ja kaikin voimin kahmaisivat he
pysyäkseen Heikin kintereillä, pukkivat sauvalla kahden käden ja juosta
hakittivat. Mutta näytti siltä, ettei se asiaa paljoakaan auttanut;
Heikki pakeni edestä kuin säikähtynyt jänis ikäloppua Mustia.
Paljoa ennen toisia saapui Heikki kotirannalle ja istuutui
rantakivelle. Taavetti ja Heta, jotka olivat törmällä jännityksellä
tarkanneet miesten ottelua, laskeutuvat tulijoita kuin lähempää
katsastelemaan. Antti saapui ensiksi ja kohta jälestä Villekin, mutta
setä-Mooses oli jäänyt pari, kolme viittaväliä Villestäkin. Loppumatkan
setä-Mooses lurvi tahallaan hitaasti, näyttipä kuin olisi arastanut
toista jalkaansakin.
— Mitenkäs sinulle, Mooses, nyt kävi? — naurahteli Taavetti.
— Se mokomien varsojen kanssa toiste lähteköön kipeätä jalkaansa
rääkkäämään, — tuumi setä-Mooses raskaasti puhkien ja jääpiikkuloita
parrastaan karistellen.
— Mutta minä en vieläkään, ymmärrä, mikä sinua, Heikki, oikeastaan
töytyytti, sillä olinhan minäkin tulevinani, — ihmetteli Antti.
— Sukset, sukset, — sitähän jo tuvassa sanoin, vaikka ette uskoneet.
Katsokaa ja koetelkaa, enhän minä ole lainkaan märkänä, ja te jokainen
höyryätte kuin uitetut hevoset.
Tarkasteltiin Heikkiä edestä ja takaa, tunnusteltiin rintaa ja lapoja,
ja myöntää täytyi, ettei Heikin nahka ollut sanottavasti märkänä.
Katseltiin myös Heikin suksia päältä ja alta. Kovin ne olivat kapeat ja
ketkat kämyrät, mutta pohjat sileät kuin, peililasi.
— Sellaiset jos teilläkin olisi ja lisäksi toisellainen hiihtotyyli
kuin tuo puolijuoksuinen, uuvuttava hakitus, jo varmasti mukana
pysyisitte joka mies. Koetapas, Antti tai Ville, minun suksillani! —
kehoitteli Heikki.
Antti koetti. Kovin oudoilta Heikin sukset tuntuivat, höyhenkepeiltä
ja niin hirveän liukkailta, että väkisin olivat suljua jalan alta ja
miehen seljälleen keikauttaa, vaikka kahdella sauvalla varasi.
— Anna huhkia vaan, seiso jämäkästi ja tyrkkää molemmin käsin yhtaikaa,
mutta varo, ettet lennä selkäpiillesi! — neuvoi Heikki.
Tyrkkäsi Antti menemään äsken poljettua latua, ensin varotellen, mutta
kerta kerralta voimakkaammin, kunnes kaapaisi, koko hartiaväellä.
— Älähän kovin kauaksi, että minäkin saan koetella! — huusi Ville
ihastuksissaan vanhemman veljensä kiivaasta menosta.
Ja sama tunne kuin veljessään oli Villessäkin Heikin suksia
koetellessaan; kuta kiivaampaan vauhtiin hän sai sukset tyrkityksi, sen
enempi olisi haluttanut vauhtia lisätä.
— Ovat ne käärmeen kielet menemään, — päätteli Ville takaisin
tultuansa. — Koettakaas setäkin!
Mutta ei setä-Moosesta haluttanut, sanoi jalkaansa pakottavan ja lähti
kohti tupaa tarsimaan.
Mutta pojat eivät malttaneet vielä rannalta lähteä, vaikka Heta huuteli
mennessään. Heikki näytti veljeksille, mikä hiihtotapa oli paras
vitikelillä, mikä kovalla hangella, ja hartaasti pojat seurasivat
Heikin mallailua, koettaen itse sommitella samalla tavalla.
Vielä samana päivänä pyysivät pojat sedältään suksipuita, joita hänellä
oli kuten muitakin kalupuita orsilla kuivamassa useitakin pareja.
Ja setä-Mooses antoi, ryhtyipä vielä itsekin poikien kanssa yhteen
juoneen, jotta Antti ja Ville olisivat saaneet samallaiset hiihtimet
kuin Heikilläkin oli.
* * * * *
Kilpailupäivän jälkeen tapahtui Hepomäessä kuin pieni elämän
muutos. Puhuttavan, tuskin kuuli muusta kuin suksista ja hiihdosta.
Isäntä-Taavetti oli kyllä alussa nureksinut, että hiihtotouhu taitaa
pian tulla esteeksi talvitöille, mutta nähdessään millä innolla pojat
ruhtoivat töitä saadakseen aikaa hiihtojuttuunsa, antoi poikien pitää
päänsä, niin joutavanpäiväiseltä kuin asia hänestä yleensä tuntuikin.
Ulla myös, sattuessaan arkituulelle, motkotteli joitain syrjäsanoja, ei
niin pojille kuin setä-Moosekselle, joka suksikaveruksiltaan tuskin
jouti saaviin katkenneen vanteen sijaan uutta panemaan. Heta taas oli
visusti poikien puolella, ja monta kertaa tuli hänelle Ullan kanssa
asiasta sananvaihtoa. Usein Heta myös rantatörmällä tarkkasi poikien
hiihtoa, viluissaan hytisten ja esiliina käsien ympärille kiedottuna.
Kun rupesi, niin repesi. Setä-Mooses oli totta tosiaan painautunut
yksinomaan suksitöille, tuskin malttoi tuvasta ulkosalle liikahtaa.
Tehtyään pojille aivan rikulleen Heikin suksien malliset, alkoi hän
uusia kaverrella, veistellä, höylätä, hangata ja lasipalasilla hiastaa.
Ja kun ne oli valmiiksi saanut ja Heikin resehdin mukaan uunissa
tervalla paahdellut ja orsille painumaan sirkkelöinyt, aloitti taas
uusien teon.
Mitkä aikeet hänellä yhä uusia ja uusia puskiessaan oli, siitä hän ei
selvyyttä antanut enemmän Taavetille kuin vaimoväellekään.
— Kah, tekee heitä kerran asiaksi asti, kun painautui. Mitäpä tässä
muutakaan osaa, kun tuo jalkakaan ei näytä ulkotöistä vielä pitävän, —
selitteli setä-Mooses, kun asiata häneltä tarkemmin udeltiin.
Pojat tiesivät kuitenkin syyn setä-Mooseksen suksi-intoon. Heikki
siihen oli yllyttänyt. Nähtyään, miten hyviä suksia setä-Mooseksen
näpistä heltisi, oli Heikki esittänyt, että setä-Mooses tekisi muutamia
pareja, tulisi heidän kanssaan Pihkasalmeen ja asettaisi suksensa
yhteiseen näyttelyyn. Takasipa Heikki, että varmasti saisi setä-Mooses
palkinnon töistään, ja silloin saisi olla myös vakuutettu, että herrat
ne tapellen ostaisivat ainakin 10 markasta parin; saisipa vielä kuin
kaupantekijäisiksi olla niissä »suurissa koko maata käsittävissä» aivan
silminnäkijänä.
Mutta vain Antille ja Villelle oli Heikki kaikessa salaisuudessa
jutellut, että kun setä-Mooseksen saisivat lähtöpäälle, silloin myös
matkahevonen heille paremmin irtoisi, eivätkä suotta mennessänsä
itseään väsyttäisi.
Näin oli Heikki juonet juuriaan myöten heitellyt ja pojat siihen lisää
setäänsä suostutelleet. Muutaman päivän asiata haudottuaan olikin
setä-Mooses ilmaissut suostumuksensa, mutta samalla varoittanut poikia,
ankarasti kenellekään hisahtamasta puolellakaan sanalla, että tässä
muka aikoi palkinnoille päästä ja muuta senpäiväistä pullistella.
Olipa pojilla toinenkin salaisuus takanaan, jonka vain setä-Moosekselle
olivat uskoneet. Linturahoillaan olivat pojat teettäneet kirkolla
samanlaiset hiihtopuvut kuin Heikilläkin oli, paitsi harmaat eikä
tupsua lakissa. Heikki oli taas tehnyt paula-kurpposet. Muita pukimiaan
kuin kurpposia eivät pojat kuitenkaan kehdanneet harjoitellessa
käyttää, ennenkuin lähdön edellisellä viikolla, jolloin jo
setä-Mooseksenkin salaiset aikeet olivat tiedossa kotiväen kesken ja
muutenkin kilpailuun lähtö todeksi varmistunut.
Mutta uskollisesti olivat pojat joka päivä hiihtoa harjoittaneet.
Olipa kelikin minkälainen tahansa, se ei esteeksi tullut, sillä
olihan Heikillä senkin seitsemänlaiset suksirasvat. Ympäri Hepojärven
rantaman he olivat ohjasnuoralla hiihtoradan mitanneet millin päälle
10 km pituiseksi. Kahdesti päivässä, kerran aamulla ja toisen illalla,
he radan kiersivät. Heikki lykki aina edellä, sitten Antti ja Ville.
Alussa sai Heikki kyllä poikia väliin kuin vartoilla, ja sittenkin
pakkausi kaulaa välille virumaan. Mutta päivä päivältä alkoi niin Antti
kuin Villekin pysyä yhä kireämmin Heikin kintereillä. Joskus olisi
himoittanut poikia Heikin edellekin pyrkiä, mutta eivät sentään koskaan
kehdanneet, ja niin pysyi miesten järjestys alusta loppuun samanlaisena.
Kaikki hiihdon eri tyylit oli Heikki myös pojille opettanut, ja
niin selvisi heille harjoitellen pohjalaisten vitikelin hiihto ja
eteläsuomalaisten kahden käden »soutu», jolla kovalla kelillä pääsi
kuin lentäen'.
Lähtö-starttia ja loppu-spurttia — kuten Heikki tapasi mielellään alkua
ja loppua nimitellä — hän myös pojille usein vasarteli.
— Älkää koskaan hätääntykö lähtiessä samoin kuin viimeisessäkään
pinnistyksessä. Monikin puulautuu kuin hullu taipaleelle, hosuu ja
sokkiloi, haroo ja haparoi tolkuttomasti, kunnes kaatua kupertuu omaan
tohinaansa, katkoo sauvansa, särkeepä suksensakin. Lopussa on taas
hyvin tärkeätä, että saa viimeisetkin voimat irti itsestään, silti
sotkeutumatta. Jos loppukamppailussa sattuu toveriksi tasaväkinen,
silloin on paras lakata potkimasta ja työnnellä vain kahden käden
hartiaväellä ja voimalla — silloin saa parhaan vauhdin eikä kömmerry
niin pahoin.
Näin Heikki pojille selitteli heidän hiihtoon valmistuessaan tai
rantakivillä kierroksen jälkeen istuessaan ja puhaltaessaan.
Tarkkaan Heikki seurasi myös asian kehitystä ankkurikellostaan, joka
kävi 22 rubiinikivellä ja jossa oli hopeinen välikapselikin; se
näytti aivan tarkkaa aikaa Helsingin horisontin mukaan. Ankkuri oli
Heikillä aina matkassaan; sen osoituksen mukaan pojat lähtivät, ja heti
loppuviivalle päästyä Heikki sen taas paidan rintapieli-taskusta esille
tempasi. Heikillä oli visusti muistissaan kaikki hiihtoennätykset ja
niiden saajat, ja viimeisellä harjoitusviikolla hän vakuutti vauhdin 10
km jo riittävän, mutta 30 km olevan vielä syytä parantaa.
Muilla pitäjäläisillä ei ollut sanottavia tietoja hepomäkeläisten
hiihtopuuhista eikä niistä suurisuuntaisista aikeista, joita pojilla
oli. Ainoa, joka poikien hiihtoharjoituksia oli tarkaten seurannut,
oli toisella puolella Hepojärveä olevan Karilan talon vanha vaari.
Nähdessään poikien jok'ikinen päivä lampea suissa hengin kiertävän
alkoi vaari jo tulla levottomaksi.
Usein vaari rantapensaan takaa tirkisteli vetisillä silmillään, kun
pojat hiihtää porhalsivat kuin henkensä edestä, jupisten itsekseen:
— Mikähän riivattu noita Hepomäen hounakkeita oikeastaan repii, kun
paneutuivat tuohon koko talveksi jyrräämään?
Eikä saanut vaari rauhaa, ennenkuin uuden uhaten läksi käymään
Hepomäessä tiedustellen kuin puolikireästi, mitä tuo alituinen lammen
kiertäminen ja kaartaminen oikeastaan merkitsi, oliko siinä takana hyvä
vai paha.
Toiset hiukan hymähtelivät vaarin hädälle, mutta setä-Mooses selitti
totisena, että Heikin ruumis oli suutarintyössä painautunut, joten
hänen piti tohtorin määräyksen mukaan terveydekseen ja ruumiinsa
rakennukseksi hiihtää joka päivä, »ja Heikki on saanut meidänkin pojat
samaan hullutukseen».
Selityksen kuultuaan vaari hetkisen istua torjotti tuvan penkillä,
imeskeli piippuaan ja syljeksiä töpeksi, kunnes lähti, muristen
mennessään:
— Luulisi tuon ruumiin muutenkin rustautuvan, hieroen ja kupaten...
Kaiken vahingon varalta vaari kuitenkin pisteli Karilan rantamalla
ladun alle pohjapäreistä punaisella langalla sitomiaan ristejä,
sillä kovaonni sen tiesi, vaikka verkkovedet pilaisi mokoma hullujen
lammenkierto.