Maisteri Pekka Teräs ei aika-ajoin ollut oloonsa ja elämäänsä
tyytyväinen.
Mutta se ei johtunut ahtaista kengistä, ei epämukavista housuista
eikä liian hitaasta viiksien kasvusta taikka muista senkaltaisista
nuorenmiehen yleisistä elämänkoettelemuksista, vaan siitä, että olo
Pihkasalmen pienoisessa maaseutukaupungissa, jonka lyseoon hän oli
tullut syksyllä voimistelun ja kaunokirjoituksen opettajaksi, oli hänen
toimintahaluiselle luonteelleen niin yksitoikkoista ja ikävää...
Aamupäivät kyllä kuluivat koulussa poikien kanssa myllertäessä, mutta
illat — nuo pimeät ja pitkät syysillat,...
Eipä silti, etteivät pihkasalmelaiset olisi parastaan koettaneet
saadakseen maisterin jo tulemastaan paikkakunnalla viihtymään — olihan
maisteri miesten mielestä reipas ja riehakas kansalaisen alku, ja
naisista hänellä taas oli niin »hirveän kauniit, siniset silmät» ja
niin »hirveän kihara tukka», että...
Heti tultuaan olikin maisteri hommattu jäseneksi »Suomalaiseen
Seuraan», ja sen toimeenpanemissa illatsuissa hän oli käynyt. Tähän
lisäksi hän oli ollut parin virkaveljensä rouvan nimipäivillä, juonut
teetä ja kahvia, pelannut dominoa, ratkaissut kiperiä kuva-arvoituksia
ja särpimeksi kuunnellut otteita useimmiten hänelle tuntemattomien
ihmisten elämänvaiheista.
Tällaisille puuhille Teräs kyllä osasi arvonsa antaa, mutta sittenkin
hän kaipasi jotakin... jotakin reippaampaa ja rasakkaampaa...
Niin juuri, jotain sellaista, mihin voisi tarttua kiinni kaksin kourin,
hätistää hartiavoimalla, että syvät jäljet jäisivät, viestit kauas
vierisivät...
Mutta miten?
* * * * *
Tätä hän juuri iltakaudet mietti, suunnitteli ja sommitteli, kunnes
vihdoinkin löysi sen mitä oli etsinyt — löysi aatteen, jota kelpasi
ryhtyä ajamaan ja toteuttamaan.
Noustessaan eräänä marraskuun aamuna vuoteeltaan ja silmätessään
akkunasta näki hän kadun ja läheisten talojen katot valkoisen verhon
peitossa.
— Lunta, totisesti ihan oikeata lunta! — huudahti Pekka Teräs
hämillään, ja hänen mielensä herahti niin kummallisen hyväksi. —
Olisipa tuota edes niin paljon, että pääsisi hiihtelemään; tosiaan,
liukumaan sivakoilla suksilla pitkin hankia. Se olisi jotain, mikä
huvittaisi, ja luulisi sen muitakin huvittavan ja —
Silloin singahti sieluun salama — aate oli syntynyt!
Jo samana päivänä hän otti hiihtoseuran perustamisen puheeksi lyseon
opettajahuoneessa muutamalla välitunnilla. Mutta ylen kylmästi
virkatoverit ottivat vastaan Teräksen esityksen. Ainoa, jossa tuuma
näytti herättävän jotain harrastusta, oli tohtori Oksankolo, jonka
selkää rupesi yhtäkkiä niin vilustamaan, että piti mennä uunin eteen
sitä paahtelemaan.
Mutta terhakka Teräs ei ollut suotta syntynyt Pohjanmaalla ja perinyt
esi-isiltään sitkeätä sisua. Hän piti aatettaan pitkin talvensuuta
lakkaamatta vireillä: otti asian puheeksi »Suomalaisen Sivistysseuran»
keskustelukokouksissa, jutteli aatteestaan vieraisilla, poikkesipa
joskus Seurahuoneellakin, vanhempien herrojen jokailtaisessa
istuntopaikassa, vaikka hänen urheilijaluonteelleen olivatkin
tuollaiset viihdytyksen tyyssijat vastenmielisiä.
Ja hänen ponnistuksensa kehittyivätkin hedelmälle. Muutamana
lauantai-iltana edellä joulun oli Seurahuoneen kulmasaliin —
pihkasalmelaisten tavalliseen kokouspaikkaan — keräytynyt joukko
asiaaharrastavia kansalaisia keskustelemaan ja tarkemmin päättämään,
mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että saataisiin hiihtourheilu
paikkakunnalla elpymään ja kehittymään.
Kokouksen avasi Teräs mainiten, miten surkealla kannalla oli
Pihkasalmessa kaikkein kansallisin urheilumme, hiihto. Ainoat,
jotka sitä vähin harrastivat, olivat alamittaiset pojat. Aikuisia
ei ihmeekseenkään nähnyt suksimassa. Kaikkein surettavinta oli
Teräksestä kuitenkin se, että n.s. sivistyneet, joiden juuri pitäisi
kulkea kaikkien hyvien asioiden etunenässä, näyttivät suorastaan kuin
kammoavan hiihtämistä. Naisia ei sanonut Teräs uskaltavansa paljoa
kurikoida, sillä säätyläisnaisten yhteiskunnallisista tehtävistä
oli Pihkasalmessa määräävinä vielä semmoiset nukkekaappiohjeet,
että pelkäsi tulevansa tullin taakse riepoitetuksi, jos rohkeni
hiihtoasiassa naisia muuhun velvoittaa kuin aatteelliseen asian
harrastukseen.
Vielä kosketteli Teräs niitä epämääräisiä vehkeitä, joita oli nähnyt
Pihkasalmessa käytettävän hiihtovälineinä. Joitakin kajaanilaisia
»päreitä» lukuunottamatta sanoi Teräs niiden ökäleiden, joita hän oli
nähnyt Pihkasalmen poikasten kärsivällisesti laahaavan kolvissaan,
tuskin paljoa eriävän kohtalaisen pitkistä riihihaloista. Sauvoina taas
melkein poikkeuksetta käytettiin luudanvarsia tai uuninluutima-seipäitä
ja — kai säästäväisyyssyistä — kukin hiihtäjä yhtä kerrallaan.
Tähän tapaan jutteli Teräs, ja vaikka puhe paikka-paikoin ei
kuulijoiden itserakkautta kutkuttanutkaan, tunnustettiin, että maisteri
oli tuonut julki »suoria sanoja suorassa kysymyksessä».
Esitetyn asian johdosta tuotiin ilmi mielipiteitä hyvinkin runsaasti.
Poikkeuksetta oltiin kuitenkin sillä kannalla, että hiihtourheilu oli
Pihkasalmessa saatava vallan uuteen uskoon, ja että se ei kohenisi,
ellei asiaa ryhtyisi ajamaan vakituinen hiihtoseura.
* * * * *
Niin perustettiin sitten »Pihkasalmen Hiihtoseura». Teräksen laatima
sääntöehdotus käytiin pykälä pykälältä läpi ja hyväksyttiin. Yhteen
menoon valittiin myös johtokunta ja muut seuran virkailijat sekä
ryhdyttiin harkitsemaan lähemmin seuran talvista ohjelmaa.
Sitä käsitellessä montakin toimintamuotoa esitettiin. Postineiti
Vaaramo piti asiaan kuuluvana, että joka sunnuntai tehtäisiin
hiihtoretkiä maaseudulle, laskettaisiin mäkeä, syötäisiin kalakukkoa
ja piimää ja taas palattaisiin — joskin väsyneinä, mutta mielin
virkistynein — kotiin.
Parturi Lindh katsoi puolestaan välttämättömäksi, että seura panisi
toimeen laskiaistiistaina komeat naamiohuvit.
Opettaja Heikkilä ei tahtonut vastustaa edellisiäkään ehdotuksia, mutta
halusi puolestaan, että seura jo alusta aikain kohottaisi ihanteensa
kauas ja korkealle.
— Siksi meidän ei tule huolehtia vain omasta hyvästämme, — sanoi
Heikkilä lopuksi, — vaan ennen kaikkea suunnata katseemme kansan
pohjakerroksiin ja toimia siten, että seuran työstä säteilisi
valistavaa valoa ja sydäntä sulattavaa lämpöä kansanlapsiinkin. Lasken
siis vasta perustetun seuran sydämelle sen tärkeän seikan, että
talven kuluessa älköön unohdettako panna toimeen Pihkasalmen poikien
kesken hiihto- ja mäenlaskukilpailuja, joissa palkintoina jaetaan
tuppipuukkoja, housunkannattimia ja muuta sellaista.
Pihkasalmessa oli tapana harkita kaikkia asioita hyvin perusteellisesti
sekä periaatteen että käytännön kannalta. Siksi nyt tehtyjä ehdotuksia
»ymmärrettiin», »valaistiin» ja »käsitettiin», vaikka tuotiin julki
epäilyksiäkin. Pahin epäilijä oli kaupanhoitaja Uskela, jolla oli
vanhoja kalavelkoja neiti Vaaramolle ja opettaja Heikkilälle. Uskelan
oli kuitenkin huonosti harkittua ruveta tässä tilaisuudessa niitä
kuittailemaan, — puolittain kuin kevytmielisellä tavalla »valaisemaan»
neiti Vaaramon kalakukon- ja piimänsyöntiä sekä opettaja Heikkilän
tuppipuukkoja ja housunkannattimia. Hän sai aikaan myrskyn, jossa
kalakukkojen, piimän ja housunkannattimien seassa alkoi pyöriä
yhdessä mylläkässä »palokunta-aatteet», »nakkipeli», »viittateiden
tarpeellisuus suurilla selillä» j.n.e.
Kun kokouksen meno alkoi vallan arveluttavassa määrässä laajeta ja
laajeta, naputteli Teräs, joka toimi puheenjohtajana, kynällä pöytään
sanoen pidättäneensä itselleen puheenvuoron.
— Hyvät naiset ja herrat! Myönnän, että niin hiihtoretkillä
kalakukkoineen kuin poikasten mäenlaskukilpailuilla tuppipuukkoineen
ja housunkannattimineen on elimellistä yhteyttä sen aatteen kanssa,
jolle vastaperustetun hiihtoseuramme toiminta rakentuu. Mutta jos me
tahdomme saada seuran toiminnan jo alussa hyvään vauhtiin, pitää meidän
tehdä heti voimakas tempaus, tempaus, joka tunkee luihin ja ytimiin,
tempaus, jolla on kantavuutta yli pikkuisten nikarrusten, ja lisäksi
tempaus, joka voimakkaimmin ja paraiten seuran tarkoitusta palvelee
ja edistää. Ja mikään ei minusta iske niin suoraan asian ytimeen kuin
se, että seura panee toimeen suuret, koko maata käsittävät hiihto-
ja mäenlaskukilpailut sekä ohessa suksinäyttelyn. Silloin me saamme
paikkakunnallisten, suksien nimellä käypien kapustain asemasta nähdä
oikeita hiihtovälineitä, ja silloin me myös saamme vieraiksemme miehiä,
jotka opettavat meitä hiihtämään.
Teräksen »suuri, koko maata käsittävä» ehdotus vaikutti kuulijoihin
varsin sytyttävästi. Kauppias Oksanen rohkeni kuitenkin tuoda julki
epäilyksiä, asian aineellista puolta silmällä pitäen, ja häntä
kannatti, kuten tavallisesti, valokuvaaja Vekara, joka oli Oksaselle
tuhannen markan velassa.
Mutta nyt tulistui vuorostaan Teräs. Hän kimmahti ylös, tempasi tuolin
eteensä, varmistautuen kaksin kourin sen selkämystään, virnautti pari
kertaa voimakasta leukaansa ja alkoi puhua asiasta, jonka vakuutti
olevan peräti lähellä hänen sydäntään.
— Aineellisille näkökohdille on tosin arvonsa annettava, olipahan
asia mikä hyvänsä kysymyksessä, — alotti Teräs. — Mutta silloin, kun
on edessämme isänmaallinen viljelystyö, ei alueellisuus saa vaikuttaa
asiaan ratkaisevasti. Urheilun merkitystä yleensä ja hiihdon erikseen
kansamme kasvatus- ja kehityskeinona monikin voi epäillä, mutta
muistelkaamme esim. jaloa Kreikan kansaa...
Näin alkoi Teräs suomia äskeisiä epäilijöitä. Mutta hän ei tyytynyt
siihen, että kaivatutti kreikkalaisilla maan Oksasen ja Vekaran
jalkojen alta, ei, vaan hän kärventeli näitä vielä Isonvihan liekeissä,
palellutti pakkastalvilla, valeli vesikesillä ja peräkaneetiksi
pieksätytti vielä suurmiehillämmekin. Ja saunoituksen jälkeen kiertyi
Teräs taas »koko maata käsittävien» suureen merkitykseen Pihkasalmen
kaupungille ja sen ympäristölle.
Puhuessaan oli Teräs tuohtunut tuohtumistaan ja ääni kovennut samassa
suhteessa. Puhe tekikin mahtavan vaikutuksen. Käsiä läiskytettiin ja
»hyvä»-huutoja kajahteli.
Viereisestä tarjoiluhuoneesta oli Teräksen puhuessa tullut parvi
vanhempia herrasmiehiä saliin. Niissä myös sana teki tehtävänsä.
Voimakkaimmin kuitenkin kapteeni Karstenissa, sillä puheen ja
neljän iltatuutingin aukaisemasta rakopaikasta purskahti hänessä
isänmaallisuus ulos niin voimakkaasti, että hän asteli puheenjohtajan
luo paiskaten kaksikymmenmarkkasen pöytään »vaatimattomaksi pohjaksi
suurenmoisessa isänmaallisessa edesottamisessa».
Riehakkaan kapteenin uhrautuva esimerkki tarttui muihinkin, ja
tuotapikaa oli pöydälle karttunut 73 mk. 35 p.
Ja kun kerran isänmaallinen rovio oli liekkiin leimahtanut, suureni
se suurenemistaan. Itse kukin läsnäolevista lupasi jollakin tavalla
tukea »koko maata käsittäviä»: puolikymmentä Pihkasalmen kaunotarta
vannoi ei ennen lepäävänsä, kuin tarvittavat varat olivat kerätyt;
viskaali Patama takasi, että juhlien aikana vallitsisi kaupungissa
ennen kuulumaton järjestys, sillä neljän vakinaisen poliisin lisäksi
uhkasi hän vielä ottaa neljä ylimääräistä; kapteeni Karsten tarjoutui
järjestämään hiihtäjien rivin lähtöviivalle sotilaallisen suoraksi;
parturi Lindh lupasi laatia kilpailujen lopettajaisiltamaan kuvaelman
sellaisen, ettei iki maailmassa ollut kuultu eikä nähty; »Joukahaisen»
toimittaja Yltiöpää sanoi taas heti ensi numerossa julkaisevansa »koko
maata käsittävistä» artikkelin korpusvälikkeillä ja sitten pitkin aikaa
pitävänsä asiata vireillä niin kuumasti kuin kärsii.
Näin perustettiin Pihkasalmen hiihtoseura, ja näin päätettiin yleisen
isänmaallisen mielialan vallitessa panna toimeen talven kuluessa »koko
maata käsittävät hiihto- ja mäenlaskukilpailut».
Kokouksen päätyttyä eivät herrat, paitsi joitakuita aivan nuorimpia,
kuitenkaan malttaneet lähteä kotiinsa. Pihkasalmessa oli näet siihen
aikaan vakaa usko, että kaikki jaloimmat yhteishankkeet piti päättää
perinpohjaisella »istunnolla», — muutoin ne eivät lähtisi luistamaan,
niillä ei olisi onnea eikä menestystä.
Niinpä sitten muodostuikin »koko maata käsittävien» loppusiunauksesta
jymy, jonka ei suinkaan tarvinnut samantapaisia edeltäjiänsä
hävetä, sillä viimeiset herroista sukeutuivat vasta maanantaiaamuna
Seurahuoneelta lähtemään.
Tällaisesta edustavien miestensä hupailemisesta oli kuitenkin
Pihkasalmen yhteiskunnalle tavallaan kuin hyötyä. Niinpä viskaalikin
päästellessään maanantaina putkasta sinne sunnuntain seudussa eksyneitä
rahvaan miehiä piti erheellisille tavallista sisältörikkaampia nuhde-
ja parannussaarnoja, ja raastuvassa pormestari sakottaa ropsautteli
myös tavallista rotevammin.
* * * * *
Pari päivää kokouksen jälkeen tiesivät kaikki pihkasalmelaiset, yksinpä
vaivaistalon vakituiset asukkaatkin, mitä Seurahuoneella oli päätetty
niin hiihtoseurasta yleensä kuin »koko maata käsittävistä» erikseen.
Toimittaja Yltiöpää piti myös puheensa. »Joukahaisessa» oli »koko maata
käsittävistä» leimuava artikkeli, jossa pihkasalmelaisille perinpohjin
selostettiin hankkeen suurenmoisuus. Toimittaja Yltiöpäällä oli
tapana parempiin kirjoituksiin panna kuin loppuheilaukseksi muutamia
runosäkeitä. »Koko maata käsittävät» hän päätti säeparilla:
»Meihin silloin Suomi katsoo
ja me kaikki Suomehen».
Teräksen ennustukset voimakkaasta, luihin ja ytimiin ulottuvasta sekä
kaikki mukaan ottavasta tempauksesta alkoivat myös toteutua. Sillä
tuskinpa nyt osattiin Pihkasalmessa juuri muusta puhuakaan kuin »koko
maata käsittävistä». Siitä keskusteltiin häissä ja hautajaisissa, siitä
juteltiin kouluissa ja käsityöpajoissa, siitä väittelivät lahtarit
torilla ja maalaiset rankkikaivolla.
Mutta eipä »koko maata käsittäviä» harrastettu ainoastaan suupuhein
ja aatteellisesti. Monien muiden hyvien näkökantojen ohessa oli
»Joukahaisessa» myös kehoitettu pihkasalmelaisia tekemään kaikkensa,
että edes joku palkinto jäisi paikkakunnalle. Kehoitus ei langennut
tien oheen. Pihkasalmelaiset valtasi kuumeinen hiihtointo. Kaduilla
ja läheisellä Pihkaselällä risteili lakkaamatta suksimiehiä,
kaikenikäisiä. Muutaman ajan kuluttua näytti siltä kuin ei
Pihkasalmessa osattaisi muutoin kuljeksiakaan kuin hiihtämällä.
Kolme oli kuitenkin uljasta urosta, jotka enimmin huomiota herättivät:
maisteri Sarvela, suutari Kämäri ja kauppias Lindström, Magnus-herra
eli Möllykkä-Mallu, kuten häntä kotoisemmalla tavalla nimitettiin.
Säännöllisesti nähtiin näiden kolmen aamuin ja illoin hiihtää
pyyhkäisevän pitkin »Valtakatua» Pihkaselälle ja sieltä muutaman tunnin
kuluttua palaavan niska hikeä höyryten.
Jo pukimissaan erosivat nämä kolme muista ihmisistä. Kämärillä oli
tulipunainen villapaita, ruskeat ihokkaat ja valkoinen hiihtomyssy;
Sarvelalla oli kireästi ihomyötäinen hiihtopuku, kauttaaltaan
aina lakin tupsuun saakka helakan sininen kuin keväinen taivas;
Möllykkä-Mallulla muuten samallainen kuin maisterillakin, mutta vehreä
kuin nuori ruoho.
Ken näistä kolmesta uroosta saisi ensimmäisen palkinnon ja niin
pelastaisi Pihkasalmen kunnian, oli hyvin riidanalainen asia. Kaikilla
kolmella oli ansioita ja varma kannattajajoukko. Maisteri Sarvela
oli ihomyötäisessä taivaansinisessä hiihtopuvussaan niin hirveän
nätti, ja se ominaisuus takasi hänelle tyttökoululaisten ja muidenkin
pihkasalmettarien mielestä varman ensi palkinnon. Suutari Kämäri oli
taas kovin löylymies Pihkasalmessa ja lisäksi voittamaton sormikoukun
vedossa, jotka seikat painoivat puntarissa Pihkasalmen käsityöläisten
mielestä paljoa enemmän kuin maisterin rimppakintut. Laivamiehet,
lahtarit ja issikkapojat pitivät sitävastoin Magnus-herran puolta
henkeen ja vereen. Hiihdossa vaaditaan sitkeyttä — siihen vetosivat
aina väittelyssä Magnus-herran puoluelaiset. Ja jos kellään, niin
juuri Magnus-herralla oli sitkeyttä, sitä ei kukaan asioita vakaasti
harkitseva voinut kieltää. Sillä siitä huolimatta, että Magnusta oli
kovisteltu sekä opettajiston että kotiväen taholta, oli hän istunut
lyseon kahdella ensimmäisellä luokalla kymmenen vuotta. Se oli
sisun näyte, se! Ja kuka ties miten kauan hän olisi istunut, ellei
tilastotieteen avulla olisi päästy selvyyteen, että Magnus-herran
tiedemieheksi kypsymiseen vaadittaisiin vähintään viisi miehen ikää.
Tämä seikka aiheuttikin käänteen Magnus-herran elämänradalla: hänet
siirrettiin kauppakouluun. Millaisia sisunnäytteitä Magnus-herra olisi
tällä viljelysvainiolla esittänyt, ei koskaan tullut selville, sillä
hänen kuudentena oppivuotenaan sattui kruunausjuhla, ja Magnus-herra
sai päästökirjan — tuon juhlan johdosta, — kuten yleisesti uskottiin.
Nämä asianhaarat muistoon johdattaen oli Magnus-herra laivamiesten,
lahtarien ja issikkapoikain mielestä paikkakunnan sisukkain mies,
ja niin ollen pätevin pelastamaan Pihkasalmen kunnian »koko maata
käsittävissä».
Ja ken ei sitä hyvällä uskonut, sai pian aikaa nyrkistä vahvistusta
uskolleen.
Näin valmistauduttiin Pihkasalmessa tuleviin »koko maata käsittäviin»,
valmistauduttiin kiivaasti kiistellen, väliin tapella natistaen ja
ankarasti hiihtoa harjoittaen.
Mutta varustaudutuinpa niihin muuallakin. Sanomalehdet olivat yli
Suomen levittäneet viestit Pihkasalmen uljaasta yrityksestä, etelästä
aina pohjan perille asti. Lähiseuduille kulki taas aina uusia ja
uusia tietoja kaupunkimiesten mukana, niin pitäen varsin laajalla
alalla mielet yhtämittaisessa jännityksessä. Parastaan pani myös
Yltiöpää »Joukahaisessaan», jotta maakunnan taholta osanotto tulisi
mahdollisimman runsaaksi.