"Kun yksityiskapitalismin viimeinenkin jäännös oli hävinnyt
näyttämöltä, ryhtyi hallitus turvaamaan koko kansan olemassaoloa ja
hyvinvoinnin. Siihen asti yleiset työt toimitettiin palkkaperusteilla,
joka oli ainoa käytäntöön soveltuva aikana, jolloin vielä melkoisen
suuri määrä tuotantoa ja kauppaa välitettiin kapitalistien
toimesta. Sitäpaitsi teollisen joukon ääretön lisääntyminen
hallituksen työaloilla, teki toistaiseksi kerrassaan mahdottomaksi
minkäänlaatuisen jakokeskiarvon laatimisen. Kuitenkin oli hallituksen
tarkoitus saada mahdollisimman tasaiseksi tulosten jako. Ja se
toimitettiin toimialojen työpalkkojen yhtäläistyttämisellä.
"Esimerkiksi: yksi työläinen oli saanut kaksi dollaria, ja toinen
puolitoista dollaria päiväpalkkaa. Kun nyt yleisissä kaupoissa
tavarat olivat huoistuneet puolella entisiin hintoihin verraten, niin
saivat työläiset tällöin palkallaan puolta enämpi kuin ennen. Nyt
hallitus korotti puolentoista dollarin palkan kahteen dollariin Kahden
dollarin miehen palkasta ei kadonnut mitään. Kumpikin rupesi saamaan
saman verran palkkaa. Ja tämä palkankorotus korvattiin vuorostaan
palkkalisän tuotantokustannuksiin merkitsemällä ja yleisten kauppain
tavarain hinnan vähäisellä korotuksella, joten kaikki yhteisesti
tulivat korvaamaan palkankoroituksen tavarain hinnoissa. Kenelläkään
erityisesti ei voinut olla nurisemista tätä toimenpidettä vastaan,
sillä se oli yhteistyön tulos, josta jokaisella oli oikeus ainoastaan
yhtäläiseen osuuteen. Täten aikaa voittaen valtio tuli tilaan, jossa
samanlaisen osuuden jako kaikilla työaloilla kävi mahdolliseksi.
Korkeapalkkaisten virkailijain palkat jyrkästi alennettiin työväen
palkkojen kanssa samalle asteelle; sillä koko vallankumouksen henki
oli vaatinut, että jokaisen ihmisen tuli olla taloudellisesti
saman-arvoisen työläisen ilman taloudellisia etuoikeuksia.
"Mutta tietysti ei palkkojen samanlaistuttaminen ollut tärkein työ,
jonka kautta taloudellinen yhdenvertaisuus saavutettiin. Paljon
tärkeämpi ja radikaalisempi oli kysymys työkyvyttömien, ala-ikäisten,
vanhojen ja sairaiden samanlaatuisen tulososuuden nauttijoiksi
saattaminen. Vallankumouksen aikana tuli hallituksen menetellä kuten
kapitalistienkin ja siten ottaa huolenpitonsa alaisiksi ainoastaan
työkykyiset henkilöt. Sairaiden, lapsien ja vanhojen toimeentulosta
ei silloin voitu huolehtia, sillä hallituksen oli kilpailtava
yksityiskapitalismin keralla. Mutta heti kun valtio sai haltuunsa
koko maan taloudellisen elämän välineet, ryhtyi se niiden avulla
toimimaan vapauden julistuksen periaatteiden mukaan, jotka siihen asti
olivat olleet mahdottomia käytännössä toteuttaa. Tämän julistuksen
periaatteet vaativat, että kaikilla ihmisillä tuli olla yhdenvertainen
oikeus vapauteen, elämään ja onneen ja että hallitus oikeastaan voi
olla olemassa hyvän ja oikean toimeenpanemiseksi, jonka ensimmäisenä
ehtona on, että kaikki saavat yhdenvertaisen taloudellisen elämän
mahdollisuuden. Näin ollen kaikki täysi-ikäiset ihmiset, jotka
kykenivät työhön, olivat velvollisuudessa sen tekemään, jos he mielivät
saada osuutta yhteistyön tuloksista. Mutta samalla kaikki ihmiset,
jotka kerran tunnustivat uuden yhteiskunta- ja talousjärjestelmän
oikeudellisuuden, olivat oikeutetut saamaan samanlaatuisen osuuden sen
toiminnan tuloksista katsomatta siihen, josko he olivat työkykyisiä tai
ei. Esimerkiksi lasten suhteen tehtiin sellaisia määritelmiä, jotka
estivät heidät kärsimästä itsekkäiden vanhempien huolimattomuudesta.
"Lähimpänä seurauksena tietysti saivat varsinaiset toimivat työläiset
vähemmän kuin jos he olisivat yksin olleet jako-oikeutettuja,
alutta jos otetaan huomioon, että he täten säästyivät turvaamasta
yksilöllisesti työhön kykenemättömien sukulaistensa toimeentulon,
niin eivät he mitään kadottaneet. Päinvastoin pääsivät he vapaiksi,
sillä he tiesivät, että kaikki olivat yhteiskunnan toimesta turvatut,
eivätkä siis tarvinneet yksilöllistä armeliaisuuden synnyttämää
apua. Sitäpaitsi jokaisen osuus oli siksi suuri, että yhteiskunnan
tuli ryhtyä laatimaan yhä enemmän nautintotilaisuutta ja vähentämään
työtaakkaa."