Yhä me liitelimme mailin toisensa perästä sisämaata kohti ja yhä
alla oleva maanpinta oli samoin puistomaisen näköinen kuin kaupungin
läheisimmässä ympäristössäkin. Jokainen luonnon piirre näytti tulleen
ihannoiduksi ja kaikki sen salaiset merkitykset olivat esille tulleet
täydellisen maisemataiteilijan rakastavan neron kautta, ja ihmistyöt
loistivat täydellisessä sopusoinnussa luonnon kasvojen rinnalla.
Sellaiset rakennelmat eivät olleet varsin harvinaisia minunkaan
aikanani, jolloin suurkaupungit valmistelivat kalliita huvituskenttiä,
mutta en ollut koskaan kuvitellutkaan mitään tällaisessa asteikossa.
"Miten pitkälle tätä puistoa kestää?" kysyin vihdoin. "Sillä ei näytä
olevan mitään loppua."
"Se ulottuu Tyyneeseen mereen", vastasi tohtori.
"Tarkoitatteko että koko Yhdysvallat ovat tällä tavoin muodostetut?"
"Ei juuri tällä tavalla suinkaan, vaan sadoilla eri tavoilla maan
pinnan luonnollisten edellytysten mukaan ja mitä vaikuttavimmin
sen kanssa sopusoinnussa. Tällä alueella esimerkiksi, missä on
harvoja jyrkkiä luonnon piirteitä saavutettiin paras vaikutus
hymyilevällä rauhallisella maisemalla, jossa on niin paljon yksityisiä
vaihtelevaisuuksia kuin mahdollista. Vuorialueilla päinvastoin, jossa
luonto tarjoaa vaikutelmia joita ihmisen taito ei voi vahvistaa, on
toimintamuotona ollut antaa kaiken olla ehdottomasti luonnon jäljellä,
vain liikenteen ja katselemisen välttämättömät mukavuudet varaten. Kun
käytte White Mountainilla tai Berkshire Hillillä, huomaatte luullakseni
niiden lammet olevan perkamattomammat, kosket hurjemmat, metsät
tuuheammat ja jylhemmät kuin sata vuotta sitten. Ainoat todistukset
ihmisten kätten töistä joita siellä löytyy ovat tiet jotka johtavat
jokaiseen vuoren solaan ja kukkulan huipulle, saattaen matkustajan
nähtäville luonnon kaiken viileyden jylhyyden ja kauneuden."
"Mitä metsiin tulee, niin eipä ole minun tarvis käydä vuorilla
huomatakseni että puut eivät ainoastaan ole säännöllisesti paljon
tuuheammat, vaan niitä on äärettömän paljon enemmän kuin minun
aikanani."
"Niin", sanoi tohtori, "olisipa merkillistä, ellette huomaisi erotusta
maisemassa. Sanotaan että on nykyään viisi tai kymmenen puuta siinä
missä vain oli yksi teidän aikananne ja suuri osa noista joita tuolla
alhaalla näette ovat 75-100 vuoden vanhoja, laskien syntynsä metsien
uudelleen elpymisestä asti."
"Mikä oli metsien uudelleen elpyminen?" kysyin.
"Se oli metsien korjaaminen vallankumouksen jälkeen.
Yksityiskapitalismin aikana yksityisten ahneus tai tarve oli johtanut
niin yleiseen metsien haaskaamiseen että virrat paljon kuivuivat ja
maata alituiseen kiusasi kuivuus. Vallankumouksen jälkeen huomattiin
että mitä tärkein tehtävä oli maan uudelleen metsittäminen. Tietysti
on ottanut kauan aikaa ennenkuin uudet istutukset ovat täydellisiksi
kasvaneet, mutta luullakseni noin viisikolmatta vuotta sitten
metsitysaikeet saatiin täydelliseen kuntoon ja muinaisen haaskauksen
viimeiset jäljet katosivat."
"Tiedättekö", sanoin vihdoin, "että muuan maisemasta puuttuva piirre
vaikuttaa minuun yhtä paljon kuin mikään mikä siinä on."
"Mitä siitä puuttuu?"
"Heinäniityt."
"Oh niin, ei ole ihme, jos sen huomaatte puuttuvan", sanoi tohtori.
"Minä ymmärrän että teidän aikananne heinä oli pääasiallisin sato
Uudessa Englannissa."
"Aivan niin", vastasin, "ja nyt luullakseni te ette heiniä käytä
ollenkaan. Hyvä isä, miten suuri tärkeitten toimien joukko sekä
ruuan että työn alalla onkaan eläinten käyttämisen lakattua päässyt
käytäntöön ihmisten toiminnassa ja harrastuksissa!"
"Niinpä todellakin", sanoi tohtori, "ja aina yhteiskunnallisten
olojen merkittäväksi korjaukseksi, vaikka tuntunee kiittämättömältä
niin sanoa. Esimerkiksi hevosten laita. Sen kauan kärsineen ihmisen
palvelijan päästyä hyvin ansaittuun lepoon, tulivat tasaiset, kestävät
ja puhtaat maantiet vasta mahdollisiksi; pöly, lika, vaara ja
epämukavuus lakkasivat olemasta matkustuksen välttämättömiä tapauksia.
"Hevosten käyttämisen lakattua oli mahdollista kaventaa maanteitä
puolella tai kolmanneksella, rakentaa ne sileiksi ja kovapintaiseksi
ruohikosta toiseen johon ei mitään maata jäänyt tuulen eikä sateen
liikutettavaksi, ja sellaiset tiet kun ne kerran ovat rakennetut
kestävät kuin tiet eivätkä ne koskaan kasva tukkoon rikkaruohoja. Nämä
polut jotka tunkeutuvat maan joka soppeen ja kolkkaan, tekevät yhdessä
sähkömoottorien kanssa matkustuksen sellaiseksi ylellisyydeksi että
me kaikki lyhyet matkat, ja ellei aika ole tiukalla niin pitkätkin,
suoritamme omilla kulkuneuvoillamme. Jos maalla kulku olisi jäänyt
samaan tilaan missä se oli hevosista riippuessaan, niin ilmavaunun
keksiminen olisi voimakkaasti vietellyt ihmisiä kohtelemaan maata
samoin kuin linnut tekevät -- vain paikkana minne laskeutua joskus
lentojen välillä. Nyt näin ollen me pidämme yhdenarvoisena kysymystä,
onko miellyttävämpää leijua halki ilman kuin liukua maata myöten,
liike kun on jotenkin yhtä pehmeää, äänetöntä ja helppoa kummassakin
tapauksessa."
"Myöskin ennen vuotta 1887", sanoin, "oli polkupyörä pääsemässä
sellaiseen suosioon ja sähkön edellytykset alkoivat kangastaa niin
suurina että ennustava kansa alkoi arvella hevosten päivien menneen
ohi. Mutta luultiin että vaikka se voidaankin hyljätä tien käytännössä,
niin sen täytyy aina pysyä välttämättömänä moninaisissa farmityön
tarkoituksissa, ja niin olisin minäkin olettanut. Miten sen laita on?"