"Odottakaahan hetkinen", vastasi tohtori; "kun olemme laskeutuneet
hiukan alemmaksi, annan teille käytännöllisen vastauksen."
Kun olimme laskeutuneet ehkä noin tuhannen jalan korkeudelta parin
sadan korkeudelle, tohtori sanoi:
"Katsokaa tuonne alas oikealle."
Katsoin ja näin suuren pellon josta elo oli leikattu. Sen pinnalla
liikkui jono suuria koneita joiden takana maa aaltoili ruskeina,
kankeina laineina. Kussakin koneessa seisoi tai istui keveässä asemassa
nuori mies tai nainen aivan sen näköisenä kuin olisi ollut huvimatkalla.
"Nähtävästi", sanoin, "nämä ovat auroja, mutta mikä niitä kuljettaa?"
"Ne ovat sähköauroja", vastasi tohtori. "Näettekö tuota
käärmeenmuotoista köyttä joka laahaa murrettua maanpintaa pitkin kunkin
koneen jälessä? Se on johtolanka jota myöten voima otetaan. Huomatkaa
nuo patsaat säännöllisten matkojen päässä pellolla. Tarvitsee vain
kiinnittää tuollaisen johtolangan patsaaseen saadakseen voimaa joka
mihin maanviljelyskoneeseen tahansa kiinnitettynä antaa liikekykyä
miehen voimasta aina sataan hevosvoimaan asti eikä ohjaamisessa
tarvitse muuta voimaa kuin mikä lapsen sormissa on."
Eikä vain tätä, vaan minulle edelleen selitettiin että tämän taipuvan
johtolankajärjestelmän avulla saatiin kaikellaista sähkövoimaa ei
ainoastaan kaikkiin niihin raskaisiin toimiin, joita ennen eläimet
tekivät, vaan myös käsityökaluihin -- lapioon, tarikkoon ja hankoon --
joita käyttääkseen farmarin minun aikanani oli pakko taivuttaa omaa
selkäänsä, vaikka olisi miten hyvin ollut varustettuna hevosvoimalla.
Ei ollut todellakaan mitään työkalua, olipa se miten pieni tahansa,
selitti tohtori, jota käytettiin maanviljelyksessä tai muussa työssä,
johon tätä moottoria ei olisi voinut sovittaa, joten työn tekijälle jäi
vain laitoksen sovittaminen ja ohjaaminen.
"Yhdellä meidän lapiollamme", sanoi tohtori, "voi ymmärtäväinen poika
kaivaa ojaa tai mailin matkan perunoita nopeammin kuin miesjoukko
teidän aikananne, käyttämättä suurempaa ponnistusta kuin käsirattaita
työntäessään."
Minulle oli useampia kertoja kerrottu että nykyistä farmityötä
pidettiin yhtä haluttuna kuin mitä tointa tahansa, mutta kun olin
vanhastaan käsittänyt maanmiehen toimen erikoisen raskaaksi, en ollut
osannut ymmärtää, miten näin saattoi olla asian laita. Nyt se alkoi
näyttää mahdolliselta.
Tohtori arveli että mahdollisesti haluaisin astua maalle ja tarkastaa
hiukan nykyisen farmarin laitoksia, ja mielelläni suostuin siihen.
Mutta ensin hän käytti hyväkseen korkeata asemaamme osottaakseen
minulle sitä rautatieverkkoa jota myöten koko farmikuletus tapahtui ja
joiden avulla elo, kun se oli korjattu, vietiin jos haluttiin lähettää
suoraan ilman pitempiä käsittelyjä minne paikalle tahansa maassa.
Astuttuamme vaunusta kuljimme pellon poikki lähinnä olevaa auraa kohti,
jonka kuljettajana oli tummatukkainen nuori nainen maukkaasti puettuna,
jollaista olentoa varmasti ei yksikään yhdeksännentoista vuosisadan
farmipelto ikinä ollut nähnyt. Hänen suloisena istuessaan kiiltävän
metallihirviön takana joka kulkiessaan penkoi maata peloittavilla
sarvillaan, saatoin vain muistella Europaa härkänsä selässä. Jos hänen
kuvansa lie ollut yhtä viehättävä kuin tämän nuoren naisen, niin
varmasti voidaan Jupiterille antaa anteeksi että hänen kanssaan läksi
karkuteille. [Tarkoitetaan kreikkalaista satua, jonka mukaan Jupiter
ryösti Foinikian kuninkaan Agenorin tyttären, Eusopian, ja muuttaen
itsensä härän muotoon ui kauniin saaliinsa keralla meren poikki Kreetan
saarelle. Suom. muist.]
Meidän lähetessämme hän pysäytti auran ja miellyttävästi kääntyi
puoleemme tervehtien. Selvää oli että hän tunsi minut ensi näkemällä,
kuten arvattavasti kuvani levittämisen vuoksi jokainen näytti tekevän.
Se mielenkiinto millä hän minua katseli olisi tuntunut imartelevalta,
ellen olisi tiennyt että se kokonaan johtui olemisestani luonnon
oikkuna eikä ollenkaan oman persoonani takia.
Kun kysyin häneltä mitä laatua eloa he aikoivat kylvää tähän aikaan,
hän vastasi että kyntäminen tapahtui vain samoin kuin monilla muilla
paikoin maaperän kunnossa pidon vuoksi.
"Me käytämme tietysti sangen monia lannoituskeinoja", hän sanoi, "mutta
arvelemme että maa itse on paras lannoittajansa, jos sitä pidetään
liikkeessä."
"Epäilemättä", sanoin, "työ on paras maan lannoittaja. Niin vanha
asianymmärtäjä kuin Aisapos opettaa meille niin tarinassaan 'Maahan
kätketty aarre', mutta se oli pelottavan kallis lannoituskeino minun
aikanani, kun se oli tuotettava ihmisten ja eläinten lihaksien avulla.
Yksi kyntö vuodessa oli kaikki mitä farmarimme voivat aikaan saada, ja
sekin melkein heidän selkänsä katkasi."
"Niin", hän sanoi, "olen lukenut niistä ihmisparoista. Nyt näette
asiain olevan toisin. Niin kauan kuin vuoksi ja luode nousee ja laskee
kahdesti päivässä, lukuunottamattakaan tuulia ja vesitulvia, ei ole
mitään syytä miksi emme kyntäisi joka päivä jos se on tarpeellista.
Luullakseni on arveltu että noin kymmenkerroin se voimasumma käytetään
nyt kutakin eekkeriä kohti maan muokkauksessa kuin entisaikoina oli
mahdollista aikaan saada."
Käytimme jonkun aikaa farmin tarkastamiseen. Tohtori selitti ojitus-
ja pumppujärjestelmän joiden kummankin avulla sateen liijallisuutta
tai niukkuutta vastaan voidaan suojautua ja antoi minulle tilaisuuden
tutkia yksityiskohtia myöten muutamia niitä ihmeellisiä työkapineita
joita hän oli kuvaillut ja jotka todella eivät vaatineet työn tekijältä
mitään lihasten käyttöä, vain mieltä käyttämisessä.
Yhteydessä farmin kanssa oli suuri kasviksien istutuslaitos, josta
ihmiset saavat tuoreita kasviksia talvella, ja sielläkin me kävimme.
Uutteran viljelyksen ihmeet, joita näin siinä suuressa rakennuksessa,
eivät tietysti hämmästyttäisi ketään lukijoistani, mutta minulle
tuotti alati unohtumattoman vaikutuksen se näky, mitä oli voitu saada
kasveista kun kaikki valon, lämmön, kosteuden ja maaperän sekoituksen
mahdollisuudet ovat kokonaan käytettävissä. Minusta tuntui kuin
olisin varkain pujahtanut itse Luojan laboratorioon ja tavannut hänet
näkyvin käsin muodostelemassa maan tomua sekä näkymätöntä ilmaa elämän
muotoihin. En ollut koskaan ennen nähnyt kasvien todellisesti kasvavan
ja olin pitänyt Intian silmänkääntäjäin temppuja petoksena. Mutta
täällä näin niiden nostavan päätänsä, kehittävän silmikoltansa sekä
avaavan kukkasiansa hetkessä jota silmä saattoi seurata. Tunnustan että
vakavasti kuuntelin kuullakseni niiden kuiskivan.
"Minun aikanani kasviksien viljelystä sinä aikana jolloin ne eivät
ulkona kasvaneet toimitettiin vain siinä määrässä että voitiin täyttää
suurrikkaitten aivan pienen luokan kysyntää. Ajatus että sellaisia
tarpeita varattaisiin kohtuhinnoilla koko yhteiskunnalle, niinkuin
nykyään tehdään, ei tietysti ollut uneksittavissakaan."
Lähtiessämme kasvihuoneesta iltapuoli oli kulunut ja päivä laskemassa.
Nousimme nopeasti niin korkealle että sen säteet vielä meitä
lämmittivät, ja laskimme kotia kohti.
Voimakkaimpana kaikista vaikutuksista, mitä olin minulle niin
ihmeellisenä iltapuolena saanut, pysyi mielessäni vahvimmin
painuneena tämä viimeinen -- nimittäin saamani suoranainen opetus
maanviljelysolosuhteiden muuttumisesta, ihmisten suuren alkuperäisen
ja päätoiminnan sekä kaiken teollisuusjärjestelmän perusteen
muuttumisesta. Vihdoin sanoin:
"Kun kerran olette niin menestyksellisesti suoriutuneet toisesta minun
aikanani tunnetusta maanviljelystoimen pääpainajaisesta -- nimittäin
sen liiallisesta työn vaativaisuudesta -- niin epäilemättä olette myös
osanneet poistaa toisenkin, joka oli yksinäisyys, erossa olo, yhteisen
kanssakäymisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen puute, mikä farmarin
elämässä oli piirteenä."
"Kukaan ei varmastikaan tekisi farmityötä", vastasi tohtori, "jos se
yhä edelleen olisi joko erossa muista tai enemmän työtä vaativaa kuin
muukaan toimi. Maanviljelijä ei yhteiskunnalliseen ympäristöönsä nähden
ole millään muotoa eri asemassa kuin käsityöläinen tai mikä muu työn
tekijäin luokka tahansa. Hän asuu samoin kuin toisetkin missä häntä
huvittaa, ja heitä kuljettavat sellaisinaan asunto- ja toimipaikkansa
väliä nopeakulkuiset kulkulinjat joita on maassa ristiin rastiin.
Farmityö ei enää vaadi farmilla elämään, paitsi jotka siitä pitävät."
"Farmarin elämän ehtona vuodenaikojen vaihtelun takia", sanoin, "on
aina ollut vaihtelu kevyen työn ja sellaisten aikojen välillä jotka
vaativat erikoista vireyttä, kuten kylvö ja korjuu, jolloin äkkinäinen
moninkertaisen työvoiman tarve on pakottanut mitä ankarimpiin
ponnistuksiin toisin ajoin. Tämä vaihtelu liian vähän ja liian
paljon työn välillä lienee luullakseni yhä jatkumassa ja erottaa
maanviljelyksen muista toimialoista."
"Epäilemättä", vastasi tohtori, "mutta tämä vaihtelu, johon ei
ollenkaan kuulu enemmän ponnistusten suunnaton vähennys kuin työn
tekijäin liikanainen työntökään, antaa virvoitustilaisuuksia jotka
erikoista viehätysvoimaa lisäävät maanviljelystoimelle. Kylvön ja
korjuun ajat ovat tietysti enemmän tai vähemmän erilaisia eri osissa
niin laajaa maata kuin tämä on. Tämä seikka saattaa mahdolliseksi
sen että menestyksellä voidaan kullekin osalle varata niin paljon
ylimääräistä työväestöä toisista piireistä kuin tarvitaan. Ei ole
ollenkaan tavatonta muutaman päivän ilmoitusajalla saada satatuhatta
työn tekijää alueelle missä on erikoinen tilapäinen työn kysyntä.
Innostus näihin suuriin joukkoliikkeisiin on huomattava, ja täytyy
olla jotakin saman tapaista joka teidän aikananne nähtiin armeijain
kokoomisessa ja marssittamisessa sotaan."
Lipuilimme hetken äänettöminä hämärtyvän avaruuden halki.
"Todellakin, Julian", sanoi tohtori vihdoin, "mikään teollisuusmuutos
teidän aikanne jälkeen ei ole ollut niin täydellinen, eikä mikään
varmaankaan ole koskenut niin suurta osaa ihmisistä kuin se mikä
maanviljelyksen osaksi on tullut. Runoilijat Virgiliuksesta lähtien
ja ennen häntä ovat maalaistoiminnassa ja maanviljelyksessä nähneet
mitä suotuisimmat ehdot rauhalliseen ja onnelliseen elämään. Heidän
kuvitelmiaan tässä suhteessa ovat kuitenkin nykyaikaan asti pilkkaillet
maanviljelyksen todelliset olosuhteet, jotka ovat liittoutuneet
tehdäkseen farmarin, koko maailman ylläpitäjän kohtalon raskaammaksi,
vaikeammaksi ja toivottomammaksi kuin niitä mikään muu ihmisluokka
on kärsinyt. Aina maailman alusta viime vuosisataan asti on maaperän
jalostaja ollut mitä surkuteltavin olento historiassa. Kaikilla
orjuuden aikakausilla hänen osansa on ollut olla orjain alimpana
luokkana. Sitten kun orjuus katosi hänen toimensa on ollut tukalin,
ankarin ja epätoivoisin. Hän kärsi enemmän kuin palkkalaisen köyhyyttä
saamatta hänen vapauttaan huolien suhteen, ja kaikkea kapitalistin
sydämmen ahdistusta omaamatta hänen korvaavain voittojensa toivoa.
Toiselta puolen hän oli riippuvainen tuotteistaan enemmän kuin
mikään muu luokka luonnon oikuista, kun taas toiselta puolen niiden
käyttämisen suhteen hän oli täydellisemmin välittäjän armoilla kuin
kukaan muu tuottaja. Mahtoi hän ajatella, kumpi oli sydämmettömin
luonto vai ihminenkö. Jos huono vuosi sattui, farmari menehtyi, jos oli
hyvä vuosi, välittäjä vei voiton. Seisoen kuin puhvarin luonnon voimain
ja inhimillisen yhteiskunnan välillä, hän oli toisen kuritettavana vain
siihen asti kuin toinen hänet tölmäsi luotaan. Maahan kiinnitettynä hän
joutui kaupunkien kauppaorjuuteen melkein yhtä täydellisesti kuin oli
ollut feodaalinen orjuus. Erillään olevan ja yhteiskunnasta irtautuneen
elämänsä vuoksi hän oli kömpelö, oppimaton, sivistyksestä osaton,
tilaisuuksia vailla itsensä parantamiseksi, vaikkakin hänen katkera
raatamisensa olisi jättänyt hänelle intoa tai aikaa sen varalle. Siitä
syystä kaupungin asukkaat pitivät häntä johonkin alempaan rotuun
kuuluvana Kaikissa maissa, kaikkina aikoina maalaista on pidetty
sopivana pilkkatauluna lurjusmaisten kaupungin asukkaitten puolelta.
Kaupungin katujen nälkiintynyt köyhälistö on pilkannut farmaria
moukaksi. Ei ole ketään ollut hänen puolestaan puhumassa ja hänen
karkeita epäselviä valituksiaan on ivaten kohdeltu. Bileam ei enemmän
hämmästynyt, kun aasi jolla hän ratsasti nuhteli häntä kuin Amerikan
johtoluokat näyttävät hämmästyneen farmarien viime vuosisadan lopulla
ryhtyessä vaatimaan jotakin sanomista maan hallituksessa.
"Toisin ajoin historian kuluessa on farmarien asema lyhyitä ajan
jaksoja ollut siedettävää. Englannin pikkutilallinen oli kerran
lyhyen ajan sellaisena joka aatelistoa silmiin katsoi. Myöskin
Amerikan farmari yhdeksännentoista vuosisadan puolivälille asti nautti
maanviljelyksen kulta-aikaa. Silloin lyhyen aikakauden, tuottaen
pääasiassa käytäntöä eikä välikäsien myyntiä varten, hän oli itsenäisin
ihmisistä ja nautti alkuperäistä ylellisyyttä. Mutta, ennenkuin
yhdeksästoista vuosisata oli ehtinyt viimeiselle kolmannekselleen
oli Amerikan maanviljelys kulkenut pääasiallisesti sopusointuisen
aikakautensa läpi ja yksityiskapitalismin välttämättömän toiminnan
vaikutuksesta farmari alkoi luisua alaspäin orjuuden tilaa kohti joka
kaikkina edellisinä aikoina oli ollut hänen tavallinen asemansa ja
täytyi olla ijankaikkisesti, niin kauan kuin ihmisten taloudellista
riistämistä ihmisten kautta oli jatkuva. Jossain suhteessa
taloudellinen yhdenvertaisuus tuotti samallaisen siunauksen jokaiselle,
mutta kahdella luokalla oli erikoisesti syytä tervehtiä sitä korkeamman
aseman tuottajana heille syvemmästä alennustilasta kuin kenellekään
muulle. Toinen näistä luokista oli naisluokka, toinen farmarit."