Tohtorin puhuessa tarttui silmääni kaukana alhaalla liehuvan lipun
hulmuavat poimut. Se oli tähdikäs lippu. Sydämmeni hytkähti sen
nähdessäni ja silmäni kostuivat.
"Ah!" huudahdin, "tuollahan on se vanha kunniakas!" sillä niin oli
tullut tavaksi kutsu, lippua kansalaissodan aikana ja sen jälkeen.
"Niin", vastasi seuralaiseni, kun hänen silmänsä seurasivat katsettani,
"mutta se puolustaa uutta kunniata nyt, sillä missään missä se liehuu
ei ole ainoatakaan ihmisolentoa löydettävissä joka sorrettuna olisi tai
mitään sellaista puutetta kärsisi minkä ihmisapu voi poistaa.
"Teidän päivienne amerikalaiset", hän jatkoi, "olivat ylen
isänmaallisia omalla tavallaan, mutta erotus vanhan ja uuden
isänmaallisuuden välillä on niin suuri että se tuskin näyttää
samalta tunteelta. Teidän aikananne ja aina ennen lipun vaikutus ja
yhdistysvoima oli pääasiallisesti sotamaista laatua. Itsensä uhraaminen
kansalle sodassa toisten kansojen kanssa oli se aate jota yleisesti
ymmärrettiin sanalla 'isänmaallisuus' ja sen johdonnaisilla, Tietysti
täytyi asian niin olla aikoina jolloin kansojen tuli alituisesti
olla valmiina taistelemaan toistensa kanssa olemassa olosta. Mutta
tuloksena oli että kansallisen yhteenkuuluvaisuuden tunne joutui
sotakannalle inhimillisen yhteenkuuluvaisuustunteen kanssa. Pienempi
yhteiskunnallinen innostusvoima asetettiin vastakkain suuremman
kanssa, ja tuloksena välttämättä täytyi olla koko joukko moraalisia
vastakohtia. Liiankin usein olisi isänmaanrakkaudeksi sanottua tunnetta
paremmin voinut kuvata vihaksi ja kateudeksi toisia maita kohtaan, vain
siitä syystä että toisia oli olemassa, ja piintyneeksi enakkoluuloksi
ulkomaisia aatteita ja laitoksia kohtaan -- jotka usein olivat paljon
parempia kuin kotoiset -- vain siitä syystä että ne olivat ulkomaisia.
Tämän laatuinen isänmaallisuus oli vaikuttavimpana esteenä sivistyksen
kehitykselle lukemattomina aikoina, sillä uusien aatteiden leviämistä
vastassa olivat rajat korkeammat kuin vuoret, leveämmät kuin joet ja
syvemmät kuin meret.
"Uusi isänmaallisuus on luonnollinen tulos uusista yhteiskunnallisista
ja kansainvälisistä olosuhteista jotka alkoivat suuresta
vallankumouksesta. Sodat, jotka jo teidän aikananne kävivät
harvinaisemmiksi, kävivät mahdottomiksi maailman liiton kautta,
ja nyt ne ovat useille sukupolville olleet tuntemattomia. Vanhat
kansojen verin tahratut rajat merkitsevät nyt tuskin muuta kuin
hallinnollisen mukavuuden vuoksi maa-alueita erottavia rajoitelmia,
kuten vartiolinjat Amerikan Yhdysvalloissa. Näiden olosuhteiden
vallitessa kansainvälinen kateus, epäluulo, viha ja pelko ovat kuolleet
luonnollisen kuoleman. Taisteluiden ja voittojen vuosijuhlat, joilla
muinaista isänmaallisuutta elvyteltiin, ovat jo kauan sitten joutuneet
unohduksiin. Sanalla sanoen, isänmaallisuus ei ole enää mikään sotainen
tunnelma eikä siihen ollenkaan kuulu sotaa muistuttavia yhteyksiä.
Samalla kuin lippu on menettänyt entisen merkityksensä ulospäin
kohdistuvan ylpeyden esikuvana, on se voittanut uuden tarkoituksen
sisäisen sopusoinnun ja keskinäisyyden ylimpänä tunnusmerkkinä; se
on tullut yhteiskunnallisen yhteenkuuluvaisuuden näkyväksi merkiksi,
jossa kaikkien hyvinvointi on yhtäläisesti ja peruuttamattomasti
taattu. Amerikalainen, nyt nostaessaan katseensa kansallislippuunsa, ei
muista sen sotilaallista sankariutta toisiin kansoihin verrattuna, ei
entisiä taistelujuhlia, eikä mahdollisia tulevaisia voittoja. Hänelle
eivät hulmuavat poimut mitään sellaisia ajatelmia mieleen tuo. Ne
pikemmin muistuttavat niitä veljellisyyden sopimuksia, joiden mukaan
hän kaikkien kansalaistensa keralla on velvollinen turvaamaan jokaisen
yhdenlaista arvoa ja hyvinvointia kaikkien yhteisvoimalla.
"Vanhanaikasten isänmaallisten aatos oli että ulkomaalaiset olivat
ainoita ihmisiä joiden käsissä lippu voi häväistystä kärsiä, ja
ilmoitus etiketin laiminlyömisestä sen suhteen heidän puoleltaan
kiihoitti tavallisesti kansan isänmaalliseen mielipuolisuuteen.
Sen tapainen tunne olisi nyt yksinkertaisesti käsittämätön. Meidän
mielestämme ulkomaalaisilla ei ole minkäänlaista voimaa lipun
häpäisemiseen, sillä heillä ei ole mitään sen kanssa tekemistä eikä
senkään kanssa mitä se edustaa. Sen kunnian tai häpeän täytyy riippua
siitä kansasta, jonka velvollisuusluottoa tosiinsa, ylläpitämään
yhteiskunnallista sopimusta, se edustaa. Vanhan ajan isänmaalliselle
ei ollut mitään sopimatonta siinä näytelmässä, kun kansallisen
yhtenäisyyden tunnusmerkki liehui kaupungeissa jotka suitsusivat mitä
inhottavinta sortoa, olivat täynnä irstautta, kerjuuta ja sanomattoman
kurjuuden luolia. Nykyisen katsantokannan mukaan, jos hetkeksikään maan
jossain kolkassa olisi kansalaiselta riistetty täysi tasa-arvoisuuden
nautinto-oikeus, se jo muuttaisi lipun merkityksen kopeilevaksi
valheeksi ja ihmiset närkästyksissään vaatisivat että se on alas
hinattava eikä nostettava, ennenkuin vääryys on korjattu."
"Todella", sanoin, "se uusi kunnia, jota tämä vanha kunniakas edustaa,
on suurempi kuin vanha kunnia."