"Aineemme tänä aamuna", sanoi opettaja eloisasti, "on
'Liikevoittotuotannon taloudellinen itsemurha', eli 'Ihmissuvun
taloudellisen päämäärän toivottomuus yksityiskapitalismin aikana'.
-- No, Frank, tahdotko selittää meille tarkalleen, mitä tämä asia
tarkoittaa?"
Tämän kuullessaan muuan luokan pojista nousi seisaalleen.
"Se tarkoittaa", hän sanoi, "että yhteiskuntain, jotka riippuivat --
ja niiden täytyi riippua niin kauan kuin yksityiskapitalismia kesti
-- siitä vaikuttimesta että heidän elinehtoinaan olevain aineitten
tuottaminen synnytti liikevoittoa, täytyy aina kärsiä köyhyyttä, koska
liikevoittojärjestelmä välttämättömän luonteensa mukaisesti toimi
tuotannon ehkäisemiseksi, rajoittamiseksi ja lamaannuttamiseksi heti
kun se alkoi riittää."
"Mikä rajoittaa omaisuuden mahdollista tuotantoa?"
"Sen käyttäminen."
"Eikö tuotanto voi käydä riittämättömäksi mahdolliselle käyttämiselle?
Eikö käyttämiskysyntä voi nousta tuotannon mahdollisuuksia
korkeammalle?"
"Teoreettisesti se voi, mutta ei käytännössä -- se on, puhuttaissa
järjellisten toiveitten piiriin kuuluvasta kysynnästä ja laajentamatta
sitä pelkkiin kuvitteluasioihin. Sen jälkeen kuin työn jako astui
voimaan, ja etenkin sen jälkeen kuin suuret keksinnöt lisäsivät
äärettömiin ihmisen voimia, on tuotantoa käytännössä rajoittanut vain
käyttämisen kautta syntynyt kysyntä."
"Näinkö oli laita ennen suurta vallankumousta?"
"Niin. Taloustieteilijäin kesken oli itsestään selvä totuus että
joko Englanti, Saksa tai Yhdysvallat yksin olisi saattanut tyydyttää
tehdastavarain kysynnän koko maailmassa. Mikään maa ei millään alalla
tuottanut niin paljon kuin olisi voinut."
"Miksi ei?"
"Liikevoittojärjestelmän pakkolain takia jonka avulla se toimi
tuotannon rajoittamiseksi."
"Millä tavoin tätä lakia käytettiin?"
"Siten että luotiin kuilu yhteiskunnan tuottavan ja kuluttavan voiman
välille, jonka tuloksena oli että kansa ei kyennyt kuluttamaan, yhtä
paljon kuin se kykeni tuottamaan."
"Ole hyvä ja selitä tarkoin miten liikevoittojärjestelmä johti tähän
tulokseen."
"Kun asiain vanhan järjestelmän aikana", vastasi Frank poika, "ei ollut
mitään yhteistä toimintaa joka olisi huolta pitänyt työn ja vaihdon
järjestämisestä, niin se toimi luonnollisesti joutui urakoitsevain
yksilöiden huostaan, joiden täytyi olla kapitalisteja, koska se toimi
vaati paljon kapitaalia. Ne olivat kahta eri luokkaa -- kapitalistit
jotka järjestivät työtä tuotantoa varten; ja liikemiehet, välittäjät ja
kauppiaat jotka järjestivät jaon ja koottuaan kaikki eri tuotantolajit
markkinoille myivät ne jälleen yleisölle kulutusta varten. Suuri
kansan enemmistö -- yhdeksän ehkä joka kymmenestä -- oli palkkalaisia
jotka myivät työnsä tuotantokapitalisteille; taikka pieniä itsenäisiä
tuottajia jotka myivät persoonalliset tuotteensa välittäjille. Farmarit
olivat tätä viimemainittua luokkaa. Palkkalaiset ja farmarit ne rahat
käsissään, jotka he saivat palkkoina tai tuotteittensa hintana,
läksivät myöhemmin markkinoille, jonne kaikellaiset tuotteet oli
koottu, ja ostivat takaisin niin paljon kuin voivat kuluttaakseen.
Tietysti oli nyt kapitalistien, jotka olivat joko tuotantoa tai
jakoa järjestämässä, saatava jotain korvausta siitä että uskalsivat
kapitaalinsa sijoittaa sekä tuhlata aikaansa tässä työssä. Tämä korvaus
oli liikevoitto."
"Selitä meille, miten liikevoitto koottiin?"
"Tehtailijat tai työtä antavat kapitalistit maksoivat ihmisille jotka
heille työtä tekivät, ja kauppiaat maksoivat farmareille heidän
tuotteistaan merkeissä joita sanottiin rahaksi ja joilla saattoi ostaa
takaisin kaikkia markkinoilla olevia sekatuotteita. Mutta kapitalistit
eivät antaneet enemmän palkkalaiselle kuin farmarillekaan näitä
rahamerkkejä niin paljon että olisivat voineet ostaa takaisin yhtä
paljon kuin heidän työnsä oli tuottanut. Erotus, jonka kapitalistit
jättivät itselleen, oli heidän liikevoittonsa. Se koottiin siten että
asetettiin tuotteille korkeampi hinta niitä puodeissa myytäissä kuin
mitä tuotteen kustannus oli kapitalisteille maksanut."
"Esitä joku esimerkki."
"Otamme sitten ensin tehtailijakapitalistin joka palkkasi työtä.
Otaksutaan että hän valmistutti kenkiä. Otaksutaan että hän maksoi
kutakin kenkäparia kohti 10 senttiä nahkurille rahassa, 20 senttiä
työstä joka käytettiin kenkäin kokoamiseksi ja 10 senttiä kaikesta
muusta työstä joka jollain tavoin kuului kengän valmistamiseen, joten
pari maksoi hänelle todella etukäteen. 40 senttiä. Hän myi kengät
välittäjälle sanokaamme 75 sentistä. Välittäjä myi ne vähittäismyyjälle
yhdestä dollarista, ja vähittäismyyjä myi ne kuluttajalle puolesta
toista dollarista. Ottakaamme toiseksi esimerkiksi farmari joka ei
myynyt ainoastaan työtään kuten palkkalainen, vaan työnsä yhdessä
aineksiensa kanssa. Otaksutaan että hän myi vehnänsä viljakauppiaalle
40 sentistä bushelin. Viljakauppias myydessään sen jauhomyllyyn
vaati sanokaamme 60 senttiä bushelista. Jauhomylly myi sen
jauhotukkukauppiaalle yli jauhatukseen käytetyn työn kustannusten
hinnasta joka sisälsi sievän liikevoiton hänelle. Jauhotukkukauppias
lisäsi vielä liikevoiton myydessään sen vähittäiskauppiaalle ja
tämä vielä myydessään sen kuluttajalle. Siten lopuksi vehnäbusheli
jauhettuna jauhona maksoi alkuperäiselle farmarille, hänen ostaessaan
sen takaisin käytettäväkseen, yksin liikevoittosummien takia yli sen
todellisen työkustannuksen jota välitystoimessa oli käytetty, ehkä
kaksi kertaa enemmän kuin mitä hän siitä sai viljakauppiaalta."
"Hyvä on", sanoi opettaja. "Entä tämän järjestelmän käytännöllinen
seuraus?"
"Käytännöllinen seuraus", vastasi poika, "oli välttämättömästä se että
ratkeama syntyi niiden tuottavan ja kuluttavan voiman välillä jotka
liikevoitoilla kuormitettuja tavaroita olivat tuottamassa. Heidän
kulutuskykynsä riippui niiden rahamerkkien arvosta joita he saivat
tuottamistaan tavaroista, ja tiedonantojen mukaan se arvo oli pienempi
kuin puodeissa näille tavaroille määrätty arvo. Se erotus osotti heidän
tuotanto- ja kulutuskykynsä välistä ratkeamaa."