Seuraavana aamuna Edith sai kutsun saapua työpaikkaansa, jotakin
erikoista tilaisuutta varten. Hänen lähdettyään etsin tohtorin
käsiini kirjastosta ja rupesin ahdistamaan häntä kysymyksillä, joita
tavallisuuden mukaan oli yön aikana kasaantunut mieleeni koko varasto.
"Jos haluatte jatkaa historiallisia opintojanne tänä aamuna", hän
lopuksi sanoi, "aion ehdottaa opettajan vaihdosta."
"Olen sangen tyytyväinen siihen jonka kohtalo on minulle määrännyt",
vastasin, "mutta aivan luonnollista on että haluatte: saada hiukan
huojennusta näissä alituisissa ristikyselyissä."
"Se ei ollenkaan ole tässä asiana", vastasi tohtori. "Olen varma ettei
kellään voi olla miellyttävämpää ja innostuttavampaa tointa kuin
minulla on ollut eikä minulla ole aikomusta siitä vieläkään luopua.
Mutta mieleeni juolahti että pikku vaihdos opetustavassa ja -keinoissa
olisi tänä aamuna paikallaan."
"Kuka on sitte se suuri opettaja?" kysyin.
"Niitä on useampia, eivätkä ne ole opettajia ollenkaan, vaan oppilaita."
"Mutta, tohtori", vastustin, "ettekö luule että minun asemassani
olevalla ihmisellä on tarpeeksi ongelmoita selvitettävänä tekemättä
niitä?"
"Se kuulustaa ongelmalta, eikö niin? Mutta ei se ole. Kiirehdän
kuitenkin selvittämään. Kun olen niitä kansalaisia joille oletetuista
yleisistä palveluksista kansa on äänestänyt sininauhan, on minulla
useita kunniatoimia yleisissä asioissa, etenkin kasvatustoimissa. Tänä
aamuna olen saanut tiedon että kello kymmenen on yhdeksännen luokan
tutkinto Arlingtonin koulussa. He ovat lukeneet suuren vallankumouksen
edellä käyneen aikakauden historiaa ja esittävät yleisvaikutelmansa
siitä. Arvelen että ehkä vaihteen vuoksi haluaisitte kuunnella heitä,
eritoten niiden erikoiskysymysten vuoksi joista he aikovat keskustella."
Vakuutin tohtorille että mikään ohjelma ei voinut luvata suurempaa
huvitusta. "Mistä kysymyksestä he keskustelevat?" tiedustin.
"Liikevoittojärjestelmä taloudellisen itsemurhan tuottajana on
heidän aineensa", vastasi tohtori. "Puheissamme tähän asti olemme
pääasiallisesti kosketelleet vanhan talousjärjestelmän moraalista
vääryyttä. Keskustelussa, jota tänä aamuna saamme kuulla, ei
moraalisiin mietelmiin kosketella kuin mahdollisesti sivumennen. Nuori
kansa tahtoo koettaa meille todistaa että omaisuuden tuotantokoneistona
olleella yksityiskapitalismilla oli muutamia perinnöllisiä ja tuntuvia
puutteita, jotka kokonaan irrallaan sen siveellisestä luonteesta
tekivät sen poistamisen välttämättömäksi, jos mieli ihmissukua
ollenkaan nostaa ylös köyhyyden liejusta."
"Sehän on kokonaan erilainen oppi kuin ne saarnat joita olen kuullut",
sanoin. "Papisto ja moralistit yleisesti vakuuttivat meille ettei
ollut olemassa mitään yhteiskunnallisia paheita joihin moraalinen
ja uskonnollinen lääke ei olisi ollut kyllin tehoisa. Köyhyys, he
sanoivat, oli inhimillisen turmeluksen lopullinen seuraus joka
katoaisi, jos vain kukin olisi hyvä."
"Niin olemme lukeneet", sanoi tohtori. "Me emme voi arvostella näin
kaukaa, saarnasivatko papisto ja moralistit tätä oppia ammattisyistä
tarkoittaen korottaa palvelustensa tärkeyttä moraalisina opettajina,
vai kaiuttivatko he sitä vain hengellisen velttouden puolustukseksi,
vai olivatko todellakin siinä uskossa, mutta vahingollisempaa
sekasotkua ei ole koskaan opetettu. Teollisuus- ja kauppajärjestelmä,
jonka avulla suuren kansan työ järjestetään ja johdetaan, on
täydellinen koneisto. Jos koneisto on epäviisaasti rakennettu, se
tuottaa tappiota ja tuhoa vähintäkään riippumatta siitä, ovatko
johtajat pyhimyksistä parhaimpia vaiko syntisistä pahimpia. Maailma on
aina tarvinnut ja tulee tarvitsemaan kaikki hyveet ja tosi uskonnon
joita ihmiset voidaan taivuttaa noudattamaan; mutta jos farmarille
selittäisi että persoonallinen uskonto tulee astumaan tieteellisen
maanviljelyksen tilalle, tai merikulkuun kelvottoman aluksen
päällikölle että hyvän moraalin noudattaminen johtaa hänen haahtensa
rannalle, niin se ei olisi suurempaa lapsellisuutta kuin mitä papit
ja moralistit teidän päivinänne osottivat vakuuttaessaan mielettömän
talousjärjestelmän köyhdyttämälle maailmalle että yltäkylläisyyden
salaisuus oli löydettävissä hyvistä töistä ja persoonallisesta
hurskaudesta. Historia sisältää sangen katkeran luvun näistä sokeista
johtajista, jotka vallankumouksen aikakaudella tekivät paljon enemmän
kiusaa kuin ne jotka julkisesti vanhaa järjestelmää puolsivat, koska
viimemainittujen törkeä suoruus karkoitti heistä hyviä ihmisiä, kun
taas ensinmainitut johtivat heitä harhaan ja kauan aikaa torjuivat
syyllisen järjestelmän niskoilta sitä närkästystä joka muuten olisi
pikemmin sen hävittänyt.
"Ja juuri nyt, Julian, sallikaa minun sanoa mitä tärkeimpänä seikkana
teidän muistettavaksenne suuren vallankumouksen historiassa että vasta
kun kansa oli kehittynyt tämän lapsellisen opetuksen piiristä pois
ja nähnyt että maailman puutteen ja viheliäisyyden syinä ei ollut
inhimillinen turmelus, vaan liikevoittojärjestelmän taloudellinen
huonous, josta yksityiskapitalismi riippui, vasta silloin vallankumous
alkoi vakavasti edistyä."
Vaikka tohtori oli sanonut että koulu, jossa meidän piti käydä, oli
Arlingtonissa, jonka tiesin olevan jonkun matkan päässä kaupungin
ulkopuolella, ja että tutkinnon piti alkaa kello kymmenen, istui hän
yhä mukavasti tuolillaan, vaikka kello oli viittä vaille kymmenen.
"Onko tämä Arlington sama kylä joka oli esikaupunkina minun aikanani?"
rohkenin vihdoin tiedustaa.
"Varmaankin."
"Se oli silloin kymmenen tai kahdentoista mailin päässä kaupungista",
sanoin.
"Sitä ei ole muutettu, sen vakuutan", sanoi tohtori.
"Ellei ole ja jos tutkinto alkaa viiden minuutin päästä, niin emmekö me
myöhästy?" huomautin varovaisesti.
"Emme toki", vastasi tohtori. "Vielä on aikaa kolme tai neljä
minuuttia."
"Tohtori", sanoin. "Viime päivien kuluessa olen tutustunut moniin
uusiin ja nopeisiin kulkuneuvoihin, mutta enpä voi huomata, miten
voisitte saada minut täältä Arlingtoniin ajoissa tutkintoon
joutuakseni, joka alkaa kolmen minuutin kuluttua, ellette muuta minua
sähkökipinäksi, lähetä minua sinne lankaa myöten ja jälleen loihdi
minua alkuperäiseen muotooni linjan toisessa päässä; ja siinäkään
tapauksessa meillä ei olisi luullakseni aikaa hukattavana."
"Eipä olisi varmaankaan, jos aikoisimme mennä Arlingtoniin
sellaisellakin keinolla. Mieleeni ei juolahtanut että haluaisitte sinne
mennä, olisimme voineet lähteä aikaisemmin. Se oli ikävätä!"
"Minä en välitä käynnistä Arlingtonissa", vastasin, "mutta arvelin että
se olisi välttämätöntä, jos mielin olla saapuvilla siellä tapahtuvassa
tutkinnossa. Nyt huomaan erehdykseni. Minun olisi jo pitänyt oppia
ymmärtämään ettei ole niin kovin varmaa niiden olemassa olo, joita me
olimme tottuneet pitämään luonnon lakina."
"Luonnon lait ovat paikallaan", naurahti tohtori. "Mutta onko
mahdollista että Edith ei ole näyttänyt teille elektroskooppia?"
"Mikä se on?" kysyin.
"Se auttaa näkemään, samoinkuin telefooni kuulemaan", vastasi tohtori,
ja ohjaten askeleensa musiikkihuoneeseen, hän näytti minulle koneen.
"Kello on kymmenen", hän sanoi, "eikä meillä nyt ole aikaa selityksiin.
Istukaa tähän tuolille ja sovittakaa kone samoinkuin näette minun
tekevän. Nyt!"
Samassa aavistamatta ja olematta vähääkään valmistunut tulevan varalle,
huomasin katselevani suuren huoneen sisäpuolta. Noin kaksikymmentä
poikaa ja tyttöä, 13 ja 14 vuotisia, istui kaksinkertaisella
tuolirivillä jotka olivat järjestetyt puoliympyrän muotoon pöydän eteen
jonka ääressä istui nuori mies selkä meihin käsin. Oppilaiden rivi
oli meitä kohti, näköjään noin 20 jalan päässä. Heidän vaatteittensa
kahina sekä jokainen piirteen vaihdos heidän ilmeikkäillä kasvoillaan
oli yhtä selvästi silmieni ja korvieni havaittavissa kuin jos
olisimme olleet aivan opettajan takana, kuten todella näytimmekin
olevan. Samalla hetkellä, jolloin näkymö oli liehahtanut eteeni, olin
tekemäisilläni jonkun huomautuksen tohtorille. Hän naurahti, kun
katkaisin aikomukseni. "Teidän ei tarvitse pelätä häiritsevänne heitä",
hän sanoi. "He eivät meitä näe eivätkä kuule, vaikka me sekä kuulemme
heidän puheensa että näemme heidät näin hyvin. He ovat kahdentoista
mailin päässä."
"Taivaan Jumala!" kuiskasin -- sillä hänen vakuutuksestaan huolimatta
en voinut ymmärtää, etteivät he minua kuulisi -- "olemmeko me täällä
vai siellä?"
"Täällä olemme varmaan", vastasi tohtori, "mutta silmämme ja korvamme
ovat siellä. Tämä on yhdistetty elektroskooppi ja telefooni. Me
olisimme kuulleet tutkinnon aivan yhtä hyvin ilman elektroskooppia,
mutta arvelin että olisi teille huvi suurempi, jos voisitte sekä nähdä
että kuulla. Komean näköistä nuorta väkeä, eikö ole? Nyt näemme, ovatko
he yhtä järkeviä kuin kauniita."