Kaiku menneisyydestä.
"Ahaa!" huudahti Edith joka äitinsä kanssa oli myllertänyt kassakaapin
laatikoita tohtorin ja minun puhuessa, "täällä on muutamia kirjeitä,
ellen erehdy. Näyttää siis siltä että käytit kaappia muitakin varten
kuin rahoja."
Siinä oli todellakin, kuten sanomattomaksi liikutuksekseni huomasin,
nippu kirjeitä ja lippuja Edith Bartlettilta, jotka olivat kirjoitetut
eri tilaisuuksissa rakkaussuhteissa ollessamme ja joita nyt Edith,
hänen tyttären tyttärensä tytär piti kädessään. Otin ne häneltä ja
avatessani yhden huomasin sen olevan päivätyn toukokuun 30 päivänä
1887, sinä samana päivänä jolloin hänestä ijäksi erosin. Siinä hän
pyysi minua tulemaan hänen perheensä kanssa kukituspäiväkäynnille Mount
Auburnin hautausmaalle jossa hänen kansallissodassa kaatunut veljensä
lepäsi.
"Minä en odota, Julian", hän oli kirjoittanut, "että kaikki
sukulaisuussuhteeni omaksesi hyväksyt sentähden että kanssani menet
naimisiin -- se olisi liian paljon -- mutta urho-veljeni tahdon sinun
tunnustavan omaksesi, ja sentakia haluaisin sinun lähtevän kanssamme
tänään."
Kulta ja pergamentit, kerran niin kalliit, nyt huolettomasti
siroteltuina ympäri huonetta, olivat menettäneet arvonsa, mutta nämä
rakkauden merkit eivät olleet luopuneet vallastansa aikojen kuluessa.
Kuin taikamahdilla ne nostivat hetkessä muistojen usvan joka minut
saattoi omaan maailmaani -- maailmaan missä nykyisellä ei ollut mitään
tekemistä. En tiedä miten kauan siten istuin muistoihini vaipuneena
ulkomaailmasta mitään tietämättä äänettömän myötätuntoisen joukon
ympäröimänä. Omilta huuliltani lähtenyt syvä vastentahtoinen huokaus
vihdoin herätti minut muistojeni maailmasta ja paluutti muinaisesta
unien maasta tajuamaan nykyisen ympäristöni ja sen olosuhteet.
"Nämä ovat", sanoin, "kirjeitä toiselta Edithiltä -- Edith
Bartlettilta, sinun äidin äidin äidiltäsi. Ehkä haluaisit katsoa ne
läpi. En tiedä, kuka olisi lähemmin ja paremmin niihin oikeutettu minun
jälkeeni kuin sinä ja äitisi."
Edith otti kirjeet ja alkoi tutkia niitä kunnioittavalla
uteliaisuudella.
"Ne ovat sangen huvittavia", sanoi hänen äitinsä, "mutta pelkäänpä,
Julian, että saamme pyytää teitä lukemaan ne meille itse."
Ulkomuotoni epäilemättä osotti tuntemaani hämmästystä tällaista
oppimattomuuden tunnustusta kuullessani niin korkeasti sivistyneen
henkilön puolelta.
"Täytyykö minun ymmärtää", tiedustin vihdoin, "että käsin
kirjoittaminen ja sen lukeminen, kuten lukkojen tekokin, on unohtunutta
taitoa"?
"Pelkäänpä että melkein niin on laita", vastasi tohtori, "vaikka sen
selitys ei tässä kohden, kuten toisessa asiassa, nojaudu niin paljon
taloudelliselle yhdenvertaisuudelle kuin keksintöjen kehitykselle.
Meidän lapsiamme yhä opetetaan kirjoittamaan ja kirjoitusta lukemaan,
mutta heillä on niin vähän käytäntöä jälkielämässä että he tavallisesti
unohtavat taitonsa hyvin pian koulusta päästyään; mutta todella pitäisi
Edithin vielä kyetä selvän saamaan yhdeksännentoista vuosisadan
kirjeestä. -- Rakkaani, olenpa hiukan häpeissäni sinun puolestasi."
"Oh, minä kyllä osaan lukea tämän, isä", huudahti hän katsahtaen otsa
vielä rypyssä kirjeen sivulta jota oli tutkinut. "Ettekö muista että
sain selvän niistä vanhoista Julianin kirjeistä Edith Bartlettille
jotka olivat äidillä? -- vaikka siitä on jo vuosi aikaa ja taitoni on
senjälkeen kangistunut. Mutta olen lukenut lähes kaksi riviä tätä jo.
Se on todella hyvin selvää. Kyllä siitä otan kokonaan selvän mitään
apua saamatta muilta paitsi äidiltä."
"Ihme ja kumma", sanoin, "ettekö enää kirjoita kirjeitä"?
"Emme", vastasi tohtori, "käsin kirjoittaminen on käytännöstä joutunut
pois. Kirjevaihdossa, milloin emme telefoonia käytä, me lähetämme
fonograafeja ja käytämme näitä kaikkia niitä tarkoituksia varten
joihin te käsin kirjoittamista tarvitsitte. Siten on asian laita
ollut jo niin kauan että tuskin mieleemme juolahtaa ihmisten koskaan
toisin tehneen. Mutta varmaankin se on kehitysaste jonka teitä täytyy
hiukan ihmetyttää: teillä oli fonograafi ja sen mahdollisuudet
olivat kyllin selvät heti alussa. Tärkeissä muistiinpanoissamme
me kyllä vielä suureksi osaksi käytämme painattamista, mutta
painotuotteet valmistetaan fonograafijäljennöksistä, joten toden teolla
erikoistapauksia lukuunottamatta käsin kirjoittamista vain vähän
tarvitaan. Eikö ole merkillistä, kun tulee sitä ajatelleeksi, että mitä
enemmän on sivistys kypsynyt, sitä enemmän sen ennätykset joutuvat
häviäviksi? Kaldealaiset ja egyptiläiset käyttivät kirjoituksissaan
tiiltä, ja kreikkalaiset ja roomalaiset enemmän tai vähemmän kiveä ja
pronssia. Jos ihmissuku tänään häviäisi, ja maailma tarkastettaisiin
sanokaamme Mars tähdestä käsin viittä sataa vuotta myöhemmin taikka
vaikka ennemminkin, niin meidän kirjamme olisivat hävinneet ja Rooman
valtakuntaa pidettäisiin inhimillisen sivistyksen viimeisenä ja
korkeimpana asteena."