Me katselemme asevarastoani.
Johtolangat valoa ja lämpöä varten oli johdettu holvihuoneeseen, ja se
oli yhtä lämmin, valoisa ja mukava paikka kuin vuosisataa ennen, kun se
oli ollut makuuhuoneenani. Polvistuen kassakaapin oven eteen aloin heti
käsitellä merkkilaattaa, ja seuralaiseni samalla olivat kumartuneena
minua kohti asemissa jotka osottivat tavatonta uteliaisuutta.
Sata vuotta sitten olin lukinnut kassakaapin viimeisen kerran, ja
tavallisissa oloissa se olisi ollut kyllin pitkä unohtaakseni monin
kerroin lukon avaamiskeinon, mutta nyt se oli yhtä tuoreena muistossani
kuin jos olisin sitä käytellyt muutamaa päivää ennen, mikä toden teolla
olikin kuluneen aikakauden pituus, mikäli se koski itsetietoista
elämääni.
"Huomatkaa", sanoin, "että käännän tätä laattaa, kunnes kirjain 'K'
tulee vastapäätä kirjainta 'R'. Sitten siirrän tätä toista laattaa,
kunnes numero '9' tulee vastapäätä samaa kohtaa. Nyt kassakaappi on
oikeastaan lukosta irti. Minun on enää vain käännettävä tätä nupua,
joka siirtää salvat, ja sitten heilauttaa ovi auki, kuten näette."
Mutta he eivät nähneet sitä, sillä nupu ei tahtonut kääntyä ja lukko
pysyi kiinni. Minä tiesin etten ollut tehnyt mitään erehdystä lukon
suhteen. Joku lukon salvoista ei ollut irtautunut. Koetin uudelleen
useampia kertoja ja ravistelin laattaa ja ovea, mutta siitä ei ollut
apua. Lukko pysyi itsepintaisena. Joku sanoi ettei sen muisto ollut
yhtä hyvä kuin minun. Se oli unohtanut sääntönsä. Uskottavampi
aineellinen selitys oli se että öljy lukossa oli ajan mukana kovettunut
ja siksi vastusti ponnistuksiani. Lukko ei ollut voinut ruostua, sillä
huoneen ilma oli ollut aivan kuiva. Muuten minä en olisi voinut elää.
"Surukseni olette pettyneet odotuksessanne", sanoin, "sillä nyt
meidän olisi lähetettävä hakemaan lukkoseppää kassakaappitehtailijain
pääkonttoorista. Minä tiesin minne Sudbury kadulla oli mentävä, mutta
arvelen että kassakaappiliike on muuttanut sen jälkeen."
"Se ei ainoastaan ole muuttanut", sanoi tohtori, "se on kadonnut; tämän
tapaisia kassakaappeja on historiallisessa museossa, mutta en ole tähän
asti tiennyt miten ne avataan. Se on todella sangen nerokas."
"Ja tahdotteko sanoa että tätä nykyä todellakaan ei ole lukkoseppää
joka voisi avata tämän kaapin?"
"Jokainen koneseppä voi leikata terästä kuin korttipaperia", vastasi
tohtori; "mutta todellakaan en usko että maailmassa on ihmistä
joka voisi avata lukkoa. Meillä tietysti on yksinkertaisia lukkoja
yksityissalaisuuksien tallettamiseksi ja lasten pahantekoja vastaan,
mutta ei mitään sellaisia joita olisi tarkoitettu vakavampaa
vastustusta kestämään joko väkinäistä tai taidokasta. Lukkoseppien
ammattikunta on kuollut."
Tällöin Edith, joka malttamattomasti halusi nähdä kaapin avattuna,
huudahti ettei kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ollut mitään
kerskaamista, ellei se voinut ratkaista pulmaa johon jokainen
taitavampi murtovaras yhdeksännellätoista vuosisadalla pystyi.
"Kärsimättömän nuoren naisen kannalta saattaa se siltä tuntua", sanoi
tohtori. "Mutta meidän täytyy muistaa että hävinneet taiteet usein
ovat inhimillisen edistyksen muistopatsaina, osottaen loppuunkuluneita
rajoja ja välttämättömyyksiä joihin ne ovat kuuluneet. Siitä syystä
ettei meillä enää ole varkaita, ei liioin ole lukkoseppiä. Julian
raukan oli käytävä kaikki nämä vastukset läpi turvatakseen paperinsa
tuossa kassakaapissa, koska hänestä olisi tullut kerjäläinen jos olisi
ne menettänyt, ja sen sijaan että oli monien herra olisi hänestä tullut
harvojen palvelija ja ehkä olisi viettelys johtanut rosvoksi hänetkin.
Ei ole ihme että lukkoseppiä niinä päivinä tarvittiin. Mutta nyt,
näettehän, vaikka otaksuisikin että yhteiskunnassa missä kukin nauttii
yleistä ja samallaista varallisuutta joku haluaisi jotakin varastaa, ei
hän voisi varastaa mitään sellaista minkä jälleen voisi myydä. Meidän
varallisuutemme sisältää takuun siitä että kullakin on samallainen
osuus kansan kapitaalissa ja tuloissa -- takuun joka on persoonallinen
ja jota ei voida meiltä riistää eikä antaa pois, se kun on jokaiselle
syntymässä annettu ja vasta kuoleman tapahduttua peruutetaan. Huomaatte
kai että lukkosepät ja kassakaapin tekijät olisivat aivan tarpeetonta
väkeä."
Puhuessamme olin jatkanut laatan pyörittelemistä toivoen että
uppiniskainen salpa taipuisi toimimaan ja lopulta heikko napsahdus
vastasi ponnistuksiani ja minä heilautin oven auki.
"Hyi!" huudahti Edith, kun sen sisältä tulvahti ilkeä ummehtunut
löyhkä. "Säälinpä teidän aikaista väkeä, jos tämä löyhkä on osote siitä
mitä he saivat hengittää."
"Se on luultavasti ainoa jälellä oleva osote mikä saatavissa on",
huomautti tohtori.
"Kas miten naurettavan pieni laatikko se on sisältä, vaikka se
ulkopuolelta on niin vaateliaan näköinen!" huudahti Edithin äiti.
"Niin", sanoin. "Paksujen seinäin tuli turvata sisältöä sekä tulen että
rosvojen varalta -- ja sivumennen sanoen luulisin että te yhä vielä
tarvitsette tulenvarmoja kaappeja."
"Meillä ei ole tulipaloja, paitsi vanhoissa rakennuksissa", vastasi
tohtori. "Kun rakentaminen joutui koko kansan haltuun, emme me
näettehän voineet sitä sietää, sillä omaisuuden hävittäminen merkitsee
kansalle kuollutta häviötä, kun taas yksityiskapitalismin aikana häviö
työnnettiin toisten niskoille kaikenlaisilla keinoilla. Silloin voitiin
vakuuttaa, mutta nyt kansan on vakuutettava itse."
Avasin kassakaapin sisäoven ja otin esille laatikoita jotka olivat
täynnä kaikenlaatuisia arvopapereita, ja tyhjensin ne huoneessa
olevalle pöydälle.
"Näitäkö vastenmielisen näköisiä papereita te sanotte omaisuudeksi?"
sanoi Edith ilmeisesti pettyneenä.
"Emme itse papereita", sanoin, "vaan mitä ne edustivat."
"Ja mitä se oli?"
"Maan, talojen, myllyjen, laivojen, rautateitten ja kaikenlaisten
muitten kappaleitten omistamista", vastasin, ja ryhdyin paraani mukaan
selittämään hänen äidilleen ja hänelle itselleen vuokraa, liikevoittoa,
korkoa, osinkoa j.n.e. Mutta selvästi näkyi heidän kasvojensa nolosta
ilmeestä etten kovin suuria ennätyksiä saanut aikaan.
Vihdoin tohtori katsahti ylös papereista, joihin hän muinaistutkijan
uteliaisuudella oli tarrannut, ja nauroi.
"Minä pelkään, Julian, että lähdette väärästä päästä. Teidän aikananne,
näettehän, taloustiede oli asiain tiedettä, meidän päivinämme
se on ihmisolentojen tiedettä. Meillä ei ole minkäänlaista mikä
vastaisi teidän vuokraanne, korkoanne, liikevoittoanne tai muuta
finanssikeksintöä, ja niitä tarkoittavilla sanoilla ei ole mitään
merkitystä nyt muille kuin tutkijoille. Jos haluatte että Edith ja
hänen äitinsä teitä ymmärtää täytyy teidän kääntää nämä rahasanat
sanoiksi jotka merkitsevät miehiä, naisia ja lapsia, ja selittää
kaikki teidän järjestelmänne mukaiset heitä koskevat seikat. Pidättekö
sopimattomana, jos minä koetan tehdä asian heille hiukan selvemmäksi?"
"Olen teille siitä sangen kiitollinen", sanoin, "ja ehkä samalla
saatatte sen selvemmäksi minullekin."
"Luullakseni", sanoi tohtori, "me kaikki ymmärrämme näiden asiakirjain
luonteen ja arvon paljon paremmin, jos sen sijaan että puhuisimme
niistä farmien, tehtaitten, kaivosten, rantateiden y.m. omistusoikeuden
osotuksena pidämme kiinni vain siitä että ne todistivat omistajainsa
olevan erilaisten miehiä, naisia ja lapsia käsittäväin joukkokuntain
herroja eri osissa maata. Tietysti, kuten Julian sanoo, asiakirjat
nimellisesti vahvistivat hänen oikeutensa vain kappaleisiin eivätkä
puhu mitään miehistä ja naisista. Mutta ne miehet ja naiset, jotka
seurasivat maatilojen, koneitten ja muitten erilaisten omaisuuksien
mukana ja olivat niihin sidottuja ruumiillisten tarpeittensa kautta,
juuri kaiken arvon loivat omaisuuden omistamiselle.
"Mutta ellei sitä edellytystä olisi ollut että oli ihmisiä jotka koska
heidän täytyi käyttää maata alistuivat tekemään työtä sen omistajille
siitä hyvästä että saivat sen haltuunsa, ei näillä omistus- ja
kiinnityskirjoilla olisi ollut mitään arvoa. Niin on laita näiden
tehdasosakkeittenkin. Ne puhuvat vain vesivoimasta ja koneista, mutta
ne olisivat olleet arvottomia ilman niitä tuhansia ihmistyöntekijöitä
jotka olivat sidotut koneisiin ruumiillisten tarpeitten voimalla
yhtä lujasti kuin olisivat olleet niihin kahlehditut. Ja samoin nämä
hiilikaivososakkeet. Ilman sitoi viheliäistä ihmisolentojen joukkoa,
jonka puute oli tuominnut työtä tekemään eläväin haudoissa, minkä
arvoisia olisivat olleet nämä osakkeet jotka eivät sanallakaan heistä
mainitse? Miten kuvaavaa onkaan se seikka että pidettiin tarpeettomana
mainitakaan pellolla, koneitten ääressä, kaivoksissa työskenteleväin
orjain nimiä! Henkiorjuuden aikana joka ennemmin oli vallinnut,
oli tarpeellista nimittää erikseen kukin sielu tuntomerkkineen,
jotta hänet karkaamisen tapahtuessa voitaisiin keksiä sekä kuoleman
tapauksessa arvata tappio. Mutta mitään tappion pelkoa ei ollut
niiden orjain karkaamisen tai kuoleman takia jotka näiden asiakirjain
mukaan omistajansa saivat. He eivät tahtoneet juosta tiehensä, sillä
mitään parempaa ei ollut pakopaikaksi saatavissa eikä mitään pääsyä
koko maailmaa käsittävän talousjärjestelmän käsistä joka heitä orjina
piti; ja jos he kuolivat, ei se mitään tappiota heidän omistajilleen
tuottanut, sillä alituisesti oli yllinkyllin toisia heidän tilalleen.
Siis heidän luettelemisensa olisi ollut paperin haaskausta.
"Äsken aamiaispöydässä", jatkoi tohtori, "selittelin nykyistä
katsantokantaa yksityiskapitalismin talousjärjestelmään nähden joka
perustui kansan joukkojen pakolliseen kapitalistien palvelemiseen; sen
palveluksen viimemainitut väkisin panivat toimeen anastaen etuoikeuden
maailman tuotantolähteitten ja koneiston paljouteen ja jättäen puutteen
puserruksen pakottamaan kansaa heidän ikeensä hyväksymään, poliisin
ja sotilaitten aika ajoin puolustaessa heidän etuoikeuksiaan. Nämä
asiakirjat kuvaavat erittäin sopivasti niitä nerokkaita ja vaikuttavia
keinoja joiden avulla erilaatuiset työn tekijät järjestettiin
kapitalistien palvelukseen. Ymmärrettävää kuvausta käyttääkseni,
näiden erilaisten niin sanottujen arvopaperien saattaa sanoa olevan
yhtä monenlaisia valjaita joilla puutteen puserruksen kukistamat ja
kesyttämät kansan joukot iestettiin ja valjastettiin kapitalistien
vaunujen eteen.
"Esimerkiksi, tässä on kasa farmikiinnityksiä Kansasin farmeihin.
Hyvä; tämän arvopaperin voiman nojalla eräät Kansasin farmarit
tekivät työtä sen omistajan puolesta, ja vaikka he eivät koskaan
ehkä tietäneet kuka hän oli eikä hän keitä he olivat, olivat he yhtä
varmasti ja järkähtämättömäsi hänen orjiansa kuin jos hän olisi
seissyt heidän vieressänsä ruoska kourassa, sen sijaan että hän istui
seurusteluhuoneessaan Bostonissa, New Yorkissa tai Lontoossa. Näitä
kiinnitysvaljaita käytettiin yleisesti kansan maata viljelevän luokan
sitomiseksi. Useimmat Lännen farmareista saivat reutoilla niissä
yhdeksännentoista vuosisadan loppupuolella. Eikö niin ollut Julian?
Oikaiskaa tietoni, jos olen väärässä."
"Te kerrotte aivan tarkkoja tosiseikkoja", vastasin. "Rupean
käsittämään selvemmin entisen omaisuuteni luonnetta."
"Katsokaamme nyt mikä tämä kasa on", jatkoi tohtori. "Ahaa, nämä
ovat osakkeita Uuden Englannin puuvillatehtaisiin. Tämän laatuisia
valjaita käytettiin pääasiallisesti naisille ja lapsille, joiden
luokituksessa mentiin niin alas että soveliaina pidettiin yhden-
ja kahdentoista vuotiset tytöt ja pojatkin. Tapana oli sanoa että
vain pikkulasten melkein maksuttoman työn tuottama voitto piti näitä
tehtaita kannattavina omaisuuksina. Uuden Englannin väestö suurimmaksi
osaksi kukistettiin jo hentoikäisenä taipuakseen työhön tämänlaisissa
valjaissa.
"Tässä taasen on hiukan eri laatua. Nämä ovat rautatie-, kaasu- ja
vesilaitososakkeita. Ne olivat laajemmalle ulottuvia valjaita joilla
ei ainoastaan erikoinen työn tekijäin luokka, vaan koko kuntakin
kahlehdittiin työtä tekemään arvopaperien omistajalle.
"Ja vihdoin on meillä täällä ankarammat valjaat kaikista, hallituksen
bondeja. Tämä asiakirja, näettekö, on Yhdysvaltain hallituksen bondi.
Sen kautta seitsemänkymmentä miljoonaa ihmistä -- koko kansa toden
teolla -- oli valjastettu tämän bondin omistajan vaunujen eteen; ja
vielä lisäksi ajurina tässä tapauksessa oli hallitus itse, jota vastaan
juhtien oli sangen työlästä potkia. Toisen laatuisten valjaitten
sisällä tapahtui useasti potkimista ja vikuroimista, ja kapitalisteja
useasti häiritsivät ja väliaikaisesti työnkin heiltä riistivät
miehet jotka he olivat ostaneet ja täydellä rahalla maksaneet.
Luonnollisesti senvuoksi hallituksen bondia he suuresti ylistelivät
rahain sijoituskeinona. He käyttivät kaikkia mahdollisia ponnistuksia
saadakseen eri hallituksia yhä enemmän kansan niskaan sälyttämään
tämänlaisia valjaita, ja hallitukset kapitalistien asiamiesten
yllytyksestä tietysti tekivät niin aina suuren vallankumouksen aattoon
asti, mikä muutti bondit ja kaikki muut valjaat pelkäksi paperiksi."
"Yhdeksännentoista vuosisadan edustajana", sanoin, "en voi
kieltää ettei totuutta olisi teidän koko lailla hämmästyttävässä
kuvailutavassanne meidän rahain sijoitusjärjestelmästämme. Mutta
myöntänette että vaikka järjestelmä olikin huono ja kansan tila katkera
sen vallitessa, niin kapitalistien toiminta sellaisen teollisuuden
järjestämiseksi ja johtamiseksi kuin meidän oli, oli kuitenkin jonkin
arvoista palvelusta maailmalle."
"Oli varmasti", vastasi tohtori. "Se syy voidaan esittää, ja on
esitetty, jokaisen järjestelmän puolustukseksi jonka kautta ihmiset
ovat toisia lähimmäisiänsä tehneet palvelijoikseen alusta pitäen.
Aina oli jotakin yleisesti arvokasta ja välttämätöntä palvelusta
jonka sortajat voivat väittää ja väittävät olevan heidän asettamansa
pakkopalveluksen perusteena ja puolustuksena. Kun ihmiset tulivat
viisaammiksi huomasivat he maksavansa häviöön johtavaa hintaa siten
annetusta palveluksesta. Niinpä he ensiksi sanoivat kuninkaille:
'Ollaksenne turvassa te autatte valtiota puolustautumaan ulkolaisia
vastaan ja hirttämään varkaat, mutta onpa liian paljon vaatia meitä
olemaan teidän orjianne siitä hyvästä, me osaamme tehdä paremminkin.'
Ja niin he perustivat tasavaltoja. Niin myös vihdoin kansa sanoi
papeille: 'Te olette jotakin tehneet hyväksemme, mutta liian paljon
olette vaatineet palveluksistanne vaatiessanne meidän alistamaan
järkemme teidän tahtonne alaisiksi, me osaamme tehdä paremminkin.' Ja
niin he perustivat uskonnollisen vapauden."
"Ja samalla tavalla tässä viimeisessä asiassa, josta me nyt puhumme,
kansa vihdoin sanoi kapitalisteille: 'Te kyllä olette järjestäneet
meidän teollisuutemme, mutta sen hinnaksi olette meidät orjuuttaneet.
Me voimme tehdä paremminkin.' Ja asettaen kansallisen yhteistoiminnan
kapitalismin tilalle he perustivat teollisuustasavallan taloudellisen
kansanvallan perusteelle. Jos olisi totta, Julian, että jokin toisille
tehdyn palveluksen vaikutin, olipa palvelus miten arvokasta laatua
tahansa, oikeuttaisi hyväntekijän orjiksi painamaan ne joille on hyvää
tehnyt, ei olisi ollut mitään hirmuhallitusta tai orjavaltaa joka ei
voisi itseänsä täysin pätevästi puolustaa."
"Eikö sinulla ole oikeata rahaa meille näyttää", sanoi Edith, "jotakin
muuta kuin näitä papereita -- kultaa tai hopeata, kuten museossa on?"
Yhdeksännellätoista vuosisadalla ei ihmisten ollut tapana pitää suuria
rahavaroja kotonaan, mutta sattumalta oli minulla niitä vähäinen kasa
kassakaapissani, ja vastaukseksi Edithin kysymykseen vetäsin esille
laatikon joka sisälsi useita satoja dollareita kullassa ja tyhjensin
sen pöydälle.
"Miten komeita ne ovat!" huudahti Edith, työntäen kätensä keltaiseen
rahaläjään ja kilistellen niitä. "Ja onko aivan totta että jos teillä
vain oli tarpeeksi näitä esineitä, ollenkaan huolimatta miten ja mistä
olitte ne saaneet, niin miehet ja naiset alistuivat tahtonne alaisiksi
ja antoivat teidän tehdä mitä halutti heidän suhteensa?"
"He eivät ainoastaan antaneet teidän tehdä mitä halutti heille, vaan
he olivat teille erittäin kiitollisia siitä että olitte niin hyvä ja
käytitte heitä ettekä toisia. Köyhät taistelivat toistensa kanssa
etuoikeudesta saada olla sellaisten palvelijoina ja alamaisina joilla
oli rahaa."
"Nytpä minä huomaan", sanoi Edith, "mitä nimi 'leivän herrat'
tarkoittaa."
"Mitkä leivän herrat?" kysyin. "Keitä he olivat?"
"Se nimi annettiin kapitalisteille vallankumouksen aikana",
vastasi tohtori. "Tämä asia josta Edith puhuu on palanen sen ajan
kirjallisuutta, jolloin kansa ensiksi alkoi täydelleen herätä näkemään
sen seikan että luokkaetuoikeus tuotantokoneistoon merkitsee kansan
orjuutta."
"Odottakaahan, kun koetan voinko sen muistaa", sanoi Edith. "Tällä
tavalla se alkaa: 'Kaikkialla miehet, naiset ja lapset seisoivat
turulla huutaen leivän herroja ottamaan heidät palvelukseensa, jotta
he leipää saisivat.' Vahvat miehet sanoivat: 'Oi leivän herrat,
tunnustelkaa meidän jäntereltämme ja lihaksiamme, käsivarsiamme ja
raajojamme; katsokaa miten vankkoja olemme. Ottakaa meidät ja käyttäkää
meitä. Antakaa meidän raataa puolestanne. Antakaa meidän puolestanne
hakata. Antakaa meidän mennä alas kaivantoihin ja kaivaa puolestanne.
Antakaa meidän vilua nähdä ja paleltua laivojenne keulalla. Lähettäkää
meidät höyrylaivojenne lämmityskammioiden helvetteihin. Tehkää mitä
mielitte kanssamme, mutta antakaa meidän palvella teitä, jotta saamme
syödä ja kuolemasta pelastumme!'
"Sitten puhuivat myös oppineet ihmiset, kirjanoppineet ja lakimiehet,
joiden voima oli heidän aivoissaan eikä heidän ruumiissaan: 'Oi leivän
herrat', he sanoivat, 'ottakaa meidät palvelijoiksenne täyttämään
teidän tahtoanne. Katsokaa kuinka hieno on ymmärryksemme, kuinka laajat
ovat tietomme, järkemme on kukkuroillaan opin aarteita ja filosofian
viekasteluja. Meille on annettu selvempi näkövoima kuin toisille ja sen
vakuutuksen voima että meidän tulisi olla kansan johtajina, äänettömäin
ääninä, sokeain silminä. Mutta kansalla jota meidän palveleman pitäisi
ei ole meille leipää antaa. Sentähden, leivän herrat, antakaa meille
syötävää, ja me tahdomme kansan teille pettää, sillä meidän täytyy
elää. Me tahdomme puolestamme oikeuksissa riidellä leskiä ja isättömiä
vastaan. Me puhumme ja kirjoitamme teidän ylistykseksenne ja taitavin
sanoin nolaamme ne jotka teitä vastaan puhuvat ja teidän valtaanne
ja valtiota vastaan. Eikä mikään mitä te meiltä vaaditte näytä liian
paljolta. Mutta koska me emme myy ainoastaan ruumistamme, vaan
sielummekin, niin antakaa meille enemmän leipää kuin nämä työn tekijät
saavat jotka vain ruumiinsa myyvät.'
"Ja papit ja leviitat myös huusivat leivän herrojen kulkiessa turun
poikki: 'Ottakaa meidät, herrat, palvelijoiksenne ja täyttämään teidän
tahtonne, sillä meidänkin täytyy syödä, ja vain teillä on leipää.
Me olemme pyhien oraakkelien vartioita, ja kansa meitä kuulee ja ei
vastaa, sillä meidän äänemme heille on kuin Jumalan ääni. Mutta meidän
täytyy saada leipää samoinkuin toistenkin syödäksemme. Antakaa meille
siis yltäkyllin leivästänne, ja me tahdomme puhua kansalle että he
hiljaa ovat eivätkä teitä häiritse napisemisellansa nälän tähden. Isän
Jumalan nimessä me kiellämme heitä vaatimasta veljien oikeuksia, ja
rauhan ruhtinaan nimessä me tahdomme saarnata teidän kilpailulakejanne.'
"Ja kaikkien miesten huutojen ylitse kuultiin naisjoukkojen ääniä
jotka leivän herroille huusivat: 'Älkää meidän ohitsemme kulkeko,
sillä meidänkin myös syömän pitää. Miehet ovat meitä väkevämpiä,
mutta he paljon leipää syövät ja me vähän, niin että vaikka me emme
niin väkeviä, olekkaan, lopuksi te ette häviä, jos otatte meidät
palvelijoiksenne heidän sijastansa. Ja jos te ette meitä tahdo työmme
tähden, katsokaa meitä kuitenkin, me olemme naisia ja kauniita pitäisi
meidän oleman teidän silmissänne. Ottakaa meidät ja tehkää meille mitä
mielitte, sillä meidän pitää syödä.'
"Ja yläpuolella kaupparähäkän, miesten karkeitten äänien ja naisten
kimeitten äänien kohosi pikku lasten piipottava kitinä: 'Ottakaa meidät
palvelijoiksenne, sillä äitiemme rinnat ovat ehtyneet eikä isillämme
ole meille leipää antaa ja meidän on nälkä. Me olemme heikkoja kyllä,
mutta me pyydämme niin vähän, niin kovin vähän että lopuksi me olemme
teille halvemmat kuin miehet, meidän isämme, jotka niin paljon syövät,
ja naiset, meidän äitimme, jotka enemmän syövät kuin me.'
"Ja leivän herrat, otettuaan käytettäväkseen tai huvikseen ne miehistä,
naisista ja pienokaisista joita soveliaina pitivät, läksivät tiehensä.
Mutta markkinaturulle jäi suuret joukot niitä joilla ei leipää ollut."
"Niin", sanoi tohtori katkaisten hiljaisuuden joka seurasi kun Edithin
ääni oli tauonnut, "sen häpeällisen kurituksen viimeinen huippu,
jonka teidän talousjärjestelmänne laski ihmisluonnon niskoille, oli
todellakin se että se pakotti ihmiset itseänsä kaupaksi tarjoamaan.
Vapaaehtoista ei kauppa todellisessa merkityksessä tietystikään ollut,
sillä puute tai sen pelko ei jättänyt valinnan varaa, sillä heidän
oli välttämättä myyminen itsensä jollekulle, mutta kussakin kaupan
hieromisessa oli siksi paljon valintaa että se joutui häpeälliseksi.
Heidän oli etsittävä ne joille itsensä tarjosivat ja itse päätettävä
kauppa omasta itsestään. Tässä suhteessa pestuusta aiheutuva toisten
ihmisten alamaisuus toisiin nähden oli vielä alentavampaa kuin
suoranaiseen pakkoon perustuva orjuuden aikana. Tällöin orja voitiin
pakottaa tottelemaan ruumiillisen kärsimyksen kautta, mutta hän
saattoi mielessään vapaasti hautoa kostoa herralleen; mutta pestuun
vallitessa ihmiset etsivät herrojansa ja suosion osotukseksi rukoilivat
että he heitä käyttäisivät, niin ruumista kuin sieluakin, voitokseen
ja huvikseen. Meidän nykyaikaisten mielestä sentakia oli henkiorja
arvokkaampi ja jalompi olento kuin teidän päivienne pestuunalainen joka
sanoi olevansa vapaa työn tekijä.
"Orjan oli mahdollista kohota sielultaan ympäristöänsä korkeammalle
ja tulla orjuuden filosoofiksi, kuten Epictetus [Epictetus oli
kreikkalainen joka joutui Roomaan orjaksi ja siellä kehittyi
filosoofiksi ja sai vihdoin vapautensa. Hänen selityksensä stoalaisesta
filosofiasta pidetään paraimpina mitä on. Hän eli ensimmäisen
vuosisadan lopulla. Suom. muistutus.], mutta pestuun alainen ei
edes voinut pilkkailla etsimiänsä kahleita. Hänen asemansa halpuus
ei ollut vain ruumiillista, vaan henkistäkin. Myydessään itsensä
hänen välttämättä oli myyminen ajatuksensa itsenäisyyskin. Teidän
koko teollisuusjärjestelmäänne näyttää tässä suhteessa paraiten ja
sopivimmin kuvaavan muuan sana jonka te yksipuolisesti kyllä säästitte
merkitsemään vain eräänlaista naisten harjoittamaa itsensä myyntitapaa.
"Työ toisten hyväksi rakkaudesta ja ystävyydestä ja työ toisten kanssa
yhteisen tarkoitusperän hyväksi jossa kaikilla on keskinäiset etunsa,
sekä työ sen tuottaman ilon takia ovat kaikki yhtä kunniallisia, mutta
kykyjemme pestaaminen toisten itsekkäästi käytettäväksi, joka muoto
työllä yleisesti oli teidän aikananne, on ihmisluonteelle arvotonta.
Vallankumous ensi kerran historiassa teki työn todella kunnialliseksi
laskemalla sen veljellisen yhteistoiminnan perusteelle, tulokset
yhteisesti ja tasaisesti jaettaviksi. Siihen asti se lievimmin sanoen
oli vain häpeällinen välttämättömyys."
Lopulta minä sanoin: "Kun olette tyydyttäneet uteliaisuutenne näiden
papereitten suhteen voimme luullakseni tehdä niistä kokkovalkean, sillä
niillä ei nyt näytä olevan sen suurempaa arvoa kuin pakanallisten
epäjumalain kokoelmalla joiden entiset palvelijat ovat kristinuskoon
kääntyneet."
"No niin, vaan eikö sellaisella kokoelmalla ole arvoa
historiantutkijalle?" sanoi tohtori. "Tietysti nämä asiapaperit tuskin
ovat minkään arvoisia siinä merkityksessä kuin ennen, mutta toisessa
merkityksessä niillä on suuri arvo. Olen nähnyt niiden joukossa useita
muunnoksia jotka ovat sangen harvinaisia historiallisissa kokoelmissa,
ja jos olette taipuvainen lahjoittamaan koko kokoelman museoomme, niin
olenpa varma että lahjaa pidetään suuriarvoisena Meidän esi-isiemme
rakentama suuri kokkovalkea, vaikka olikin aivan luonnollinen ja
anteeksi annettava riemun ilmaisu kahleitten katkaisemisen johdosta, on
arkeoloogiselta kannalta katsoen mielipahaa herättävä."
"Mitä tarkoitatte suurella kokkovalkealla?" kysyin.
"Se oli jotenkin draamallinen tapaus suuren vallankumouksen päätyttyä.
Kun pitkällinen taistelu oli loppunut ja kapitaalin yleisen hallinnon
kautta taattu taloudellinen yhdenvertaisuus perustettu, niin kansa
kaikilta tahoilta maata keräsi kokoon äärettömät varastot teidän
arvotodistuksianne, jotka, vaikka niiden todella piti olla vain
aineellisen omaisuuden todistuksia, olivat todella muuttuneet
ihmisomaisuuden todistuksiksi ja riistivät, kuten olemme nähneet, koko
arvonsa niistä orjista jotka ruumiillisten tarpeiden pakottamina olivat
kahlehditut aineeseen. Kansa -- vapauden innostuksen kiihkossa kuten
ymmärtänette -- näitä katsoi hyväksi koota äärettömiin röykkiöihin
New Yorkin osakepörssin paikalle, Plutuksen [Plutus, kreikkalaisten
rikkauden jumala. -- Suom. muist.] suurelle alttarille, missä
miljooneja ihmisolentoja oli uhrattu hänelle, ja siellä rakentaa niistä
kokkovalkea. Suuri pylväs seisoo paikalla tänään, ja sen latvasta
sädehtii alituisesti valtava sähköliekki tulisoihtuna sen tapauksen
muistoksi ja ikuisena osotuksena pergamenttiorjuuden loppumisesta joka
oli raskaampi kuninkaitten valtikkaa. On arvioitu että ihmisolentojen
omistustodistuksia, eli kuten te niitä nimititte omaisuuden
arvopapereita, haihtui taivaalle neljänkymmenen biljoonan dollarin
arvosta sekä vielä satoja miljooneja paperirahaa siinä suuressa palossa
jonka me varmasti uskomme olleen Jumalalle otollisemman kuin yhdenkään
niistä lukemattomista polttouhreista jotka hänelle tarjottu on ajan
alusta.
"No niin, jos minä olisin ollut siinä, voin helposti kuvitella että
olisin nauttinut loimusta yhtä paljon kuin kiihkeinkin sen ympärillä
tanssijoista, mutta nyt levollisemmin asiata arvellessa surkuttelen
tätä suurta historiallisten aineksien hävittämistä. Näette siis että
teidän bondinne, omistuskirjanne, kiinnepaperinne ja osakkeenne ovat
todella yhä arvokkaita."