Miten omaisuuden erilaisuus hävittää vapauden.
"Kuitenkin", sanoi tohtori, "olen selittänyt vasta puolet niistä syistä
joiden takia tuomarit eivät voisi, palauttamalla teille omaisuutenne,
sallia yhteistä talousjärjestelmää vahingoitettavan ja alotettavan
taloudellista erilaisuutta kansan kesken. On olemassa toinen suuri
ja samanarvoinen oikeus kaikilla ihmisillä, jonka vaikka tarkoin
sisältyykin elämisoikeuteen ylevät sielut asettavat vielä korkeammalle:
tarkoitan vapauden oikeutta -- se on, oikeutta ei vain elää, vaan
elää persoonallisesti riippumatta lähimmäisestään ja omistaen vain ne
yhteiset yhteiskunnalliset velvollisuudet jotka kaikille yhtäläisesti
kuuluvat."
No niin, valtion velvollisuudeksi tunnustettiin kansalaisten vapauden
turvaaminen teidän päivinänne aivan samoin kuin sen velvollisuutena
oli turvata heidän elämänsä, mutta samalla rajoituksella, nimittäin
että turvaamiseen kuului ainoastaan rikollisia hyökkäyksiä vastaan
suojeleminen. Jos yritettiin kansalaista väkisin palauttaa orjuuteen,
niin valtio astui väliin, mutta ei muuten. Kuitenkin oli teidän
päivinänne vapauden ja persoonallisen riippumattomuuden, samoinkuin
elämänkin suhteen totta se että ne vaarat, joille ne eniten alttiina
olivat, eivät olleet väkinäisiä eivätkä rikollisia, vaan johtuivat
taloudellisista syistä, olivat omaisuuden erilaisuuden välttämättömiä
seurauksia. Kun valtio kokonaan tämän puolen jätti huomioon ottamatta,
joka oli vertaamattomasti vapauskysymyksen suurin puoli, niin sen
tarkoitus kansalaisten vapauden suojaamisessa oli yhtä törkeätä
pilkkaa kuin heidän henkensä suojelemisen suhteenkin. Se oli vielä
törkeämpääkin ja paljon suuremmassa asteikossa. Sillä vaikka minä
olen puhunut omaisuuden ja tuotantokoneiston yksinoikeudesta, joka
oli yhden kansan osan huostassa, sellaisena joka kaikkein ensiksi
uhkasi yhteiskunnan jälellä olevan osan elämää ja jota sellaisena
oli vastustettava, niin järjestelmän käytännöllinen päävaikutus ei
kuitenkaan ollut ihmissuvun enemmistön elämän hävittämistä suorastaan,
vaan sen pakottamista puutteen kautta ostamaan elämänsä heidän
vapautensa riistäjiltä. Se on, he alistuivat palvelemaan omistavia
luokkia ja tulivat heidän orjikseen saaden palkakseen olemassaolon
tarpeita. Vaikka suuret joukot aina olivat sortumassa elintarpeitten
puutteen takia, ei omistavan luokan harkittuna tarkoituksena kuitenkaan
ollut heidän hukuttamisensa. Rikkaat eivät mitenkään voineet
käyttää vainajia; toiselta puolen he loppumattomasti tarvitsivat
käytettäväkseen ihmisolentoja palvelijoina, ei vain tuottamassa enemmän
omaisuutta, vaan myös huvinsa ja ylöllisyytensä välikappaleina.
"Minun ei tarvitse muistuttaa teille, perehtynyt kun siihen olitte,
että maailman teollisuusjärjestelmä ennen suurta vallankumousta
perustui kokonaan ihmissuvun enemmistön pakollisille palveluksille
omistavan luokan hyväksi taloudellinen tarve pakkovoimana."
"Epäilemättä", sanoin, "olivat köyhät luokkana rikkaitten
taloudellisessa palveluksessa eli, kuten me sanoimme, työn palvelus oli
kapitaalista riippuvainen, mutta tämä palvelus oli yhdeksännellätoista
vuosisadalla tullut kokonaan vapaaehtoiseksi suhteeksi palvelijaan eli
työn tekijään nähden. Rikkailla ei ollut mitään valtaa pakottaa köyhiä
palvelijoikseen. He ottivat vain ne jotka vapaaehtoisesti tulivat
pyytämään palvelukseen ja vielä kyyneleet silmissä rukoilivatkin.
Tuskin niin etsittyä palvelusta saattoi sanoa pakolliseksi."
"Sanokaahan meille, Julian", sanoi tohtori, "kävivätkö rikkaat
toistensa luona pyytämässä oikeutta saada olla toistensa palvelijoina
eli työn tekijöinä?"
"Eivät tietenkään."
"Mutta miksi eivät?"
"Sentakia luonnollisesti ettei kukaan halunnut ruveta toisen
palvelijaksi ja hänen käskyilleen alamaiseksi, joka voi ilman toimeen
tulla."
"Niin minäkin luulisin, mutta miksi sitten köyhät niin innokkaasti
pyrkivät palvelemaan rikkaita, kun rikkaat pilkka kielellä kieltäysivät
palvelemasta toisiaan? Senkö takia että köyhät niin rikkaita
rakastivat?"
"Tuskin."
"Miksi sitten?"
"Tietysti siitä syystä, että se oli köyhäin ainoa keino elatusta saada."
"Tarkoitatte että vain puutteen tuottama pakko tai sen pelko ajoi
köyhät rikkaitten palvelijain asemalle?"
"Siihen suuntaan."
"Ja sitäkö sanotte sitten vapaaehtoiseksi palvelemiseksi? Erotusta
pakkopalveluksen ja sellaisen palveluksen välillä on meidän mahdoton
huomata. Jos voidaan sanoa ihmisen vapaaehtoisesti tekevän sitä minkä
vain katkeran välttämättömyyden paino pakottaa hänen tehtäväkseen
valitsemaan, ei milloinkaan ole ollut olemassa mitään sellaista jota
orjuudeksi sanotaan, sillä kaikki orjan työt ovat vain vähemmän pahan
hyväksymistä pahemman pelossa. Otaksukaa, Julian, että te taikka joku
harva teistä omistitte pääasialliset vesivarastot, ruokavarastot,
pukuvarastot, maa-alueet taikka pääasialliset teollisuusmahdollisuudet
yhteiskunnassa ja voitte pitää hallussanne omistuksenne, niin se seikka
yksinomaan teki loput kansasta orjiksenne, eikö niin, ja se kaikki
ilman minkäänlaista suoranaista pakkoa teidän puoleltanne?"
"Epäilemättä."
"Otaksukaa että joku syyttäisi teitä siitä että olette pitäneet kansaa
pakollisessa orjuudessa ja te vastaisitte että te ette laskeneet
kättänne heihin, vaan vapaehtoisesti saapuivat luoksenne ja suutelivat
teidän kättänne siitä hyvästä että saivat etuoikeuden palvella teitä
ja siitä vaihteeksi vettä, ruokaa tai vaatetta, eikö se olisi sangen
läpikuultava hätäpuolustus teidän puoleltanne orjain pitämissyytöstä
vastaan?"
"Epäilemättä se olisi."
"No niin, ja eikö se täsmälleen ollut se suhde jota kapitalistit eli
työn antajat luokkana ylläpitivät toista yhteiskunnan osaa vastaan
omaisuuden ja työkoneiston etuoikeusomistuksen nojalla?"
"Minun täytyy myöntää että niin oli laita."
"Teidän aikanne taloustieteilijät puhuivat paljon sopimusvapaudesta",
jatkoi tohtori -- "työntekijäin vapaaehtoisesta, pakosta vapaasta
sopimuksesta työn tekijäin kanssa palkkausehdoista. Saattoiko olla
julkeampaa ulkokultaisuutta kuin tämä vaatimus, kun toden teolla
jokainen sopimus, mikä tehtiin kapitalistin ja työntekijän välillä
-- joista edellisellä oli leipää ja voi pitää sen ja jälkimmäisen
täytyi se tehdä tai kuolla -- olisi julistettu mitättömäksi oikein
tuomittaessa teidänkin lakienne mukaan, sellaisena joka oli tehty
nälän, kylmän ja alastomuuden tuottamissa kärsimyksissä, kuoleman
uhatessa! Jos te omistatte ne tarpeet joita ihmisten täytyy saada, niin
te omistatte ne ihmisetkin joiden täytyy niitä saada."
"Mutta puutteen pakko", sanoin, "joka merkitsee nälkää ja kylmää, on
luonnon pakkoa. Siinä suhteessa me kaikki olemme luonnon pakollisen
palveluksen alaisia."
"Niin kyllä, mutta emme toistemme. Siinä on koko erotus orjuuden ja
vapauden välillä. Tätä nykyä ei kukaan ihminen palvele toistaan, vaan
kaikki yhteishyvää jonka me tasan jaamme. Teidän järjestelmänne aikana
luonnon pakko oli sen kautta että rikkaat olivat anastaneet luonnon
vaatimuksia täytettäessä tarvittavat välikappaleet, muuttunut nuijaksi
jonka avulla rikkaat pakottivat köyhät maksamaan luonnon työvelat ei
ainoastaan omasta puolestansa vaan rikkaittenkin puolesta ja lisäksi
vielä järjestelmän hyödyttömässä tuhlauksessa tarvittavat äärettömät
ylitoimet."
"Te leimaatte meidän järjestelmämme vain vähän paremmaksi orjuutta. Se
on ankara sana."
"Se on sangen ankara sana, ja me haluamme ennen kaikkea olla
kohtuullisia. Katsokaamme tätä kysymystä. Orjuutta on olemassa siellä,
missä toiset ihmiset väkisin toisia käyttävät käyttäjäin hyödyksi.
Olemme luullakseni täydellisesti samaa mieltä siinä että köyhä
ihminen teidän aikananne teki työtä rikkaitten puolesta ainoastaan
siksi että välttämättömyys hänet siihen pakotti. Se pakko vaihteli
voimassa sen puuteasteen mukaan millä työn tekijä kulloinkin oli. Ne
joilla oli hiukan taloudellisia tarpeita, tahtoivat tehdä helpompaa
laatua palvelusta enemmän tai vähemmän huokeilla ja kunniallisilla
ehdoilla, kun taas ne joilla oli vähemmän tarpeita taikka olivat niitä
kokonaan vailla, tekivät mitä tahansa ja vaikka miten tuskallisilla
ja halventavilla ehdoilla tahansa. Työn tekijäin suurimmassa osassa
oli välttämättömyyden pakko mitä terävintä laatua. Henkiorjan oli
valittava joko työn teko herransa hyväksi taikka ruoska. Palkkalaisen
oli valittava työn teko työn antajan hyväksi taikka nälkäkuolema.
Vanhempina, raaempina orjuuden muodon aikoina oli herrojen alituiseen
oltava varuillaan estääkseen orjansa karkaamasta ja heidän kiusanansa
oli näiden orjain elättäminenkin. Teidän järjestelmänne oli paljon
mukavampi, se kun teki luonnosta teille työpäällikön ja antoi sen
tehtäväksi palvelijanne töissään pitämisen. Erotus oli olemassa
sen suoranaisen pakon käyttämisen, jonka aikana orjat aina olivat
kapinajalalla, ja sen epäsuoran pakon välillä joka tuotti saman
teollisuustuloksen, mutta jolloin orja, sen sijaan että olisi
kapinoinut herransa valtaa vastaan, oli kiitollinen saadessaan
tilaisuuden häntä palvella."
"Mutta", sanoin, "palkkalainen sai palkkansa, vaan orja ei saanut
mitään."
"Pyydän anteeksi. Orja sai elintarpeensa -- vaatteet ja asunnon --
ja harva palkkalainen oli niin onnellinen että palkastaan enemmän
voi saada kuin nämä. Palkkojen kanta, lukuunottamatta uusia maita,
erikoisia olosuhteita ja ammattitaitoisia työn tekijöitä, pysyi juuri
elämisehtojen tasalla aivan yhtä usein painuen alemmaksi kuin nousten
ylemmäksi. Pääerotus oli se että henkiorjan palkan herra käytti
hänen elatuksekseen, kun taas palkkalainen sen käytti itse. Tämä oli
muutamissa suhteissa parempi työn tekijälle, mutta muissa vähemmän
toivottava, sillä itsekkäistä syistä herra tavallisesti piti huolta
että 'sielulla', hänen vaimollaan ja lapsillaan oli kylliksi, kun taas
työn antaja, jolle ei mitään merkinnyt palkkalaisen henki eikä terveys,
ei välittänyt elikö tämä vai kuoli. Milloinkaan eivät olleet orjatalot
niin viheliäisiä kuin kaupunkien syrjäsolien vuokrakasarmit missä
palkkalaiset asuntoa pitivät."
"Mutta kuitenkin", sanoin, "oli minun aikani palkkalaisten ja
henkiorjain välillä tämä jyrkkä erotus: ensinmainittu saattoi lähteä
työn teettäjänsä luota milloin halusi, viimemainittu ei voinut."
"Niin, se oli erotus, mutta varmasti sellainen joka ei ollut niin
suureksi eduksi palkkalaiselle kuin hänen vahingokseen. Kaikkialla,
paitsi tilapäisesti onnellisissa maissa missä asukkaita oli harvassa,
olisi työn tekijä ollut todella iloinen, jos olisi voinut vaihtaa
oikeutensa lähteä työn antajansa luota siihen varmuuteen ettei hän
häntä pois aja. Työn tilaisuuden menettämisen pelko -- työpaikan
menettäminen -- oli painajaisena työn tekijän elämässä, kuten teidän
aikanne kirjallisuudesta selvästi näkyy. Eikö niin ollut?"
Minun oli myöntäminen että näin oli asian laita.
"Oikeus lähteä työn antajan luota toisen luo", jatkoi tohtori,
"vaikkapa sen liiallisena vastapainona ei olisikaan ollut
vastuunalaisuus työn suorittamisen suhteen, oli sangen vähänarvoinen
työn tekijälle siihen katsoen että palkkakanta oli jotenkin sama
kaikkialla minne hän saattoi mennä, ja vaihdos olisi ollut vain pelkkä
valinta eri herrojen persoonallisuuden välillä, ja sekin erotus oli
vähäpätöistä, sillä liikesäännöt määräsivät suhteen herrojen ja työn
tekijäin välillä."
Kerran vielä tein hyökkäyksen.
"Yhdessä kohden teidän kuitenkin täytyy myöntää palkkalaisella olleen
todellista paremmuutta henkiorjan rinnalla. Hän saattoi ansionsa
nojalla kohota olosuhteistaan ja tulla itse työn antajaksi, rikkaaksi."
"Varmaankin, Julian, unohdatte että harvoin on sellaista
orjajärjestelmää ollut olemassa, jolloin eivät innokkaammat,
järkevämmät ja uutterammat orjat olisi voineet ostaa ja ostaneetkin
vapauttaan taikka saaneet sen herroiltaan. Vapautetut orjat muinaisessa
Roomassa kohosivat tärkeille paikoille ja valtaan aivan yhtä usein
kuin synnynnäiset köyhälistön jäsenet Europassa ja Amerikassa pääsivät
olosuhteistaan."
Minä en ajatellutkaan vastaamista sillä hetkellä, ja tohtori
minua säälien jatkoi: "Vuosisatojen eri katsantokantojen vanha
käsitys oli tämä kohta asiassa, jonka esititte palkkalaisten
kohoamismahdollisuudesta, vaikka se teidän päivinänne jo oli
häviämässä, ja se näyttää meistä koko järjestelmän pirullisimmalta
ilmiöltä. Mitä merkitsikään se että tätä toivetta kohoamisesta
pidettiin palkkalaistilan tai yleensä köyhän ihmisen olosuhteitten
puolustuksena? Se oli samaa kuin olisi hänelle sanonut: 'Ole hyvä
orja, ja sinäkin olet saava orjia omistaa'. Tällä kiilalla te erotitte
taitavammat palkkalaiset palkkalaisjoukosta ja kunnianhimon nimellä
ihannoitte kavalluksen ihmisyyttä vastaan. Kukaan kunnon ihminen ei
halua kohota, ellei hän voi muita kanssansa kohottaa."
"Yhden erokohdan teidän kuitenkin lopultakin täytyy tunnustaa", sanoin.
"Henkiorjuuden aikana herroilla oli valta orjainsa persoonainkin
ylitse, jota työn antajalla ei ollut köyhimmänkään työn tekijänsä
suhteen: hän ei voinut kättänsä väkivalta mielessä heitä vastaan
kohottaa."
"Taas, Julian", sanoi tohtori, "mainitsitte erokohdan joka
puhuu henkiorjuuden puolesta ja osottaa sen inhimillisemmäksi
teollisuusjärjestelmäksi kuin oli palkkajärjestelmä. Jos siellä täällä
henkiorjan omistaja kiukuissansa unohti itsensä hillitsemisen siihen
määrään että raajarikoksi ja jäsenpuoleksi löi orjiansa, niin olivat
sellaiset tapaukset kokonaisuuteen nähden harvinaisia, ja sellaisia
herroja yleinen mielipide tuomitsi ellei laki; mutta palkkajärjestelmän
vallitessa työn antajalla ei ollut mitään itsensä hillitsemisen
aihetta säästääkseen työn tekijänsä henkeä tai jäseniä, ja hän pääsi
vastuunalaisuudesta sen tosiasian nojalla että puutteenalainen kansa
suostui käymään käsiksi ja innokkaasti pyrkikin mitä vaarallisimpiin ja
vaivalloisimpiin töihin leipänsä tähden. Me luemme että Yhdysvalloissa
joka vuosi vähintäin kaksisataa tuhatta miestä, naista ja lasta sortui
kuolemaan tai joutui raajarikoksi teollisuustehtäviä täyttäessään,
lähes neljäkymmentä tuhatta yksin höyryrautatiepalveluksen haarassa.
Mitään arvioita ei kukaan näytä koskaan yrittäneenkään tehdä niiden
monin kerroin suurempien lukumäärien suhteen jotka sortuivat
välillisemmin huonojen teollisuussuhteitten turmiollisten vaikutusten
takia. Mikä henkiorjuuden muoto milloinkaan saavutti sellaisen huipun
ihmiselämän hävittämisessä kuin tämä?
"Ei mikään. Ja lisäksi: henkiorjan omistaja kurittaessaan orjaansa
teki sen vihapäissään ja mahdollisesti hämäyksen takia; mutta nämä
palkkalaisten joukkoteurastukset jotka maanne punaiseksi värittivät
toimitettiin selvällä mielellä ja kylmäverisesti ilman mitään muuta
perustaa kuin voitonhimo kapitalistein puolelta jotka vastuunalaiset
olivat.
"Sitäpaitsi, henkiorjuuden räikeimpänä ilmiönä on aina pidetty
orjattarien pakkoalistumista herrainsa himoille. Mitenkähän oli tämän
asian laita rikkaitten johtoaikana? Me luemme historioissamme että
suuret naisarmeijat teidän päivinänne köyhyyden takia olivat pakotetut
liikettä tekemään luovuttamalla ruumiinsa niiden käytettäviksi joilla
oli varaa pitää heitä leivässä. Kirjat kertovat näiden armeijain
suurissa kaupungeissanne käsittäneen kolme- ja neljäkymmentä tuhatta
naisruumista. Korviimme saapuu tarinoita niiden impeysverojen
suuruudesta joita köyhemmät luokat saivat luovuttaa maksukykyisten
himojen tyydyttämiseksi ja joiden rinnalla muinaisajan aikakirjat
tuskin voivat vertaista kauheudessa esittää. Olenko sanonut liian
paljon, Julian?"
"Ette ole maininnut mitään muuta kuin tosiasioita, jotka koko elämäni
ajan olivat silmäini nähtävänä", vastasin, "ja nyt näyttää siltä kuin
oli minun odotettava toisen vuosisadan miestä selittämään minulle mitä
ne tarkoittivat."
"Juuri sentakia että ne olivat teidän ja aikalaisenne nähtävissä
alinomaa ja aina olivat olleet, te menetitte kykynne arvostella
niiden merkitystä. Ne olivat, kuten me sanoisimme, liian lähellä
silmiä ja siksi niitä ei oikein voinut nähdä. Te olette nyt kylliksi
kaukana tosiasioista ja voitte ruveta katsomaan niitä selvästi ja
ajattelemaan niiden merkitystä. Kun te yhä jatkuvasti pääsette tämän
nykyisen katsantokannan perille, niin saatte yhä täydellisemmin meidän
kanssamme havaita että räikein kohta ihmisten olosuhteissa ennen suurta
vallankumousta ei ollut ruumiillisten puutteiden kärsiminen eikä se
suoranainen joukkonääntyminenkään joka välittömästi aiheutui omaisuuden
erilaisesta jaosta, vaan tämän erilaisuuden epäsuora vaikutus joka
melkein koko ihmisrodun alenti häpeälliseen asemaan lähimmäistensä
orjiksi. Meistä näyttää että vanhan järjestelmän rikos vapautta
vastaan oli suurempi kuin rikos henkeä vastaan; ja jos olisikin ollut
ajateltavissa että se olisi voinut tyydyttää elämisoikeutta takaamalla
kaikille toimeentulon, olisi sen kuitenkin täytynyt kukistua, sillä
vaikka talousjärjestelmän yhteishallitus olisikin ollut tarpeeton
elämää takaamaan, ei olisi voinut olla minkäänlaista vapautta niin
kauan kuin omaisuuden erilaisuuksien vaikutuksen ja tuotantokeinojen
yksityisen vallinnan takia ihmisten tilaisuudet olemassa olon
välikappaleitten saavuttamiseksi riippuivat toisten ihmisten tahdosta."